Doris Lessing on ihanista ihanin; viisas, vanha, äkäinen ja toimittajien seurassa oikea pikku piraija. Hän sanoo kaikenlaista ilahduttavan raikasta, niin kuin vaikka että feministit ovat hulluja kun olettavat ettei miehistä ole kenellekään mitään iloa ja että mikään ei ole niin tylsää kuin pikkulasten seura ja vaikka olen täsmälleen samaa mieltä, en kuitenkaan halua sanoa sitä ääneen omissa nimissäni, mutta sitäkin useammin sanon että Doris on sanonut näin ja samalla saan sanottua mitä ajattelen mutta vältän mahdolliset ikävät seuraukset. Mutta lisäksi Doris on hirveän inhimillinen ja jos te nyt kysytte että mistä sinä sen tiedät niin siitä, että olen lukenut hänen elämäkertansa. Elämäkerrassaan Doris kertoo, miten hänellä oli Lontooseen muutettuaan hankalaa, kaksi lasta oli jäänyt isälleen ja yksi oli mukana ja tämä lapsi heräsi joka aamu kello viisi ja häntä piti alkaa viihdyttää kertomalla juttuja ja sitten oli ylipäätään ankeaa ja kauhean tiukkaa rahallisesti ja Lontoo oli synkkä ja harmaa ja kostea ja vaikka mitä, mutta Doriksella oli yksi oljenkorsi jonka varassa hän roikkui. Doriksella oli terapeutti. Tämä terapeutti oli kuulemma esikuvana Kultaisen muistikirjan Sokerimuorille ja tämän tiedon jälkeen on täysin yhdentekevää, että Sokerimuorilla oli elävässä elämässä oikeakin nimi. Sokerimuori auttoi Dorista hirveästi, niin paljon että Doris lopulta pärjäsi ilman Sokerimuoria, ja sehän terapeutin tehtävä onkin; auttaa ihmistä pärjäämään omin avuin. Vuodet vierivät ja niiden myötä Dorikselle kasaantui jälleen ongelmia joiden kanssa hän ei tahtonut pärjätä. Hän soitti taas Sokerimuorille, joka oli tässä vaiheessa jo aika vanha. Sokerimuori suostui ottamaan Doriksen vastaan. Hän kuunteli kun Doris jaaritteli ongelmistaan, näinhän terapeutit tekevät, mutta Doris vaistosi, että yhteys oli katkennut, että Sokerimuori ei ollut enää sama tai ehkä hän oli itse muuttunut ja sitten Sokerimuori sanoikin jotain aivan erityistä mitä hän ei ollut tähän mennessä sanonut kertaakaan. Hän sanoi että ”Kuule Doris, minä olen vanha ja kuolen pian. Sääli, etten saanut taottua yhtään järkeä päähäsi.” En ole nyt ihan varma sanoiko hän sanatarkasti näin, mutta sanoma oli joka tapauksessa tämä. Tarina on hyvä sillä se on samalla hauska ja kamala ja opettavainen ja inhimillinen. Eivät terapeutitkaan mihin tahansa pysty ja täytyyhän sen olla turhauttavaa jos toinen vain toistaa ja toistaa virheitään eikä opi mistään mitään. Mutta tämä on pintapuolinen tulkinta. Syvällisempi on, että Sokerimuori oli nero. Hän tiesi oikeasti kuolevansa ja työnsi Doriksen maailmaan pärjäämään omillaan kuin äitihirvi joka hylkää vasansa jotta tämä itsenäistyisi.
Kerroin tämän tarinan omalle terapeutilleni, mutta hän ei uskaltanut nauraa kovin paljon, ehkä hän pelkäsi että tämä on testi tai ehkä se ei vain ollut hänestä hyvä juttu eikä se missään tapauksessa olekaan sellainen juttu jota kannattaa kertoa asiakkaille, jos toivoo heidän käyvän jatkossakin, mutta tätähän Sokerimuori nimenomaan ei toivonut. Doris on antanut vuosien varrella paljon haastatteluja ja sanonut muun muassa että on harhaluulo että kun ihminen vanhenee, hänestä tulee tyyni ja viisas. Pikemminkin hänestä tulee kärttyisä. Ja toden totta, kun Dorikselle myönnettiin 2007 Nobelin kirjallisuuspalkinto, hänen ensimmäiset sanansa olivat että no voi jessus ja sitten hän meni vielä sanomaan ettei arvosta Nobelia juuri miksikään mutta koska ruotsalaisilla ei ole mitään omaa, he tekevät siitä niin suuren numeron. Jossain lehtihaastattelussa yli kahdeksankymppinen Doris arvioi henkiseksi iäkseen ”noin viisi” ja jonkun fanin innokkaaseen vuodatukseen hän oli tuhahtanut että eihän tuossa ole mitään järkeä. Siksi Dorista pitääkin ihailla kaukaa ja vähin äänin tai ainakin niin ettei hän saa itse siitä tietää. Ja meidän jokaisen tulee koittaa löytää oma Sokerimuorimme joka lopulta sysää meidät vastuulliseen aikuisuuteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti