On aivan tavallista, että lukee jotain kirjaa jossa syödään tai juodaan jotain hyvää ja sitten sitä samaa haluaa heti syödä tai juoda itsekin. Esimerkiksi mökillä, kun lukee Eeva Kilven Naisen päiväkirjaa ja tulee kohtaan jossa hän syö vaniljarinkelin, ei mene montaakaan minuuttia kun on itsekin käytävä hakemassa alakaapista vaniljarinkeli tai varmuuden vuoksi kaksi. Tai kun Erica Jongin kirjojen sankaritar Isadora Wing kulauttelee (huom. ei ”siemaile” eikä ”maistele”) ihanaa Chardonnayta, jota hän ostaa laatikoittain ja johon hänellä ei enää ehkä kohta ole veromätkyjen vuoksi varaa, tekee mieli ryhtyä itsekin heti paikalla kulauttelemaan ihanaa chardonnayta ja sättii itseään kun ei ole älynnyt hankkia omaa chardonnaylaatikkoa tällaisten tapausten varalle.
Miehen siskonpoika koki aikuisena äkillisen kirjallisen herätyksen ja luki Sinuhe egyptiläisen sillä seurauksella, että alkoi himoita viikunoita ja sitten hän luki Edvard Munchin elämäkerran ja alkoi himoita viikunoiden lisäksi portviiniä. Tätä ennen hän oli lukenut lapsena etupäässä Nikke-kirjoja ja syönyt niihin aikoihin runsaasti hilloleipiä, sillä Nikke-kirjoissa syötiin usein hilloleipiä.
On hirveän tyydyttävää ja lukijaa ravitsevaa kun kirjailija luettelee huolellisesti mitä kirjan henkilöt syövät ja juovat ja pukevat päälleen ja ostavat kaupasta (esimerkiksi oli ihana saada tietää että Isadora Wing kotiin tultuaan potkaisi jalastaan cowboy-saappaat ja riisui yltään muhkean punavioletin neuleen, jonka hän oli ostanut myynninedistämismatkalta Tukholmasta) . Mutta jossain kulkee tässäkin suhteessa raja ja se raja ylittyy Viisikoissa. Voiko olla epäuskottavampaa tarinaa kuin se, että Viisikko lähtee vähän kuljeskelemaan, putoaa kaivoon/jää vangiksi autiotaloon/ryömii myrskyä pakoon luolaan tai vastaavaa, mutta onneksi heille on sattunut jäämään taskunpohjalle vähän hedelmiä, paketillinen keksejä, suolalihavoileipiä, mehua, pullo maitoa, suklaapatakoita ja taskulamppu? (Täytynee tässä kyllä tunnustaa, etten ole lukenut eläissäni kuin noin puolikkaan Viisikkoa, jätin kesken kun se oli niin ällöttävä, joten anteeksi vain kaikki Viisikkojen ystävät jos olen mielestänne kohtuuton arviossani.) Toisaalta on suorastaan rikollista, jos kirjailija herättää lukijan kiinnostuksen mutta jättää sitten kertomisen puolitiehen jättäen lukijansa riivaavan epätietoisuuden valtaan ikuisiksi ajoiksi. Tämän minulle teki Helvi Hämäläinen. Luin muutama vuosi sitten hänen päiväkirjojaan. Helvin päiväkirjat pursuilevat ihania anekdootteja ja olin aivan lumoutunut ja ihmeissäni siitä intohimosta ja luonteenlujuudesta jonka hänen harmaantunut tukkansa, nukkavieru villatakkinsa, 80 denierin ruskeat sukkahousunsa, järkevät kävelykenkänsä ja paksut pullonpohjalasinsa yrittivät pitää sivullisilta piilossa. Hän kutsui kameraa ”valokuvauskoneeksi” ja inhosi valokuvia. Hän ei pitänyt pysäytetyistä hetkistä elämässä ja hänestä vanhat potretitkin olivat ”silkkaa tragediaa”. Ja Helviä kadutti miten romanssi kauniin mutta julman Olavi Paavolaisen kanssa tempaisi aikoinaan hänet niin mukaansa että hän jätti väliin ystävättärensä hautajaisetkin ja miten hän nyt vanhoilla päivillään olisi antanut 20 olavipaavolaista, jos olisi saanut viettää edes hetken henkevän ja hauskan edesmenneen ystävättärensä seurassa. Voi Helvi! Ja miten kauhean sydäntä särkevän surullista oli kun hänen poikansa kuoli ennen äitiään ja Helvi ajeli raitiovaunulla Töölössä ja katseli taloja joissa hänellä oli joskus asunut ystäviä, mutta hekin olivat jo kuolleet. Ja kun hän sitten vihdoin viimein sai Finlandiansa hän tuli juhlallisuuksista tyhjään kotiin eikä enää ollut ystäviä joiden kanssa juhlia eikä poikaa, ei ketään, vain kukkia ja sähkeitä ja häntä suretti että niin köyhän äidin poika ei saanut nähdä tällaista yltäkylläisyyden päivää ja vaikka jossain lehtiartikkelissa luki, että Helvi otti Finlandiasta totisesti kaiken irti, niin minä tiedän että hän oli pohjimmiltaan surullinen, koska luin sen hänen päiväkirjastaan. Tämä kaikki kosketti, riipaisi ja itketti, ja sitten Helvi meni vielä sanomaan sellaistakin, että: ”jokainen meistä menettää sen mitä rakastaa”, mutta silti aina kun kuulen Helvi Hämäläisen nimen, mieleeni nousee ensimmäisenä ”Pieni sydäntä koskettava herkku.”
Itse tarina ei ole tämän kummoisempi: Helvi Hämäläinen matkustaa Kiinaan Arvo Turtiaisen kanssa (en muista miksi, joku kulttuurivaihtojuttu kenties, olennaista on siis, että he eivät ole pariskunta eikä tämä ole tavallinen turistimatka). Hän on ollut Pekingissä useita päiviä ja on nyt jo aivan kyllästynyt. Miettii eikö matka lopu koskaan ja kiroaa että ”jumaliste on kestämistä”. Arvo Turtiainen ryyppää ja käyttäytyy huonosti. Häntä saa hävetä kutsuilla ja muutenkin kun hän hokee olevansa ”herra” ja vaatii isäntiä tarjoilemaan hänelle kaviaaria aamupalaksi. Helville tarjotaan joillain päivällisillä viiniä, jonka nimi on ”Tuoksuva lumi” ja toisilla päivällisillä alkupala, jonka nimi on ”Pieni sydäntä koskettava herkku”. Tämä on se tarina. Mutta mikä vaikutus! Miltä maistuu ja näyttää ja tuoksuu viini, jonka nimi on ”Tuoksuva lumi”? Onko se valkoista, punaista, vaaleanpunaista, kuohuvaa, päihdyttävää, poreileeko se vai läikähteleekö kenties rubiininpunaisena vai onko se hennon vaaleankeltaista vaiko kenties kalpean vihertävää, minun on pakko saada tietää! Entä sitten ”Pieni sydäntä koskettava herkku”? Mitä, mitä, mitä? Makeaa, suolaista, hapanimelää, suloista, lempeää, mausteista? Vaaleanpunaista, vihreää, valkoista? Kovaa, pehmeää, vaahtoavaa, höyhenen keveää? Täyteläistä, liukasta vai rapeaa? Voi Helvi, janoan tietoa, mutta sinä olet kuollut ja vienyt tiedon mennessäsi hautaan.
Olen jo alistunut siihen, että jää ikuiseksi arvoitukseksi miltä Tuoksuva lumi näytti ja maistui ja mitä Helvin alkupalalautasella loppujen lopuksi oli, mutta en siihen etteivätkö minun vieraani joskus tulisi nauttimaan alkupalaksi ”Pientä sydäntä koskettavaa herkkua”. Olen jo alkanut tehdä alustavia suunnitelmia. Välillä muistini teki tepposet ja olin jo ehtinyt suunnitella pitkälle ”Pientä sydäntä lämmittävää herkkua”, ja joku voi nyt olla sitä mieltä että mitä väliä oikeasti, mutta kyllä siinä eroa on. Nyt alan jälleen kerran tehdä suunnitelmia ”Pienen sydäntä koskettavan herkun” suhteen. Sen on oltava täydellistä, sellaista että vieraat muistavat sen loppuikänsä. Olen jo keksinyt yhden ainesosan; rubiininpunaisena pullossa hehkuvan ruususiirapin, jota ostin yhdestä Kallion etnisestä ruokakaupoista. Muilta osin resepti on vielä mietintämyssyssä, mutta kyllä se sieltä jonain päivänä putkahtaa. Ja lupaan viedä sen mennessäni hautaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti