Puutarhafiasko ja kirjaonnea

Niin paljon olin satsannut keväiseen kukkaloistoon ja luu jäi käteen, kirjaimellisesti! Katsokaa vaikka! Pääkallo puunhaarassa! Kenen tai minkä?! Mäyrän? Supikoiran? Miksi puussa? Missä loput luurangosta? Eikö ole kummallista?!

Mökillä oli ihanaa ja äidin syntymäpäivät menivät hyvin. Matot sopivat, vaikka mökin pitkät räsymatot olivatkin puoli metriä liian pitkät (isä oli arvioinut pituuden silmämääräisesti jonkun nuoruuden pituushyppytuloksen perusteella (?!) ja pieleen meni, no ei se niin vaarallista ollut, vähän piti kääntää). Mutta tosiaan se kukkapuoli. Täysi fiasko! Narsisseja oli siellä täällä, mutta vähemmän kuin ennen. Kielot eivät kukkineet vielä. Sadat tulppaanini loistivat poissaolollaan. Omenapuissa ei ollut kukkia. Niissä ei ollut edes lehtiä! Jos joku hehkui ja loisti, se oli hankittu viime tipassa rahalla kirkonkylän taimimyymälästä (tai sitten se oli päivänsankarille hankkimani kukkapanta). Kyllä luonto osaa totisesti osoittaa ihmiselle paikkansa.

Keväistä kukkaloistoa H&M:stä

Juhlavieras saunamökin uudella terassimatolla

Kaiken huipuksi hiiri oli syönyt koko siemenvarastoni! Ainoat mitä se ei ollut kelpuuttanut, olivat kylvönauhassa olleet salaatinsiemenet. Kylvin sitten ne ja parikymmentä pussia erilaisten kesäkukkien siemeniä, jotka olin tuonut muassani kaupungista. Pikkusiskon miehelle oli käynyt vielä hassummin! Hiiri oli paitsi  syönyt talven mittaan nurmikon siemenet myös tehnyt pesän hänen neljänsadan euron rullaluistimiinsa ja tärvellyt ne tyystin. Nyt hän julisti tohkeissaan olevansa tulossa "Isolle Kirkolle" kesäkuun puolivälissä katsomaan Foo Fightersin keikkaa. Edellisestä Helsinginreissusta onkin kuulemma jo kymmenisen vuotta.

Kaupungissa vietimme miehen kanssa leppoisan sunnuntaipäivän kuljeskelemalla minne nokka näytti. Kävelimme Hakaniemen kautta eväsretkelle Kallion kirjaston takana oleville kallioille. Kirjasto oli auki, joten pääsin pissalle ja löysin ihmeekseni poistohyllystä Liza Marklundin uusimman 50 sentillä! Tähän päivään asti olen pyydystänyt sitä eri divareiden hyllyistä ja katunut kun en viimeksi ostanut sitä Tukholmasta Stadsmissionista 40 kruunulla. Nyt se on jo luettu ja vuorossa on aivan ihana Jacques Bonnetin "Kirjaston henget", josta kuka tahansa lukutoukka saa vahvistusta ja vertaistukea identiteetilleen. Kirja on ihana paitsi sisällöllisesti, myös ulkoisesti; siinä on kaunis kansi, jossa vanhojen kirjojen selkämyksiä ja sen välissä on kultainen nauha, jota käyttää kirjanmerkkinä. Voi olla, että tulen siteeraamaan kirjaa vielä jatkossa, sillä se on vielä onnellisesti kesken. Nyt jo rakastan esimerkiksi seuraavaa kohtaa:

" Pako ja tieto: kaikki se virtasi kirjojen läpi. Olen siitä ikuisesti kiitollinen. Olen jäänyt moraalisesti velkaa kirjoille, enkä ole vieläkään lakannut maksamasta sitä takaisin. Se oli myös tapani päästä eroon perheen piintyneistä tavoista. Syntyi kunnianhimo nauttia elämästä lukemalla kaikki kirjat. Se oli yhtä arvokasta kuin mikä tahansa muukin."

Ja:

" On todella harvinaista, ettei huonolla kirjalla olisi minkäänlaisia ansioita sivistyneen ihmisen silmissä."

"Kirjaston henget" häämöttää taustalla. Vielä en tiennyt mikä ihanuus minua odotti

Sain kirjan hyppysiini eilen ja menin kahvila Briossiin Kalevankadulle aikomuksenani uppoutua siithen. Ei siitä tietenkään mitään tullut.Lusikoiden kilinä ja ihmisten höpinä, ärsyttävästi sihahtelevat ässät ja kahvikoneen korina häiritsivät keskittymistäni, joten vaihdoin matkailulehteen ja salakuunteluun (takanani kaksi psykologia päästelivät höyryjä: toinen ei tajunnut työnkuvaansa eikä kukaan muukaan kuulemma tajunnut ja sitten he mainitsivat nimen , joka on sen verran erikoinen että oli päivän selvää, että he puhuivat turkulaisen ystävättäreni kaverista, joka myös on psykologi. Vääntelehdin kiusaantuneena ja selailin lehteä kunnes cappuccinoni oli lopussa ja vesilasikin tyhjä ja sen jälkeen menin ostamaan kynttilöitä(oli luvattu sateisia päiviä) ja serviettejä ja palasin kotiin jossa katsoin pari jaksoa norjalaista "Miehitettyä" miehen kanssa ja vasta sitten tajusin kunnolla mikä onni minua olikaan potkaissut, kun olin poiminut "Kirjaston henget" Kampin ilmaiskirjahyllystä reppuuni.

Mutta siitä sunnuntaista vielä. Piipahdimme Linnanmäellä, mutta emme menneet laitteisiin, vaikka mies vähän katselikin pyöriviä kahvikuppeja sillä silmällä. Emme myöskään menneet heittelemään Tähtipalloja, sillä niitä heitellään vain kerran kesässä ystäväporukassa, jolloin mahdollista pehmoeläinvoittoa voi tuulettaa näyttävämmin kuin jos heittelisimme ja voittaisimme vain keskenämme. Talvipuutarhan kohdalla harmittelimme ettei repussani ollut sattumalta kuohuviinipulloa (siellä olisi voinut olla peräti samppanjaa, lelukauppapomon vappulahja odottaa edelleen otollista hetkeä), mutta koska repussa oli vain epämääräistä roskaa ja se Liza Marklundin dekkari, poikkesimme Töölönrannan terassille juomaan oluet.

Venetsiasta on pöyristyksekseni poistettu useita livewebkameroita, mutta toisaalta tilalle on tullut Rio di Palazzon vilkasta gondoliliikennettä näyttävä kamera, jossa on myös ilmeisen hyvä mikrofoni. Gondolieerien huudot ja musiikki kaikuvat talojen seinistä, äsken kuului lapsen huutoa ja sen lomassa " Isabella, Isabella!"-huudahduksia, mistä tuli mieleeni se, kun eilen kävin H&M:n lastenosastolta ostamassa huulirasvaa (yksisarvisen muotoisessa rasiassa), ja pieni tyttö marisi äidilleen:

- Äiti, ÄITI, mä TARVIIN  tuon hunnun!!! Mä meen naimisiin Oskun kanssa!!

James Morrison: I Won't Let You Go:https://www.youtube.com/watch?v=sgRb_lfIZ6A

Live webcam: Rio di Palazzo: https://www.skylinewebcams.com/it/webcam/italia/veneto/venezia/rio-di-palazzo.html

Kesän kynnyksellä

Hei taas! Ei minulla mitään sen kummempaa asiaa ole, mutta haluan laittaa tänne muutaman kuvan kesään valmistautuvasta Helsingistä. Huomenna lähden mökille, mikä on ihanaa ja kun palaan takaisin, täällä on varmaan jo täysi vihreys valloillaan. Nämä ovat kerrassaan taianomaisia päiviä! 

Tänään olen katsellut WWF:n livewebbikamerasta Saimaalla kivellä köllöttelevää Pullervo-norppaa ja lisäksi kävimme miehen kanssa päiväkävelyllä Töölössä. Aiemmin tällä viikolla kävin Lapinlahden sairaalan tiluksilla ja Hietsussa, jonka sain pitää miltei omanani, mitä nyt rannalla keskenään kisailevien lapsosten kimakat "FÄK JUU!" ja "What are you doing, gay?!"- huudahdukset vähän maustoivat luontoelämystäni.

Miehen sisko on Helsingissä ja hän oli meillä yötäkin, kun pidimme pienimuotoiset illanistujaiset Suomi-USA jääkiekko-ottelun kunnniaksi. Hän on taas kirjoittanut Hesariin mielipidekirjoituksen , tällä kertaa koulujen kieltenopetuksesta, ja nyt hän suunnitteli jo seuraavaa, jossa hän kritisoisi  jäätelökioskien pallojen liian suurta kokoa.

- Mikä valituksen aihe tuo muka on? Ne pallot maksavat tosi paljon, niiden on syytäkin olla isoja.

- Mutta jos ostan pikku Ruutille pallon, hän pudottaa sen tai syö sitä niin kauan, että se sulaa ja valuu ympäriinsä...

- Asiaan on harvinaisen simppeli ratkaisu. Et osta pikku Ruutille palloa, vaan jäätelöpuikon. 

 Jos ja kun Hesarin mielipideosastolla näkyy absurdi kirjoitus aiheesta, niin tiedätte kenen se on.

Luimme miehen kanssa sängyssä yhdessä Mihail Bulgakovin "Saatana saapuu Moskovaan"-romaania, koska se on miehestä tosi hyvä ja hän haluaa, että minäkin luen sen ja kommentoin hahmoja. Luemme harvoin samaa kirjaa, koska mies lukee ihan sikanopeasti ja yrittää aina kääntää sivua, vaikka minulla on vielä kesken. Nyt hän kertoi, että hänen veljensä kuolinilmoitukseen oli laitettu pätkä tästä kirjasta. Sitaatti oli vielä aika pitkäkin, mutta oli hyvin osuva ja tyylikäs valinta. Kysyin kuka sen keksi siihen laittaa, ja mies sanoi, että äiti kai, mutta hänen siskonsa muistaa toisin. Kyseinen kohta oli ollut alleviivattuna veljen kirjassa. Sitä kuka sen siitä löysi ja keksi käyttää, ei siskokaan muistanut. Sitaatti menee näin: 

Jumalat, oi jumalani! Kuinka surullinen maa onkaan iltahämärissä! Miten salaperäisinä sumut leijuvat soitten yllä! Ken on harhaillut niissä sumuissa, ken on paljon kärsinyt ennen kuolemaansa, ken on lentänyt kerran yli sen maan kantaen liian raskasta taakkaa, hän sen tietää. Uupunut sen tietää. Ja surutta hän jättää maan sumut, sen suot ja joet, hän antautuu kevein sydämin kuoleman käsiin tietäen, että vain se tuo rauhan mukanaan.

Sisko ja veli muistelivat Mattia, joka kuoli kolmekymmentävuotiaana ja on nyt ollut kuolleena kauemmin kuin ehti elää.

Ensi viikolla äiti täyttää kahdeksankymmentä. Hankimme lahjaksi uudet matot mökkiin ja saunamökin terassille. Pikkusisko on toista kertaa viikon sisällä yökylässä. Hän on parhaillaan illastamassa Pörssissä kirjailijaliiton juhlissa. Hänellä oli mukanaan kolme vaihtoehtoista asua, upeat korkokengät, jotka hän oli ostanut kirpputorilta kahdella eurolla, kolme korusettiä, kaksi (ainakin) käsilaukkua ja kahdet balleriinat, joilla kävelllä juhlapaikalle. En tiedä mihin asuun hän lopulta päätyi, sillä hän oli lähtenyt sillä välin kun olimme saunassa. Tukka ainakin oli tip top, koska kampaaja oli väkertänyt siihen nutturan kuudenkympin riistohintaan! Odotan selfieitä ja juoruja...

Susan Boyle: Return: https://www.youtube.com/watch?v=_8Gg3WhJpIM

Uusi elämä, osa miljoona

Mitä, oletteko kyllästyneet katselemaan Agios Nikolaos-kuviani? Valitan, muuta ei ole tarjolla. Otin kyllä äsken uudella puhelimellani kuvia Hietsun rannasta, mutta en osaa siirtää niitä koneelle. (Kävin pitkästä aikaa lenkillä, meinasin kuolla, mutta olen silti innoissani, siitä tuo otsikko). Kone väittää, ettei minulla ole laitteita! Vihaan tuota puhelinta! Kreetalla se kyseli kaikkea typerää ja antoi vaihtoehdoiksi "peruuta" tai "unohda". Siis häh? Ratkaisin ongelman katkaisemalla vehkeestä virran. Enpä voi sanoa kärsineeni siitä millään tavoin. Mutta nyt olisin mielelläni laittanut teille kuvan valkoposkihanhiperheestä, jossa pienet pörröiset poikaset tepsuttivat hiekkatien yli mereen ylpeiden (ja sähisevien) hanhiemon ja -papan keskellä, mutta minkäs teet? Saatte sen sijaan ihailla lintukuvia Kreetalta.

Lehdissä on nyt ollut runsaasti kansalaisten muisteluita kohtaamisistaan presidentti Koiviston kanssa. Tulin vähän pahoille mielin tajuttuani, etten koskaan nähnyt häntä livenä. Isä on päässyt kättelemään Koivistoa jossain lentopallon ikämiesturnauksessa ja miehen siskolla vasta hieno anekdootti onkin!

Kerron sen tässä (kysyin häneltä äsken puhelimessa luvan).

Miehen sisko työskenteli parikymppisenä Suomen Englannin suurlähetystössä toimistoapulaisena. Vietettiin kaupallisen sihteerin läksiäisiä ja siksi ovet pidettiin suljettuina. Mutta sitten oveen koputettiin! Miehen sisko meni avaamaan, näki tutuhkon tuntuiset kasvot, mutta ajatteli, että ovella oli joku myyntiedustaja, koska niitä siellä ramppasi alvariinsa muutenkin.

- Anteeksi, mutta täällä on yksityistilaisuus, miehen sisko sanoi ja kiskaisi oven kiinni.

Äijällä oli otsaa koputtaa uudelleen! Miehen sisko avasi oven tympääntyneenä moiseen röyhkeyteen ja oli jo vetämässä ovea uudestaan kiinni, kun hän huomasi sivusilmällä kaupallisen sihteerin ryntäävän ovea kohti kädet levällään huutaen: "Tervetuloa, herra (Suomen pankin) pääjohtaja!".

Mutta Koivisto oli kuulemma jo silloin suuri ihminen ja kutsui koko osaston uuteen italialaiseen ravintolaan Chelseaan illalliselle, ja siellä olivat myös Tellervo ja pikku Assi-tyttönen.

Pikkusisko oli yökylässä. Hän on terapiakoulutuksessa ja menossa on joku itsetuhoisen ihmisen kohtaamiseen liittyvä jakso. Vertailimme lyhytterapian ja psykosynteesin keskeisiä ajatuksia ja metodeja, mutta sitten pikkusisko hihkaisi, että "muistatko Kummelin "Roolipelin", mä katoin sen eilen ja nauroin ihan pissat housuissa". Katsoimme yhdessä "Roolipelin" you tubesta. Hän kertoi perheensä kuulumisia. Kuopus poikkeaa muusta perheestä täysin. Siinä missä vaikkapa isänsä on täysin materian yläpuolella ja omistaa suunnilleen vain avaimet, poikansa hinkuu kesätöihin voidakseen ostaa parin kalliita kenkiä. Hän on luonteeltaan viilipytty kun taas muu perhe saa tämän tästä näyttäviä ja teatraalisia (joskin onneksi lyhytkestoisia) hermoromahduksia. "Minä olen ainoa terve tässä sakissa", hän julistaa. "Te muut olette täysiä sekopäitä". Hän pelaa intohimoisesti lätkää ja isona hän aikoo bisnesmieheksi ja Amerikkaan.

Puhuimme pikkusiskon kanssa siitä, että on raskasta olla näin reaktiivinen. Se syö oikeasti voimia niin että välillä on ihan pakko vain istua löhötuolissa palautumassa kaikesta tunnekuohusta.

Sitä näkee/ kuulee jotain ja reagoi välittömästi. Esimerkkinä: Eilen näin Kaisaniemessä ikkunan takana kahvilassa istuvan albiinon. Säikähdin ihan hitosti, sydän takoi ja hyppäsin oikeasti ilmaan, sen jälkeen vajosin syvääkin syvempään häpeän suohon pelätessäni, että albiinorukka oli huomannut reaktioni. Tänään taas olin aivan onneni kukkuloilla nähdessäni ne hanhenpojat. Toisaalta töissä osaan kyllä olla cool. Esimerkiksi eilen eräs äiti osti koruaskartelusetin.

- Haluatko, että paketoin?

- Ei tarvitse, askartelemme siitä poikani kanssa tänään korun, jonka hän  antaa syntymäpäivälahjaksi rakkaimmalle ystävälleen.

- Sepä mukavaa.

- Juu, Amelia on hänelle hyvin rakas. Viime vuonna hän leipoi Amelialle lahjaksi kakun. Omin pikku kätösin...

- Oi sentään. Haluatko mukaan pienen lahjapussin ja nauhaa, johon voitte sitten pakata valmiin korun?

- Se olisikin mukavaa.

- Laitan tästä mukaan vielä tarran. Haluatko valita itse?

- No jos vaikka tuollainen merirosvotarra. Amelia aikoo isona merirosvoksi ja poikani on ilmoittanut, että hänestä tulee sitten merirosvojen lääkäri... 

- No mutta tottakai!

Toista oli äitienpäivän iltana, kun kävin Katajanokkakävelyltä palatessani miltei aution Forumin Alepassa. Sieltä lähtiessäni näin edessäni kaksi ikivanhaa pappaa, jotka kävelivät pikkuisin töpöaskelin käsi kädessä autiossa kauppakeskuksessa. Toinen roikotti kädessään keltaista Alepan kassia, jossa oli joku pieni ostos. Kaiuttimista tulvi ilmoille edesmenneen Whitney Houston- raukan mahtipontinen "One moment in time". Se oli jotenkin niin epätodellinen hetki, että pillahin itkuun, enkä edes oikein tiedä miksi.

Kummeli: Roolipeli: https://youtu.be/4wqrKuS1zMA
Whitney Houston: One moment in time: https://youtu.be/13qEMnaGQuY

Vertynyt

Ihanaa! Tästä toukokuisesta varaslähdöstä kesään on tullut mitä mainioin perinne mielenterveyden ja yleisen elämänilon kannalta. Viikko meni nopeasti, emme kaivanneet sen kummempia virikkeitä (meillä oli paljon sellaista mitä kotoa puuttuu: kylpyamme, CNN, parveke josta hieno näköala, aurinkoa, lämpöä, uima-allas ja meri, ynnä kissa). 

Aamupalan (liehuvia kukkamekkoja yhdistettynä rumiin urheilusandaaleihin, eläkeläisiä pukeutuneina t-paitoihin, joissa oli "nuorekkaita" statementteja ja kyynärpäät tanassa pekonia, makkaraa ja munia lautasilleen lappavia röyhkimyksiä) jälkeen minä yleensä painelin rannalle tai uima-altaalle kirjan kanssa kasarityyliin aurinkoa palvomaan ja mies jäi hotellihuoneeseen torkkumaan/lueskelemaan tunniksi, pariksi ja liittyi sitten seuraan.

Olin varannut kummallekin otollista matkalukemista, Itse aloitin Maeve Binchyn Kreikkaan sijoitetulla romaanilla "Taverna tähtien alla" päästäkseni lomatunnelmaan ja mies puolestaan Marko Leinon kammottava-aiheisella kirjalla "Saasta". Niistä ei ollut vaihtureiksi meidän kesken, joten veimme ne respan kirjahyllyyn muiden iloksi/pöyristykseksi. Sitten luin Virpi Hämeen-Anttilan salapoliisiromaanin "Kuka kuolleista palaa". Se sijoittuu 1920-luvun Helsinkiin ja siinä sisäasiainministeriössä työskentelevä Karl Axel Björk ratkoo vapaa-ajallaan tuhopolttojen ketjua. Tämän tästä lukiessani hoin miehelle, että kirja on "kerrassaan viehättävä". "Mitä kieltä tuo muka on? Kuka sanoo kirjasta, että "viehättävä"?, hän ihmetteli, mutta sanoin että se on yksinkertaisesti täsmällisin adjektiivi mitä siitä voi käyttää. Karl Axel luki hermojaan rauhoittaakseen Marcus Aureliusta, josta mieleeni muistui, että meilläkin on sellainen hyllyssä ja äsken vietin hyvän aikaa jäljittäen sitä, kunnes lopulta onnisti: siinähän se jökötti Anna-Leena Härkösen ja Pentti Linkolan välissä. Aion lukea sen seuraavaksi. Mies vaati ehdottomasti mukaansa ruotsinkielisen englannin kielioppikirjan (?!), mutta hänen ansiokseen on sanottava, että se oli kyllä kovassa käytössä. Jatkoin vielä ennen lukemattomalla, Egyptiin sijoittuvalla Agatha Christien kirjalla "Kaikki päättyy kuolemaan" ja viimeiseksi luin ystävän matkaan lainaaman Liane Moriartyn romaanin "Nainen joka unohti" ja se vei heti mukanaan. Sain sen loppuun kun kone oli jo Tallinnan yllä ja alkoi valmistautua laskuun. Mies luki "Saastan" ja "Engelsk grammatikin" lisäksi Jo Nesbon "Poliisin". Hän sai sen loppuun eilen illalla kotona kello 22.45. Kirjahyllystä löytyi vielä "A walk in the woods", johon pohjautuvan elokuvan katsoin hiljattain. Otin sen mukaani. Sen välissä on pari kuivumaan liiskattua kukkaa.

Onnistuin myös vaatteiden pakkaamisessa aika hyvin, mutta ei se aivan nappiin mennyt. Opittavaa riitää vielä. Mies EI tarvitse tavallisia uimahousuja, sillä hän käyttää vain uimashortseja. Niitä tarvitaan kolmet. Minä EN tarvitse kolmia bikineitä ja yksiä uikkareita (vaikka käytinkin niitä kaikkia). Yhdet bikinit (ne, jotka valahtavat aalloissa), tai kokouimapuvun voi jättää ensi kerralla pois. Kokopitkä hellemekko jäi kokonaan käyttämättä, koska paikassa oli niin paljon portaita, että helma olisi ollut alituiseen jalan alla. Sen sijaan pörheä neulepusero, jonka pakkasin mukaan vasta aivan viime metreillä, osoittautui hyvinkin tärkeäksi. Nukuin se ylläni, koska huoneessa oli viileää ja halusimme nukkua parvekkeen ovi auki. Mies EI tarvitse viittä t-paitaa eikä joka päivälle eri kalsareita, koska hän tykkää pestä pikkupyykkiä. Sama pätee minuun. Fleecesukkia, kokopitkiä legginssejä ja väljiä pitkähihaisia paitoja pitää olla aina mukana, koska hotellihuone on toukokuussa vielä viileä ja toisaalta auringossa vietetyn aamupäivän jälkeen tekee kaupungille lähtiessä mieli laittaa ylleen jotain pitkähihaista, kevyttä ja liehuvaa,

Nappihankinta oli Mad men-huuruissani UFF:ista ostamani nailoninen pinkki pohkeeseen ulottuva pikku röyhelöin ja yhdellä rusetilla edestä solmittava aamuviitta! Se ylläni kuljin pöyhkeästi altaalle ja takaisin ja varsinkin yli seitsenkymppisissä rouvissa se tuntui nostavan pintaan upeita muistoja; he hymyilivät minulle ja viitalleni suopeina. Sen sijaan niin ikään Mad men huuruissani UFF:ista ostamani nailoninen yöpaita oli turhaakin turhempi, suorastaan luotaantyöntävä!

Kuten aina, ruoka oli hyvää, maisemat kauniita, ihmiset (ne vähät joiden kanssa olimme tekemisissä) ystävällisiä. Lisäksi näimme keskustan järvessä kaksi jättimäistä kilpikonnaa, joista kiistelimme pitkään, sillä mies väitti niitä vain muovipusseiksi, mutta konnia ne olivat! Ostin miehelle muistoksi hopeanvärisen muistikirjan, jonka kannessa komeilee Sokrates ja teksti "All I know is that I know nothing". Mies osti minulle muistoksi tuubin oliivivartalovoidetta.

Viimeisen illan kunniaksi saimme vielä ihailla mahtavaa täysikuuta. Kotiinpaluu oli viileähkö, mutta onneksemme pääsimme kulkemaan miltei koko matkan lentokentältä kotiin maan alla. Ensin kentältä junalla rautatieasemalle, jossa pieni altistus kylmälle, kunnes taas sukellus maan alle ja käytävää pitkin Forumiin (lipevä liittymäkauppias hihkaisi minulle "Sulla on ihana rusketus!", onkohan 80-luku palaamassa takaisin muotiin?), jossa piipahdus Alepaan ja sieltä hissillä kolmanteen kerrokseen ja pieni pyrähdys kadun yli kotiin. Kyllä nyt taas jaksaa!

Jari Sillanpää: Malagaan: https://www.youtube.com/watch?v=-cUiIuuwWIk