keskiviikko 28. elokuuta 2013

Uudessa valossa


 Sain hämmentävää lukijapalautetta, kun eräs ihminen kehaisi minun olevan blogeineni ”hyvässä seurassa”, sillä hän seuraa optimistin puutarhan lisäksi kuulemma ainoastaan kahta muuta blogia; Antti Heikkilän ja Jussi Halla-ahon.  Olin ihan että öh, kiitos ja HÄH?! sillä minun on vaikeaa nähdä mikä seikka näitä kolmea blogia mahdollisesti yhdistää. Mutta viis siitä, en aio vaivata päätäni moisella ja siksi toisekseen kehut ovat aina poikaa kun taas liika analysointi tärvelee asian kuin asian.

Muutenkin olen päässyt taas tarkastelemaan itseäni ja miestä  vaihteeksi uudessa valossa, kun opetus on alkanut. Kummallekin tekee ihan hyvää saada välillä evidenssiä siitä, että toinen pystyy tarpeen vaatiessa käyttäytymään asiallisesti ja aikuismaisesti (vaikka mies yrittikin lyödä lekkeriksi kävelemällä hassusti koulun portaikossa) kotona tutuksi tulleiden ”pyörin tässä nyt vähän ympyrää alushousuissani voileipä kädessä ja sitten katson putkeen neljä jaksoa New Yorkin täydellisiä naisia” (minä) tai vastaavasti ”en suostu menemään nukkumaan ennen kuin saan Pinballissa kymmenen miljoonaa pistettä” (mies) – touhuilujen jälkeen.  Minulla on kivoja opiskelijoita. Ja ryhmällä on oma luokkahuone, joten ei tarvitse vaeltaa ja arpoa missä saa milloinkin olla. Saan viimein Einsteinjulisteeni seinälle.  Suunnittelen myös hankkivani sinne lelukaupasta ripustettavia lentoliskoja tuomaan asennetta opiskeluun.
Lisäksi olisi syytä perehtyä kurssikirjallisuuteen. Mutta sen edelle kiilaavat yökylässä olleelta pikkusiskolta saatu Claes Anderssonin runokokoelma "Syksyni sumuissa rakastan sinua" ja Tove Janssonin Kesäkirja italiaksi.
Huomasin myös että Kaisaniemeen on avattu uusi Punnitse ja säästä- kauppa, joka minun kohdallani tarkoittaa pikemminkin ikävä kyllä ”Kauho ja pulita”-kauppaa. En ollutkaan ennen maistanut kuivattua lohikäärmehedelmää! Eikä tee mieli maistaa tämän jälkeenkään.

Keith Urban: You're my better half: http://www.youtube.com/watch?feature=endscreen&NR=1&v=Fc-VttjKW3A
 

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Sää tulit!


Olen tankannut hämäläisyyttä talvivarastoon, etten Helsingin humussa unohtaisi kuka olen ja mistä tulen. Kävin mökillä Luopioisissa ja teimme retken Juupajoelle, josta äiti on kotoisin.  Kun bussi saapui Helsingistä Tampereen linja-autoasemalle, vastassa oli tilalle tuleva toinen kuski, joka huikkasi ilahtuneena oman bussini kuskille kädet ponnekkaasti vyötäisillä: ”Mmoro, sää tulit!” Ja kahvilassa edelläni tiskillä oli bussikuski joka mainosti kollegalleen jotain hyväksi havaitsemaansa lounaspaikkaa Pyynikintorilla: ”Messääkin sinne, siä on kauheen hyvät sapuskat ja erulliset hinnat”. Tampereen murteella on aika hankalaa olla cool, mutta meille hämäläisille se ei olekaan elämän päätavoite.  Eilen kävin vielä katsomassa isoasiskoa Koulukadulla ja katselin tullessani vanhoja tuttuja paikkoja ja kivalta näytti. Kotoiselta, ja vaikka viihdynkin Helsingissä ja jo jossain vaiheessa ajattelin etten voisi enää kuvitellakaan asuvani Tampereella niin miksen muka voisi. Hyvin sitä taas sopeutuisi sinnekin. Varmaan.

 
 
Juupajoella käytiin mummun ja vaarin haudalla ja äidin veljen ja sedän ja isovanhempien haudoilla ja jonkun haudan kohdalla äiti mainitsi että nuo sisarukset olivat hänen lapsuuden leikkikavereitaan. He kuolivat pieninä kurkkumätään. Äidin Pauli-sedän haudalla muistelin vaarin kertoneen että Pauli aloitti tupakoinnin jo nelivuotiaana, mutta en saanut vahvistusta äidiltä, joka muisti vain että kova tupakkamies setä kyllä oli. Pidän kiinni tarinastani, sillä ajatus nelivuotiaasta nassikasta sätkä huulessa on niin absurdi. Sodassa kaatuneiden ristejä katsellessamme panin merkille, että vuoden 1939 joulukuun puolenvälin tienoilla oli kaatunut paljon juupajokelaisia. Mihin lie ansaan joutuneet. Onneksi vaari tuli sentään takaisin. Äiti muistaa, miten pienenä juoksi vielä halaamaan sotaan lähtevää isäänsä. Kyllä maailma on muuttunut älyttömästi hänenkin elinaikanaan.

Minä halusin välttämättä käydä vanhassa tutussa kyläkaupassa, joka kuin ihmeen kaupalla oli vielä pystyssä ja katselin tuttuja maisemia, samalla tavalla ne kumpuilivat ja aaltoilivat kuin muistelinkin, vaikka edellisestä käynnistä on jo varmaan viisitoista vuotta. Isää harmittivat tienvarsien kyltit, joissa oli iso piirretty lapsen naama ja muka lapsen käsialalla kirjoitettuna että ”älä aja päälle”. Hän jupisi niiden olevan naurettavia, sillä ”eihän missään kenenkään päälle saa ajaa”. Äiti harmitteli että äidin puolen suku on jäänyt niin vieraaksi ja muisteli että yksi serkku oli kyllä asunut Helsingissä Ullanlinnassa. Hän oli  ollut johtajana jossain tehtaassa jossa äidin veli oli aikoja sitten  ollut komennuksella. Äidin kyselyt serkusta veli oli kuitannut  tuhahtamalla että "sekin h*****in länkisääri!"
Juupajoen kirkko
 
Vaivaisukko
 
 
 
 
 
 
 
 
Kaikki kellot eri ajassa...

 
Mökillä kaikki oli taas samanlaista ja kuitenkin vähän erilaista, kun vallalla olivat tällä kertaa elokuun värit. Ajattelin että olisi ihanaa asua siellä vaikka vuosi putkeen.

 
 
Ulkohuussissa on nykyään valot!
Ainakin. Olla vain eikä lähteä pois. Huhtikuussa lukisi Eeva Kilven Naisen päiväkirjan ja touko-kesäkuun vaihteessa Isä Camilloa ja elokuussa Joel Lehtosen Putkinotkon ja joulukuussa Seitsemän veljestä ja muina aikoina muita kirjoja. Lämmittelisi saunamökkiä.
Kantaisi puita
Olisi samoissa kamppeissa yötä päivää. Kun kylmenisi, hakisi aitasta untuvatakkinsa ja villapaitansa ja kun lämpenisi hakisi hellehepenettä. Muun ajan olisi hyväksi havaitsemassaan yhdistelmässä legginsseissä, pitkähihaisessa puuvillapaidassa ja miehen siskolta saadussa harmaassa villapaidassa.


 

Villapaidan voisi riisua yöksi.


 Mikko Alatalo:  Sun on oltava viilee: http://www.youtube.com/watch?v=wlNF_I78-08

tiistai 20. elokuuta 2013

Varokaa vihaista naista!

Tiettyyn aikaan kuukaudesta olen niin kiukkuinen, että jos se ei olisi omakohtaista, se olisi suorastaan  hauskaa. Heittäydyn teatraaliseksi pikkuasioista, yleensä siitä että joku sanoo jotain tyhmää (erityisen koville ottaa jos joku sanoo siideriä ”sidukaksi”, kuohuviiniä ”kuohariksi” tai prosenttia ”pinnaksi”)  tai siitä kun maailmankaikkeus on kääntänyt minulle selkänsä (lempisukka on kateissa, hunajapurkin kansi ei aukea tai lipaston laatikko ei suostu menemään kiinni).  Pelkään että tämä vain pahenee lähivuosina.
Onneksi raivo ei kestä montaa päivää kerrallaan, muuten saattaisin ihan oikeasti räjähtää, lähinnä pään tai rintakehän kohdalta eikä tämä ole mikään kielikuva vaan ihan aito fyysinen tunne. Ja onneksi pääsen huomenna mökille vähän rauhoittumaan.


Miehellä alkoi tänään opetus. Aamulla hän puki ylleen farkut ja kauluspaidan, tuikkasi kuulakärkikynän rintataskuunsa, tokaisi ”voi kauhia” ja lähti matkoihinsa. Oma opetukseni alkaa vasta ensi tiistaina. Siitä eteenpäin viikkoni näyttävät sellaisilta, että opetusta on maanantaisin ja tiistaisin, lelukauppaa muina päivinä ja vapaaehtoistyötä kerran viikossa. Ai niin, sitten minulla alkavat ne hienot harrastukset, jooga ja italia. Kuulostaa minulle epätyypillisen täyteläiseltä, mutta ei hätää: aamut ja aamupäivät, lempivuorokaudenaikani muutenkin, pysyvät ominani, sillä opetus alkaa vasta kolmelta ja lelukauppahommat vasta kahdelta. Sitä paitsi kaikki tämä toiminta vapaaehtoistyötä lukuun ottamatta tapahtuu kävelyetäisyydellä kotoani. Ehdin hyvin vain olla. Ja suunnitella vaellusta. Eilen hankin vihdoin paketin hakaneuloja ja Hietsun lenkiltä poimin kiven, jonka otan mukaani symboloimaan kaikkia elämäni varrella tekemiäni kolttosia ja typeryyksiä ja kokemiani raskaita asioita  ja jonka sitten nakkaan (tai asetan hartaasti) Cruz de Ferron rautaristin juurelle, jossa niitä onkin kuulemma  jo valtava keko, syntitaakkaani keventääkseni. Minulla oli ajatus, että haluan ehdottomasti kiven merestä ja löysinkin lopulta mieleiseni, sileäksi kuluneen kourassani nopeasti kuumenevan tummahkon kiven. Mutta kun jatkoin matkaani se nyrkissäni, minuun iski epäilys ja kun näin vaaleita, vähän rosoisempia kiviä, otin yhden käteeni ja tiesin heti että semmoinen sen olla pitää. Ei ihminen joka vetää kauheat kilarit sanoista ”pinna” ja ”sidukka” ole ehkä ihan vielä valmis sileän kiven kantajaksi.  Mies saa valita itse itselleen kiven ja onkin jännää nähdä millaiseen hän päätyy.

 

lauantai 17. elokuuta 2013

Kirjapiirin uusi tuleminen


Minulla ei ole ollut MITÄÄN kirjoitettavaa viime aikoina, koska menin lupaamaan etten vouhota vaellussuunnitelmistani ja ne ovat kuitenkin täyttäneet koko pääni. Olen lukenut netistä eri vaeltajien suosituksia pakkauksen suhteen ja varastanut mielestäni parhaat ideat (hakaneulat, joiden nerokkuutta kaikki eivät ole älynneet mutta jotka ovat aivan must, sillä niillä voi paitsi ripustaa pyykit, myös ripustaa refugioiden kerrossänkynsä suojaksi ISON HUIVIN, JOKA SOPII MONEEN, MM. SUIHKUUN JA SIELTÄ POIS HIIPPAILUN SUOJAKSI, PYYHKEEKSI JA NO, HUIVIKSI! Mitä neroutta, KIITOS, kuka vaeltaja olitkaan jolta tämän neuvon kähvelsin. Haluan ehkä silkkisen. Olen ottanut idolikseni vaeltajan, joka onnistui pakkaamaan kaiken tarpeellisen ja sai repun painon jäämään alle kahdeksaan kiloon. Häneltä sain myös pakkomielteen vyötäisille kiinnitettävään tietyn merkkiseen matkavyöhön, joka toisten vaeltajien mielestä näytti kuulemma kömpelöltä ja hankalalta, mutta ei ollut sitä käytössä vaan kätevä, koska sen pussukoihin sai kaiken tarpeellisen käden ulottuville; rahaa, vaelluspassin, juomapullon, kartan, EVÄSTÄ, kameran ym. ym. Tulen rakastamaan sitä ja niin saa mieskin luvan oppia rakastamaan. Aion hankkia sellaiset ensi tilassa! Mutta tajuan käyväni asian suhteen rasittavaksi joten annan vaellusasioiden jäädä tänään tähän ja kerron sen sijaan valloittavasta kirjapiiristämme, joka tapasi piiiiiiiitkästä aikaa eilen Jollaksessa.

Olisi oikeastaan ollut minun vuoroni kutsua, mutta koska muistin miten ihanaa oli viime elokuussa kun pääsi rantasaunaan ja mereen uimaan, kieroilin vuoronvaihdon ja niin sitä päästiin nauttimaan kauniista kodista,
hyvästä ruuasta

ja pienestä hassusta koirasta, joka antoi kyytiä mustalle leikkirotalleen ja oli muutenkin niin eloisa, että kaikki valokuvani otuksesta tärähtivät.
 Koti oli taas NIIIIN kaunis, että äidyin tuskastelemaan miksei minulla ole ikinä ollut draivia edes tavoitella mitään noin ihanaa johon muut piiriläiset heti kiirehtivät lohduttamaan vanhalla kansanviisaudella että kuule, "huoleton mies on hevoseton mies". Ja niinhän se toki on ja nythän minä olen kuitenkin etupäässä kiinnostunut aivan päinvastaisesta elämäntavasta, jossa kaikki on minimalistista, helppoa ja vähä omaisuus niin taiten valittu, että sen turvin voi asustaa vaikka taivasalla.
 
Ja toisaalta: nythän minä SAIN nauttia tuosta kaikesta ihanuudesta, valkoisista pinnoista, siisteydestä ja näköaloista
ja osasin todella arvostaa sitä toisin kuin emäntä joka kursaili (täällä on ihan sekaista....ja vanhaa ja ränsistynyttä) niin että jouduin oikein sivusilmällä tarkastamaan että hulluksiko se  on tullut, mutta ei kai sitä kehtaa ääneen sanoa, että juu, olen tosi iloinen siitä ettei meillä ole sellaista kuin teillä.  Meillä on kieltämättä vähän tukkoista, varsinkin kirjahyllyrintamalla. Pystyn hyvin luopumaan kirjoista, varsinkin yhdentekevistä, mutta silti niitä kertyy koko ajan lisää. Mies inhoaa sitä ja kutsuu hyllyämme Koiranoksennukseksi. Mutta ilman kirjoja ei ole kotia. Mikä neuvoksi? Isompi kirjahylly?
Miehestä on muutenkin tullut aika tarkka joidenkin asioiden suhteen. Eilen sain häneltä tämmöisen tekstiviestin kun olin matkalla kirjapiiri-iloitteluun: ”Hanna ei syö enää hunajaa. Keittiön työtaso tahmea kuin kakka.” En aio totella. Olen perso hunajalle.
Meidän piti kirjapiirissä käsitellä vihdoin  Alkulukujen yksinäisyyttä, joka jäi silloin keväällä käsittelemättä ja kyllä me sitä vähän käsittelimmekin (ennen kuin siirryimme kestolempiaiheeseemme kuolemaan), mutta yllätyskäsittelyyn nousikin sekä Alkulukujen että kuoleman ohi kirja nimeltä ”Stockan herkku”. 
Paljastin puoliksi häpeillen löytäneeni sen edellisenä päivänä Kierrätyskeskuksen ilmaishyllystä ja ahmaisseeni sen yhtä kyytiä. Se oli varsinainen aivot narikkaan- kirja minkä toki aavistin ja mitä toivoinkin sen olevan jo hyllystä ottaessani. Silloin ajattelin että tämä ei toki jää rasittamaan Koiranoksennuksen äärirajoilla olevia hyllyjä vaan annan sen heti eteenpäin. Vähän luettuani mietin että kenellehän  tämän voisi antaa ja sitten vielä vähän luettuani että en kenellekään!!  Ja silti olin täysin koukussa, ahmaisin koko kirjan, 413 sivua yhdessä päivässä ja kun mies sanoi että tulisit sinäkin katsomaan kisoja (mistä noita ainaisia urheilukisoja oikein RIITTÄÄ?!) mutisin että emmä ehdi mulla on tää pahasti kesken.... Tehtyäni tämän paljastuksen kirjapiirin toinen jäsen huudahti että EI VOI OLLA TOTTA, HÄN LAINASI SAMAN JUURI (häpeillen, Tove Janssonin ja jonkun muun asiallisen kirjan välissä) kirjastosta mutta ei olisi ikipäivänä paljastanut asiaa kenellekään jollen olisi ottanut sitä puheeksi.  Hän oli aloittanut kirjan illalla ja edennyt väsymyksestä huolimatta kahdeksan lukua ja mies oli kurkkinut olan yli ja udellut että mitä sä oikein luet?! ja sitten me virnistelimme ja hihittelimme ja muut halusivat tietää, että MISTÄ te oikein puhutte ja me sanoimme kuorona että ”Stockan herkusta, thi-hi hii....” Ja muut halusivat tietysti tietää, että onko se joku Stockan ruokaosaston historiikki vai mikä ja me kerroimme toinen toistamme täydentäen,   että ei kun se on hi,hi, semmoinen yksi kirja jossa seikkailee kauhean rikas Daniel Degeroth, hihihihi, ja semmoinen köyhä freelanceyksinhuoltaja Anna ja sen menestyvä ystävä Donna ja yksi muumin näköinen mies... joka on thihihiiihiiiii, gynekologikeskus Adalmiinan lääkäri.... Sen nimi on Jake Jokinen! Ja yksi  Ben! Ja Samuli ja hiihiihii, se kirja on ihan kauhea, hih hih hih!!  Mutta jätimme asian ylle leijumaan pienen salaperäisyyden varjon, sillä toinen ei ollut vielä lukenut sitä loppuun enkä halunnut pilata nautintoa häneltä, sillä nautinto se OLI ja sen kirjoittanut Jaana Taponen on koukuttamisen mestari! 
Mutta ei Stockan herkkua sentään seuraavaksi kirjaksi valittu, vaan otettiin ihanan Tuula-Liina Variksen Kilpikonna ja Olkimarsalkka jonka lukemisesta onkin jo vierähtänyt aikaa ja jonka luen uudestaan mielelläni varsinkin nyt, kun kuulin että yksi kirjapiiriläisistä on muinoin ollut Saarikoskilla Kulosaaressa lapsenvahtina!

Keith Richards: All I have to do is dream: http://www.youtube.com/watch?v=ojvSP4YseEs

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Päätös



Oooh. Nyt se on päätetty ja asiasta myös pomolle ilmoitettu. Lähden kohkaamalleni Santiago de Compostelan vaellukselle ensi vuoden toukokuussa. Mies tulee mukaan tai sitten ei. Saa päättää itse. Toukokuuhun on aikaa, mutta se on pelkästään hyvä. Ehdin tehdä valmisteluja. Muun muassa testata Ruohonjuuresta eilen ostamani oliiviöljysaippuan, joka netin keskustelupalstan perusteella on todella monikäyttöinen. Sillä voi pestä tukan, ihon ja pyykin ja lisäksi se on biohajoava, sitä ei ole testattu eläimillä eikä siinä ole keinotekoisia väri- tai tuoksuaineita. Tulee itsellenikin itsestäni mieleen ostoskanavan härveleitä kaupittelevat maaniset ”leikkaa, silppuaa, viipaloi, kuutioi”-tyypit, mutta  ajatelkaa miten fantastista jos tosiaan pärjäisin yhdellä tai kahdella saippuapalalla koko reissun?! Sillä matkaan kannattaa lähteä mahdollisimman kevyin kantamuksin. Shirleyn kirjasta olen oppinut että vaelluksella tavallisesta nessustakin tulee kullankallis eikä sitä yhden niistämisen jälkeen heitetä menemään, vaan se käytetään toistamiseen vielä vessassa. Ja että jossain vaiheessa vääjäämättä eksyy, itkee ja saa rakkoja jalkoihinsa. Mutta se on kaiken väärti, sillä se on pohjimmiltaan matka omaan itseen.
Löysin kuin siunaukseksi äsken Kanuunasta käyttämättömän North Ice-teknisen takin kahdeksalla eurolla. Sinne suunnistaessani näin Sea Horsen terassilla meikittömän Andy McCoyn oluella erään julkkislääkärin kanssa, joka taannoin kirjoitti kirjan vuoden raittiusrupeamastaan ja ajattelin, että jos kerran Andy voi istua oluella kaikkien pällisteltävänä ilman silmämeikkiä, voin minäkin vaeltaa Espanjan halki naturellina.
Olenkin kyllästynyt kaikkiin itse luomiini vankiloihin. Jokapäiväinen meikin kanssa suttaaminen on yksi niistä ja oikein odotan että saan olla kuukauden paljain kasvoin. Vaikka myönnettäköön, että ensimmäinen ajatukseni sen jälkeen kun olin päättänyt lähdön ajankohdasta oli että pitäisikö ottaa kestovärjäys ripsiin ja kulmiin. Ei pitäisi. Kiesus!

Vaellus tulee hienoon aikaan kaikin puolin. Täytän joulukuussa 45 ja olen sitä mieltä että nyt on välitilinpäätöksen aika. Minähän olen monessa suhteessa aivan järkyttävän infantiili ja naiivi (vaikka joissain käänteissä myös toki omasta mielestäni hyvin hyvin HYVIN nokkela ja viisas), mutta pakko kai tähän ikään mennessä on ollut jotain oppiakin. Kaarina Davis pohti kirjassaan miksi hänen pitää aina saavuttaa kaikki oivalluksensa itkun ja masennuksen kautta. Minä saavutan omani menemällä sutena jotain tavoitettani kohti ja huomaamalla sitten että ei tämä ehkä sittenkään ole ihan näin...Vai mitä pitäisi ajatella siitä, että olen markkinointimerkonomi, joka ei halua markkinoida mitään, englanninopettaja, joka ei viihdy koulussa, psykosynteesivalmentaja joka ei suostu neuvomaan ketään.  Nyt aion rauhoittaa elämäni ja antaa oivalluksille aikaa ja tilaa. Pidän kovasti työstäni lelukaupassa, mutta joskus yllätän itseni pohtimasta, että työskentelenkö siellä koska olen viimeinkin  tajunnut mitä haluan elämälläni tehdä, vai työskentelenkö siellä, koska en vieläkään tiedä mitä elämälläni tekisin.  Jotenkin ajattelen, että siinä se pikkuhiljaa kahdeksansadan kilometrin varrella selviäisi. Mutta katsotaan nyt kerrankin elämää kaikessa rauhassa. Luin mökillä osuvan lausahduksen Gandhilta. Se meni jotenkin niin, että ”nopeudesta ei ole hyötyä jos suunta on väärä”. Niinpä.
 
Loppuvuosi on siis pyhitetty hauskalle stressittömälle työlle, kahdelle harrastukselle (ilmoittauduin astangajoogaan, että joku katsoisi pitkästä aikaa teenkö liikkeet ihan väärin, sekä italian keskustelukurssille, sillä en kai lukenut italiaa yliopistossa vain unohtaakseni sen kaiken, vaikka toisaalta se sopisi kyllä elämäni kaavaan. Samaten kuin se, että vaelluksella minulle ei selviäisi muuta kuin että en pahemmin perusta kävelemisestä) ja vapaaehtoistyölle. Ja lukemiselle, minkä mainitseminen on sama kuin paljastaisi kohu-uutisen että aikoo syödä, hengittää ja nukkua joka päivä. Se minua itse asiassa eniten siinä vaelluksessa jännittääkin. Ei ole mitään mahdollisuutta pakata rinkkaa täyteen pokkareita eikä niitä sitä paitsi pystyisi vauhdissa lukemaankaan eikä refugioissa enää jaksaisi. Äänikirjat voisivat olla yksi vaihtoehto, mutta toisaalta vaelluksella (joka Shirleyn mukaan kuulemma noudattelee ley-linjoja ja otollisia tähtikuvioita) olisi parempi kuunnella itseään ja niitä viisauksia ja ajatuksia joita aiemmilta lukuisilta vaeltajilta on polulle tarttunut. Itse asiassa lukulakko saattaisi tehdä todella terää kaltaiselleni kirja-ahmatille. Mutta nyt lupaan olla hössöttämättä ja vouhottamatta asiasta blogissani tämän enempää. Enhän ole vielä vaeltanut metriäkään ja muutenkin koen, että tämän asian kanssa kannattaa nyt olla ihan hissun kissun tai metelöin ja hehkutan sen itseltäni pilalle. Huomenna voisin kyllä ostaa jotain symbolista, vaikkapa paketin laastaria ja hakaneuloja ihan vain alleviivatakseni, että tämä on nyt vihdoin todellista!




Leona Lewis: Footprints in the sand: http://www.youtube.com/watch?v=_8vm8ORMZt4

maanantai 5. elokuuta 2013

Maalaiselämää

 

Otin elokuun vastaan mökillä helteisissä tunnelmissa. Oli ihanaa ja sain harjoittaa marjastustyyleistä ylivoimaisesti hauskinta: pyjamamarjastusta pieni emalimuki kädessä. Vadelmat alkavat olla parhaimmillaan ja niitä on nyt omassa pihassa aivan ennätysmäärä kiitos isän lentopalloystävältään saamien kahdenkymmenenneljän uuden pensastaimen, joiden ei pitänyt vielä tuottaa satoa, mutta jotka tuottavat silti. Suhtaudun näihin uusiin tulokkaisiin erityisen vastuuntuntoisesti, sillä niihin liittyy pieni tarina. Taidankin kertoa sen sadun muodossa.
 
Olipa kerran pariskunta, joka rakensi itselleen talon. Talon edessä levittäytyvä aurinkoinen etelärinne tarjosi otolliset olosuhteet kukoistavalle puutarhalle ja mies ja nainen istuttivatkin runsaasti omenapuita, marjapensaita, kukkia ja vihanneksia ja kasvattivat ja vaalivat puutarhaansa suurella rakkaudella. Vuodet vierivät ja pariskunnalle tuli ikää. Puutarhanhoito kävi aina vain työläämmäksi ja lopulta edessä oli talosta luopuminen ja siirtyminen kerrostaloon. Pariskunta pohti mikä vanhan talon ja puutarhan kohtaloksi koituisi johon heidän tyttärensä sanoi, että hän voi ottaa, minkä hän tekikin. Ensi töikseen hän pani kaikki puut ja pensaat sileäksi ja päällysti pihan asvaltilla. Sen pituinen se.

 
Tilasin Kaarina Davisin uusimman kirjan ”Toisinnäkijän päiväkirja” ja sydämeni oli aivan pakahtua kun seurasin Kaarinan taistelua ihmisten tyhmyyttä ja ahneutta vastaan ja pystyin hyvin samastumaan, kun Kaarina jollain kauppareissulla katseli allapäin jonnekin pellolle vieri viereen rakennettuja identtisiä persoonattomia omakotitaloja joiden pihoja koristivat halpahallista hankitut tuijat ja sitten kun hän vielä joutui taistelemaan ison ostoskärryn pantin kanssa, hän antoi periksi, jätti kolikon ja kärryn sikseen ja ajatteli: En jaksa elää. Joskus se on niin pienestä kiinni. Mutta Kaarinan kirja päättyi kuitenkin positiivissa merkeissä, että lukekaa pois vain.
Arvokkainta mitä Kaarina tällä erää puolestani teki, oli kuitenkin se, että hän paransi kanakuumeeni kertaheitolla! Minähän hurahdin täysin niihin Korkeasaaren kanoihin ja kukkoihin ja näin jo tietysti mielessäni itseni onnellisen kanalan OMISTAJANA. Kaarina kertoi, miten hänelle suorastaan tyrkytettiin kanoja, sillä ne olisivat niin hauskoja ja vaivattomia ja niistä Kaarina saisi omia luomumunia. Kaarina sanoi tyrkyttäjälle, että ota sinä, jos ne kerran niin helppoja ja kivoja ovat ja lopulta tyrkyttäjä otti. Hän joutui hoivaamaan kanoja koko kesän, ruokkimaan, siivoamaan häkkiä, suojaamaan tunkeilijoilta ja lopulta syksyllä päättämään kanojen kohtalosta. Pitäisikö ne vapauttaa luontoon?(Ei tietenkään, mikä pöllö!) Vai syödä, kuten hän oli Kaarinalle ehdottanut? Kuka ne siinä tapauksesa tappaisi? (Tytär, mutta hänestä ei ollutkaan enää suolistajaksi, joten kanarukat päätyivät maakuoppaan). Kun Kaarina kysyi kuinka paljon munia tämä koko kesän kestänyt uurastus oli tuottanut, vastaus oli kymmenen (loput olivat nahkamunia). Niistä kolme hän oli antanut Kaarinalle.
 
Mökillä luin tällä kertaa Maria Langin dekkarin, sarjakuvia, lehteilin laiskasti kuvalehtiä (bongasin lähinnä kauniita kuvia),
 
 divarista löytämäni mielenkiintoisen Antti Heikkilän  kirjoittaman kirjan riippuvuuksista
 sekä Shirley MacLainen kirjaa jossa hän kertoo pyhiinvaelluksestaan Santiago de Compostelaan. Näyttää siltä, että KAIKKI ovat tehneet sen, paitsi minä, joka olen vain PUHUNUT siitä. Kun luin vanhaa kuvalehteä, siinä oli juttu Manuela Boscosta, joka oli juuri palannut vaellukselta ja kun luin uutta Aamulehden liitettä, siinä oli juttu naisesta joka aikoi vaeltaa sinne koko matkan Hattulasta, jotain 4000 kilometriä (ja sitten hän aikoo perustaa pyhiinvaellusten ympärille bisneksen).



Shirleyn kirjassa oli pyhiinvaellusjuttujen lisäksi mehevä tiedonjyvänen, jonka yli en ollut päästä lainkaan ja kun olimme miehen syntymäpäivän kunniaksi Kieltolakiristeilyllä ystäväpariskunnan kanssa, tivasin kaikilta että tiesivätkö he, että Shirleyllä oli ollut suhde Olof Palmen kanssa (jotenkin minua kuohutti kauheasti että kaikki muut olisivat tienneet) mutta kukaan ei ollut tiennyt ja minä sain kyseenalaisen  kunnian levittää tätä kuumaa, joskin jo vääjäämättä jäähtynyttä juorua niin että kieltolakiselostuksetkin jäivät taka-alalle. Ne tosin tulivatkin nauhalta ja lukijalla oli uskomattoman monotoninen ääni. Olin luullut että siellä olisi joku elävä ihminen selostamassa ja purnasin ääneen tätä pettymystä,  mutta ystäväperheen mies oli sitä mieltä että oli ”hemmetin hyvä ettei ollut, muuten oltaisiin kumminkin jouduttu leikkimään  Algot Niskaa jossain nolossa salakuljetusleikissä”.
 
Löhöilyn, lukemisen ja pyjamamarjastuksen lisäksi kävin vanhempien kanssa perinteisillä maalaismarkkinoilla
 
 
Maalaismarkkinoilla ei olla turhan tarkkoja...
ja ostin hauskan lautasen viidelläkymmenellä sentillä

 
 ja Sappeen kesäteatterissa katsomassa Juice-musikaalin

joka oli surullinen, mutta hyvä ainakin siinä mielessä, että kovalla soinut musiikki peitti alleen koko alkuloman päässäni itsepintaisesti soineen Kylie Minoquen ”All the Loversin” ja korvasi sen ”Paperitähdillä”.

Kylie: All the Lovers: http://www.youtube.com/watch?v=f0mD8qYwF-A
Juice: Paperitähdet: http://www.youtube.com/watch?v=iZMnNZFSel8