Dekadenssin juhlaa

 

Kaikkea on ollut aivan  ylenpalttisesti; suolaista, makeaa, hapanta ja kirpeää ruokaa, kuumaa, kylmää, poreilevaa ja poreilematonta juomaa, löhöilyä, ystäviä, omaa rauhaa. Olen aivan pilalle hemmoteltu ja tunnen jo olevani vähän tärviöllä  ja joudun oikein muistuttamaan itseäni, että tämä ON nyt sitä mitä niin kovasti odotimme. Joutilaita pyjamapäiviä hämärässä pesässämme, elokuvia, kokonaisia Sinkkuelämää-sarjan tuotantokausia,  kirjoja, rakkain jouluelokuvani (Muppettien versio Dickensin Christmas Carolista, jossa Michael Caine esittää itaraa Scroogea ja tekee lopussa parannuksen) katsottuna aamuyöllä nojatuolissa kuusen loisteessa kuulokkeet päässä. Kaikki tämä ja tietysti ihan kauheasti kaloreita. Pelkään jo etukäteen mitä tapahtuu jos vielä joskus päätän poistua pesästämme ja haluan pukea ylleni oikeat housut, sellaiset joissa on oikein vetoketju ja nappi...

Tapaninpäivänä pidimme munatotikutsut ystäville ja sukulaisille. Niistä on jo tullut pienimuotoinen perinne. Yleensä pidämme munatotijuhlat juuri ennen aattoa, niin että kynnelle kykenevät voivat pistäytyä nauttimaan totia ja pientä purtavaa ja  levähtää hetken ja jatkaa siitä sitten tekemään viime hetken jouluvalmisteluitaan keveissä, totin pehmittämissä tunnelmissa.  Munatoti on kyllä turmeltuneisuuden huippu! Miettikää nyt: valtavat määrät kerma- ja vaniljavaahtoa, kuusi munaa joiden keltuaiset vatkataan vaahdoksi sokerin kanssa ja sekaan hulautetaan rennolla ranteella rommia ja brandyä (jotkut laittavat viskiä, mutta me ei tykätä) ja sitten  valkuaisetkin vatkataan sokerin kanssa kuohkeaksi vaahdoksi, joka nostellaan vuorotellen kerma- ja vaniljavaahtopallojen kanssa isoon, jouluisesti koristeltuun maljaan ja päälle raastetaan vielä vähän suklaata tai muskottipähkinää. Kuulostaa kirjoitettuna aika ällöltä ja rumalta, mutta onkin valmiina makoisaa ja kaunista (paitsi että meillä oli ottimena sikaruma musta soppakauha eikä se siitä kaunistunut, vaikka kiedoinkin sen varteen pätkän punaista nauhaa).  Jotkut munatotiohjeet ovat sellaisia, että toti tarjoillaan kuumana, mutta minusta se on kammottava ajatuskin. Kylmä totimme on ollut joka kerta menestys.  Suosittelen!  Mutta ehkä vain kerran vuodessa.
 

Nyt kun tätä porsastelua ja itsensä hemmottelua on kestänyt ja kestänyt ja kestänyt, alkaa saturaatiopiste olla käsillä ja kun vielä luen noin sadannetta kertaa Kaarina Davisin ”Irti oravanpyörästä”-kirjaa (aion tyrkätä sen uutena vuotena ystävättären luettavaksi ja haluan tankata kirjan sanomaa ja fiilistä varastoon siltä varalta että ystävätär pitää kirjaa yli kaksi kuukautta), alkaa yksinkertaisuus kaikissa muodoissaan houkuttaa kovasti. Haaveilen taas mökistä ja kylvämisestä ja säilömisestä ja keitoista ja puuroista ja saappaat jalassa lampsimisesta ja lintujen ruokkimisesta. Äiti ja isä olivat käyneet mökillä eilen viemässä siemeniä linnuille ja tarkastamassa paikat. Siellä se odottaa.  Ja päivä pitenee jo!

 

Muppetit: It feels like Christmas: http://www.youtube.com/watch?v=WlRpGj7LWS4

No nyt!

Jouluaatto! Ensimmäinen lahja, kauan kaivattu teflonkattila isältä ja äidiltä, on avattu ja siellä muhii parhaillaan riisipuuro. Vielä tarvitsee hakea kaupasta purkki mätiä ja hautakynttilöitä siltä varalta, että innostuisimme kävelemään Hietaniemen hautausmaalle, jonne ovat haudattuina miehen vanhemmat ja isoveli. Ja pitää muistaa onnitella ystävätär-rukkaa, jolla on syntymäpäivä jouluaattona.  Ja täytyy, ei vaan SAA levätä, sillä heräsin aamulla valitettavasti kauheaan kurkkukipuun. Kävimme eilen kävelyllä Kaivopuistossa ja mies sanoi, että kauhea viima johon minä sanoin, että höpöhöpö, täällähän on lämmin ja osoittaakseni kuinka lämmin riisuin hanskani ja kaulahuivini ja tässä sitä nyt ollaan. Mutta siltikin: nyt on JOULUAATTO! Tunnelmallista ja rauhallista joulua kaikille!

 

Celtic Woman: O Holy Night: http://www.youtube.com/watch?v=a5MpQsLJvOw

Hyviä hetkiä

 

 

Terveisiä taas Tukholmasta.  Siellä oli lumista ja jouluista, ihan kuin täälläkin. Vietimme mukavan, leppoisan päivän yhdessä. Tuntui hyvältä viettää aikaa rakkaiden ystävien kanssa kiireettömästi ja viihtymisemme välittyi muillekin.  Istuimme levähtämään södermalmilaiseen hämärään pubiin lumisina ja punaposkisina ja jaoimme pullon cavaa neljään pekkaan. Tarjoilija ihasteli mukavaa joulunvieton aloitteluamme ja kyseli, josko joku meistä olisi halukas vaihtamaan paikkaa hänen kanssaan edes hetkeksi, mutta meistä se olisi ollut kehno diili. Pubista lähdimme hilpeänä letkana Gamla Staniin, jossa tapasimme Tukholmanystävättäreni ja sain viimein esitellyiksi nämä tärkeät ihmiseni toisilleen ja joimme ihanat makeat ja mausteiset viiniglögit Suurtorin laidalla tunnelmallisessa kahvilassa ja vaihdoimme Tukholmanystävättären kanssa joululahjat . Saimme painavan tyylikkään litteän paketin NK:n paperissa ja nyörissä. Ei helise. Kirja? No, aattona selviää. Aiomme malttaa avaamisen kanssa sinne saakka. Tuolla se nyt odottaa kuusen alla...
 

 

Kotimatkalla laivassa vaihdoimme joululahjat ystäväpariskunnan kanssa emmekä malttaneet jättää avaamisia jouluun, vaan revimme paketit heti auki ja riemuitsimme niistä hihkuen ja käsiämme läiskytellen (sain Iiris-lehden vuosikerran ja mies vinon pinon Korkeajännityksiä ja Tex Willereitä ja tyrmistyksekseen myös yhden ”Siivet”-sarjan, jota hän kuulemma oikein inhoaa, ja on kuulemma AINA inhonnut, kuten ystävän olisi kuulemma pitänyt vallan hyvin tietää, mutta ei toisaalta suostunut antamaan sitä takaisinkaan, ahne porsas!) ja söimme itsemme tärviölle ja teimme vielä välttämättömyyshankintoja joulua varten (suklaata ja mustikkaglögiä) ja nukuimme kaikki niin myöhään, ettemme ehtineet laivassa aamiaiselle, joten tulimme meille juomaan kahvia ja syömään juustoleipää ja me naiset lähdimme vielä viettämään päivää kaupungille ja teimme hyviä löytäjä Fidasta ja Stockmannin jouluosastolta, jossa kaikki koristeet olivat ilahduttavasti -50%.

 

Lopuksi menimme vielä Kitty’s pubiin juomaan Rottasiiderit (koska se oli ainoa paikka jossa oli tarpeeksi hämärää, että kehtasin ottaa pipon päästäni ja paljastaa ennätyslitistyneen dagen efter ”kampaukseni”). On ihanaa istua jossain ja tarkkailla rauhassa miten ihmiset tekevät jouluhankintojaan ja kuljettelevat salaperäisen näköisiä nyssyköitä mukanaan ja näyttävät joko iloisilta tai stressaantuneilta tai kuka miltäkin ja voi ajatella, että meillä kaikilla on kohta joulu ja se tulee, vaikka emme tekisi yhtään mitään.

 

Sitten tulin kotiin ja makasin selälläni ja kuuntelin äänikirjana Paulo Coelhon ”Alkemistia”, jonka ostin Fidasta 3,5 eurolla kun ajattelin, että tuohan on vaikka kuinka suosittu, kai sen nyt jonkinmoinen on oltava (en ole lukenut yhtään Coelhon kirjaa enkä vieläkään ole ihan vakuuttunut, mutta toisaalta nyt on menossa vasta ensimmäinen levy) ja ihastelin kaunista kuustamme joka sai tänään koristeikseen tarjoushintaisia sampanjanvärisiä höyhenpyrstöisiä lintuja ja hienon koristeen nimeltään ”Paksu rouva” . Joulun sopii tulla koska vain. Olen valmis!

 

 Queen: Thank God it's Christmas: http://www.youtube.com/watch?v=5r8bZCXdVNA

 

Laskeutukaamme jouluun

Jouluvapauteni alkaa tästä päivästä!  Miehelläkin on tänään viimeiset tunnit ja kävin äsken saattamassa hänet töihin Kallioon. Hän itse pyysi, ja koska hän pyysi nätisti ja asiallisesti yhtään inttämättä ja mankumatta rasittavasti, minun oli helppo suostua. Sitä paitsi olin muutenkin aikeissa asioida Hämeentien (vai onko se Hämeenkatu? Ei! Sehän on Tampereella) Vii Voanissa, sillä olen jossain vaiheessa joulun mittaan (siis laskien tästä päivästä jonnekin loppiaiseen) aikeissa tehdä ihanaa äyriäispataa ex-mieheltä nyysityn reseptin mukaan ja Vii Voanista saa sitä varten mitä oivallisimpia äyriäisiä kilon paketeissa. Ja kymmenen asteen pakkanen takasi, että ne myös pysyisivät jäässä kotiin asti.

 En käsitä miksen kävele joka aamu johonkin muuhun kaupunginosaan, vaikka se on niin antoisaa! Silloin kun minulla oli tunteja Kalliossa, kävely oli itsestäänselvyys. Nyt kun minulla on alle sadan metrin työmatka, en vaivaudu minnekään. Vaikka aikaa olisi. Minä olen aikavarakas ihminen. Huomatkaa siis yhteen kirjoitettuna, ei erikseen... Valitettavasti olen myös patalaiska ihminen. Tai sanotaanko valikoiva tekemisteni suhteen. Eilen havahduin siihen, että asettelen veteen kastetun cocktailtikun avulla nomparelleja piparihevosille pursottamiini ohjaimiin ja jouduin oikein hetken miettimään, että onko tämä hienoa vai surullista, että minulla on aikaa tällaiseen. (Ei! Älkää vastatko, kivaa se ainakin oli!).

 

 

Nyt valitsen alkavani valmistella jotain tarjottavaa kahdelle viehättävälle nuorelle neidille, jotka saapuvat visiitille iltapäivällä. Niin ikään valitsen pakata meille löhövaatteita ja muuta tarpeellista vetolaukkuun, sillä lähdemme iltalaivalla Tukholmaan, tällä kertaa ystäväpariskunnan kanssa. Siitä tulee hauskaa. Niin hauskaa, että lähdemme vielä ennen uutta vuotta Tallinnaan samalla porukalla. Ehkäpä valitsen myös repiä auki imurin pölypussin ja tarkistaa olenko vahingossa imuroinut iPodini latauspiuhan. Sitä ei löydy mistään ja sehän on niin pikkuinen ja itse asiassa eilen imuroidessani kuului jokin outo ”klonk” ja muistan etäisesti ajatelleeni, että nyt taisi mennä jotain minkä ei olisi pitänyt... Mutta nyt pitää mennä. Aikavarakkaallekin voi joskus olla hoppu! Vähän.

It's beginning to look a lot like Christmas: http://www.youtube.com/watch?v=cHh7pW29Fy8

 

Let it snow!

 

Lunta on tullut siihen malliin, ettei pienintäkään pelkoa viime vuoden kaltaisesta mustasta joulusta ole. Jee! Lumi on kaunista! Lumi on jouluista! Lumi on satumaista! Lumi on tuskastuttavaa! Lumi on vaarallista! Lumi tukkii koko keskustan ja mikä pahinta, lunta räystäistä pudottelemaan tilattu nosturiauto tukkii koko jalkakäytävän juuri lelukaupan kohdalta ja sen kiertääkseen joutuu rämpimään metrisen (kaunokirjallista liioittelua... no, 75 senttisen, ainakin, lumipöykyn yli kahdesti; ensin päästäkseen kulkemaan henkensä uhalla pitkin raitiovaunukiskoja ja sitten taas päästäkseen takaisin jalkakäytävälle.

 

Katot notkuvat lumesta ja viime vuosien onnettomuuksista ja varsinkin vastuista pelästyneet taloyhtiöt putsauttavat niitä nyt kiivaaseen tahtiin. Mikä on hyvä, sillä kuka nyt haluaa elää tällaisen pöykyn varjossa joka meidänkin auvoamme varjostaa? (Vaikka onhan se aika hauskan näköinen, nyt pitää vain vältellä sen alapuolella olevaa kartonkikeräyslaatikkoa kuin ruttoa!) Huonoa siinä on se, ettei enää voi jorata kotonaan vapautuneesti, sillä koskaan ei tiedä milloin lumimiehet hilluvat vastapäisellä katolla. Tuskin se heitä niin hätkäyttäisi, mutta itseäni alkaisi helposti ujostuttaa.

Hyvää lumentulossa on myös se, että se motivoi minut varautumaan katastrofeihin. Äskenkin muistin taas täydentää kynttilävarastojani parilla kilolla, mikä on hyvä, tuli katastrofia tai ei, sillä joulu nyt kumminkin tulee, eikä mikään olisi niin inhottavaa kuin joutua pihistelemään kynttilöiden kanssa jo joulupäivänä vain siksi ettei ole osannut arvoida niiden kulutusta oikein. Kynttilöitä poltetaan koko ajan ja montaa kerralla, oikeastaan mitä useampaa sen parempi, joten siitä voi vähän laskeskella paljonko niitä menee.

 

Iltapäiväksi menen taas lelukauppaan. Lauantaina oli ruuhkaa ja vipinää siihen malliin, että jatkoin paketointia vielä unissanikin. Ja minä, joka en yleensä näe painajaisia, näin unen, jossa vaaleanpunaiset Mouk-palapelit olivat aivan lopussa ja muutenkin hyllyt ammottivat tyhjyyttään! Mutta se oli vain unta. Oikeasti leluja riittää kyllä. Mutta jos joku haluaa keijukaissoittorasian, niin niitä on jäljellä enää yksi.

Kylie Minogue: Let it snow: http://www.youtube.com/watch?v=cRwmoBdG0Pk

Lemmikkimatto

Vietin eilen syntymäpäivääni, jonka johdosta sain lahjoja, hyvää ruokaa ja runsaasti mitä hurmaavimpia tervehdyksiä, yhtenä esimerkkinä kummityttöni Millan piirtämä taideteos nimeltään ”Hanna lapaset kädessä”, jossa arvostin erityisesti sangen solakoita sääriäni. Pakko kai myöntää, että oikeassa elämässä ne ovat hivenen tuhdimmat...

 

 

Muuten päivä alkoi sangen proosallisissa merkeissä, sillä innostuin tekemään kovan luokan siivousta (= sellaista, jossa huonekaluja oikein siirrellään ja lattia imuroidaan ja pestään peräti niiden alta!) Sitten mietin mitä tekisin varsinaisen murheenkryynini, jättiläismäisen valkoisen karvalankamattomme kanssa. Jos joku nyt ihmettelee, että kuka hullu hankkii kotiinsa valkoisen maton, en löydä yhtään kunnollista argumenttia, muuta kuin sen, että se oli niin kaunis. Kaikkein kaunein matto mitä missään nettikatalogissa oli. Enkä voi väittää, ettenkö olisi ymmärtänyt että maton pesu saattaa joskus koitua ongelmaksi. Itse asiassa muistan kiusallisenkin hyvin, mitä päässäni liikkui mattoa hankkiessani. Katselin kyllä myös järkeviä tummia ja kuviollisia mattoja ja silloin päässäni liikkui sellaista kuin: yök, hyi olkoon, kamala, boring, ruma! Ja sitten eteeni levähti kuva valkoisesta karvalankamatosta ja päässäni liikkui: ihana, pakko saada, kaunis, pehmoinen! ja sitten jossain takaraivossa, että helposti likaantuva, vaikeasti pestävä, mutta vaimensin ne äänet sanomalla reippaasti, että no, murehditaan sitä sitten kun se aika tulee ja painelin klik klik klik eikä aikaakaan, kun salskea nuori mies jo soittikin ovikelloa ja rysäytti jättipaketin eteeni sanoen,  että taisi tulla tilattua tällainen, johon minä nyökyttelin innokkaasti kuin mikäkin vieterinukke.

No, se murehtimisen aika on ollut käsillä jo kohta kaksi vuotta. Mattoa ei saa pestä vedellä. Eikä sitä VOI pestä vedellä, sillä se ei mahdu mihinkään missä sen voisi kastella (ja niin hullu minä en sentään ole, että ruiskuttaisin letkulla vettä suoraan olohuoneen puulattialle). Sitä ei voi viedä pesulaan, sillä se on monta metriä kanttiinsa ja niin ollen hankala raahattava, autoa meillä ei ole ja taksia en sen vuoksi tilaa. Siinä menee raja! Eikä minulla ole niin paljoa rahaa, sillä minähän tuhlasin ne jo itse mattoon! Kerran luin niksipirkasta, että ruokasoodalla voi puhdistaa maton ja kumosin matolle litran soodaa. Imuroitavaa riitti yli vuodeksi. Mainittavaa puhdistumista en huomannut.  Mutta eilen oli pakkasta ja satoi lunta ja  ajattelin, että nyt, helkkari! Ja kannoin maton parvekkeelle lumisateeseen ja ”unohdin” sen sinne useaksi tunniksi ja samoihin aikoihin äkkäsin, missä olen nähnyt ennen tuollaista vyyhtiytynyttä karvaa. Edesmenneen spanielini korvissa. Niinikään edesmenneen persialaiskissani peräpäässä. Ja rakkaan bishon frisé-vainajani tassuissa. Ja millä niitä setvittiin? Metallikammalla ja karstalla! Siispä samoin asein mattoni kimppuun.

 

Ahersin maton kimpussa varmaan tunnin. Ja muistin hyvin, miltä tuntui omistaa lemmikki. Ja aloin puhua matolle kuin lemmikeilleni muinoin. ”Järkyttäviä takkuja, mitä sinä oikein olet hommaillut?” ja ”Pysy paikallasi tai joudun hakemaan sakset!” ja ”Missä ihmeessä sinä oikein olet rymynnyt, sinähän olet ihan tahmea!” ja lopuksi ”No nyt sinä olet taas hieno! Ihana ja pörröinen ja pehmoinen”. Ja niin se onkin. Muovipussillista irtokarvaa köyhempänä, mutta muuten kuin uusi!

Celine Dion: Another year has gone by: http://www.youtube.com/watch?v=3tRFVBPPhwQ

Liikuttavat fossiilit

Tein itsenäisyyspäivän kunniaksi viimein sitä kauan aikomaani burgundinpataa Julia Childin reseptillä.  Olin niin tohkeissani itse padasta, etten tullut lainkaan ajatelleeksi, että sen kanssa pitäisi ehkä syödä jotain muutakin, kunnes mies alkoi tivata missä perunat ovat ja että eikö meillä muka ole perunoita ja sitten hän soitti kaikille ystävilleen, sukulaisilleen ja tuttavilleen kieliäkseen, että minä olen aikeissa syöttää hänelle ”karjalaispaistia” pelkkien ruusukaalien kanssa ja minä korjasin joka kerta, että ”burgundinpataa!!!” kunnes kyllästyin ja tuuppasin hänet ulos ovesta jotta hän voisi mennä Kampin Lidliin, ainoaan Tornion Lidlin lisäksi joka oli auki itsenäisyyspäivänä, ostamaan niitä helkkarin perunoitaan.

Takaisin tullessaan hänellä oli mukanaan perunoiden lisäksi siskonsa ja tämän mies ja nautimme oikein onnistuneen päivällisen: burgundinpataa, perunoita ja ruusukaalia ja jälkiruuaksi paahtovanukasta. Miehen siskon mies on hauska, koska hän pillahtaa tämän tästä itkuun. Hän itkee joka kerta lukiessaan Aku Ankka-klassikkoa ”Tyhjälän joulu”. Kerran hän itki liikutuksesta, koska pärjäsi tietokilpailussa niin paljon paremmin kuin muut. Hän itkee, jos radiosta tulee erityispateettinen kappale. Tai ihan tavallinenkin kappale. Hän itkee, koska joku matemaattinen kaava on hänestä niin kaunis. Burgundinpatani tai eilen esiin ottamani ja koristelemani joulukuusen vuoksi hän ei vuodattanut kyyneltäkään, mutta kun he jo tekivät lähtöä, pengoin laatikosta pölyisen ja nuhruisen pussin, jossa oli kokoelma Teksasista löytyneitä fossiileja ja jossa oli vielä tallella hintalappu 1,25 dollaria. Pelastin sen joskus miehen romua hamstraavan ja kuolinpesiä putsaavan ystävän roskiin menevien tavaroiden joukosta juuri miehen siskon miestä ajatellen. Ja kun ojensin pölyisen pussin hänelle, hän räpytteli hetken ja sanoi: nyt minä rupean itkemään.  Ja rupesi. Fossiilipussin vuoksi.

 

The Pogues: Fairytale of New York: http://www.youtube.com/watch?v=Pv0hlbWpa1w

Hämeessä

 

Kotiuduin eilen Tampereelta. Tein joulureissun poikkeuksellisesti näin hyvissä ajoin. Näin isoasiskoa, jonka kanssa vaihdoimme joulu/hanukkalahjat ja kun vannotin häntä malttamaan avaamisen kanssa aattoon asti, hän sanoi että voihan sitä yrittää, mutta että mitään hän ei lupaa. Ja vaikkei hän aiokaan varsinaisesti viettää joulua, myöntyi hän kuitenkin ottamaan vastaan joulutorttuja ja pipareita. Pikkusiskoa tapasin keskustassa. Söimme lounasta Flamessa Hämeenkadulla ja vaihdoimme syntymäpäivä- ja joulupaketit ja vanhojen perinteiden mukaan hän ei taaskaan saanut pidettyä salaisuutena mitä joulupaketistamme löytyy. Tänä vuonna saamme ”mielettömän hauskan” elokuvan, joka ei oikeastaan ole aikuisille tarkoitettu, mutta minä ja mies olemme niin lapsellisia että meille se kuulemma sopii ja hauskin juttu siinä leffassa, Neropatin päiväkirjassa, tai ainakin yksi hauskimmista, on bändi nimeltään ”Loaded Diaper”. Tuskin maltan odottaa aattoon asti! Isoveljeä en tällä kertaa tavannut, mutta jätin heidän joulupakettinsa vanhemmille, josta ne ennen pitkää (yleensä viimeistään kesään mennessä) kulkeutuvat perille. Ja eihän siitä ole kuin pari viikkoa kun tapasin hänet Helsingissä, kun Klaus Kurjessa oli joku karsastuskonferenssi silmälääkäreille.

Isää ja äitiä näin enemmänkin. Saavuin parahiksi Tanssii tähtien kanssa- finaaliksi. Paljon kiintoisampaa kuin itse finaali, oli seurata isää ja äitiä seuraamassa sitä televisiosta.

Isä: Mitä tuo tuommoinen on, että raahataan partneria sylissä pitkin parkettia? Kyllä molempien kuuluu tanssia itse!

Äiti: Kummallinen puku. Minä en perusta yhtään tuosta puvusta. Enkä tanssista. Ei tuo ole mitään  paritanssia, vaan rytmivoimistelua!

Isä: Aikansa elänyt kikka tuo, että tanssin lopussa rojautetaan partneri lattialle ja lampsitaan itse lattian toiseen reunaan.

Äiti: Ja hyvässä lykyssä yritetään vielä potkaista sitä maassa makaavaa partneria päähän!

Ja niin edelleen. Ja niin edelleen. JA NIIN EDELLEEN.

Tampereella voi kulkea memory lanea siinä missä Turussakin. Käydessäni Radiokirppiksellä Laukontorilla tulin väkisinkin tallustelleeksi vanhoja tuttuja reittejä ajalta jolloin asuin 24 neliön yksiössä Kuninkaankadulla siinä Sokoksen nurkilla. Ystäväni Anneli asui vähän isommassa yksiössä Kuninkaankadun yläpäässä, siellä Anttilan nurkilla. (Mies pyöritti baaria  Puutarhakadulla, siellä Annelin nurkilla, mutta siitähän me emme tienneet mitään!) Yhdessä suunnattiin usein joko ylämäkeen Senssiklubille, jonne oli järkyttävä 24 vuoden ikäraja, mikä tuntui siihen aikaan täysin kohtuuttomalta, varsinkin kun sen ikäiset eivät meidän mielestämme enää edes jaksaneet tanssia... Tai alamäkeen Free...mikä se nyt oli? Freeway? Freestyle? Freemikähelkkari?! Josta tuli sittemmin Colorado. Josta tuli sittemmin....ööö...Sauna? Ei auta, juna meni jo. Jäin kyydistä jo parikymmentä vuotta sitten.

 

Mutta takaisin tähän päivään ja tulevaan jouluun. Päätimme miehen kanssa viettää joulun tänä vuonna kaksistamme. Ensin käydään Tukholmassa ystävien kanssa ja sitten laskeudutaan ihanaan leppoisaan joulun viettoon, johon kuuluu paljon kirjoja, elokuvia, pyjamia ja villasukkia, kalaa ja suklaata (erikseen!), kylmäsavulohikakkua!, mustaherukka-suklaakakkua!, samppanjaa!, tryffeleitä! (Samarinia!). Mietin vähän miten markkinoisimme ajatuksen äidille ja isälle, sillä äiti oli jo kysynyt moneen kertaan tulemmeko joulukylään. Pikkusisko on viettänyt aina joulua oman perheensä parissa. Viime vuonna he säntäsivät aattoaamuna kylpylään ja söivät siellä seisovasta päydästä lounaan ja se oli kuulemma niin ihana ja ylellinen, että aikovat tehdä saman uudestaan. Isosisko ei vietä joulua. Isoveli viettää niin ikään joulua oman perheensä parissa.  Sanoin varovasti tunnustellen, että olemme ajatelleet olla kaksistaan, ja jos äiti ilmaisisi itseään nuorisotyyliin, hän olisi hyvin voinut huudahtaa ”JES!!”, niin helpottuneelta ja ilahtuneelta hän näytti ja miksikäs ei. Hekin viihtyvät kaksistaan ja nyt he saavat katsoa mitä tykkäävät televisiosta eikä tarvitse tapella tietokoneesta kenenkään kanssa. Ja hän vapautti minut vielä viimeisistäkin syyllisyyden rippeistä sanomalla, että jouluhan on vain yksi pyhä muiden joukossa (HALOO!!!), ja että hyvänen aika, eihän teillä ole mitään velvollisuuksia, tehkää toki mitä ikinä itse haluatte. JEEEE! Ja nyt aion järjestää aivan mahtavan spektaakkelimaisen joulun ihan vain meille kahdelle!

 

Britney Spears: My only wish this year: http://www.youtube.com/watch?v=lw5Tyq05OWY

Jihuu, joulukuu!

Jes, nyt alkaa minun oma kuukauteni! Mutta ei hätää, en ole pihi, kyllä te muutkin saatte käyttää tätä ihan vapaasti ja ottaa ilon täysillä irti.  Oletteko koskaan miettineet mikä teidän kuunne on? Äidin kuu on ilmiselvästi toukokuu; hänellä on silloin syntymäpäivä ja nimipäivä ja kaiken kukkuraksi äitienpäiväkin on toukokuussa. Miehen kuukausi on heinäkuu. Silloin hänellä on sekä syntymä- että nimipäivä ja hän on muutenkin iloinen kuin västäräkki, sillä yleensä sekä hyvät kelit että runsas vapaa-aika suosivat pyöräilyä. Minun syntymäpäiväni on joulukuussa, mutta en tiedä kuinka suuri vaikutus sillä on siihen, että samastun koko olemuksellani ja identiteetilläni tähän kuukauteen. Voi se olla ratkaisevakin; joulun tuoksut ovat niitä aivan ensimmäisiä, joita olen muinoin tuntenut nenässäni.

Joulukuu on mahtava monestakin syystä. Ensinnäkin se on seuraelämältään hauska ja vilkas (nytkin ehdin kirjoittaa vain ihan vähän, sillä olemme lähdössä teatterin iltapäivänäytökseen katsomaan ”Sian morsianta” ja siitä suoraan ystäville yökylään ja katsomaan dvd:ltä Green Wingiä. Huomenna lähden Tampereelle vetolaukullinen lahjoja mukanani (isosisko soitti juuri ja sanoi, että jos tulen suoraan bussilta käymään ja jos tuon teippiä, saan sekä syntymäpäivä- että hanukkalahjani.) Pakettireissu on hyvä tehdä varmuuden vuoksi jo tässä vaiheessa, sillä lelukauppa pitää minut huippukiireisenä aina siihen asti kunnes livistämme juuri joulun alla Tukholmaan palloilemaan joulutorilla ja juomaan glögiä. Mutta palatakseni joulun mahtavuuksiin; kuusi, koristeet, hyasintit, jouluaiheiset elokuvat, suklaarasiat, joululaulut, vielä kerran KUUSI, kynttilät ja villasukat ja pyjamat ja paksut kirjat ja erilaiset joulukalat ja kaikki kaikki kaikki. MUNATOTI, tietysti! Minulla ei raja tule vastaan tässä asiassa ihan äkkiä. Ylipäätään se, että voi panna ranttaliksi joka ikisellä elämänalueella, sillä tammikuu, kuukausista ankein eikä vähiten siitä syystä, että aina kun erehtyy avaamaan television, sieltä tulee jotain masentavaa ampumahiihtoa tai mäkihyppyä (vaikka toisaalta se on myös selkeästi isän oma kuukausi, suurelta osin varmaan juuri loputtomien hiihtolähetysten ansiosta), on kuin luotu kurinpalautukseen ja yleiseen kärvistelyyn. Ja kaikesta hurmoksesta ja glögistä punoittavista poskista huolimatta jouluna on pajon tilaisuuksia myös hiljentyä. Ja tehdä pientä tilinpäätöstä kuluneesta vuodesta. Aivan mahtava kuukausi siis!

PS. Aion suosia tässä kuussa vain ja ainoastaan jouluaiheista musaa! Tästä lähtee:

Muppetit: The most wonderful time of the year: http://www.youtube.com/watch?v=DB3kEOsgMAU

Ratikka

No niin, nyt se lumimyräkkä, josta on vouhkattu jo päiväkausia,  on täällä. Ihan tässä ympärillä ja joka puolella. Kävin pitämässä pari oppituntia Kalliossa. Reissu venähti useamman tunnin mittaiseksi. Ensin odottelin kotipysäkillä hyvän tovin 3B:tä. Busseja tuli ja meni,  ratikkaa ei kirveelläkään. Kävely ei houkuttanut (mies, joka lähti liikkeelle aiemmin, soitti ja sanoi, että älä harkitsekaan kävelyä, tuuli voi viedä vaikka tajun!).  Lopulta ikuisuuden kestäneen odottelun jälkeen ratikka saapui ja huoahdimme erään rouvan kanssa helpottuneina, että tässä kelissä oppii olemaan näinkin vähästä kiitollinen. Jännitys kuitenkin jatkui. Kuljettaja kuulutti, että olemme poikkeusreitillä, mutta menemme ainakin rautatietorille saakka ja yritämme myös Hakaniemen torille, mutta sen jälkeen hänellä ei ole aavistustakaan mihin tämä ratikka jatkaa. Ja hän lisäsi, että hienoa kun te jaksatte olla noin reippaita! Ja sitten vähän ajan päästä anteeksipyytävästi, että tämä on nyt vähän tällaista...Kukaan ei sanonut mitään.

Tuntien jälkeen päättelin, että jos ratikka ei päässyt tänne pari tuntia sitten, ei kannata ottaa riskiä ja jäädä Karhupuiston pysäkille seisoskelemaan, vaan pyrkiä takaisin Hakaniemen torille.  Ihmiset ponnistelivat ympärillä: äidit työnsivät hiki päässä ja  pylly pitkällä lastenrattaita puolen metrin kinoksissa, autoilijat yrittivät kaivaa autojaan lumipöykyistä. Iso,  raidalliseen poolokaulukselliseen villapaitaan puettu musta villakoira istui tukka märkänä tyrmistyneen näköisenä Alepan ulkopuolella ja uikutti pienellä äänellä. Kuiskasin sille, että kyllä se emäntä varmaan ihan kohta tulee. Pyllähdin Siltasaarenkadun jyrkässä alamäessä ja istuin sen aikaa lumisella jalkakäytävällä, että ehdin todeta vaisusti itsekseni ”Au!”. Sitten kömmin pystyyn ja  jatkoin Hakaniemen torin ratikkapysäkille ja odotin ja odotin ja odotin ja odotin ja annoin kahden kuutosen ja ysin mennä, sillä vain ja ainoastaan 3B pysähtyy suoraan kotioven eteen ja lopulta se tuli ja kipusin sisään, sain istumapaikan ja silloin vasta tajusin, että tässä on nyt jotain ihmeellistä. Se oli taas se hiljaisuus! Kukaan ei puhunut puhelimeen eikä hölissyt eikä hosunut eikä henkäillyt kärsimättömästi. Ei edes yskinyt. Me kaikki vain istuimme syvissä mietteissä (tai apatiassa) paikoillamme haisten märältä koiralta kastuneissa tumpuissamme ja pipoissamme ja karvakauluksissamme ja katselimme ikkunasta miten ihmiset pärjäsivät luonnon armoilla.  Ja ratikka pysähteli ja nilkutti eteenpäin kunnes se teki Bulevardilla täyden stopin. Kukaan ei edelleenkään sanonut mitään, kaikki vain odottivat lammasmaisesti mitä tapahtuu, ja kun kuljettaja lopulta kuulutti että raide ei käänny, pakko jatkaa suoraan Hietalahdentorille, joku kysyi arasti, että voidaanko me sitten jäädä tässä pois ja ovet lennähtivät auki ja me hyppelimme hankeen kukin parhaaksi katsomallaan tyylillä ja marssimme hanhenmarssia puuroista Fredrikinkadun jalkakäytävää pitkin eikä edelleenkään kukaan rutissut tai kiukutellut. Mistä tuli mieleeni, että ääriolosuhteissa taidammekin olla aika zen! Mutta kyllä tässä taisteluaseitakin tarvitaan: haen kiireesti vintiltä pidemmän takin, sen muhkeimman, vaaleanpunaisimman ja untuvaisimman.

 Taylor Swift: Back to December: http://www.youtube.com/watch?v=RW66Vwg9zKI

Onnistumisen iloa

Kurkistin  äsken vähän Mark Levengoodin kirjaa ”Riemujen rikkaus ja surujen summa” (= ahmin kannesta kanteen) ennen kuin kääräisin sen pakettiin eräälle, joka viettää syntymäpäiväänsä itsenäisyyspäivänä ja joka aina pienenä luuli, että koko maa liputtaa hänen kunniakseen ja jota sen johdosta  joutui ojentamaan, että ei se sinun takiasi ole, senkin pöllö, vaan Suomen. No, nyt hän täyttää 39 ja tietää varsin hyvin että liput ovat isänmaan kunniaksi, mutta nyt minä olisinkin jo myöntyväinen pieneen leikkiin ja valmis sanomaan, että tottakai ne kaikki ovat SINUA varten.  Kumminkin, pieni katsaus Markin kirjaan. (Asianomainen, varo juonipaljastuksia!)

Mark kertoi miten oli parikymppisenä muuttanut Ruotsiin ja päässyt Farstan sairaalaan pitkäaikaissairaitten osastolle joksikin apulaisen apulaisen apulaiseksi. Kun osastonhoitajalle selvisi, että Mark on maahanmuuttaja, hän passitti tämän pakolliselle ”ruotsia maahanmuuttajille”-kurssille, eikä auttanut yhtään, vaikka Mark yritti selittää, että ruotsi on ainoa kieli, jota hän osaa ja jota on puhunut koko ikänsä äidinkielenään. Ohjeistuksessa sanottiin, että kaikkien maahanmuuttajien tuli osallistua kielikurssille ja siellä Mark istui muiden joukossa ja toisteli perässä että ”pöytä” ja ”lusikka” ja sai paljon kehuja, oli suorastaan kurssinsa priimus, mutta mitään varsinaista oppimisen iloa hän ei päässyt kokemaan.  Ja hän tunsi itsensä rumaksi ankanpoikaseksi, josta oli hyvää vauhtia kasvamassa joutsenen sijaan iso ruma ankka. Ja nyt kun asiaan on tullut vuosien myötä perspektiiviä, hän ymmärtää mistä se johtui. Joutseneksi kasvetaan vain kun joudutaan vähän venymään ja opettelemaan ihan uusia asioita joissa joutuu ensin olemaan hävettävän huono voidakseen sitten edistyä ja saavuttaa uusia taitoja. Ja se epämukavan venymisen jälkeinen onnistuminen tuottaa iloa samaten kuin se, että joku näkee sinut ulkoapäin ja uskoo sinun sopivan tosi hyvin johonkin. Kuten vaikka koulun esitykseen tai johonkin työhön tai vaikka Lucia-neidoksi, kuten Markin luokkatoveri Tina Lax, joka sopi niin mainiosti opettajien mielestä Luciaksi, että sai kunnian niin monena vuonna peräkkäin, että katkeroituneet luokkatoverit alkoivat happamina jupista, että jaha, 13. joulukuuta vietetään taas Tina Laxia.... Ja Mark on keksinyt oivan koston: hän järjestää luokkajuhlat, joissa jokainen on saa olla Lucia, paitsi Tina Lax, joka saa luvan istua ainoana katsomossa ihailemassa muiden esityksiä.

 Mutta nyt on aika rientää lelukauppaan kahmimaan omia onnistumisen kokemuksia. Sellaisen saa vaikkapa kun asiakas innostuu esittelemästäni eläinbingosta tai palapelistä tai kaloista, joita saa onkia ongella jonka päässä on magneetti tai pehmosiilistä tai kukkatatuoinneista tai koottavasta avaruusraketista ja kehuu vielä lahjapakettiakin hienoksi. Ja pomo kiittelee vuolaasti kaikesta mahdollisesta ja jos häneltä saa tekstiviestin työn ulkopuolella, se on jotain sellaista, kuin että sopiiko että hän vie meidät syömään Primulaan töiden jälkeen tai että tule käymään, jos ehdit, hänellä on yllätys (elokuvaliput) ja eilen hän toi meille leivokset ja toissapäivänä takahuoneesta kuului hätääntynyt kirkaisu ja kun riensin paikalle katsomaan mitä kamalaa oli tapahtunut, kävi ilmi että hän oli juuri huomannut henkilökunnan makeisvaraston olevan uhkaavasti loppumaisillaan, ja hän lähti heti paikalla täydentämään varastoja... Niin hirmuinen pomo minulla tätä nykyä on. Mutta takaisin ihanan Mark Levengoodin kirjaan, eräs on onnenpekka kun pääsee kohta lukemaan sitä ja suosittelen kyllä kaikille muillekin, että hankitte jonkun Markin kirjoista kaamosta valaisemaan.

 

Mika: Elle me dit:http://www.youtube.com/watch?v=NiHWwKC8WjU&feature=list_other&playnext=1&list=AL94UKMTqg-9BlJIVM86KrrEQ4JCPfmUyW

Lemmikkiainesta

 

Aamuteeveessä näytettiin viljakäärmeitä, ja mies pöyristytti minua innostumalla, että tuohan on kiva, otetaan tuollainen! Hyvä ettei aamukahvini läikkynyt syliin inhon ja epäuskon puistatuksilta.  Kokosin kuitenkin itseni ja sanoin, ettei kannata, sillä KOIRANPENTUNI ei välttämättä ymmärtäisi sitä ja puraisisi sen vahingossa keskeltä kahtia. Mies ei siitä lannistunut vaan riemuitsi edelleen, että sittenhän meillä olisi kaksi käärmettä!

Kuka haluaa lemmikiksi käärmeen? Ymmärrän kalat, sillä akvaariot ovat upeita ja niitä tuijotellessaan voi vajota ihanan unenomaiseen tilaan, mutta eivät kalatkaan ole mitään oikeita lemmikkejä joita voisi ulkoiluttaa ja paijata ja kammata ja joiden korvia voisi heilutella ja tunnustella sormiensa välissä ja joiden kuonoa vasten voisi hieroa nenäänsä ja joille voisi kertoa Oikeita Asioita. Miehellä on ollut iso, upea  akvaario ja pienenä kolme seeprapeippoa nimiltään Tip, Top ja Pop jotka lentelivät aivan estoitta pitkin poikin ja laskeutuivat välillä hänen isänsä päähän nyhtämään  pesäänsä haituvaista tukkaa, joka kävi lintujen hyökkäysten myötä yhä ohuemmaksi ja haituvaisemmaksi. Ymmärrän, että lintujen kanssa voi olla jonkinlaista kanssakäymistä, osaavathan jotkut papukaijat kiroillakin tosi vakuuttavasti, mutta kyllä nekin lemmikkeinä jättävät minut aika kylmäksi ja saman tien tajuan, että lemmikkirintamalla olemme todennäköisesti miehen kanssa kauempana toisistamme kuin millään muulla tärkeällä elämänalueella. Siinä riittääkin pureskeltavaa.  Siis kuka onkaan tuo ihminen, jonka luulin tuntevani niin hyvin, mutta joka yhtäkkiä haluaakin muka kotiinsa KÄÄRMEEN?! Sisälle? Asumaan?!

No, käärmettä ei tule ja harmillisen tiukassa tuntuu olevan koiranpentukin, mutta jätän jälkimmäisen suhteen vähän toivomisenvaraa ja vastaan aina johdonmukaisesti jokaiselle joka erehtyy kysymään mitä haluaisin syntymäpäivä- tai joululahjaksi että koiranpennun.  Sunnuntain jouluparaatissakin oli kuusiksi, poroiksi, tontuiksi ja enkeleiksi puettujen lasten lisäksi (ja pakollisen Angry Birdin, onko niiden ihan pakko ängetä JOKA paikkaan kahvipaketeista kosteusvoiteisiin ja nyt jouluparaatiin?!) ihana bassetkulkue, jossa lempeät pitkät maataviistävät pötkylät jolkottivat tonttulakkipäisten isäntiensä ja emäntiensä kanssa riemastuttavana ryhmänä. Ja niin ikään tonttulakkeihin sonnustautuneiden ratsupoliisien ratsuille oli puettu teddyturkiksesta ja vaahtomuovista tehdyt Petteri Punakuono-sarvet!  Mutta nyt eksyin taas hieman asiasta, jonka voi oikeastaan tiivistää hyvinkin lyhyeksi: koiranpennut ovat oikeita lemmikkejä, käärmeet eivät ja tässä asiassa minä olen oikeassa ja mies erehtynyt aivan poikkeuksellisen räikeästi.

 

Cute baby hedgehog: http://www.youtube.com/watch?v=x81b0qLXuNc&feature=related

Kaamea kaamos

Kai se on pakko myöntää, että kaamos jotenkin vie voimia ja saa himoitsemaan Vanhoja autoja (niitä karkkeja, ei oikeita menopelejä) ja Jane Austen-filmatisointeja ja torkkupeittoja  ja villatöppösiä ja pitkiä keskeytymättömiä hetkiä hyvän kirjan parissa. Tulin juuri pitämästä englannin keskustelukurssia jolla juttelimme niitä näitä mm. siitä ovatko väkivaltaiset videopelit harmitonta viihdettä vai eivät ja sitten pyysin kaikkia listaamaan viisi pakkomiellettään ja sitten levittelimme hetken niitä ja puhuimme ihmisistä joita ihailemme ja miksi ja lopuksi, kun aikaa oli vielä muutama minuutti, kysyin jokaiselta, että ”Do you love your personal life?” ja parhaimmassa tapauksessa he pitivät elämäänsä ok:na joinakin päivinä  ja yksi tunnusti juuri eilen itkeneensä isälleen oikein inhoavansa elämäänsä tällä hetkellä ja yksi oli aivan surkeissaan, sillä hänellä oli tänään 29. syntymäpäivä ja mitään sen kamalampaa hän ei tähän hätään pystynyt edes kuvittelemaan. Mutta sitten aika loppui enkä ehtinyt muuta kuin patistaa heitä tekemään jotain, joka saisi heidät rakastamaan elämäänsä edes vähän joka päivä. Ei koko päivää joka päivä, mutta joka päivä edes vähän.  Onneksi yksi omista pakkomielteistäni on joulu.

 Nyt kun valoa ei tule taivaalta, otetaan sitä jouluvaloista, joita jo levitelläänkin sinne tänne. On mukavaa, että Stockmannin kulmalla on jo välkkyviä kuusia ja Hakaniemen hallin nurkalla näkyi olevan iso kuusi ja lisää sopii minun puolestani pystytellä ihan kuinka paljon vain.  Kaamosta voi myös sulostuttaa antamalla itselleen pieniä lahjoja. Eilen sallin itseni istua kaikessa rauhassa Johanneksen kirkossa

yksin keskellä päivää kymmenen minuuttia ihan hiljaa, ja se tuntui oikeasti lahjalta (jossain vaiheessa olin kyllä kuulevinani hengitystä ja kun ketään ei näkynyt, ajattelin että onkohan joku tuolla takana nukkumassa penkkien välissä, ja lähtiessäni oikein kurkistin joka väliin, mutta ei siellä ketään ollut) ja sen jälkeen vein itseni ja ihastuttavan kirjailijatar Susan Breenin Designmuseon kahvilaan juomaan ison kupillisen maitokahvia ja vakoilemaan ihmisiä. 

Ja tänään minua lykästi Esplanadilla ihanasti; joku raukka oli pudottanut maahan sellaisen hienon sulkaheijastimen, jollaista juuri eilen hypistelin Designmuseon myymälässä, mutta en raskinnut ostaa. Joten kyllä tämä tästä, päivä  ja suklaalevy kerrallaan. Mutta jokainen lahja ja valonpilkahdus tulevat kyllä hyvään tarpeeseen. Miehen kanssa väsymys ja kaamos purkautuvat alituisena kiukutteluna ja kinasteluna. Kinastelemme siitä, kävelläänkö Mechelininkatua vai Runeberginkatua, katsotaanko MTV3:n vai YLE:n uutiset, ostetaanko vaaleaa vai tummaa vanukasta, kumman vuoro viedä roskat, sammuttaa valot, keittää kahvit, pidetäänkö ikkuna auki vai kiinni, pitääkö laturit laittaa lataamisten välillä pois näkyvistä vai saavatko ne lojua ja luikerrella rumina ja mustina pitkin lattioita (eivät!) ja  siitä, joudunko minä muka taas katsomaan YleAreenalta Mirandaa ja Solsidania kuulokkeet päässä, vaikka ne ovat niin hauskoja, että miestäkin varmasti naurattaisi (joudun). Mutta silti, jos minulta kysyttäisiin rakastanko henkilökohtaista elämääni, vastaisin että ehdottomasti. Mutta minä olenkin jo paljon vanhempi kuin kurssilaiseni.

Don't feel like dancing/ klippejä Mirandasta: http://www.youtube.com/watch?v=WGF50srLJtk&feature=related

Gamla stan

Kuten viimeksi kerroinkin, kävin taas piipahtamassa Tukholmassa. Olin suunnitellut suuntaavani vaihteeksi Östermalmille ja muutenkin kaupungin sille puolelle, mutta ilma oli aivan ihanan aurinkoinen ja olin vaatinut kahvitapaamisen Tukholmanystävättären kanssa tällä kertaa Södermalmin tai Kungsholmenin sijaan Vanhaan kaupunkiin.  Se on saanut viime kerroilla aivan liian vähän huomiotani vain siitä syystä, että minusta on tullut niin leuhka kun osaan kulkea sujuvasti kaikkialla muuallakin, mutta nyt kun olen kuljeskellut siellä sun täällä,  on aika tunnustaa, että Gamla stan on kuitenkin aina ja ikuisesti kaikkein ihanin.

 

 

Tällä kertaa, kylpiessään eksoottisessa marraskuun kultaisessa auringossa, se oli aivan satumaisen vastustamaton eikä päästänyt minua otteestaan enkä kauheasti edes yrittänyt, vaan maleksin ja istuskelin ja haaveksin siellä melkein koko päivän ja välillä join supermakeaa kaakaota, jonka päällä oli muhkea kermavaahtohattu ja päätin, että vaikka Tallinnan vanha kaupunkikin on ihana ja ruokkii mielikuvitustani ja saa minut suunnittelemaan muuttoa sinne joka kerta kun vierailemme siellä, kyllä Tukholman vanha kaupunki on vielä paljon ihanampi ja sinne muuttaisin tikkana heti jos tilaisuus ilmenisi. Ja että jos joskus vetolaukun kanssa Katajanokalla tuleekin mieleen, että mitä hittoa minä taas olen tekemässä, eikö tämänkin ajan voisi laittaa johonkin järkevämpään, niin heti kun pääsee istumaan rauhassa penkille ja voi vain nauttia kauneudesta ja rauhasta, tietää että ei voisi.

Tykkään muutenkin paikoista, joissa autot eivät pääse aivan estoitta ajelemaan ja historiallinen ympäristö rauhoittaa ja auttaa ymmärtämään, ettei yhden elämän aikana tarvitsekaan niin kauheasti saada aikaan ja kauneus on tärkeää ja sitähän Gamla stanissa riittää. Lisäksi se toimii kapeine mukulakivisine kujineen oivallisena köyhän tytön Venetsiana. Vieläpä ilman tulvavaaraa.

Ja mitä sitten vaikka siellä näyttääkin olevan runsaasti asianajotoimistoja ja hammaslääkäreitä. On siellä muutakin,  pieniä puoteja, matkatoimistoja, kouluja, lastentarhoja, kirjakauppoja, kahviloita mutta ennen kaikkea asuntoja, joissa asuu ihmisiä.  

Joista monilla on koiria. Ja taluttaessaan koiriaan he tervehtivät iloisesti toisia koirien taluttajia

ja nekin joilla ei ole koiraa, mutta jotka joko asuvat tai työskentelevät vanhassa kaupungissa, hymyilevät itsekseen kulkiessaan salaperäistä hymyä, joka ei voi johtua mistään muusta kuin siitä, että he saavat viettää niin paljon aikaa Gamla stanissa.

Paluumatkalla satamaan koukkasin taas Södermalmin kautta ja ostin ICAsupermarketista Folkungagatanilta yhdeksän palan  sushiannoksen ja painelin sen kanssa suoraa päätä laput silmillä ja kuulokkeet korvilla laivaan ja hyttiin ja söin sushit katsellen hytin ikkunasta vanhaan kaupunkiin päin ja yritin pitää tunnelmasta kiinni niin pitkään kuin mahdollista.

 

PS: Lapsille ja lapsenmielisille sekä kaikille tuhmuuksia hautoville tiedoksi: tonttuja on jo liikkeellä...

 

 Gamla stan by night: http://www.youtube.com/watch?v=VPH9yzVIgqE