sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Pusero, deodoranttia, nakkeja




Kun vanhenee, saavuttaa erilaisia virstanpylväitä. Tulee esimerkiksi kesä jolloin matkustaa totuttuun tapaan Italiaan lomailemaan ja huomaakin että tulee puhutelluksi signorana signorinan sijaan (eikä tällä ole mitään tekemistä siviilisäädyn kanssa) ja tietää että paluuta ei ole. Sitten tulee kesä, jolloin ei enää halua kinata ja tapella vanhempiensa kanssa (vaikka taantuukin yli 20 vuotta heti kun astuu mökin tontin rajan sisäpuolelle) vaan omat vanhemmat tuntuvat hellyttäviltä ja herättävät suojelunhalua. Ystävätär kertoi äidistään, joka on tunnettu pedanttisuudestaan ja linjojensa (ja tyttärensä linjojen) vahtimisesta, miten tämä eräänä kauniina kesäpäivänä intoutui ehdottamaan tyttärelleen että hei, minulla on hyvä idea, mennään S-markettiin ja ostetaan molemmille KAKSI jäätelöä! Ja tytär, ensi shokista toivuttuaan vastasi aikuismaisen kuivasti,  että kuule eiköhän yksi riitä.

            Eräänä päivänä näin mökin pöydällä listan, johon oli kirjoitettu pusero, deodoranttia, nakkeja. Se oli äidin ostoslista, minusta hyvin hellyttävä,  ja se mukanaan he lähtivät tohkeissaan isän kanssa ostoksille, mutta ei ennen kuin isä oli kammannut peilin edessä hartaasti tukkaansa nätiksi, sekin hyvin hellyttävää. Perheessä on vakiintuneita sanontoja ja sydäntä kylmää kun ajattelee että joskus vielä koittaa päivä kun kukaan ei sano ”minä juoksin synkässä viidassa, kuin tuli irti ois” kuten isällä on tapana sanoa joka kerta kun hän palaa suunnistamasta torstai-rasteiltaan. Tai ehkä joku jatkaa sen sanomista nostalgiasyistä, niin kuin Paavo-setäkin on edelleen keskuudessamme joka kerta kun joku pöydästä noustessaan sanoo paavomaisesti ”suurkiitos ja paljon pieniä kiitoksia”.

            Nuorempana sitä häpesi kaikenlaista, ajoittain myös omia vanhempiaan tai vaikka sellaista että isä ajeli jääräpäisesti ikivanhalla haisevalla Datsunillaan jossa oli mustat rekisterikilvet vielä pitkään sen jälkeen kun kaikkien muiden vanhemmat ajoivat autoilla joissa oli valkoiset rekisterikilvet. Yhdessä vaiheessa olin saanut jostain päähäni, että perheemme oli kauhean köyhä, hädin tuskin sinnittelimme elossa toisin kuin vaikka alakerran Sarin perhe joilla oli tavaraa ja kaappi joka oli oikea kultakaivos, täynnä shampoopulloja ja muita rikkauksia. Sarin isä oli kaupassa töissä ja äiti tehtaassa. Minun isäni oli opettaja ja äiti kaupungilla kanslistina, mutta meillä ei ollut kaapit täynnä tavaraa (tai oli, kaikkea mahdollista roinaa, mutta ei uusia hienoja avaamattomia TUOTTEITA niin kuin Sarin kotona) ja meillä oli haiseva Datsun jota sai hävetä kaikkien muiden kiiltävien autojen rinnalla. (Sarin perheessä ei ollut autoa ollenkaan, mutta sitä en oikeastaan edes huomannut ja mitä sitten, eipä tarvinnut Sarin hävetä ja sitä paitsi hänellä oli kymmenittäin C-kasetteja, kaupasta ostettuja, kun taas minulla oli joku vanha Philipsin kasetti johon äänitin radiosta sitä mitä sieltä tuli, joskus tuli vain Kisua ja Päivi Kautto-Niemeä ja mikä siinä sitten auttoi.)

            Sari oli minua viisi vuotta vanhempi ja suunnilleen palvoin maata hänen jalkojensa alla ja hän otti siitä kaiken hyödyn irti ja huijasi minut esimerkiksi vaihtamaan pitkä- ja kultatukkaisen Barbieni vanhaan ruskeatukkaiseen nuhjuiseen nukkeen jonka ainoa arvo minunkin silmissäni oli se, että se oli joskus kuulunut Sarille. Äiti suhtautui vähän nihkeästi tällaiseen ystävyysasetelmaan ja vaikka en silloin voinut uskoa mikä ihme häntä riivaa niin nyt tiedän täsmälleen mitä hän ajatteli ja olen tismalleen samaa mieltä hänen kanssaan ja jos oma (mielikuvitus)tyttäreni kaveeraisi vain itseään runsaasti vanhempien kavereiden kanssa, suhtautuisin asiaan todella nihkeästi enkä loppupeleissä ollenkaan niin hienotunteisesti kuin äitini.

            Nyt soitan äidille mökille. Yksi salkoruusu on puhjennut, karmiininpunainen, hän sanoo. Ja että toissayönä ukkosti kovasti ja siskontyttö oli aivan kauhean peloissaan. Ja että isä on Erkki-sedän kanssa mustikkametsässä. Se on hyvä, mustikoita ei tule koskaan liikaa, mutta niiden perkaaminen on rankkaa ja toivottavasti metsässä ei ole karhuja, hän sanoo. (Siellä ON! Laipanmaa on ERÄMAATA. Siellä on susia, karhuja ja ilveksiä isän ja Erkki-sedän lisäksi, mitä yli seitsemänkymppiset vanhukset ylipäätään tekevät sellaisessa maastossa koikkelehtimassa, ostaisivat marjansa kaupasta tai torilta?!) Hellettä riittää, mutta äiti ei uskalla mennä uimaan sen jälkeen kun alkukesästä tuli se paha kramppi eikä olisi päässyt ilman apua ylös järvestä. Ja sinä yönä kun ukkosti kamalasti huussimatkalla jalka muljahti taas ikävästi mutta ei tässä lääkäriin vielä, on tukisukkaa ja polvitukea ja Mobilatia ja särkylääkettä (ja ennen kaikkea itsepäisyyttä.) Alkukesän krampin jälkeen yritin saada äidin käyttämään Telle-tädin vesijuoksuvyötä, vaikka halusinkin itse käyttää sitä. Äiti ei suostunut. Joskus paremmalla aikaa sitten, hän väisteli, mutta sitten tuli toinen kramppi enkä antanut enää periksi. Pakotin äidin kokeilemaan juoksuvyötä. Hän suostui suu mutrussa, laskeutui epäluuloisesti järveen, oli siellä noin sekunnin kymmenesosan ja ilmoitti että vyö nousee niskaan, ei pysty olemaan. Kiristin vyötä ja käskin häntä kokeilemaan uudestaan. Hän meni uudestaan veteen ovelan näköisenä. Käskin hänen polkea jaloillaan ja liikuttaa käsiään. Hän ei totellut. Hi hi, hän kihersi, tässähän menee kuonolleen, hän sanoi ja kellui kuin veteen heitetty reppu aivan vinossa. Liikuta käsiä ja jalkoja!!, minä karjuin, mutta hän vain kenotti puoliksi pinnalla. Hee hee hee, hän hihitti, ei tule mitään, hi hi hi. Annoin periksi ja käskin häntä nousemaan laiturin portaille, jotta voin irrottaa vyön. Hän kiipesi ketterästi kuin apina ja heti vapauduttuaan vyöstä ui rennoin vedoin vanhalle tutulle uimakivelleen.

On kamalaa kun vanhemmat vanhenevat. On ihanaa vanheta itse, että saa heidät kimpustaan ja voi laillisesti määrätä asioistaan, mutta sitten kun he todella alkavat osoittaa vanhenemisen merkkejä se on niin kauheaa että taju meinaa lähteä. Aika tiimalasissa valuu ja vanhemmat vanhenevat mutta muuttuvat samalla paljon lapsellisemmiksi ja huolettomammiksi niin että tuntuu siltä kuin pakkaa sekoitettaisiin oikein olan takaa. Omien vanhempien syliin ei voi enää kiivetä hakemaan turvaa. Sen sijaan voisin hyvinkin kiivetä jonkun muun syliin. Esimerkiksi Tuula-Liina Variksen, koska hän hymyilee ja istuu rennosti ja kirjoittaa ihania kirjoja ja maanläheisiä kolumneja Kotilieteen  ja hän vaikuttaa järkevältä ja turvalliselta. Hän toteaa kylmän rauhallisesti sellaisia asioita, että hänellä on huono vaatemaku, on aina ollut. Mutta että onneksi miehellä on hyvä. Ja avioliitostaan Pentti Saarikosken kanssa hän sanoo, että hyvä avioliitto se oli. Se vain loppui. Piste. Siihen jäävät kaikki taivastelut siitä, että herran jestas mikä hanttapuli se mies oli, miten sinä Tuula-Liina-rukka oikein sitä kestit ja jaksoit. Eikä hän sitäkään piilottele, ettei hän aina kestänytkään eikä jaksanutkaan, mutta rakas se mies silti oli ja hyvä oli kun Mia Berner tuli ja korjasi sen pois.  Minä haluan olla yhtä selkeä kuin Tuula-Liina!

            Onko se karderobi, vai garderobi, isä huutaa ristisanansa vierestä. Äiti on keittiössä pikku veitsen kanssa nirhaamassa paloja leivontaan varaamastani marsipaanipötköstä. Hi hi, makeaa,  hän sanoo, kun jää rysän päältä kiinni. Päällä on uusi punainen pusero, kainaloissa äitelää Vanderbilt-deodoranttia. Jääkaapissa on jättipaketti nakkeja isälle. Hän saa syödä niin monta kuin haluaa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti