Tammia ja maissintähkiä

Luen Diane Dreherin kirjaa ”Henkiseen eheyteen”, joka kertoo taolaisuudesta. Diane sanoo, että meidän tulisi hyväksyä elämän syklisyys ja löytää rauha itsemme kanssa, jotta emme koko ajan vertailisi itseämme muihin ja ahdistuisi syyttä suotta.  Diane sanoo, että meillä ja hankkeillamme on omat kasvukautensa joita tulee kunnioittaa, ja ettei pelihousujen repiminen edistä yhtään mitään. Hän valottaa asiaa ottamalla esimerkkejä kasvikunnasta. Hän sanoo, että meillä on eri kasvukaudet, kuten siemenilläkin on.  Toiset versovat nopeasti ja toisia saa odottaa ja odottaa ja odottaa ja kärsimättömyys ei auta yhtään (mutta toisaalta sen tietäminenkään ei juuri auta). Diane sanoo, että toiset meistä ovat varhaisia kukkijoita, jotka elävät huippukauttaan lukiossa. Heitä Diane vertaa maissintähkiin, jotka versovat kiihkeästi kuin maissintähkät kuumana kesäpäivävä ja tuottavat satoa yhden lyhyen kasvukauden aikana. Me kaikki varmaan muistamme maissintähkiä kouluvuosiltamme. Ei sitä silloin tiennyt, että he elävät kukoistuskauttaan NYT, mutta antakaas olla kun mennään pari vuosikymmentä ajassa eteenpäin, kuinkas sitten suu pannaan? Maissintähkät asettivat riman, ja sitä meidän muiden oli turha uneksiakaan ylittävänsä ja se oli kurja ja masentava tunne. Abban Agnetha on ilmiselvä maissintähkä. Ja Björn Borg (sillä mitä tyydytystä kirjavien alushousujen suunnittelu voi tuottaa, jos on joskus sentään ollut maailmanmestari). Monet cheerleaderit ovat kaiketi maissintähkiä ja ylipäätään koulun kauneimmat ja tavoitelluimmat tytöt ja pojat ovat aikoinaan edustaneet niitä.

Sitten on tammia, Diane kertoo. Tammet kehittyvät tuskastuttavan hitaasti ja usein he masentuvat maissintähkien kukoistusta seuratessaan.  Esimerkkinä tammesta Diane mainitsee John Miltonin, joka tuskaili parikymppisenä, ettei ole saanut mitään aikaan ja tuskaili kolmekymppisenä ja nelikymppisenä ja viisikymppisenä, kunnes julkaisi 59-vuotiaana ”Kadotetun paratiisin” ja saattoi huokaista helpotuksesta ja lopettaa tuskailunsa. Tammi, Diane sanoo, tarvitsee pitkän ajan kasvaakseen ja kehittyäkseen, mutta kun aika on kypsä, sen oksat kurottavat pitkälle maissintähkien yli kohti aurinkoa ja se kantaa satoa useana vuotena (ja jos se osaisi puhua, se sanoisi varmaan maissintähkille, että läl-läl-lää , paitsi jos olisi todella taolainen, sillä vahingonilo ei kuulu taolaisuuteen). P.D. James on ilmiselvä tammi. Hän alkoi kirjoittaa vasta keski-iässä salapoliisiromaanejaan, mutta nykyään häntä ei juuri muusta muistetakaan.   

Koska en ollut maissintähkä, olisi oikeus ja kohtuus, että olisin tammi ja nyt tammen olisikin jo korkea aika alkaa tuottaa satoa ja kohota korkealle surkeiden maissintähkien, moisten tähdenlentojen ylle, enkä ole nyt kärsimätön, vaan tämä on ihan biologinen fakta. Jos aion alkaa kukoistaa elämäni ehtoopuolella, ensi merkkien pitäisi ilmaantua näkyviin ihan pikapuoliin. Muuten en EHDI kukoistaa ja tuottaa satoa. Mutta ehkä en olekaan tammi? Luonto on täynnä muitakin vaihtoehtoja, Diane ei vain saanut kaikkia mahtumaan kirjaansa. Jos en ole maissintähkä enkä tammi niin mikä minä sitten olen? Ehkä voikukka; ilmestyy aina optimistisena paikalle ja ensimmäisellä kerralla kaikki ovat innoissaan, että kiva kiva: voikukka! Mutta sitten siihen totutaan ja sanotaan, että mene jo siitä, ja yök: voikukka,  mutta voikukka siementää tuhlailevaisesti ja odottaa, että kyllä joku siemenistä joskus itää ja sitten se ilmestyy taas uudestaan uuteen paikkaan ja tulee torjutuksi ja siementää ja ilmestyy ja torjutaan jne. jne. jne. Ei, liian uuvuttavaa eikä mitään konkreettista lopputulosta. Haluan olla puu.  Mikä tahansa puu.  Vaatisin saada olla tammi, mutta vaatiminen ei kuulu taolaisuuteen. Samalla kun odottelen, että mitä minusta lopulta versoo vai versooko mitään,  yritän opetella kärsivällisyyttä.

The Eagles: Learn to be still: http://www.youtube.com/watch?v=gjBvxyEAyos&feature=related

Kari Hotakainen koskettaa

Kari Hotakainen on mahtava kirjailija. Hän on niin mahtava, että se ei ole enää edes hauskaa. Kun Kari Hotakaiselta tulee uusi kirja, se on kuin olisi saanut kustantajalta kotiläksyä. Tämä on muinaisten yliopisto-opintojeni syytä.  Olen rakastanut lukemista niin pienestä kuin muistan, joten pidin kotimaista kirjallisuutta luonnollisena sivuainevalintana. Se oli kammottava virhe, joka maksoi minulle kyvyn iloita rakkaimmasta harrastuksestani vuosikausiksi. Jos minä jotain yliopistossa opin, se on tämä (ja pyydän teitä rakkaat lukijat ottamaan onkeenne, jotta vältytte samalta virheeltä. Ja vaikka joskus vähän vitsailenkin, niin tämä on totisinta totta ja tulee suoraan sydämestä): Jos te rakastatte jotain, niin ÄLKÄÄ SOTKEKO SIIHEN ”TIEDETTÄ” ÄLKÄÄKÄ ANALYSOIKO RAKKAUTTANNE PILALLE! Pätee niin asioihin kuin ihmisiinkin. Kotimaisen kirjallisuuden opiskelu tappoi lukuintoni useaksi vuodeksi, ne vuodet olivat elämäni kurjinta aikaa ja toipuminen kesti pitkään. Paransin itseni pikku hiljaa muun muassa lukemalla runsaasti sarjakuvia ja roskalehtiä. Mutta asiaan, siis Hotakaiseen. Hän on, kuten tuli jo todetuksi, varmaotteinen sanaseppo. Ja on ollut jo niin pitkään, ettei häntä lukiessa enää tule sellaista oloa, että: Aaaaa, TÄMÄ on hyvä! Tai että Aaaa, tämä ON hyvä!  Tai että Aaaa, tämä on HYVÄ! Jos Hotakainen haluaa hätkähdyttää, hänen pitää kirjoittaa silmiinpistävän huonosti. Mutta jos Hotakainen haluaa koskettaa, hänen kannattaa antaa haastattelu naistenlehteen, minkä hän jokin aikaa sitten tekikin.

Jos olette lukenut juttuni ”Rambo rukka ja ketunväriset kengät”, muistatte ehkä kun kerroin siitä, miten jokin pieni yksityiskohta saattaa jättää varjoonsa valtavan kokonaisuuden. No nyt Hotakainen paljasti naistenlehden haastattelussa asian, joka a) teki hänestä silmissäni valtavan inhimillisen ja rakastettavan ihmisen ja b) jätti varjoonsa koko hänen tähänastisen tuotantonsa. Kari Hotakainen paljasti, että hänen tekisi kovasti mieli törsätä kirjoittamalla hankkimiaan rahoja Tricia Guildin värikkääseen samettipäällysteiseen sohvaan, mutta hän ei tohdi, sillä sohva on niin hieno, että se on kuin hyvin karismaattinen henkilö. Että olisi vähän kuin olisi yhtäkkiä Karita Mattila kylässä. Ja sitten pitäisi tietysti uusia koko muukin sisustus. Se on niin hienosti ja osuvasti sanottu, että yksikään lause Kari Hotakaisen mittavassa tuotannossa ei nouse arvoasteikossani sen ylitse. Ja jos Hotakaisen kirja  joskus tuntuu läksyltä, voin aina ajatella Karia istumassa mielissään selkä suorana Tricia Guildin värikkäällä sohvalla, ja heti helpottaa.

Neil Young: Heart of Gold: http://www.youtube.com/watch?v=fGt9rcMJJXI&feature=related

Ihanuuksia maassa ja puussa

Toisinaan oma mieli tekee niin nopeita piruetteja, että oikein itseäkin huippaa. Eräänä aamuna ratikassa lähelläni notkui nuori poika, joka söi omenaa todella h-i-t-a-a-s-t-i ja ärsyttävästi  mässyttäen ja maiskutellen ja minä ajattelin että lopetallllopetaLLLOPETA!, senkin ärsyttävä vetelä hyypiö, mutta sitten näin miten hän omenansyönnin lomassa huomasi vanhemman rouvan juoksevan ratikkaa kohti ja ojensi omenasta vapaan kätensä avatakseen rouvalle oven tekemättä siitä mitään numeroa, ja minä ajattelin että voi miten herttainen ja miellyttävä nuorukainen. Sitten tilasin NetAnttilasta tarjouksesta syyssipuleita ja kun ne saapuivat, revin paketit heti auki, jotta pääsisin hypistelemään sipuleita ja punnitsemaan niitä käsissäni ja nauttimaan niistä sykkivästä elämästä ja huomasin tyrmistyksekseni, ettei yhdestä sipulipussista sykkinytkään elämää, vaan valui jotain haisevaa ja mustaa ja krookukset puuttuivat kokonaan ja  silmissäni pimeni ja ajattelin, että NetAnttila on paska kauppa ja soitin sinne heti ja sanoin, että Ice Follies-narsissin sipulit ovat aivan mätiä, ettäs tiedätte, ja krookukset puuttuvat tyystin ja vaikka ne ovatkin ehkä vaatimattomia kukkia, ne ovat todella merkityksellisiä, sillä ne ovat kevään ensi airuita ja putkahtavat maasta juuri silloin, kun talvea on kestänyt niin kauan että luulee jo kuolevansa, ja ne tuovat kuulkaa ihmisille toivoa ja voisi jopa sanoa, että joidenkin kohdalla Pelastuksen. Ja  sen sijaan että siellä olisi vängätty vastaan,  siellä sanottiinkin, että voi kauhistus, miten voimme korvata tämän vääryyden, rahalla vai uusilla sipuleilla ja minä sanoin että tehkää mitä tykkäätte, mutta minä menen syystöihin mökille ensi viikonloppuna enkä sen jälkeen tee sipuleilla kaupungissa yhtään mitään ja parin päivän kuluttua postissa saapui kaksi isoa pakettia erilaisia syyssipuleita, yhteensä 220 kappaletta KIIREELLISENÄ lähetyksenä ja ilman veloitusta ja minä ajattelin, että NetAnttila onkin mahtava kauppa ja aloin heti suunnitella jatkotilauksen tekemistä. Harkitsen vakavasti puolimetrisen LED-valoporon tilaamista, mutta emmin vielä vähän sen ja LED-valopyramidin välillä. Poro olisi hauskempi, mutta pyramidi käytännöllisempi. Olen kallistumassa poron puolelle.

Niin minä sitten lähdin mökille vetolaukussani yli viisisataa kukkasipulia haudattavaksi maahan ja kolme kristallia ripustettavaksi puuhun.  Olen nimittäin ottanut asiakseni koristaa myös ilmaa. Mökin päädyssä on vanha villiomenapuu jolla ei oikeastaan ole mitään virkaa, muuta kuin että se on siinä koska on aina ollutkin ja minä puolustan sitä joka vuosi urheasti kaatamiselta, sillä omenapuut ovat ihania, vaikka niiden hedelmät olisivat kuinka pieniä ja kitkeriä hyvänsä ja nyt olen keksinyt puulle erityistehtävänkin. Olen ripustanut sen oksille  siimalla kaikkea kivaa; etanankuoria, vanhoja korvakoruja ja rintaneuloja, peilinpalasia, kristallisydämiä ja nyt aion ripustaa kolme kyyneleen muotoista kristallia lisää. Ajatelkaa miten kauniilta ne näyttävät pakkaspäivänä lumisen puun oksilta riippuessaan! Ja kristallit ja korvakorut nostavat takuulla kynnystä hyökätä moottorisahalla puun kimppuun silloin kun en ole vahtimassa.

Viidensadan sipulin hautaamisessa on aika paljon hommaa, mutta se on ehdottomasti vaivan väärti. Isää harmittaa kun kerron ylimääräissipuleista, sillä hän on jo ehtinyt kerskua naapurille, että pitää lähteä lämmittämään mökkiä, tyttäreni tulee istuttamaan kolmesataa kukkasipulia viikonloppuna ja kun jo kolmesataa oli herättänyt ihmettelyä ja päivittelyä, niin voi pojat millaisen reaktion VIISISATAA sipulia olisikaan saanut aikaan! Kysyn ovatko vanhemmat nähneet isoja lintujen syysmuuttoja, mutta eivät kuulemma ole.  Erkki-setä ja Telle sen sijaan ovat nähneet ennätyssuuria kurkiauroja ja joutsenet ovat kierrelleet ja kaarrelleet ja pitäneet kovaa ääntä. Isä ja äiti ovat todennäköisesti istuskelleet mökissä pelaamassa pasianssia ja ratkomassa ristisanoja ja vääntäneet radiota kovemmalle sitä mukaa kun kurkien ja joutsenten möykkä on kasvanut. Ja todennäköisesti radiosta on tullut ”Kansanradio”, ohjelma joka nostaa kylmän hien otsalleni niin kuin kaikki ohjelmat, joihin ihmiset saavat soittaa. Minusta kenenkään ei pitäisi soittaa radioon. Kaikki voisivat sen sijaan kirjoittaa blogia. Aivan kuten Kansanradiossa, blogissakin voi sumeilematta tuoda julki kaikki ääliömäisimmätkin aivoituksensa. Tässä ei kuitenkaan kukaan pääse keskeyttämään ja itsensä voi nolata jotenkin hienovaraisemmin.

Danny: Tuuliviiri http://www.youtube.com/watch?v=PcTba8MfhXI

What's on - Birkenstock!

 

Ahnehdin turisteille suunnattua Tukholman What’s On-opasta ja olen jo suunnitellut milloin mennään Hagaparkin perhostaloon ja milloin Vasa-museoon ja kuuluisan valokuvaajan näyttelyyn ja minä päivänä on hyvä tehdä Millenium-kävely, jota varten ostetaan kartta johon on merkitty kaikki Stieg Larssonin Millenium-trilogian (Miehet jotka vihaavat naisia, Tyttö joka leikki tulella ja Pilvilinna joka romahti -dekkarit ynnä niistä tehdyt elokuvat) keskeiset paikat ja sitten kierretään ne ja otetaan valokuvia ja heti kotona katsotaan kaikki kolme elokuvaa putkeen ja huudahdellaan että muistatko, tuossa me oltiin! Olisi mahdollista osallistua myös ohjatulle kierrokselle jossa saisi ylimääräisselostusta, mutta mies ei suostu missään nimessä ja minustakin se olisi vähän noloa, niin kuin Sinkkuelämää-bussiajelut New Yorkissa, vaikka olisikin ihanaa nähdä ne kaikki paikat mutta ei halua tehdä sitä julkisesti eikä varsinkaan jakaa kokemusta kenenkään kanssa eikä olla samanlainen kuin ne tuhannet muut jotka haluavat nähdä paikkoja joissa joku fiktiivinen hahmo on leikisti asunut.

En osaa selittää mikä toisten jalanjäljissä kulkemisessa on niin tyydyttävää, mutta se ON ihanaa. Ajatelkaa nyt, olemme Södermalmilla, juuri istuskelleet Mosebacken torilla ja katselleet että onpas ihana paikka, ihana patsas, ihania taloja, ihana Södra-teatterin terassi, ihana koira, suloinen vanha pariskunta levähtämässä penkillä puun varjossa ja Millenium-kartasta käy ilmi että juuri tästä Lisbeth Salander kulki hulppeaan 350 neliöiseen, 21 huonetta käsittävään huoneistoonsa Fiskargatan 9:ään ja sekin käydään tietysti katsomassa ja sitten mennään alas Götgatanille 7-Eleveniin, joka oli Lisbethin lähikauppa ja vaikka hän ei juuri syönyt mitään, mutta poltti sitäkin enemmän tupakkaa, luen kartasta että maanantaina 10. tammikuuta hän ostaa mm. shampoota, hammastahnaa, saippuaa, maitoa, munia, leipää, pakastepullia, teetä, Billyn pannupitsaa ja kartongin Marlboro Lightseja. Mies kysyy että pitääkö meidän ostaa samat (hän yrittää urhoollisesti leikkiä mukana) ja minä sanon että ei senkin pöllö, me voidaan ostaa ihan mitä halutaan, olennaista on ostaa samasta paikasta kuin Lisbeth Salander. Ja me ostamme Coca Cola Zeroa ja vitaminoitua vettä ja kammottavan Se och Hör-lehden, koska siinä on juttu Abban Agnethasta .

Mutta takaisin asiaan, siis What’s On-turistilehtisen pariin. Tukholmassa on ihania paikkoja joissa turistin on mielekästä viettää aikaansa. On upeita museoita ja trendikkäitä ravintoloita ja kadunkulmien nakkikioskeja ja on näköalatorneja ja linnoja ja puutarhoja ja Skansen ja Gröna Lundin tivoli ja on hienoja kauppoja ja edullisia kauppoja ja sitten, varsinainen antikliimaksi: Ruotsin suurin Birkenstock- myymälä. Minua ei ilahduta, että terveyskenkäkauppa mainostaa kaikkien noiden ihanien lupaavien houkuttelevien kohteiden seassa sadan terveyssandaalimallin valikoimaansa ja viikoittain vaihtuvia erikoistarjouksiaan sekä loistavaa sijaintiaan Hotel Sheratonin välittömässä läheisyydessä. Mikä tässä minua niin riepoo? Se, että en pidä Birkenstock-sandaaleista on vain osa totuutta. En välitä perhokalastuksestakaan, mutten silti pillastu jos joku mainostaa siihen liittyviä välineitä.  Varsinainen syy on se, että minulla on huonot jalat, ja näin ollen minulla ei pitäisi olla pienintäkään syytä ylenkatsoa Birkenstock-myymälän tuotteita, vaan minun jos kenen pitäisi rynnätä myymälään silmät kiiluen ja mieluiten kerran viikossa (muistattehan viikoittain vaihtuvat tarjoukset), mutta minä en halua hyväksyä sitä puolta itsessäni, että jalkani ovat jo niin sökönä, että joudun kohta käyttämään terveyskenkiä. Ja vaikka hyväksyisinkin, niin Birkenstock on jotenkin liian lohdutonta edes ajateltavaksi. Hinta on liian kova, enkä nyt tarkoita rahaa. Kun Birkenstockit tulevat sisään, lentävät ikkunasta saman tien nuoruus (no, nuoruuden IDEA), seksielämä, ihmisarvo ja identiteetti. (Ymmärrän jos joku pitää ajatteluani kärjistettynä, mutta minulla on ollut viha-rakkaussuhde jalkoihini niin kauan että todellisuudentajuni on hämärtynyt. Rakastan sitä että ne vievät minua uskollisesti paikasta toiseen ja ne ovat sitä kokoa joita useimmat näytekappaleet ovat, joten voin hyödyntää ”näytekappaleita erikoishintaan”-tarjouksia, vihaan sitä että ne ovat niin rumat että oikein itkettää ja niitä särkee niin usein. Toisaalta olen niille julma. Jo vuosia sitten tuhahtelin inhoten ystävän avokassukille vaikka omat varpaani pursuilivat laastareita ja rupia ja kantapäät olivat rakoilla sukattomana kulkemisesta.)

Mikä jaloissani sitten on niin huonoa? Aloitetaan perintötekijöistä. Sekä isällä että äidillä on valtavat vaivaisenluut. Äidin on kylläkin leikattu (brutaali toimenpide johon liittyi mm. taltta yli 20 vuotta sitten) ja sen jälkeen hän on joutunut käyttämään typerän tukevia nyörikenkiä kesät talvet ja erillisiä päkiä- ja muita tukia. Isä survoo omat vaivaisenluunsa suunnistus- ja lentopallotossuihin ja kärsii. Isän edesmenneellä siskolla oli varpaat aivan sikin sokin ja kerran murrosikäinen serkkuni puuskahti, että mikään ei haise hirveämmälle kuin naisen jalat! Kun isän sisko vaati selvennystä että miltä ne sitten haisevat, niin serkku mutisi että no liikavarpailta ja vaivaisenluilta ja semmoisilta. Kaikilla meidän perheessä on lättäjalat. Pikkusiskolla on aivan latuskat jalkaterät, ja hän joutui hiljattain teettämään yli kaksisataa euroa maksaneet irtopohjalliset ja jalka-asiantuntija oli todennut kylmän viileästi jalkaholvin ”romahtaneen”. Kun taivastelin pohjallisten hintaa, sisko totesi kohtaloonsa alistuneena että romahtanut mikä romahtanut. Äidin mielestä minulla on perheen kauneimmat jalat, ja siitä voi vähän päätellä millaisia sorkkia muilla perheenjäsenillä on. Äiti on arviossaan kyllä vähän jäävi, sillä hänellä on aivan kirjaimellisesti näppinsä pelissä siinä millaiset jalat minulla on. Nähkääs syntyessäni minulla oli kampurajalka. Toinen jalkaterä oli kääntynyt nilkasta jyrkästi sivulle, mutta koska vauvoilla on niin pehmeät luut niin äitiä opastettiin vääntämään jalkaa joka päivä omin käsin ja niin jalka suoristui. En enää edes tiedä kumpi jalka se on ollut. Ja on totta, että kun katson televisiota jalat pöydällä, niissä erottuu selvä kaari. Äiti on varmaan väkisin muotoillut sen siihen omin käsin. Mutta toisaalta kun nousen uimasta ja kävelen laiturilla, jalanjäljet ovat kuin ankan. Mies, jolla on täydellisen virheettömät jalat, kummastelee tämän tästä jalkojani. Miten sinulla on noin vinossa nuo varpaat, hän saattaa ihmetellä ja kerran hän kysyi vilpittömästi ja tosissaan että onko minulla ollut vaivaisenluut syntymästä saakka ja minä sain hysteerisen naurukohtauksen kun ajattelin pikkuvauvaa jonka jaloista törröttäisivät vaivaisenluut, vaikka toisaalta minullahan törrötti koko jalkaterä.

Mutta oikeasti jaloissani ei ole mitään nauramista. Viime talvena toinen kantapääni kipeytyi mystisesti ja sitä piti venyttää joka päivä ja yöksi siihen piti sitoa monimutkainen side johon tuli useita kerroksia erilaisia siteitä ja muovikerroksia ja hoitavia ainesosia ja päällyssukkia (samalla menetelmällä hoidetaan kuulemma hevosia) ja se kesti valehtelematta kolme kuukautta ja olin jo aivan synkeä ja häijy kun en päässyt kävelylenkeille kun koko ajan oli kuin puukko olisi törröttänyt kantapäästä ja silloin minä vannoin että jos tästä tokenen, en enää kulje varvastossuissa enkä UGG-bootseissa enkä kumisaappaissa vaan sellaisissa kunnollisissa kengissä jotka tukevat jalkaa ja joissa on terveellisen korkea neljän sentin korkea koska se nyt on sentään tärkeintä että pääsee liikkumaan. Birkenstockilla on epäilemättä huomioitu kaikki vaivaisenluisten lättäjalkojen erityisvaateet ja valikoimaakin olisi tarjolla (sata mallia) ja erikoistarjouksia ja silti olen kiertänyt heidän myymälänsä tieten tahtoen mahdollisimman kaukaa ja useimmiten lätyskävarvastossuissani, jotka eivät tue pennin vertaa romahtamaisillaan olevaa jalkaholviani (mutta joissa vaivaisenluilla on kyllä tilaa levittäytyä vaikka kuinka pitkälle) tai talvisaikaan sämpylää muistuttavissa UGGeissani.  Ooh, miten pieni ilmoitus muiden seassa voikaan aiheuttaa näin valtaisan tunnekuohun! Voiko sitä enää itseään keski-ikäisemmäksi tuntea kuin silloin jos shoppailee Tukholmanreissulla Birkenstockilla? Sillä vaikka minä vastustan ja irvailen ja panen hanttiin, tiedän että sinne minä vielä ennen pitkää  päädyn. Toivottavasti jalkani ymmärtävät uhraukseni suuruuden, sillä päivä jolloin hankin Birkenstockit tulee aloittamaan elämässäni aivan uuden ajanjakson. Taakse jää se pieni häivähdys tyttömäisyyttä jota olen yrittänyt vaalia kuin kalleinta aarretta. Minusta tulee vain yksi pyylevä keski-ikäinen turistirouva, joka seisoo tien tukkona töllistelemässä ja kailottamassa rumat Birkenstockit turvonneissa jaloissaan. Hyvä puoli on se, että Birkenstock-naiselle ei tulisi mieleenkään häpeillä reisiään eikä muutenkaan kursailla uimarannalla eikä missään muuallakaan. Antakaas kun minä menen tästä, huutaa Birkenstock-nainen koko olemuksellaan eikä kukaan kavahda Birkenstock-naisen reisiä (eikä sandaaleita) sillä Birkenstock-naista ei yksinkertaisesti lasketa, hän on kaikessa räikeydessään näkymätön,  yksi kymmenientuhansien kaltaistensa joukossa. Ei, en ole mitenkään valmis tähän. Onhan niitä muitakin merkkejä, eikös Eccokin ole kuuluisa mukavasta lestistään? Toisaalta heti tulee mieleen kun pikkusiskon kaveri lähti vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin 80-luvulla ja otti mukaansa Eccot kun ajatteli niiden olevan hienot ja tyylikkäät ja sitten koulussa kaikilla muilla olikin toisenlaiset sandaalit ja he kysyivät huolissaan vaihto-oppilaan imagosta että pitäisikö hänen käydä vaihtamassa kengät kesken koulupäivän. Ja Crocksit! Niistähän tuli oikein villitys vaikka ne ovat kamalan näköiset (jonkun mielestä UGGitkin ovat kamalan näköiset, minusta ne ovat suloiset, joten ehkä kauneus ja kauheus ovat toden totta katsojan silmässä). Muistan ensikohtaamiseni Crocksien kanssa. Se tapahtui Helsingin rautatieasemalla kun vastaan käveli kuvankaunis tyttö jaloissaan kirkkaanvihreät Crocksit (kuten sain myöhemmin tietää). Spontaani ajatukseni oli että miten noin kauniilla tytöllä voi olla noin rumat kengät. Pian tietysti huomasin että Crockseja oli kauniilla ja vähemmän kauniilla, lapsilla ja aikuisilla, miehillä ja naisilla, melkein kaikilla paitsi minulla. Mutta nyt nekin taitavat olla painumassa unholaan.

On kuitenkin syytä korostaa, että keski-ikäistyminen on käynyt minulta muuten aivan kivuttomasti ja luonnostaan. Yhtäkkiä sitä vain huomaa, että pellavavaatteet ovat kivoja eikä pidä yhtään ihmeellisenä maksaa pussilakanoista sataa euroa ja vitsailee että syö päivässä sellaisen satsin lisäravinteita, että niillä ravitsisi vaikka ponin. Vain kenkäpuolella puristaa.  Huomaan kauhukseni, että minulla on kolmet, neljät kengät, joita käytän ja mikään niistä ei ole ”kenkä” sanan varsinaisessa merkityksessä. Minulla on kesällä varvastossut, syksyllä ja keväällä tennarit ja talvella UGGit. Mökillä kumisaappaat. Minun on pakko terästäytyä kenkäasiassa. Minun on mentävä vaivaisenluineni ja luottokortteineni kenkäkauppaan ja soviteltava ja soviteltava ja soviteltava ja lopulta OSTETTAVA jonkinlaiset kunnioitusta herättävät ja mukavat jalkineet jotka eivät ole liian jyrkässä ristiriidassa imagoni kanssa. Mieluiten parit kolmet. Minun on ostettava itselleni jatkoaikaa ennen kauheaa ja vääjäämätöntä Birkenstock-alennustilaa. Puukengät voisivat olla ratkaisu!

Mutta hetkinen: kreivin aikan silmiini osuu artikkeli terveyslehdestä ja siinä  nimenomaan KIELLETÄÄN ylitukevien jalkineiden käyttö huonoissa jaloissa. Jos huonoihin jalkoihin laittaa hyvät kengät niin huonot jalat eivät yritä enää yhtään mitään ja kaikki pikku lihakset surkastuvat vallan. Pitää kävellä avojaloin. Tai halvoissa tossuissa joissa on ohuet pohjat eikä mitään vaimennushöpötyksiä. Onko tässä pelastus?! Vai onko tämä ennenaikaista ilakointia jota seuraa katkera itku (Birkenstockit jalassa)? Oli miten oli, olen innoissani. En siksi että jalkani olisivat paremmassa kunnossa, vaan siksi, että olen saanut vasta-argumentin rumille terveyssandaaleille kuin hopeavadilla. Eläköön varvastossut ja UGGit ja kaikki rumat ja huonot kenkäni, yhteinen kompurointimme elämän taipaleella on saanut jatkoaikaa.

Herreys: Diggi loo diggi ley: http://www.youtube.com/watch?v=TKSPzPFMp7g&feature=related

Samettia ja kashmiria

Muistatteko kun kerroin pakkomielteestäni silkkiin ja miten se sai alkunsa siitä Alessandro Bariccon kirjasta? No, on minulla yksi toinenkin.  Luin jostain,  että kashmirneule on hyvä sijoitus ja ajattelin että sellainenhan kannattaa sitten hankkia ja kun sain ensimmäisen kashmirneuleeni jäin heti koukkuun ja ajattelin etten enää koskaan halua muunlaisia neuleita ja että jos se kerran on hyvä sijoitus, niin useampi kashmirneule on luonnollisesti vielä parempi ja niin hankin toisen ja sitten kolmannen ja kashmirhuumassani tiedustelin Stockmannilta onko heillä myynnissä kashmirneuleiden huoltoon tarkoitettuja erityisiä kashmirkampoja,  mutta myyjä sanoi että ei kai sellaisia ole ollut missään vuosikymmeniin, muuta kuin suomenruotsalaisilla rouvilla ja minä ajattelin, että ”A-haaa?!” ja otin yhteyttä kaikkiin tuntemiini suomenruotsalaisiin rouviin ja neiteihin ja sanoin, että tarvitsisin kashmirkampaanne lainaksi, mutta he eivät tienneet yhtään mistä minä puhuin, vaan sanoivat vaan, että ”häh?” tai ”vad?”. Mutta minä en antanut periksi, vaan jatkoin tiedusteluja ja suhteellisen vaivattomasti onnistuin lopulta hankkimaan sellaisen netistä, joten nyt minulla ei ole eläkevakuutusta, osakkeita, asuntoa, metsää eikä muitakaan sijoituksia tai pääomaa, ei säännöllistä kuukausipalkkaa eikä ehkä kohta kotiakaan, mutta laatikollinen kashmirneuleita on ja kashmirkampa, ja onhan se toki varmaan suloista istua puistonpenkillä kampaamassa nöyhtää kashmirenuleistaan ja nukkua yöt veneen alla yksi kashmirneule tyynynä ja toinen peittona. Kuinka typeräksi sitä voikaan itsensä tuntea? Erityistyperäksi siksi, että kaikki muut vaatteeni ovat kirpputorilta tyyliin farkut 4 euroa, t-paita 1 euro, kengät 3 euroa, ja sitten neule 150 euroa. Voi hyvä sylvi sentään. Mutta elämä on oppimista, tämäkin on varmaan ollut läksy joka minun on pitänyt oppia kantapään kautta ja kun luen tätä kymmenen vuoden kuluttua ajattelen että voi miten LAPSELLISTA ja ALKEELLISTA ja olen kypsynyt huomattavasti henkisesti ja seestynyt tai vaihtoehtoisesti tullut tosi rikkaaksi (jotenkin tuntuu sopimattomalta toivoa sekä että). Ja sitä paitsi kyllä minä sen verran ymmärrän, että se kashmirneule sijoituksena tarkoitti sitä, että kun on sellainen ja sitä hoitaa hyvin, niin ei tarvitse muita neuleita kuin sen yhden kashmirneuleen, mutta on sekin kyllä vähän ankea ajatus, yksi ainoa neule seuraavat 30 vuotta.  Sitä paitsi ensimmäiset kashmirneuleeni ovat jo menneet rikki. Ehkä olen kammannut niitä liian rajusti. Juuri leikkasin yhdestä hihat ja tein niistä säärystimet. Kashmirsäärystimet!

Kashmiria ei yleensä löydä kirpputorilta (paitsi kerran löysin valkoisen kashmirtopin vitosella!) ja se on ymmärrettävää, sillä kuten sanottua, kashmir on sijoitus.  Mutta ei löydy samettihousujakaan, tai löytyy naisille, mutta ei  miehille ja se on kyllä ollut aikamoinen yllätys. Mies ei ole mitenkään ronkeli tai vaatelias vaatteiden suhteen. Hän on onnellinen, kun löytää aamulla sukat jalkaansa.  Jos kysyn häneltä haluaako hän uuden neuleen, hän sanoo että kiitos ei, hänellähän on jo neule. Mutta hän pitää samettihousuista ja siksi pidän aina silmät auki siltä varalta, että löytäisin sopivat. Tänään löysin, neljä euroa UFFista, ja samalla hetkellä minulle myös valkeni miksi niiden löytäminen on niin vaikeaa ja verrattavissa kashmirneuleen löytämiseen vitosella.

Minkälaiset miehet käyttävät samettihousuja? Aivan. Sellaiset, jotka ovat kiitollisia kun löytävät sukat aamulla jalkaansa ja kun heillä on yksi neule. Samettihousumiehet eivät tee inventaariota vaatekomerossaan ja tuumi, että hmmm nuo samettihousut ovat vielä ihan hyvät, mutta olen vähän kyllästynyt niihin, vienpä ne kirpputorille. Ei, samettihousumiehet käyttävät samettihousujaan niin kauan kuin niissä on hiukankin samettinöyhtää jäljellä ja kun kaikki nöyhtä on kulunut pois, he hätääntyvät, että pitäisi kiireesti saada uudet samettihousut. Mutta ei uusia samettihousuja vaatekaupasta, vaan pari euroa maksavat samettihousut kirpputorilta.  Ja siinä sitä onkin etsimistä. Siksi tämä päivä onkin juhlapäivä, sillä nyt miehellä on ”uudet” neljän euron samettihousut jalassaan ja housuongelma on näin ollen poissa päiväjärjestyksestä ainakin seuraavat neljä vuotta. Ja me menemme nauttimaan syksyisestä iltakävelystä ja patsastelemme tohkeissamme eteenpäin samettihousuissamme (mies) ja kashmirsäärystimissämme (minä).

Hercules: I won't say I'm in love: http://www.youtube.com/watch?v=gLvK5nKbo6w&feature=related

Juupajoen vaari

Juupajoen vaari oli pieni, lempeäkasvoinen, henkseleitä ja pussihousuja käyttävä n. 50-kiloinen vikkeläliikkeinen mies. Juupajoen vaari oli monipuolisesti lahjakas, hän oli hyvä musiikkimies ja viihdytti meitä lapsenlapsia näppäilemällä mandoliiniaan, maniskaansa,  tai soittamalla viulua. Myöhemmin Juupajoen vaari hankki kamariin sähköurutkin. Nyt ne urut ovat vanhemmillani, mutta ei niistä kukaan muu ole nauttinut niin kuin Juupajoen vaari.  Juupajoen vaarilla oli ruokapöydässä oma pieni puuvartinen veitsi, jota hän kutsui ”syömähampaakseen”. Aina ennen kuin hän ryhtyi syömään, hän risti kätensä ja painoi päänsä hiljaiseen ruokarukoukseen toisin kuin vaikkapa minä joka hyökkäsin aina sumeilematta annokseni kimppuun. Ruokarukous oli hänen oma henkilökohtainen juttunsa, hän ei koskaan sanonut muille että rukoilkaapas eikä Juupajoen mummukaan tainnut ehtiä rukoilemaan, sillä meillä molemmilla oli kauhean hyvä ruokahalu ja usein nälkä. Juupajoen vaari söi vaatimattomia ruoka-annoksiaan pilkkoen kaiken pieniksi suupaloiksi ”syömähampaallaan” ja jaksoi olla ruuasta kiitollinen elämänsä loppuun asti, sillä sota-aikana  hän oli saanut kärsiä paitsi vilua myös nälkää. Vaarin syömätouhuja seuratessani minullekin alkoi tulla selväksi, että ihmisen on täytynyt olla joskus aivan tolkuttoman nälissään jos hän jaksaa olla loppuikänsä kiitollinen parista keitetystä perunasta. Näin opin lukemaan asioita Rivien Välistä, sillä Juupajoen vaari ei koskaan sanonut suoraan että kuules kyllä sinäkin osaisit olla kiitollinen ihan tavallisesta ruuasta jos olisit ollut eläissäsi päivänkin niin nälissäsi kuin minä sodassa vuosikaudet. Vaari kertoi kyllä joskus sotajuttuja, esimerkiksi miten oli joutunut ryömimään Summasta ja sota oli jättänyt häneen keuhkovamman lisäksi myös pelkotiloja jotka aiheuttivat painajaisia. Mitä enemmän Juupajoen vaarille tuli ikää, sitä useammin hän halusi jakaa sotakokemuksiaan, mutta koska minulla oli yleensä kiire leikkaamaan julkkisten kuvia Apu- ja Hymy-lehdistä, olin ikävä kyllä kärsimätön kuuntelija, mikä kaduttaa nyt kamalasti kuten myös se, että käytin Juupajoen vaarin mankkaa vain Abba- ja Baccarakasettieni soittamiseen, enkä esimerkiksi vaarin juttujen nauhoittamiseen. Mutta toisaalta minä olin ensin lapsi ja sitten teini eivätkä isä ja äitikään mitään älynneet nauhoittaa, ja he olivat jo sentään aikuisia!

Juupajoen vaari oli kätevä käsistään ja paitsi että hän rakensi mummulan, hän veisteli mielellään kaikenlaista pientä verstaassaan. Useimmiten isompia ja pienempiä karhuja. Toisinaan hevosia ja sitten erilaisia tuohipäällysteisiä rasioita. Hän nikkaroi myös huonekaluja, miltei koko mummulan kalusteisto oli hänen nikkaroimaansa ja maalattu kirkkain värein (epäilen, että Juupajoen mummulla oli sanansa sanottavana maalien suhteen; keittiön kaapit olivat punakeltaiset, sänky oranssinpunainen, astiakaappi ja pirttipöytä turkoosiin vivahtavat, tai sitten rautakaupan maalivalikoima oli yksinkertaisesti rajallinen). Isosiskoni sai pienenä vaarin tekemän pikku kiikkustuolin vai olikohan se veljeni, sillä isolla siskolla oli myös vaarin tekemä nukensänky. Minä sain vaarin tekemän hienon kaarevakylkisen pikku kaapin (keltainen, vaaleanpunaisin koristein), joka seisoi neljällä hienostuneesti kaartuvalla jalalla, jossa oli munanmuotoinen ovi, kaksi hyllyä ja vielä katolla pieni lokero joka aukesi pientä kantta nostamalla. Kaapin nimi oli ”hissu”,  älkää kysykö miksi, Juupajoen vaari sen nimen antoi ja se kaappi oli kyllä ihana ja mahdollisti hienoja leikkejä. Kerrankin sisustin hissun ylälokeroon hienon penthouse-tyyppisen asunnon pihalta löytämälleni karvamadolle. Ajattelin antavani sille ylellisen alun elämälle, mutta se passivoitui ja menetti karvansa kiillon eikä innostunut tarjoiluistani (leivänmuruja ja voikukanlehtiä ja vettä limsapullon korkista) eikä välillemme syntynyt kiintymyssuhdetta eikä se sitten loppujen lopuksi ollutkaan niin hauska leikki, mutta todennäköisesti tästä syttyi intoni sisustukseen, joka on säilynyt tähän päivään asti. Kerran aloitin karkkilakon ja säilöin kaikki saamani karkit hissuun. Hypistelin karkkivarastoani lakkaamatta ja suunnittelin jo miten löisin rahoiksi myymällä karkkia kiskurihintaan isoille sisaruksille, jotka aina ahmaisivat kaikki saamansa karkit saman tien. En muista miten karkkilakko päättyi, todennäköisesti söin kaikki kuitenkin itse tai sitten myin lakritsa- ja suklaapötköt pilkkahintaan tai sitten jouduin ryöstön kohteeksi (kieroin ja ahneinkin lapsi on aika heikoilla kahta röyhkeää teini-ikäistä sisarusta vastaan). Avioerossa en ottanut montaa tavaraa mukaani, mutta hissun otin. Maalasin  sen helmenharmaaksi (vaaleanpunaisin koristein) ja säilytin siinä käsineitä ja kaulahuiveja.

Juupajoen vaari oli rakentanut paitsi mummulan kalusteet myös koko mummulan ja sen lisäksi saunan, jonka pukuhuoneessa oli valkoiseksi kalkittu seinä joka hikoili kun toisella puolella heitettiin löylyä, pulsaattorikone, pitkä kapea penkki, pitkä naulakko, pitkä kapea räsymatto, ikkuna jossa oli kukkaverhot ja ihana savun ja koivun tuoksu. Jos nyt menisin pukuhuoneeseen, mikä taitaa ikävä kyllä olla myöhäistä, saattaisin ehkä joutua korvaamaan adjektiivin ”pitkä” jollain toisella, mutta nyt ollaan minun muistoissani vain, ja siellä penkki, matto ja koko pukuhuone vaikuttavat edelleen pitkiltä. Lisäksi Juupajoen vaari rakensi kellarin ja kaksi isoa rakennusta, josta toisessa oli navetta, heinävarasto (vai miksi sitä sanotaan), vaarin verstas ja pikku aitta ja toisessa jonkinnäköinen puu- ja yleisvarasto sekä vaarin kirkkaanvihreä Tunturi-mopedi. Entisen navetan takana oli ulkohuussi, ja koska kuten on jo tullut mainituksikin, Juupajoen vaari oli käsistään kätevä ja koska hänellä oli valtavan suuri vaimo (Juupajoen mummu) ja kuusi lasta ynnä liuta lapsenlapsia, hän oli tehnyt ulkohuussiin erilevyisille pyllyille mitoitettuja reikiä. Keskellä oli Juupajoen mummulle tarkoitettu jättiläisreikä, (jota kapeapeppuisten lasten tuli välttää kuin ruttoa, mikäli eivät halunneet pudota parin metrin matkaa alas kakkakasaan) ja sen kummallakin puolella vähän pienemmät reiät ja  vielä lattianrajassa pottamainen pikku istuin jossa oli pikkulapsille tarkoitettu pieni reikä. Huussin seinät oli päällystetty vanhoilla aikakauslehtien kansikuvilla, etupäässä Hymyjen ja Nykypostien ja Apu-lehtien ja sieltä katselivat sen kaltaiset supertähdet kuin esim. Viktor Klimenko kasakkahatussaan, Inga Sulin narsissi korvan takana, Lenita Airisto pöyheässä turkispäähineessä ja  ihanat vaaleatukkaiset Koivistolaiset leveälahkeisissa helposti syttyvästä kankaasta ommelluissa haalareissaan. Tosin huussin ikkunallinen etuseinä oli vuorattu alastomien tyttöjen kuvilla, mikä ei kyllä missään nimessä ollut Juupajoen vaarin vaan enoni tekosia. Mutta Juupajoen mummu ja vaari olivat suvaitsevaisia ja antoivat tissityttöjen olla ja Juupajoen mummua ne varmasti huvittivatkin aika tavalla ja salaa hän saattoi olla tyytyväinen, sillä hänellä oli kuitenkin loppupeleissä kaikkein suurimmat tissit.

Nuorempana Juupajoen vaari oli viettänyt jonkin aikaa Helsingissä ansaiten elantonsa parturina. Hänen siskonsakin asui siellä jonkin aikaa ja minulla on kehystettynä Juupajoella päivätty Hulda-rouvalle osoitettu kirjekuori jossa osoitteeksi on merkitty ”Ruuneperkinkatu 60, Helsinki”.  Helsinki ei pystynyt pidättelemään Juupajoen vaaria pitkään, vaan hän palasi takaisin mutta jatkoi sivutoimisesti tukkien leikkaamista Juupajoellakin. Hän säilytti parturinvälineitään vanhojen Hymy- ja Apulehtien seassa itse nikkaroimassaan turkoosiksi maalatussa valkokantisessa puuarkussa, joka toimi samalla myös penkkinä.

Juupajoen vaari oli hyvin herkkä ja lempeä ja hänellä oli tapana silittää meidän lastenlasten tukkaa hellästi kädellään. Kerran kun Juupajoen vaari ja Juupajoen mummu olivat meillä kaupungissa kylässä, isäni huijasi minua kun istuin pahaa aavistamatta sohvalla katselemassa televisiota. Hän tuli takaapäin ja silitti tukkaani hellästi  à la Juupajoen vaari ja minä annoin sen tapahtua, jonka jälkeen hän julisti voitonriemuisesti ”Annoit silittää, koska luulit että se oli Juupajoen vaari!” Voi hyvä Sylvi, mitä sitä kaikkea sitä joutuu lapsena kestämään omilta vanhemmiltaan.

Baccara: Yes Sir, I can boogie: http://www.youtube.com/watch?v=KGuFn0RPgaE

Vääjäämätön

Anteeksi nyt vain, mutta tänään on kerta kaikkiaan pakko kirjoittaa kuolemasta. Se on saatava pois tieltä, jotta voin taas kirjoittaa jostain muusta, mahdollisesti hauskemmasta. Syksystäkö se johtuu vai mistä, että kuolema tunkee aivan iholle? Siitäkö se alkoi, kun ystävätär pyysi sitä kuolemanjälkeistä palvelusta ja minä kirjoitin siitä vähän, mutta lopetin aiheen käsittelyn kesken? Nyt kuoleman teema  on läsnä niin vahvasti, että joko kirjoitan siitä, tai sitten en kirjoita mistään.

Opiskelija haluaa jotain hyvää englanninkielistä lukemista ja annan hänelle Jenny Downhamnin ”Before I die”-kirjan, jonka päähenkilö, 16-vuotias Tessa tietää kuolevansa syöpään. (Olenko hullu? En, kirja on ihana ja simppelisti kirjoitettu.) Syntymäpäivillä juhlien hehkeä sankaritar ilmoittaa, että hänellä on ylimääräisiä elinluovutuskortteja, jos joku haluaa täyttää sellaisen tässä kakunsyönnin lomassa.  Telkkarissa alkaa uusi sarja, jossa ihana ihana ihana Laura Linney esittää opettajaa, joka kuulee sairastavansa syöpää ja päättää ottaa loppuelämästään irti kaiken mahdollisen. Menen elokuviin katsomaan romanttisen draaman, jonka pariskunnalla kestää ensin ikuisuuden päästä yhteen ja kun he sitten pääsevät, nainen pyöräilee suoraan rekan alle ja sitä kautta taivaaseen. Ja sitten näytetään miten mies suree ja ryyppää ja koluaa yökerhoja ja saa turpiinsa ja sammuu ulko-ovensa eteen.

Kirjapiirimme aiheena on Merete Mazzarellan ”Illalla pelataan Afrikantähteä”, joka käsittelee isovanhemmuutta, mutta osa onkin lukenut ”Juhlista kotiin”-kirjan, joka käsittelee hänen äitinsä kuolemaa ja vaikka me puhumme paljosta muustakin, keskustelu ajautuu aina vääjäämättä milloin minkäkin aasinsillan kautta kuolemaan.  Joku sanoo, että ihanaa juustoa , nielaisee, pyyhkii sormensa serviettiin ja jatkaa ajatelleensa, että kun aika on ”oikea”, hän haluaa päättää päivänsä kävelemällä veteen ja uimalla kunnes voimat ehtyvät, mutta häntä askarruttaa pitäisikö veteen mennä alasti vai vaatteet päällä vai peräti uimapuvussa. Ja me oikein pohdiskelemme tätä ja joku sanoo, että teknisesti ottaen olisi varmaan parasta tuossa tilanteessa mennä vaatteet yllä, sillä ne edesauttavat hukkumista tai ainakin nopeuttavat voimien ehtymistä. Ja minä muistan kohtauksen elokuvasta ”Tunnit”, jossa Virginia Woolf kerää ensin rannalta takkinsa taskut täyteen kiviä ja kävelee sitten veteen hitain päättäväisin askelin kengät jalassa ja kaikki kamppeet yllään ja sanon ,että taskussa voisi hyvä olla vielä kiviä. Joku sanoo, että häntä ajatus hukkumiskuolemasta kyllä kammoksuttaa ja että hän valitsisi ehdottomasti mieluummin lääkkeet. Joku toinen taas sanoo, että ase olisi jämäkkä ja nopea ratkaisu, mutta joku pitää sitä paitsi brutaalina, myös epävarmana, sillä siinä voi jäädä henkiin ja joutua kärvistelemään hengissä, mutta vammautuneena vielä monta monta vuotta ja minä ihmettelen, että kyllä täytyy ihmisen olla surkea ampuja, jos ei omaan päähänsä osu, mutta minulle selitetään, että pelkkä osuma ei välttämättä riitä. Sitten kierrätetään taas vähän viinirypäleitä ja leipäkoria ja suklaarasiaa ja kaadetaan lisää viiniä ja joku sanoo,  että hänen VR:llä työskentelevä tuttavansa on kertonut, että lokakuu saa ihmiset aina ryntäilemään junan alle, ja että hänen työvuoroillaan on ollut jo neljä ”ruumispussipysähdystä” ja että seuraava piikki tulee taas maalis-huhtikuussa. Ja kuolema-aiheinen jutustelu jatkuu kunnes viinit on juotu ja juustot ja suklaat ja hedelmät syöty ja sitten vaihdetaan poskisuudelmia ja huudahdellaan,  että oli taas tosi ihanaa ja seuraavaksi kirjaksi valitaan Tina Lundanin ”Ensimmäinen kesä”, joka käsittelee ensimmäistä vuotta puolison kuoleman jälkeen.  Kiinnostuneet voivat lukea sitä ennen Tina ja Reko Lundanin yhdessä kirjoittaman Rekon aivosyöpää käsittelevän sairauspäiväkirjan ”Viikkoja, kuukausia".

Luen Tinan kirjan saman tien ja eniten koskee se, kun hän pesee hampaansa kuolleen miehensä hammasharjalla ja laittaa iholleen hänen partavettään ennen kuin heittää ne isoon jätesäkkiin. Sitten menen kuuntelemaan lohdutuksekseni musiikkia Youtubeen ja päädyn  kohtalon oikusta kappaleeseen, johon joku on koonnut valokuvista muistovideon kolarissa kuolleelle viisitoistavuotiaalle tytölle ja huomaan ajattelevani, että voi miten surullista, sillä eihän tuon ikäinen ole saanut vielä mitään aikaan ja sitten ajattelen, että sekö se pointti sitten on, että saadaan kauheasti aikaan ennen kuin kuollaan ja tajuan että ei tietenkään. Mutta ongelma on siinä, että minusta on aivan hyväksyttävää, että muut ”eivät saa mitään aikaan” elämänsä aikana, mutta tunne siitä, etten itse saa mitään aikaan ennen kuolemaani, kalvaa minua aivan sietämättömästi. Häärään vähän sitä ja tätä, mutta kun kohtaan vastuksia, annan saman tien periksi ja päätän muuttaa Italiaan tai Lappiin.  Mutta kamalinta on, että vaikka saisinkin jotain aikaiseksi, olisin todennäköisesti kuin Amy Tanin kirjan rouva Chen, joka vielä kuoltuaankin tuumiskelee omissa hautajaisissaan, että ”Minun olisi pitänyt olla halkeamaisillani ylpeydestä, kun luin listaa saavutuksistani. Mutta minusta se tuntui älyttömältä. … Mikään ei täyttänyt minua sillä tyydytyksellä, jota olin uskonut tuntevani elämäni päättyessä. En voinut sanoa itselleni: ”Siinä asiassa minä olin kaikkein taitavin, kaikkein tärkein, ja yhdeksi eliniäksi se riittää.” Olin kuin rikas maankiertäjä, joka on vaeltanut maailman halki sirotellen keijujen kultapölyä tielleen ja joka tajuaa liian myöhään, että polku haihtuu heti hänen takanaan. ”  

Kuitenkin haluaisin ajatella, ettei kenenkään meistä elämä ”jää kesken” (ja tavallaan jokaisen jää, vähintäänkin käytettyjä hammasharjoja ja rikkinäisiä sukkahousuja ja alumiinitikkaita ja puoliksi syötyjä pastillirasioita jää muiden vaivoiksi)ja että meidän pitäisi olla valmiit lähtemään täältä ihan hetkellä millä hyvänsä. Mies muistuttaa tästä usein. Hän sanoo monta kertaa viikossa, että haluaa minun tietävän, että jos hän sattuu kuolemaan, niin hän on ollut todella onnellinen, eikä minun pidä vaivata päätäni sellaisilla asioilla kuin että ”olisiko pitänyt olla kiltimpi”, mistä tietysti tulee heti mieleen, että pitäisikö olla kiltimpi ja totta kai pitäisi, mutta ei sitä jaksa koko aikaa pinnistellä. Siksi yrittääkin päästä vähemmällä esittämällä miehelle uhkavaatimuksen, ettei tämä missään nimessä saa mennä kuolemaan ennen minua ja siitä mies kiivastuu ja sanoo ettei tuollaista voi kukaan luvata. Niin kuin ei tietenkään voikaan.  

Mutta kun nyt kerran on niin, että me kaikki kuolemme, niin miten sitten kannattaisi elää niin että kuolema harmittaisi mahdollisimman vähän? Esikuvani Nora Ephron on miettinyt samaa. Että pitääkö törsätä vai pitääkö nuukailla? Pitääkö elää kuin viimeistä päivää vai pitääkö säästää rahaa siltä varalta, että elääkin vielä kaksikymmentä vuotta? Onko elämä liian lyhyt vai tuleeko se olemaan liian pitkä? Pitääkö raataa niin kovasti kuin jaksaa vai pitääkö pysähtyä haistelemaan ruusuntuoksua? Pitääkö vältellä hiilihydraatteja vai syödä niin paljon leipää kuin huvittaa? Tämän kaltaisia Isoja Kysymyksiä, joihin meidän kaikkien tulisi pyrkiä löytämään sellaiset vastaukset, joiden kanssa itse pystymme elämään (ja etenkin kuolemaan.) Kun Noran ystävätär Judy kuoli syöpään, Nora vietti monta päivää ja yötä kietoutuneena Judyn valkoiseen kashmirhuiviin, mutta ei huivi ole sama kuin elävä ystävä ja samalla kun sen tarkoitus on ehkä tuoda lohtua menetykseen, se tuleekin oikein korostaneeksi menetyksen suuruutta. Siksi varmaan Tina Lundankin heitti sen hammasharjan ja partaveden roskikseen.  Eteenpäin siirtyminen vaatii toimeliaisuutta ja jonkun radikaalin teon, jonka sitten jälkikäteen tajuaa olleen käännekohta. Sen alussa mainitsemani elokuvan miehen tapauksessa se oli se tappelu siellä yökerhossa ja herääminen oven edestä paita ja naama veressä ja Tinalla se, kun hän kivitti autiotalosta ikkunaruudun hajalle.  Mutta edelleen, kuinka elää niin että jäljelle jääneet pääsisivät mahdollisimman vähällä kivien heittelyllä ja rähjäämisellä? Fay Weldonin kirjassa ”Ystävättäret”  sanotaan tällä tavoin:

”Hyvät ajat tulevat, ja tuskin ne ovat täällä, kun ne jo katoavat. Ja samoin kuin ne katoavat, ne tulevat aina uudestaan.   Niin että vaali kauniita hetkiäsi, niitä lyhyitä hetkiä, jolloin totuus valkenee sinulle, ja rakkaudenöitäsi. Muuta sinulla ei ole. Älä häpeile ottaa valokuvia perheestä. Pynttää itsesi hienoksi häihin, kaikkiin häihin. Iloitse syntymästä, kaikista syntymistä. Sillä päivät voivat olla onnellisia, kokonaiset tulevaisuudet eivät. Niin sanoo isoäiti. Tämä hetki tässä ja nyt on kaikki; muuta ei ole. Nämä päivät, nämä yöt, nämä hetket, yksi kerrallaan. ”

Tähän olisi hyvä lopettaa, mutta en lopeta. Lopetan kuvaukseen Hienosta Kuolemasta. Se on miehen äidin kuolema parinkymmenen vuoden takaa, ja minä olen tietysti kuullut sen vain juttuna. Jos miehellä olisi oma blogi, hän saisi kirjoittaa siitä itse (jos haluaisi), mutta koska hänellä ei ole, minä kerron sen tässä anekdootinomaisesti. Viimeisenä iltana miehen äiti oli keittänyt ison kattilallisen keittoa, jota miehen siskon perhe oli kutsuttu syömään. Kun keitto oli syöty ja miehen siskon perhe lähti kotia kohti, äiti avasi kokonaisen ison ikkunaruudun ja  lausui heidän peräänsä kovalla äänellä Hellaakoskea (hän oli nauttinut vähän viiniä yömyssyksi)jotenkin tähän tapaan: ”Ei rikkaiden juhlaa raha valkaista voi, vaan köyhä kun tuhlaa niin taivahat soi!”. Sitten hän oli pessyt vähän pikkupyykkiä, asettunut vuoteelleen ja siitä hänet löydettiin seuraavana päivänä kuolleena. Vaikka juttu ei olisikaan mennyt oikeasti jetsulleen juuri näin, tällaisena se minun päässäni elää ja on ehdottomasti sen arvoinen suoritus, että ansaitsee hautakynttilän Tuntemattomalta miniältä heti huomispäivänä.

Johanna Kurkela: Ainutlaatuinen: http://www.youtube.com/watch?v=cDXwxcPqBVM&feature=results_video&playnext=1&list=PL27F49426E2A590BD

Martina Haag

Harva asia tuottaa minulle niin paljon iloa ja lohtua elämässä, kuin Martina Haagin tarinoiden lukeminen ja hänen edesottamustensa seuraaminen. Kun sain käteeni hänen viimeisimmän kirjansa ”Fånge i Hundpalatset” ja luin heti ensimmäisestä kappaleesta miten hän yritti syödä kilon lihaa ravintolassa saadakseen punaisen t-paidan (kokoa XL), jossa oli teksti ”I did it! Söin kilon lihaa”, tiesin että tästä tulee Hyvä Päivä. Ja niin siitä tulikin. Martina Haagille suo kaiken mahdollisen menestyksen, sillä hän oli monta vuotta vailla töitä ja vailla miesystävää ja vailla lapsia ja nyt  hänellä on mieluisia töitä, joista saa oikein rahaakin ja neljä lasta ja mies, josta hän sanoo, että he tappelevat kuin hullut, mutta ovat yhtä kaikki edelleen älyttömän rakastuneita toisiinsa ja se kuulostaa mukavalta. Varsinkin kun hän on kertonut myös miten pitkään hän oli ystäväjoukosta aina se, jota muiden kävi sääliksi ja joka ei koskaan saanut mitään kunnon töitä (Martina on näyttelijä), vaan korkeintaan jotain tyhmää mainoshommaa, jossa piti näytellä yllättynyttä perheenäitiä, kun pesujauhepaketista ponnahtava pesuaineen ”henki”jahtaa ensin ympäri huushollia ja nipistää sitten pepusta. Vähempikin syö  naista.  Ja hän kertoo miten he olivat aivan kauhean rahattomia niin että ainoa uusi vaatekappale, mihin moneen kuukauteen oli varaa, oli violetti sukkapari. Ja Martina masentui ja kävi vuosia terapiassa kunnes hän sitten alkoi kirjoittaa ja hänen Mama-lehteen kirjoittamastaan blogista tuli valtavan suosittu ja sitten hän kirjoitti omaelämäkerrallisen romaanin ”Underbar och älskad av alla – (och på jobbet går det också jättebra)” ja siitä tehtiin elokuva, jossa Martina näytteli tietysti itse pääosaa ja yhtäkkiä hän olikin suosittu ja tienasi hyvin eikä hän enää ollutkaan yhtään säälittävä, vaan hänestä oli tullut eräänlainen itseään ylläpitävä ekosysteemi, joka antoi minuuttiaikataululla haastatteluja Tukholman hienossa Grand Hotelissa katkarapuleipää syöden ja leuhotti kokopitkissä silkkileningeissä ruotsalaisten naistenlehtien henkilöhaastatteluissa ja ajatteli varmaan itsekseen, että haistakaa vain kaikki kälyisiä teatteriroolejanne pantanneet ohjaajat sanonko mikä.

Martinan kirjoja ei myydä Suomessa juuri ollenkaan jostain ihmeellisestä syystä, vaikka ainakin kolme niistä on suomennettu. Toisaalta se on hyvä, sillä niitä löytää muutamalla eurolla poistokoreista ja näin on moni joululahjaongelma ratkaistu. Toisaalta se on sääli ja pistää epäilemään, että meidän kirjamaussamme on jotain kammottavalla tavalla pielessä. Luin jostain, että Martina on kyllä ollut Suomessa joillain kirjamessuilla signeeraamassa kirjojaan, ja että hänet oli istutettu Mark Levengoodin viereen, joka myös kirjoittaa hauskoja pikku tarinoita. Toisin kuin Martinan tarinat, Markin jutut myyvät meillä kuin häkä ja niin Martina joutui vain istumaan tyhjänpanttina  kynä kädessä kultajakussaan säteilevän Markin vieressä ja seuraamaan, miten liehakoivien ja imartelevien fanien loppumaton virta mateli Markin luo saamaan signeerauksen kirjaansa ja päästäkseen osalliseksi Markin säteilystä (tämä ei ole ironiaa, myös minä olen hulluna Markiin). Minä olisin tietysti ilomielin hakenut signeerauksen Martinalta, mutta olin silloin vielä niin sivistymätön, etten tiennyt mitään hänen olemassaolostaan. Onneksi ystävätär Tukholmassa älysi lähettää minulle Martinan kirjan. Pelottaa ajatellakin, mitä minusta olisi tullut, jos en olisi saanut käsiini Martinan kirjoja. (Joskus pelottaa kieltämättä vieläkin, Martinan kirjoista huolimatta). Ruotsissa Martinan kirjoja on myyty satojatuhansia kappaleita, ja niiden ansiosta Martinan perhe on päässyt muuttamaan pikkiriikkisestä talostaan Brommassa sellaiseen, mihin he mahtuvat paremmin ja missä Martina voi patsastella kokopitkissä liehuvahelmaisissa leningeissään ja kirjoitella uusia juttuja. Suon sen hänelle täydestä sydämestäni.

Chisu: Baden baden: http://www.youtube.com/watch?v=Yu19IWuIArY&feature=mr_meh&list=AV4oVf-d_DwKD4LPNukDVbc5MjaclYcrXJ&lf=list_related&playnext=0

Bang a boomerang

Lapsena jumaloin Abbaa, mikä osoittaa, että minulla oli hyvä musiikkimaku. Abbaa voi jumaloida edelleen, mutta ei tietenkään sillä tavalla omistautuvan palvovasti kuin pienenä. Nykyään vain käydään aina Tukholmanreissulla istuskelemassa hotelli Rivalin edessä olevassa puistossa Södermalmilla ja odotetaan josko Benny tulisi hotellista tai menisi sinne sisään (hän omistaa hotellin).  Agnetha oli tietysti kaikkein ihanin, mutta koko bändi oli ihailun ja palvonnan arvoinen, ja jos joskus juolahtikin mieleen, että Björn näyttää aika lailla apinalta, sellaiset ajatukset sysättiin heti päättäväisesti syrjään. Eräs tyttö fanitti Abbaa aivan väärin. Hän ihaili Fridaa, mikä sinänsä oli ihan ok, mutta korostaakseen Fridan ihanuutta, hän halveksi avoimesti Agnethaa ja meni niinkin pitkälle, että oli liimannut seinällään olevaan Abbajulisteeseen Agnethan suun päälle kaksi laastaria ristiin, mutta Fridan tukkaan hän oli kiinnittänyt kauniin perhosen! 

 Joskus vietettiin parhaan Abbaa ihailevan ystävän kanssa iltaa pohdiskelemalla sellaisia asioita, että mitä jos Agnetha ja Benny olisivatkin pari ja Frida ja Björn. Olisiko se parempi vai olisiko se huonompi? Ja kun Agnethalle ja Björnille tuli avioero, tuli pitkäksi aikaa sellainen epätodellinen olo, että tässä on nyt oltava jokin väärinkäsitys ja odotti vain koska uutinen kumottaisiin (vähän niin kuin silloin kun tieto prinsessa Dianan kuolemasta tuli.) Abba-aika oli jotenkin liikuttavan viatonta. Se selvisi minulle konkreettisesti, kun eräänä päivänä löysin valtavan Abba-kirjan Suomalaisesta kirjakaupasta ja ryhdyin lehteilemään sitä nostalgisissa tunnelmissa. Kirjassa oli tietysti satoja kuvia, sillä Abba oli hyvin valokuvauksellinen porukka, ja eräässä kuvassa Agnetha poseerasi viettelevästi käsi nostettuna pään taakse ja  etualla kuvassa näkyivät Agnethan pitkät ja tuuheat kainalokarvat.  Siihen aikaan karva-asioissa ei oltu niin tarkkoja kuin nykyään kun karvaa sallitaan oikeastaan vain päässä ja kaikkialla muualla sitä pidetään mauttomana.

Minä olin vielä niin pieni alkaessani fanittaa Abbaa, että olin laulun sanojen suhteen aivan isojen sisarusteni ja aikuisten armoilla ja kun sanon armoilla en liioittele yhtään. Kärtin isoasiskoani, että hän kirjoittaisi minulle Mamma Mian sanat paperille (silloin ei tiedetty mitään mistään googlettamisesta) ja ensin hän sanoi, että olkoon menneeksi ja minä olin ihan että JEEEEE ja varmistin vielä, että kirjoitathan sitten niin kuin ne lausutaan ja hän sanoi, että semmoiseen typeryyteen hän ei kyllä ollenkaan ala, ja että saan luvan opetella lukemaan englantia niinkuin sitä kirjoitetaan ja ääntämistä Agnethan ja Fridan perässä. Ja minä itkin ja märisin ja sanoin inhoavani siskoa tositositositositositosi paljon, mutta hän pysyi kovana kuin kivi.

Isoaveljeäni painostin kääntämään mitä Bang-a-boomerang-laulussa sanotaan ja hän kuunteli sen kerran halveksien läpi ja sanoi, että kuule eipä sanota YHTÄÄN MITÄÄN.  Ja minä tiesin, että kyllä siinä jotain sanotaan ja kuljin veljen perässä tivaamassa ja hän sanoi että USKO NYT, se on ihan hölynpölyä koko laulu ja minä sanoin vihaavani veljeä tositositositosi paljon, mutta hänkin pysyi kovana kuin kivi.  Sitten tuli albumi Voulez-vous, ja minun piti tietysti saada tietää, mitä se tarkoittaa ja lähin aikuinen oli Abbaa fanittavan ystäväni isä (sillä istuimme ystävän huoneessa kuuntelemassa uutta kasettia, hän sai aina kaikki uutuudet saman tien, minä en koskaan, paitsi kerran isä oli ostanut Essolta yllätyksenä Abban kasetin, sen missä he istuvat hienossa autossa sampanjalasit kädessä sääret pitkinä ja missä on  mm. Mamma Mia ja SOS, ja se oli yksi elämäni Hienoimmista Päivistä). Kärtin ystävän isältä, että hän kääntäisi voulez-voun, mutta hän sanoi ettei hän osaa. ”Yritä edes!”, painostin ja hän sanoi kyllästyneenä että se tarkoittaa varmaan ”eläköön” (ja kun aloitin lukiossa ranskanopinnot, selvisi hyvin pian, ettei todellakaan tarkoita, ja ehkä juuri lapsuudestani Abba-fanina aikuisten armoilla minulle on jäänyt hyvin vahvana sellainen käsitys, että jos tässä maailmassa jotain haluaa tietää, siitä on otettava itse selvää). Mutta siskon kunniaksi on sanottava, että hän teki ihan oikein kieltäytyessään kirjoittamasta minulle laulujen sanoja niin kuin ne äännetään ja veljeäkin ymmärtää nyt vähän paremmin. Bang a boomerangin kertosäe kuuluu nimittäin näin: “Bang- a-bang-a boomerang, dum be dum dum be dum be dum dum, a bang-boom a boomerang, love is a tune you hum de hum hum…” Ja kyllä se varmaan tosikon lukiolaispojan korvissa kuulostaa vähän tyhjänpäiväiseltä. Mutta sanotaan siinä laulussa muutakin!

Bang a boomerang: http://www.youtube.com/watch?v=XYkIVGsEhwE&feature=related

Jaloja kiviä ja salaisia aikeita

On todella  ärsyttävää, kun ihmisen ei anneta pitää omia pikku salaisuuksiaan. Nytkin kurkitaan mökin verhojen välistä, kun toinen kaivaa chakrojensa tasapainottamiseen ostamiaan jalokiviä pionipenkkiin imemään voimaa maasta, eikä tajuta, että silmälaseihin osuva aurinko kavaltaa uteliaat (isän, äidin ja miehen) saman tien. Ja kun sitten menee seuraavana päivänä kaivamaan jalokivipussukkansa maasta ja menee saunalle pesemään kiviä, on selän takana saman tien koko konkkaronkka yrittämässä siepata jalokiviä ja kyselemässä jokaisesta että mikä tuo on ja montako euroa se maksoi ja vaikuttaako se mitä.

Tähän tyyliin. Ensimmäinen kivi, punainen jaspis, molskahtaa vatiin pestäväksi.
”Mikä tuo on?” (isä).
”Jaspis”.
”Paljonko tuo maksoi?” (mies).
”Jotain euron”.
”Vaikuttaako se mitä?” (äiti)
”Auttaa maadoittumaan, keskittymään ja viemään asiat päätökseen.”

Kuivaan jaspiksen ja nakkaan seuraavan kiven, oranssin karneolin, vatiin.
”Mikä tuo on?”
”Karneoli.”
”Paljoko maksoi?”
”Ehkä jotain euron”.
”Vaikuttaako se mitä?”
” Lisää sosiaalisuutta ja auttaa iloitsemaan elämän kauneudesta”.

Karneoli pois, kuivaus astiapyyhkeellä ja kolmas kivi, keltainen sitriini vatiin.
”Mikä tuo on?”
”Sitriini. Eikö teillä ole mitään omaa tekemistä?"
”Maksoiko tuo yli euron?”
”Ei”.
”Mihin se vaikuttaa”?
”Parantaa luovuutta ja lisää elämäniloa”.

Sitriini pois vadista, kuivaus ja seuraava kivi, vaaleanpunainen ruusukvartsi tilalle. Joku yrittää siepata jaspiksen, mutta minä olen nopeampi. ”Näpit irti”, komennan, ”nämä ovat henkilökohtaisia.”

Isä on  tällä välin jo kumartunut vadin ylle. ”Mikä tuo on?”
”Ruusukvartsi”.
”Mitä maksoi?”
”Ei paljon mitään.”
”Eli oli kalliimpi kuin muut?”
”Mitä se tekee?”
” Lisää rakkautta ja auttaa antamaan anteeksi”.
”Eli jos koskemme kiviin, pystyt antamaan anteeksi?”

 Tyydyn mulkaisemaan, kuivaan ruusukvartsin ja heitän vatiin vaaleansinisen kalsedonin.
”Mikäs se tuo on?”
”Kalsedoni. Menkää nyt jo siitä!”
”Paljonko maksoi?”
”Jotain euron.”
”Vaikuttaako se mitä?”
”Rauhoittaa ja auttaa ilmaisemaan itseään sanallisesti”.

Kalsedoni pois, tummansininen lapis lazuli tilalle. On vaikeaa pestä ja kuivata kiviä kun yleisö painautuu selkää vasten ja tuuppii ja kurkottelee.
”Mikä tuo on?”
”Lapis lazuli.”
”No TUO oli varmaan kallis?”
”Ei, vaan tosi halpa.”
”Vaikuttaako se mitä?”
”Auttaa avaamaan kolmannen silmän.”

Takaani kuuluu hörötystä . Voi hyvä sylvi sentään. Kuivaan käteni, astun ulos pesuhuoneesta ja haen saunamökistä kännykän. Näppäilen esiin laskimen ja lasken nopeasti isän, äidin ja miehen keski-iän. Saan tulokseksi 66,3333333. ”Tiedoksenne vain ja säästääkseni teidän aikaanne ja varsinkin omia hermojani, jäljellä on vielä yksi kivi, se on tämä tässä (näytän violettia ametistia). Se on ametisti ja se oli erikoistarjouksessa ja auttaa henkistymään ja meditoimaan. Ja nyt, antaa vetää!” Ja kun hihittelevä ja virnistelevä porukka lähtee hitaasti ovea kohti, huudan vielä heidän peräänsä että teidän keski-ikänne on kuulkaa 66 vuotta ja rapiat päälle, mitä ei kyllä ikinä uskoisi!”

Sitten pesen ja kuivaan kiveni loppuun ja asetan ne latautumaan terassin kaiteelle auringonvaloon. Sitten sanon miehelle, että katsopas miten hyvä pyöräilyilma ja isälle ja äidille, että hei, teiltähän on jäänyt tästä lehdestä jättiristikko ratkomatta ja kun olen näin saanut järjestettyä itselleni rauhallisen hetken, haen aitasta pipon, sulkeudun saunamökkiin ja paneudun pitkäkseni sängylle. Sitten työnnän jaspiksen alushousuihini häntäluun kohdalle, karneolin tuulihousujen vyötärönauhan alle, asettelen sitriinin navan kohdalle, ruusukvartsin sydämen päälle, kalsedonin kurkun päälle (josta se heti kierähtää lattialle ja joudun järjestelemään kivet uudelleen), lapis lazulin otsalleni ja ametistin päälaelleni ja kiskon pipon siihen päälle pitämään sitä paikoillaan. Sen jälkeen olen valmis puolen tunnin mittaiseen chakrojen tasapainotusmeditaatioon. Tai olisin, mutta  oven takaa kuuluu kolinaa, sitten ovi aukeaa ja siinä on taas tuttu virnistelevä kolmikko kyselemässä että miksi minä makaan sängyssä keskellä päivää pipo päässä ja että he ovat lähdössä Hippeläiselle ostamaan auringonkukan siemeniä ja huvittaisiko minua lähteä mukaan ja silloin minä ponnahdan ylös niin että jalokivet sinkoilevat ympäriinsä (alushousuissani olevaa jaspista ja pipossani olevaa ametistia lukuun ottamatta).  Ehtiihän sitä chakransa tasapainottaa myöhemminkin.

The First Wives Club: You don't own me http://www.youtube.com/watch?v=jBWCrFj_25E&feature=related

Spinozan kintereillä

 '' Spinoza on suurista filosofeista jaloin ja rakastettavin. Älyllisesti ovat jotkut toiset olleet häntä etevämpiä, mutta eettisessä katsannossa hän on ensimmäinen. Luonnollisena seurauksena oli, että häntä hänen eläessään ja sata vuotta hänen kuolemansa jälkeen pidettiin kauhean pahana miehenä.''

-- Bertrand Russell, Länsimaisen filosofian historia II.

Lainasin monta, monta vuotta sitten pienestä kyläkirjastosta iloisen kellanoranssin ohuehkon läpyskän, jonka kirjoittaja oli Juhani Pietarinen ja nimi kutsuvasti ”Ilon filosofia”.  Siinä Pietarinen selitti Baruch Spinozan keskeisiä ajatuksia siitä miten jumala on kaikkialla ja miten ilo lisää ihmisen elinvoimaa ja että ”ilo on jumalten kipinä, sytyttävä ja kuolematon voima”. Spinozan mukaan mitä enemmän ihminen pystyy kokemaan ja tuntemaan elämässään iloa, sitä paremmin hän pystyy käyttämään kasvupotentiaaliaan ja kehittymään. Ja kasvaessaan ja kehittyessään tuntemaan yhä suurempaa iloa, sillä pointti on juurikin siirtymisessä , ei niinkään perillepääsyssä. Oi onnea! Olin löytänyt lempifilosofini! Sattumalta. Sitä ennen en ollut mistään Spinozasta kuullutkaan. Ja voi miten väärinymmärretty hän olikaan, häntä pidettiin kauheana rienaajana ja jumalankieltäjänä, vaikka hänhän näki jumaluutta KAIKKIALLA! Ja hänkin oli horoskoopissa jousimies! Jossain on sanottu, että Spinoza on hyvin vaikeasti tajuttava filosofi, mutta ottakoot kaikki vain Juhani Pietarisen oranssin läpyskän kauniiseen kätöseensä ja lukekoot siitä. En minäkään kaikkia Spinozan aivoituksia tajua, mutta ei se minua haittaa. Tiedän hänen olevan lempifilosofini ja se riittää.

Sen verran olen toki valmistautunut kinkkisiin filosofisiin keskusteluihin, että jos joku kysyy mielipidettäni vaikkapa Spinozan ”geometrisesta esityksestä metafysiikasta ja etiikasta” tiedän sanoa, että: ”Joo-o, on se minustakin kyllä niin, että ihan vallan... siis todellakin!”. Mutta ei minun tarvitse. Ei kukaan tunne Spinozaa niin hyvin, että lähtisi hänestä kinaamaan. Kaikkein tärkein aikaansaannos Spinozalla henkilökohtaisessa elämässäni on se, että hän on saattanut minut yhteen mieheni kanssa. Kaikki lähipiirissäni tuntevat tämän tarinan, mutta kerron sen silti vielä kerran.

Kuten olen jo maininnutkin, työskentelimme yhdessä monta vuotta ennen kuin meistä tuli pari. Mies opettaa myös filosofiaa. Niinpä ryntäsin opettajainhuoneeseen aivan kiihdyksissäni luettuani Juhani Pietarisen Spinoza-kirjan ja henkäisin: ”Arvaa, kuka on lempifilosofini!!???”. Ja mies, joka korjasi kokeita tai teki jotain muuta, joka vaati keskittymistä, ei vaivautunut edes nostamaan katsettaan, vaan totesi vain itsestäänselvyytenä, että: ”No Spinoza”, aivan kuin olisin kysynyt jotain täysin banaalin itsestäänselvää, kuten vaikka että kumpi on parempi ketsuppi Felix vai Heintz? (Ja tähän en edes alennu antamaan oikeaa vastausta, se on niin ilmiselvää).  Ja minä haukoin henkeäni epäuskoisena a) koska hän ylipäätään tiesi Spinozan ja b) koska hän osasi arvata oikein (sillä pakkohan hänen oli filosofian opettajana tietää jokunen muukin filosofi).  Silmät renkaina ihmettelin, että MITEN hän voi tietää ja hän sanoi (edelleenkään vaivautumatta nostamaan katsettaan papereistaan), että eikö se nyt ole ilmiselvää.  Ja silloin minä tietysti tulistuin ja tivasin, että jos on kerran ollut niin ilmiselvää, että minulle on olemassa mittatilausfilosofi, niin miksei hän ole vaivautunut kertomaan minulle asiasta ja hän puolustautui sillä, ettei hän voinut tietää etten minä tiedä mitään Spinozasta (hah, ikään kuin kaikki muut muka tietäisivät).  Mutta kyllä minä pidin sitä jonkinlaisena merkkinä, että tuo ihminen tuntee minut paremmin kuin kukaan muu (ja kyllä hän ärsyttävän hyvin tuntuu tuntevankin) ja kun täytin neljäkymmentä, menimme juhlimaan Amsterdamiin, ja yksi syy siihen miksi juuri Amsterdamiin oli (eläintarhan lisäksi) se, että sinne oli justiinsa pystytetty Spinozalle patsas.  Kuvasta näette millainen (pyydän kiinnittämään erityishuomiota viitan kauniisiin pikkulintuihin ja kukkasiin).

Van Morrison "Englightenment": http://www.youtube.com/watch?feature=player_detailpage&v=8DmLMIiNLWQ

Kuolleen miehen tikapuilla taivaaseen

Tarjoilen tähän alkuun muutaman faktan. Huonekorkeutemme on 3,3 metriä. Katossamme roikkuu kristallikruunu. Minä olen alle satakuusikymmentä senttiä pitkä, mies nipin napin sataseitsemänkymmentä (ja pelkää korkeita paikkoja).  ”Entäs sitten?”, saatatte ajatella. No sitä sitten, että tähän päivään asti (tai viime viikkoon, jos tarkkoja ollaan) joka kerran kun kristallikruunusta on palanut lamppu,olemme repineet tukkaamme ja pohtineet päämme puhki kenet pitkistä ystävistämme saisimme tällä kertaa huijattua kylään ja sitten jossain vaiheessa iltaa kiipeämään kiikkerälle tuolille ja vaihtamaan lampun. Jos on juhlat, joissa tarjotaan viiniä tai olutta, astuvat mukaan vastuukysymykset, eikä pitkää ihmistä voi mitenkään usuttaa alkoholin vaikutuksen alaisena kiikkerälle tuolille. Monesti useampi lamppu on saanut odottaa vaihtamistaan jopa kuukauden tai parikin ja pölyjä lampusta ei ole pyyhitty ikinä, ja kristallikruunu ei ole  LOISTANUT KIRKKAANA, vaan vain möllöttänyt katossa masentavan rusehtavaa valoa vaimeasti hohtaen.

Onneksi miehellä on ystävä, joka ostaa ja myy tavaraa. Häntä on kiittäminen siitä, että meillä on kätevä jatkettava soikea ruokailuryhmä ja muhkea italialainen mekanismituoli. Ja telkkari. Ja lipasto. Jos hänen läsnäollessaan mainitsee jonkun tavaran, käy pian ilmi, että hän on juuri pidellyt kyseistä tavaraa käsissään (ja heittänyt sen menemään). Esimerkiksi taannoin sanoin , että voi kun minulla olisi järeä mehulinko,jolla voisin tehdä itse paastomehuja, ja hän sanoi heittäneensä sellaisia tusinoittain kaatopaikalle. (Mutta hän panee korvan taakse mitä kukin  tarvitsee ja nyt meilläkin on mehulinko.) Miehen ystävä nimittäin tyhjentää työkseen myös kuolinpesiä.   Joskus hän pyytää miestä auttamaan. Ja harvoin mies tulee kotiin tyhjin käsin. Mutta yhtä  harvoin hän tulee kotiin sellaisen aarteen kanssa, kuin viimeksi. Hän nimittäin toi kuolleen miehen jäämistöstä ennätyskorkeat alumiinitikkaat ja heti kun näin ne tiesin että asumisemme ja elämämme siirtyy nyt aivan Uudelle Tasolle!

Olen siitä lähtien viettänyt aika paljon aikaa keikkumalla korkeuksissa. Vaihdoin heti kaikki palaneet lamput ja sitten pyyhin kristallikruunusta kolmen vuoden pölyt (vähintään, lamppu oli täällä valmiina jo silloin kun muutimme) ja jos joku olisi sanonut minulle kaksikymmentä vuotta sitten, että koen Täyttymyksen saadessani hingata kristallikruunua vanhalla sukalla, olisin pitänyt häntä hulluna. (Toisaalta jos joku olisi sanonut minulle, että löydän Tukholmasta Stadsmission-kirpputorilta mieleisiäni vaatteita ”Kulturtant”- osastolta, olisin pitänyt sitäkin lähinnä vitsinä.) Nyt kun kristallikruunusta on pyyhitty pölyt, tuntuu kuin huone olisi muuttunut vielä entistäkin korkeammaksi. Ennen se olisi tuntunut kauhealta ajatukselta, mutta nyt kun meillä on kuolleen miehen tikkaat, se ei haittaa.  Yllän minne vain!

Ain't no mountain high enough: http://www.youtube.com/watch?v=EGBXIK5TZjs