Puistopäivä

Ennen aina luulin, että se sanonta että joku on muka niin kankea ettei sukkia jalkaansa saa on vitsi, mutta tänään sain kokea henkilökohtaisesti että kyllä semmoinen tilanne voi oikeasti tulla eteen!  Sunnuntaina oli se Naisten kymppi ja maanantaina tuli kävellyksi saman verran ja kun pääsin takaisin hyttiin ja potkaisin tennarit nurkkaan aikomuksenani vetää jalkoihini pehmoiset fleecesukat, ei siitä meinannut tulla yhtään mitään kun en ollut päästä käsiksi  jalkaterääni oikein mistään asennosta. Ja sama kankeus jatkui tänäkin aamuna. Mikä köntys! Tukholmassa oli niin ihana alkukesän päivä, että maleksimme oikeastaan vain puistosta toiseen. Ensin Söderin Mosebackelle, jossa irrallaan vaellellut verikoira herätti sekä yleistä kiinnostusta että paheksuntaa. Tuohtuneita ”Ojjojjojj...så FÅR man INTE göra!”- jupinoita kuului useammastakin suusta. 

 Sieltä jatkoimme Gamla stanin kautta Kungsträdgårdeniin

ja sieltä taas Jutasbackenin kautta Sveavägenin jättikirjaston edustalla olevaan Observatorielundeniin  jonka altaassa sorsat tekivät kauheita syöksyjä toistensa niskaan.

Sieltä jatkoimme Vasaparkenin syrjää Kungsholmenille poliisitalon ja käräjäoikeuden väliseen puistoon ja sieltä rantaan ja kaupungintalon kautta

takaisin Söderille ja siellä vielä ICAan, jotta saatiin pidetyksi vielä yksi pieni piknikkipysähdys (miehen siskoa naurattaa aina kun yksi lapsenlapsista tivaa  koska voidaan taas mennä ”bignigille”) Folkungagatanin varren puistossa ennen laivaan paluuta (sushia molemmille, olutta miehelle, minulle epäonnistunut valinta sokeritonta ja hiilihapotonta kammottavaa mangolimsaa).  Oli oikeastaan aivan mahtavaa viettää niin paljon aikaa puistoissa istuskellen ja kaupungin elämää tarkastellen. Ja sekin oli miehestä mahtavaa, että hän näki laivassa Jukka Virtasen! Vihreys täytti koko tajunnan  ja varsinkin hevoskastanjat panivat parastaan. Tuntui aivan ihmeelliseltä, että meidän oli muka määrä oikein luvan kanssa askeltaa pitkin  puista maahan varissutta kukkamattoa. Me raukat kun olemme niin tottuneita iän ikuiseen  kuraan ja loskaan.

Mutta menen tästä vähän venyttelemään ja hieromaan iholleni erilaisia linimenttejä. Sitten ilmoittaudun sinne Midnight Runiin joka juostaan elokuun viimeisenä päivänä.Tai siis yönä.Tässähän on kolme kuukautta aikaa treenata. Tai ainakin lukea sitä Chi Running-kirjaa...

 

 Jill Johnson: Åh vilken härlig dag: http://www.youtube.com/watch?v=lmISSwVqfOw

Älä nuku Oittisi ohi

No niin, mökkiloma on tältä osin ohi. Otsikko tulee bussimatkasta, joka kestää noin sata tuntia, ja jonka aikana usein tulee jossain välissä nukahtaneeksi. Pitääkin olla tarkkana, ettei nuku silloin kun bussi menee lempikohdastani Oitissa, jossa tie kaartaa aivan järven vierestä ja rannan vanhat puuhuvilat ovat tosi kauniita. Se kohta kestää kuusi sekuntia. Jos sen missaa, koko kolmen ja puolen tunnin matka on ollut vähän pettymys! Sain mökillä kaipaamaani tuntumaa eri elementteihin, mikä onkin siellä ollessa mahtavinta.

Vesi

Maa

Ilma

 

Tuli

Punavuoressa mahtavinta on koti ja lelukauppa ja se, että lelukaupassakin voi aistia luonnon, sillä siellä käy asiakkaita joiden lapsilla on sellaisia nimiä kuin ”Kivi”, ”Paju” ja ”Kaneli” ja eilen kävi vielä bonuksena musta hassu koira, jonka pää pilkisti omistajan olalla roikkuvasta kassista ja minun oli pakko kysyä että onko tuo elävä ja omistaja sanoi että toki. Se on apinapinseri. Apinapinseri?!

Kesäni mökillä alkaa aina Isä Camillon kylällä. Se on jo kauhukseni aivan riekaleina!

Sitten luetaan tietysti isolla skaalalla ihan mitä huvittaa. Parhaaksi ja nautittavimmaksi osoittautui ylivoimaisesti Patricia Woodlin ”Onnenpoika”, jonka olen saanut pikkusiskolta jo vuosi sitten, mutta jostain syystä säästellyt sen aloittamista. Suosittelen sitä ihan kaikille!

Jokaisella pitäisi olla sellainen henkilö elämässään kuin 76 ÄO:lla varustetun Perryn mummo. Mummo riemastuu Valittujen Palojen ”laajenna sanavarastoasi”- osiosta niin että julistaa: ”Tämähän hakkaa suklaalevytkin!”. Joka lauantai he käyvät syömässä Kentucky Fried Chickensissä ja yhtä usein mummo jupisee: ”Helvatti sentään. Niiden annoksista voisi luulla, etä kanoissa on nykyisin pelkkä perse ja kuusi siipeä!” Ja kilttiä ja helposti johdateltavissa olevaa Perryä (joka on  mummosta hirvittävä yhdistelmä, ihan hirvittävä!) hän yrittää karaista ahneita lakimiessukulaisia ja muuta pahaa maailmaa vastaan lukuisin eri tavoin. ” Että minä inhoan sitä hurskastelua”, mummo sanoo. ”Pitäisi muka kääntää toinen poski! Ei kai Jeesus sentään niin nynny ollut! ”Mitä Jeesus tekisi?” Mintä helvattia sekin muka meinaa? Mitäkö Jeesus tekisi? Mitä luulet? Lähtisi litomaan inhon vallassa! Se on saletti!"Aikomuksenani oli tietysti treenata kurinalaisesti Naisten kymppiä varten, mutta se jäi vähemmälle, sillä vietinkin aikaani mieluummin tällä viisiin:

Lukemalla

 

Kirjoittamalla

 

Bongaamalla eläimiä saunan katosta - tervehtikää pöllöä! (Siellä on myös kettu, susi, koira ja eksoottinen kultapanda Ailurus fulgens)

Siksi toisekseen mökkiteillä juokseminen on aivan julmetun tylsää! Sain raahattua itseni lenkille kerran. Mutta jotain hyvääkin Naisten kympistä on koitunut jo nyt! Eräänä yönä heräsin painajaiseen, tai ihan realistinen uni se oli, ja tajusin kristallinkirkkaasti etten millään jaksa juosta kymmentä kilometriä, herran jestas sentään, ja että nyt on enää ihan turha stressata tai treenata sitä varten (ainoana pelastusköytenä kirpparilta muinoin ostamani Danny Dreyerin ”Chi Running – A Revolutionary Approach to Effortless, Injury-Free Running”, äijä juoksee yli sadan kilometrin siivuja ja esittää kirjassaan miten meidän tulisi juosta ytimestämme käsin, niin että jalat ja kädet ovat siinä vähän kuin sivuseikka, meidän tulee juosta vaivattomasti kuin lapset  leikkiessään hippaa, eivät he ajattele koko ajan että "jukoliste että ottaa lujille!" ja hän kritisoi vallalla olevaa ankaraan treeniin ja tavoitteisiin tähtävää juoksumentaliteettia, jota hän kutsuu Power Runningiksi, jossa mottona on ”No pain, no gain” ja tavoitteet yleensä ulkoa tulleita (tietty matka tietyssä ajassa jne, juuri niin kuin Naisten Kymppi, paitsi  että nyt on myöhäistä perua, se alkaa muutaman tunnin päästä!”) Dreyerin Chi Runningin vastaava motto on ”No pain, no pain”. Lisäksi chi runningissa käytetään runsaasti visualisointia. Jos minä jonkin taidon hallitsen, se on se. Ha haa, olen jo fani! Valitettavasti en ehdi lukea kirjaakaan loppuun, kuten sanottua, juoksu alkaa pikapuoliin. Onneksi ehdin lukea, että negatiiviset ajatukset, sellaiset kuin ”Minä kuolen!”, eivät kerta kaikkiaan kuulu Chi Runningiin.

Ei näin!

Mutta siis kun heräsin silloin yöllä, ajattelin että voin saman tien mennä pissalle ja kun pääsin ulos, näin lintulaudan juurella itäneitä auringonkukansiemeniä ahmimassa MÄYRÄN! Oi onnea.

Mutta jatkan tästä myöhemmin. Täytyy valmistautua siihen helvatan juoksuun johon menin typeryyksissäni ilmoittautumaan. Toisaalta, jos innostun massatapahtumasta (yleensä inhoan, mutta nyt elättelen toivoa, että voin ratsastaa muiden juoksijoiden energialla, anteeksi jo etukäteen)  voin laittaa uuden tavoitteen elokuun lopun Helsinki Midnight Runiin! Voisin harjoitella koko kesän Chi Runningia! Ja on minulla toinenkin motiivi suoritua urakasta. Laiva Tukholmaan lähtee 17.30 eikä se odota!

PS. Naisten Kymppi on nyt takana! Se meni HYVIN = pääsin maaliin ja jopa kymmenen minuuttia aiemmin kuin olin laskeskellut olevan realistista. JEEEEEE! Kyllä siinä kuulkaa tanner tömisi kun 19000 naista (niin ainakin olin kuulevinani) pisteli menemään!

Lauri Tähkä: Polte: http://www.youtube.com/watch?v=0xbwfzI3pII

Introvertin ihana päivä

 Ah onnea, en ole joutunut puhumaan koko päivänä kuin muutaman sanan! Sen sijaan olen kuljeskellut pitkin kaupunkia ja ollut kaikessa rauhassa kotona. Olimme yökylässä Vallilassa ja mies jäi sinne vielä kun minä lähdin viettämään omaa päivääni. Kuljin Kallion katuja ja ihastelin heräävää vihreyttä ja äitienpäiväaamun uinuvaa rauhaa.

Kaikki paikat olivat kiinni, paitsi räikein ikkunatarroin somistetut eksoottiset ”massage”- liikkeet, joiden ovet olivat oikein kutsuvasti AMMOLLAAN.  Kävelin rantaa pitkin Kaivopuistoon

 

ja poikkesin tietysti myös Kanuunaan josta löysin uudet, käyttämättömät mustat juoksutrikoot ja pinkit juoksushortsit, ilmeisesti maailmankaikkeus haluaa tukea liikuntaharrastustani, ja sieltä Korkeavuorenkatua pitkin kotiin, jossa tein itselleni lounaan (broileria ja kaalisalaattia ja jälkiruuaksi vaniljarahkaa ja mansikoita) jonka söin nojatuolissa samalla kun luin Julia Cameronin ”Finding Water – The Art of Perseverance”-kirjaa, jossa Juliakin kipuilee olemisensa ja kirjoittamisensa kanssa.

Lelukaupan asiakaspalvelu, yltiösosiaalinen mies jonka mukana tulee pakostakin  seuraelämää enemmän kuin ikimaailmassa itse itselleni järjestäisin (mistä olen kyllä kiitollinenkin!), opettaminen ja vapaaehtoistyö vievät aika ajoin (lue: tämän tästä) kaltaiseni  sisäänpäin suuntautuneen  ihmisen tilaan, jossa omaa tyhjää aikaa on raivattava hinnalla millä hyvänsä, muuten iskee hulluus tai syvä uupumus tai molemmat, eikä tämä ole liioittelua eikä vitsi. Enkä minä ole mitenkään poikkeuksellisen väsynyt tai poissa tasapainosta. Enimmäkseen olen loistavalla tuulella. Mutta tämmöisiä me introvertit olemme.

Minulle sisäinen maailmani on aina ollut todellisempi ja kiinnostavampi kuin ulkoinen, jossa siinäkin on tosin paljon kiintoisaa ja houkuttavaa, kuten vaikka avaruus, luonto, kirjat ja Eduskunnan kyselytunti. Ja Solsidan! En ole ikinä oikein voinut tajuta, että on olemassa ihmisiä, jotka aidosti jaksavat olla muiden seurassa tauotta vaikka kuinka kauan, vaikka monta vuotta karkaamatta välillä johonkin luolaan olemaan yksin (äidit ovat totisesti kukkansa ja kakkunsa ansainneet!), tai ihmisiä, jotka  puhuvat koko ajan ihan mistä vain, ikään kuin vuodattavat jatkuvana virtana ulos kaiken mitä heidän päässään risteilee. Sellaisia tyttöjä oli paljon yläasteella ja lukiossa ja ihmettelin aina että mistä tuota juttua oikein riittää ja miten he jaksavat selittää koko ajan! Minulle se vastaisi suunnilleen tilaa, jossa minulla olisi iso reikä ihossa ja vuotaisin hiljalleen kuiviin ja ennen pitkää lyyhistyisin voimattomana maahan.  (Toisaalta ymmärrän erittäin hyvin ihmisiä, jotka kirjoittavat ylös sensuroimatta kaiken mitä heidän päässään risteilee ja kyllä minuunkin joskus iskee halu ja tarve lörpötellä, mutta en yleensä jaksa ylläpitää sitä muutamaa minuuttia kauempaa.) Ei minulla ole varsinaisesti mitään ihmisiä vastaan, tunnen monia aivan hurmaaviakin, minä vain väsyn heistä ja latautuakseni tarvitsen paljon omaa aikaa hiljaisuudessa. Onneksi mies tajuaa sen joten kuten, tai on ainakin joutunut oppimaan miten hankalaksi kaikki käy, jos minua ei jätä välillä rauhaan ja hän huomautteleekin usein miten törkeän onnelliselta näytän aina kun hän on lähdössä  POIS kotoa.

 

Joskus ajattelin, että mahdanko sittenkään olla pesunkestävä introvertti tai olenko kenties  jonkinlainen  kaappi-introvertti, kun osaan kuitenkin tarpeen tullen antaa itsestäni melkoisen sanavalmiin ja sosiaalisen ja juhlia rakastavankin kuvan, mutta kyllä jokainen minut lähemmin tunteva tietää, että kohtaamiset ulkomaailman kanssa ovat aina pienen  pinnistelyn ja harjoittelun tulosta ja vaativat vastapainokseen pitkät pätkät omaa rauhaa. Olen herkkä äänille, mutta en erityisen herkkä ihmisten mielipiteille.  En vastaa puhelimeen jos en tunne soittajaa (enkä aina vaikka tuntisinkin), en vastaa ovisummeriin jos en odota ketään kylään (alkuaikoina joskus vastasin ja silloin siellä useinkin huhuili joku humalainen joka halusi tietää miten Suomi pärjäsi Euroviisuissa tai vastaavaa), soittelen ani harvoin oma aloitteisesti kenellekään, small talk vie minusta kaikki mehut,  ryhmätyöt ja palaverit ovat minusta suurelta osin ajan haaskaamista. Kompromissiratkaisut ovat mielestäni järjetön ratkaisu, joka jättää kaikki tyytymättömiksi. Luontaisin tapani kommunikoida on lähettää tekstiviesti. Kammoan facebookia, pelkkä sana "verkostoituminen" nostaa adrenaliinitasoni huippulukemiin, mutta kuitenkin tykkään kovasti kirjoittaa tätä blogia. Ja yllätys, yllätys, minusta on ihanaa antaa lahjoja!

No, tämä nyt vain tiedoksi niille jotka eivät vielä tätä minusta tienneet ja ovat ehkä joskus ihmetelleet, että miksi tuo on tuollainen. Ja pohjustukseksi sille, että olen lähdössä pariksi viikoksi mökille olemaan omassa rauhassani ilman nettiä enkä näin ollen tule päivittämään blogiani vähään aikaan. Mutta voitte olla varmoja, että minulla on kaikki mitä mainioimmin ja voisin tehdä kuten Mark Levengoodin äiti konsanaan,  kun hän lähti kuudeksi viikoksi lomalle Maltalle ja lähetti sieltä perheelleen kortin: "Täällä on ihanaa! Minulla ei ole ikävä ketään teistä!" Mutta en tee sitä. Olenhan poissa vain pari viikkoa. Sitä paitsi olen huono lähettelemään kortteja. Ja mistä sitä tietää, voi minulle vaikka  tullakin ikävä!

 

Notting Hill: When you say nothing at all: http://www.youtube.com/watch?v=stUuxTaihNQ&feature=related 

Vaihtuvia tarpeita

Terveisiä aamulenkiltä! Syke ei tänään ehkä noussut optimaaliselle tasolle, mutta verenpaine sitäkin enemmän. Se ei taida olla aivan sama asia? Tehän tiedätte jo, miten minulla on taipumusta omia kaikki paikat itselleni, vaikken oikeasti omista yhtään mitään (mies kertoi eilen ystävänsä perineen isänsä, pitkän setvimisen jälkeen perinnön suuruudeksi jäi neljäkymmentä euroa, minun omaisuuteni on samaa luokkaa). No, voinette arvata, ettei minua juuri ilahduta jos ja kun ihanaa juoksurantaani roskataan!

 

Tänään jotenkin herkistyin sille aivan erityisesti mutta kun joku onneton pösilö oli jättänyt rannalle vielä muovipussinkin, pääsin vähän siistimään rantaviivaa. Pussi täyttyi muutamassa minuutissa ja tunsin itseni aivan voimattomaksi sen törkymäärän edessä; tölkkejä, karkkipapereita, pikaruokapakkauksia, rikkinäinen frisbee, sukat, kassakuitteja, pullonkorkkeja, kahvimukeja, olutpakkausten kääreitä ym. ym. (mutta toisaalta myös kaksi golfpalloa, juuri sopivaan saumaan kun olin oppinut television juoksukoulusta, että golfpallojen pyörittely jalkapohjien alla tekee hyvää!).  Aaarrrggh, mikä ihmisiä oikein VAIVAA?! Ja nyt tajusin, että toisin kuin luulin, en kaipaa juoksuani tahdittamaan musiikkia, vaan hiljaisuutta, enkä tarvitse niinkään juoksukelloa kuin JÄTESÄKIN, johon noukkia roskia. Mihin senkin sulloo, nyt jo housut roikkuvat polvissa kun toisessa taskussa on kännykkä ja toisessa kamera. Perstaskuun? Jota ei edes ole!

Mutta näin minä myös paljon ihanaa. Herää se luonto kaupungissakin.

 

 

Kotimatkalla oikaisin taas Köydenpunojanpuiston halki hermostuneesti sivuilleni ja maahan vilkuillen. Köydenpunojanpuisto on nimittäin ainoa paikka Helsingissä, jossa olen nähnyt rotan! Ja nyt olen aina vähän hysteerinen ja mieleni pommittaa koko muutaman kymmenen metrin matkan, että ”Tuleekohan rotta?!”, ”Mitä jos rotta tulee?! ja  ”Oliko tuo ROTTA?!” Mutta ei siellä ole sen yhden kerran jälkeen rottaa näkynyt. Sen sijaan aivan ennätyssuuria, upeita silmuja!

 

Irina: Uuteen aamuun: http://www.youtube.com/watch?v=ST_Oqf3BLyM 

Pientä päivittelyä

Täällä taas (löhötuolissa, fleeceaamutakissa) pienen tauon jälkeen. Koska yksi suurimpia syitä bloggaamiseeni on se, että itselleni jää talteen jotain evidenssiä siitä mitä missäkin kuussa olen nähnyt, kokenut, lukenut ja pohdiskellut (kauheaa ja huvittavaa huomata miten omat pohdiskelut ja touhut kiertävät kehää, ei mitään edistystä!), turvaudun viime aikoina ottamiini kuviin ja teen pienen päivityksen niiden kautta. Sitten viime näkemän on tapahtunut mm. seuraavaa:

Tajusin, että palavasta mökkikaipuusta huolimatta pidän suunnattomasti myös kaupungista ja elämästämme täällä. Aivan erityisesti pidän a) lounaista joihin kuuluu sushibuffetti.

b)

Siitä kun miehen ystävä ottaa meidät joskus mukaansa roskalavakiertueelle ja pääsemme ajelemaan jättipakettiautolla  Helsingin katuja ristiin rastiin ja jos tulee nälkä käymme ostamassa evästä ja syömme autossa ja ajelemme ja juttelemme ja aina välillä miehet pysähtyvät koluamaan lavoja ja minä voin istua autossa ja katsella salaa ihmisten ikkunoita.

 

c) Siitä, että meidät kutsutaan spontaanisti ystävän kotiin syömään grilliruokaa juuri kun olemme palelleet Lintsillä Haloo Helsingin konsertissa sietokykymme rajoilla ja kun sitten kävelemme myöhään illalla takaisin kotiin, kaupunki on väljä ja kaunis ja vain meidän.

 

 

 

Mutta muutakin on ollut, mm. vappujuhlat Mellunmäessä ja Suomen kaikkien saattohoitokotien yhteinen koulutus- ja virkistyspäivä Hanasaaressa, jonne pääsemistä olin jännittänyt etukäteen, sillä Hanasaari on Espoossa enkä ole vielä tähän päivään mennessä oppinut tajuamaan Espoota yhtään. Se on minulle suuri arvoitus, se tuntuu jotenkin olevan kaikkialla eikä kuitenkaan konkreettisesti oikein missään, ainoa asia joka minulle tulee hakematta Espoosta mieleen on Ikea, ja olin jo ajatellut, että sen sijaan, että yritän löytää perille bussilla, otan TAKSIN, mutta sitten tutkin karttaa tarkemmin ja tajusin, että herran jestas , sehän on tuossa Lauttasaaren kyljessä, sinnehän pääsee KÄVELLEN. Oi iloa! Toistan: en tajua Espoota yhtään.

 

 

Luin tyrmistyksekseni, että Sonia Choquette on lähdössä pyhiinvaeltamaan Santiago de Compostelaan, koska hänen intuitionsa sanoi että niin on nyt tehtävä eikä hän koskaan kyseenalaista intuitiotaan. Minun haaveeni, minun idolini! Tajusin pettäneeni itselleni antamani lupauksen ja se kyllä kirveli. Mutta otin myös opiksi: jos lupaa jotain itselleen, se on myös pidettävä,. sillä mikä voi olla epätoivoisempaa tai surullisempaa kuin se, ettei voi luottaa edes itseensä. Siitä tulee katkeraksi ja kärttyisäksi, ja minä OLEN ollut kärttyinen viime aikoina! Jos olisin seurannut omaa intuitiotani ja lähtenyt vaeltamaan aiemman suunnitelmani mukaisesti tänä keväänä, sen sijaan että olen keskittynyt esikasvattamaan kaunopunahattuja, ritarinkannuksia, sinipallo-ohdakkeita, titonioita (!), salkoruusuja ja pastellin värisiä akileijoja ynnä freesioita, gladioluksia ja isokirjopeippiä, olisin saattanut jopa tavata Sonian.

Santiago de Compostelan sijaan suuntasin Turkuun tapaamaan pitkästä aikaa rakasta ystävää paketeista pullistelevan kassin kanssa niin kuin kuka tahansa laiminlyöntejään kompensoimaan pyrkivä ihminen, joka on sattumalta töissä lelukaupassa. Uskokaa tai älkää, kyseessä on minulle aivan erityisen rakas ihminen, ja SILTI näen hänen kuopuksensa nyt ensimmäistä kertaa. Poika täytti juuri vuoden.  Elämä pikkulasten kanssa on tosi hektistä ja meluisaa, mutta minullepa oli varattu ihana ullakkokamari, jossa nautin paitsi ruhtinaallisista yöunista, myös hyllystä löytämästäni Henry David Thoreaun ”Kävelemisen taidosta”. 

 

 

 Oli ihanaa saada jutella pitkästä aikaa ja pakotin ystävän katsomaan Solsidania ja hän lupasi ottaa sen viikko-ohjelmaansa ja hän pakotti minut kuuntelemaan "Jytäjyrsijöitä" ja Marc Almondin kappaletta "The Sea says", koska se on hänestä ihana ja auttaa vähän kun ahdistus siitä, että hän, lapsuutensa ja nuoruutensa meren tuntumassa eläneenä, on ajautunut asumaan ihan liian kauas merestä. Kun lapset oli viimein saatu yöpuulle, jostain piilopaikasta marssi esiin vaikuttavana letkana kolme ihanaa kissaa, kutsukaamme heitä vaikkapa Paavo Lipposeksi, Riitta Uosukaiseksi ja Sauli Niinistöksi,  hännät pystyssä saamaan illallista ja silitystä.

Vietin vielä puolikkaan päivän Turun keskustassa ennen kotiin lähtöä ja ihmettelin taas, että olen oikeasti joskus asunut sielläkin. Torilla oli paljon kukkia, niin kuin aina, ja joku mainosti isossa kyltissä myyvänsä ”orgideoita” ja perunoita oli vaikka minkä nimisiä.  Söin Ricossa valkosipulia tiukkuvan katkarapuruuan jonka Kamppiin vastaan tullut mies väitti haistaneensa jo liukuportaiden yläpäästä, kävin Stockmannilla, jossa kävi niin onnellisen onnettomasti, että törmäsin 60% alennuksessa oleviin kashmirneuleisiin

 

ja poikkesin ihanassa pienessä kirjakaupassa, joka oli vähän kuin meidän lelukauppa, paitsi että se oli kirjakauppa. 

 

Juttelin kauppiaan kanssa ja tutkin pitkään ja hartaasti ihania Modo Mio-koruja joista hän tiesi kertoa, että niitä valmistaa kotona käsin joku nainen, joka asuu Helsingissä ja on kaiketi Italian kulttuuri-instituutissa töissä ja joku kytkös hänellä oli Turkuunkin ja minä ostin yhden. Voimakoruksi! Ja matkamuistoksi!

Kun pääsin takaisin Helsinkiin, sain huomata, että kesä oli tullut!

Marc Almond: The Sea says: http://www.youtube.com/watch?v=ac7-MJlH7yE