Perhe

Pikkusisko oli tulossa kustantajan kesäjuhliin ja meille yöksi ja soitti rautatieasemalta.
- Moi, mä oon täällä nyt, mutta menenkin ehkä suoraan vaateostoksille, huomasin just, että mulla on luuserivaatteet...
- Miksi sä panit luuserivaatteet, vaikka tiesit että olet menossa kesäjuhliin?
- No kyllä mää ITTE näistä tykkään tosi paljon, mutta tuli vaan mieleen, että muitten silmissä nää ehkä on luuserihtavat...
- Tyhmää puhetta. Sitä paitsi, jos et tule nyt, et näe vauvaa!
- Mitä, onko teillä vauva?! Siellä nyt vai? Mää tuun heti!

Ja olihan meillä. Miehen siskon nuorimmainen oli käymässä Oulusta mukanaan suloinen kahdeksanviikkoinen, silinterihattukuvioiseen bodyyn puettu pikku Ruut. Sain hänet syliini ja ajattelin näyttää hänelle seinällä roikkuvan Katja Tukiaisen kuvan tytöstä ja bambista.

- Katsopas, tuossa on bambi. Tiedätkö sinä mikä bambi on?
Mies hilautuu kylkeen:
- Ookko nää raukka niin pöljä ettet tiiä mikä bambi on?! Annapas kun suureno kertoo...
Miehen siskon tytär, vauvan äiti, rientää puolustamaan lastaan.
- Tottakai se tietää, se on niin lahjakas!
Ja kaiken tämän keskellä pieni Ruut katselee hämillisen näköisenä ympärilleen ja maistelee vähän nyrkkinsä reunaa, sillä tutti on taas vierinyt jonnekin. Sitten äiti ottaa lapsensa ja vie hänet Peurahuoneeseen vaipanvaihtoa varten. Seuraan perässä ja haastattelen:
- Onko teillä jotain lapsenkasvatusperiaatteita jo mietittynä?
- Noo, isänsä on niin hurahtanu, että antaa takuulla kaikessa periksi (kutittelee vauvaa). Mutta minä aion pittää kuria! (suukko mahaan) Niin että alapas nyt käyttäytyä siinä! (vauva ynisee ja huitoo pikku käsillään) Ei se, että on kaksi kuukautta vanha, oo mikkään selitys!

Kuva Jellycatin pehmoeläinkatalogista...

Seuraavana aamuna lähdemme pikkusiskon kanssa samalla bussilla Tampereelle, josta minun on tarkoitus jatkaa mökille ihanaa elokuun minilomaa viettämään. Ohitamme ison einestehtaan,jonka seinustoilla on valtavia rekkoja perä oveen kiinni ajettuina joko purkamassa tai täyttämässä lastiaan. Mieleeni nousee ruma näky.
- Ajattele, tuolta ne marssittaa nauta- ja possuparkoja teuraalle...
- Ei kai ne niitä TUOLLA teurasta?!
- Missäs sitten?
- No, jossain...muualla. Ei kyllä varmaan tekisi ikinä  mieli syödä lihaa, jos näkisi miten se tapahtuu.
- Niinpä.
- ......
- .....mutta minipossut on kyllä ihania! Ja shetlanninponit! Otetaas oikein kuvahaku....(räplää kytkykaupalla hankkimaansa iPhonea ja esittelee hakunsa tuloksia, kunnes kyllästyy ja alkaa esitellä perheen lemmikkien, marsujen kuvia. Marsu hedelmäkulhossa, marsu teekupissa, marsu lautasella..), kunnes kyllästyy siihenkin, panee puhelimensa pois ja kysyy:
- Missä kaupungissa asuisit, jos olis pakko muuttaa pois Helsingistä?
- No, kai se sitten olis Tam...
- Niin! Tampere on munkin mielestä kaikista mahtavin kaupunki. Siälä on kaikki mitä ihminen tarvii. Mää en asuis missään muualla. (Pikkusisko asui opiskeluaikanaan pari vuotta Helsingissä. Ei tykännyt.)

- Mutta jos olisi pakko muuttaa?
- En mää suostuis! Tai no, ehkä Kangasalle...
- Sehän on käytännössä sama asia! Ja muutenkin, ei tollai voi ajatella! Voihan olla että sun mielestä vaikka Vancouver olisi sata kertaa parempi, mutta sä et vaan tiedä sitä.
- Mitä mää jossain Vankuuverissa tekisin?! Tulis kauhee ikävä miestä ja lapsia. Ja marsuja!
- Ne olis mukana, teidän perhe vaan asuis siellä ja..
- Kauhee riesa muuttaa johonki ulkomaille! Ei, kyllä me pysytään Tampereella!

Pikkusiskon perhealbumista... marsu lautasella.

Ja onhan Tampereessa puolensa. Leppoisa meininki. Paitsi että heti kun avaan linja-autoaseman oven, kuulen miten  odotussali raikuu kovaäänisesta haukkumisesta ja murinasta. Musta labradorinnoutajan pentu hyppii ja tempoo hihnassa. Omistaja katselee sen riehumista ja juttelee vieruskaverilleen:

- Muuten kiva koira, mutta kauheen akressiivinen. Vaikka miten päin olis, niin se vaan puree! Emmää tiä... tarttis varmaan kasvattaa...

Haukku sattuu korviini, ja lisäksi tunnen itseni nälkäiseksi, joten jätän mökkikamppeeni säilytykseen ja lähden Koskikeskukseen. Ostan Kirja-Kärkkäiseltä mökkilukemista ja pohjakerroksen uuden halpamarketin lounashyllystä pätkän lämmintä mustaamakkaraa, jonka nautin lounaakseni linja-autoaseman takapihan portailla istuen. Olen todella mökkiloman tarpeessa kaiken riuduttavan helteen ja asiakaspalvelun ja kaupunkihömpötyksen jälkeen (sehän on selvää, ottaen huomioon pikkusiskolta saamani HSP-diagnoosin). Aion lukea monta, monta, monta kirjaa keskeytyksettä ja kuunnella haapojen läpinää ja veden liplatusta ja tulen rätinää saunan pesässä. 

HSP- Highly Sensitive Pig...eikun Person

Mutta vaikka pääsen mökille, ei rauhoittuminen ota onnistuakseen. Puhelimeni soi koko ajan (Helsingin Sanomien kauppias, mies, isosisko...) ja kun se pirahtaa kolmannen kerran puolen tunnin sisään, luonnonrauhan rikkoo pahiten oma vimmainen  "VOI HELVETIN KUUSTOISTA!!!"-kiljahdukseni ja keinusta kuuluva äidin "Hi hi hii...!". Äidistä on mahtavaa olla eläkkeellä. 

Mutta kyllä se mökkiloma vähitellen käyntiin pääsee. Luen Fay Weldonin "Rakkauden ilot ja surut", Lars Sundin "Pienen onnellisen saaren", närpin vähän Fay Weldonin "Ystävättäriä" ja sieltä täältä Isä Camilloa, sekä luen säästellen paikalliselta kirpputorilta kolmella eurolla hankkimaani Robert Galbraithin, eli oikeasti J.K. Rowlingin "Käen kutsua" (oikea löytö, ja kohta tulee toinen osa, innostuin luettuani, että Lontoo-kuvaus on äärimmäisen tunnollista ja todenmukaista, niin että jos haluaa mennä koluamaan tapahtumapaikkoja, kaikki pubit ja teatterit ja kadut on takuulla oikein merkitty ja kuvattu, mikä aina lisää kirjan arvoa!). Mutta sitten erehdyn katsomaan aamuteeveetä ja siellä esitellään syksyn uusia tietokirjoja ja samalla vanhoja tietokirjoja, jotka ovat jotenkin aikanaan olleet mullistavia. Hesarin kulttuuritoimituksen esimiehellä on kädessään "Tamminiemen pesänjakajat" ja kuva näyttää miten toiseen haastatteluun valmistautuva Ilkka Kanervakin oikein kärkkyy sitä käsi pitkällä ja valittaa että hänen "Tamminiemen pesänjakajansa" on kateissa, eikä löydy, "vaikka hän on etsinyt sitä koko kesän".

Muistan että meillähän on se hyllyssä! Ajattelen että kai sen voisi piruuttaan lukaista. Menen mökkiin ja katson kirjahyllystä, mutta en löydä. Sitten menen aittaan ja katson sieltä kirjahyllystä. Ja pärekorista, joka myös on täynnä kirjoja. Ei missään. Tiukkaan isältä missä "Tamminiemen pesänjakajat" on ja hän kysyy että mitä sinä sillä, sehän on ikivanha kirja, eikä hänen muistaakseen juuri mistään kotoisin ja että eikö minua sentään  kiinnostaisi enemmän se Esko Seppäsen rikkaista perheistä kertova uutuus ja minä sanon tuskastuneena, että kiinnostaa, mutta se on julkaistu kolme TUNTIA sitten eikä sitä näin ollen mistään tähän hätään saa ja että etsikää nyt vain se "Tamminiemen pesänjakajat" ja tuokaa minulle saunamökkiin! Mutta ei sitä löydy ja tyydyn selitykseen, että se on varmaan Kangasalla jossain kirjahyllyn perukoilla. Mutta kun parin päivän päästä pääsen tonkimaan Kangasalan kirjahyllyä, ei sitä löydy sieltäkään! Eikä kaapeista, eikä epämääräisestä "poistokirjojen" pinosta, joka on kasattu vaarallisen näköisesti vaatehuoneen ylähyllylle. Sen sijaan törmään valkoiseen korttiin, jossa on mustalla tussilla piirretty karvainen ötökkä ja teksti "Tervetuloa Kunnas-kerhoon!". Isken kortin pöytään kesken olevan ristisanan päälle, jonka kimpussa isä ähertää.

- Oletko sinä mennyt liittymään Mauri Kunnas-kerhoon?!
- Juu!
- Minkä ihmeen takia?!
- Noo, saa kätevästi hänen teoksiaan, ja...(työntää kortin sivuun ja on taas keskittyvinään ristisanan ratkomiseen, mutta minä painan päälle niuhoon keski-ikäistyyliin).
- Kuinka se liittyminen oikein tapahtui?
- Helposti. Ja nopeasti! (osat ovat tosiaan vaihtuneet, hänhän on suorastaan nokkava).
Minulla olisi paljon hyviä argumentteja, joilla voisin panna hänet ahtaalle (nehän ovat lastenkirjoja ja nuorinkin lapsenlapsista on jo neljäntoista ynnä muuta ynnä muuta), mutta en ehdi jäädä kinaamaan, sillä olen menossa isolle siskolle kylään.

Toisaalta Kunnas-kerhosta tuli etsimättä mieleen yksi perheen ikivihreistä anekdooteista, ja koska se liittyy isoonsiskoon, jonka luokse olen juuri menossa, kerron sen häthätää tässä välissä. Olen täysin kuulopuheiden varassa, sillä tämän tapahtuessa en ollut vielä edes syntynyt tai jos olinkin niin korkeintaan vuoden, parin ikäinen. Kumminkin:

Isosisko (joka siis siihen aikaan oli aika pieni) ryntää kotiin kiihdyksissään ja huutaa:
- MINÄ LIITYIN, MINÄ LIITYIN! Nyt  minä olen LIITTYNYT!
Vanhemmat ovat ymmällään ja kyselevät, että MIHIN ihmeeseen sinä oikein olet mennyt liittymään johon isosisko tuhahtaa halveksivaan sävyyn, että "No en kai minä nyt SEMMOISIA mennyt kyselemään!"
Myöhemmin kävi ilmi, että isosisko oli liittynyt Naisvoimistelijoihin.

Nyt hän ottaa minut vastaan uudessa Kaukajärven kodissaan ja haluaa heti, että katsomme yhdessä YouTubelta Marilyn Monroe-dokumentin, joka käsittelee hänen viimeisen, kesken jääneen elokuvansa "Something's got to give" filmauksia ja jossa haastatellaan elokuvanteossa mukana olleita ja näytetään tietysti paljon kuvaa Marilynistä. Isosisko osaa liki kaksituntisen dokumentin vuorosanoineen lähes ulkoa ja kun ruutuun ilmestyy valkohapsinen vanha mummo, jolla on tulipunaiset huulet ja mustaa ripsiväriä, ja jonka nimen alle ilmestyvä titteli paljastaa hänen toimineen elokuvassa " Marilynin sijaisena", isosisko riemastuu:

- Tuo eukko se jaksaa nillittää Marilynin käytöksestä! Antaisi olla jo!
Jossain vaiheessa kyllästyn puuduttavaan dokumenttiin ja sanon että tämä on tylsä, pannaan jo pois, johon isosisko sanoo, että jos jännitystä kaipaat, niin näppäile hakusanoiksi vaikkapa "marilyn", "murder" ja "conspiracy".

Marilyn, her last days (musiikkivideo):  https://www.youtube.com/watch?v=GgwIzrfpbKo&feature=related

Siivilä

Jokin aika sitten pikkusisko soitti onnitellakseen:
- Moi, iloitse, et olekaan ADD!
- Enkö..?
- Et! Mutta kylläkin HSP.
- Mi..?
- Highly Sensitive Person. Tee vaikka testi, vaikka en kyllä usko että edes tarvitsee vaivautua.

Sitten hän kertoo miten ovat miehensä kanssa tehneet testin ja saaneet kumpikin rutosti pisteitä ja testanneet samaan syssyyn lapsetkin, jotka onneksi olivat saaneet huomattavasti pienemmät lukemat. Ja hän kyselee, että onko sellaista ja sellaista ja ilmeneekö sitä ja tätä ja kyllähän sitä nyt ihmisellä monenlaista ilmenee, mutta yleensä en jaksa pitää siitä sen suurempaa meteliä. Mutta ihan testikysymysten ulkopuoleltakin voin lonkalta ilmoittaa muutaman  asian, jotka minua piinaavat aika ajoin. En kestä ylhäältä päin tulevaa keinovaloa. En siedä sitä, että joku seisoo takanani. Nälkä ajaa minut nopeasti hulluuteen (paitsi paaston aikana, silloin rauhoitun, mutta se onkin ihan eri juttu). Joskus pelkästään se, että joudun olemaan samassa huoneessa ihmisen kanssa, jolla on mielestäni epämiellyttävä ääni tai ärsyttävä intonaatio, tai joka vain sanoo tyhmiä asioita, saa aikaan musertavan tunteen, että minulta vaaditaan liikaa. No, nuo vain pikku kuriositeettina, en viitsi paljastaa itsestäni liikoja. Sitä paitsi kuten pikkusisko ADD-diagnoosin uhan alla totesi, oli mikä oli; näillä mennään!

Aivot ovat kyllä mielenkiintoinen elin. Omani ovat tulleet hyvin valikoiviksi vaelluksen jälkeen. Ne siivilöivät oman ihmeellisen logiikkansa mukaan mikä menee läpi ja mikä ei. En pysty esimerkiksi millään ottamaan todesta sitä,  että Alexander Stubb on muka pääministeri (ja vielä vähemmän, että Antti Rinne on muka valtiovarainministeri). Enrique Iglesiaksen typerä kesähitti "Bailando" tulee radiosta monta kertaa päivässä. Työpäivän mittaan saatan joutua kuulemaan sen viisikin kertaa. Silti, joka ikinen kerta, kun laulu alkaa, luulen pienen hetken että äänessä on se Vesa Matti Loirin pitkänenäinen sketsihahmo, joka lauloi sen "Nauravan kulkurin", vai mikä se nyt oli.  Lisäksi olen lukenut moneen kertaan tutkimuksesta, jonka mukaan ihminen ei erota polyesteriä puuvillasta, kyseessä on pelkkä mielikuva toisen materiaalin paremmuudesta, ja että sikäli on ihan se ja sama kumpaa helteellä päälleen kiskoo. Tutkimustulos on kiistaton. Mutta en pysty uskomaan ja luen artikkelin uudelleen ja uudelleen! Luen ja uskon sen ajan kuin artikkelin lukeminen kestää ja heti perään lakkaan uskomasta. 

Toisaalta jotkut asiat menevät läpi ihan vaivatta kertaheitolla ja jäävät muistiin saman tien, vaikka ei mitenkään olisi tarpeen. Niin kuin se, että kohusaarnaajan keikalla jalkapallostadionilla Johanna Tukiaisen tukkaan ilmestyi Jeesus! Ja että Orlando Bloom huitaisi ibizalaisessa yökerhossa Justin Bieberiä nokkaan ja muut yökerhovieraat nousivat ylös taputtamaan. Ja miehen jokin aika sitten paljastama kamala repliikki äidilleen,  kun isoveljen ruumis kolmekymmentä vuotta sitten viimein löytyi merestä Pitkänsillan tuntumasta ja mies, jonka piti kertoa suru-uutinen äidilleen,  oli  kömpelyyksissään töksäyttänyt: "Kuule äiti, nyt sulla ei oo ennää ku kaks lasta jälellä..." Ja puolustuksekseen paheksuntaani: "No mutta ku sehän oli totta! Ja arvasi se sen jo muutenkin!"

Mies on edelleen Oulussa. Hän tulee huomenna takaisin, mikä on mainio juttu. Jopa parempi kuin se, että hän ylipäätään meni sinne, mikä sekin oli aivan mahtava juttu. Olen saanut olla rauhassa ja tuppisuuna. Olen lukenut kirjoja (Tove Janssonin novellikokoelman "Viesti", Anita Brooknerin "Hyvää seuraa", Barbara Ehrenreichin "Nälkäpalkalla". Suosittelen, suosittelen, suosittelen. Seuraavana vuorossa on Hemingwayn "Nuoruuteni Pariisi", jonka ostin kirpputorilta kuudellakymmenellä sentillä.  Kävin Ateneum-salissa kuuntelemassa esittelyn Toven taidenäyttelystä ja kuljin siellä varmoin askelin ylpeänä ja pöyhkeänä kuin vain ihminen, joka on jo käynyt siellä, tietää mitä missäkin salissa on, mitä haluaa nähdä ja minkä tällä kertaa jättää väliin. Olen nauttinut yksinolosta aivan häpeämättömän paljon, vaikka koti onkin kuuma ja pölyn vallassa, mille kummallekaan en tunnu saavan tehdyksi paljoakaan. Ja olen tehnyt Tove-retkiä. Aamulla kävin katsomassa taloa, jossa hän asui pitkään ja jossa hänellä oli se kuuluisa ateljee. Se on ihan tässä lähellä, Ullanlinnankadun ja Kasarmikadun kulmassa.

Ajattelin siinä tallustellessani, että näillä nurkilla on tapahtunut, jos ei kaikki, niin ainakin paljon, mitä Toven historiaan tulee. Jatkoin vielä Katajanokalle Luotsikadulle, sielläkin oli hyvät vibat (mutta kuumaa, vaikka kello ei ollut vielä yhdeksääkään.)

Luotsikatu

Kun mies soitti Oulusta ja pieni Vilma halusi tietää mitä olin syönyt "päivälliseksi", jouduin vähän kaunistelemaan totuutta. Vilman perheessä syödään joka päivä tasan kello viisi isän valmistama päivällinen, ei mitään eineksiä, vaan kunnon ruoka jonka valmistus kestää ikuisuuden. Usein kyytipoikana tarjotaan myös kotona leivottua leipää. En voinut millään tunnustaa, että  en ollut syönyt mitään laadukasta päivällistä, vaan ainoa kriteeri ruualleni oli, että sen pystyi ronkkimaan suuhunsa yhdellä kädellä (toisessahan on koko ajan kirja), ja että sen valmistaminen oli helppoa ja nopeaa. Nuudelit ovat mahdollisia, samoin juustoleivät ja tonnikala (suoraan purkista). Myös hedelmät, kunhan ne eivät vaadi vaivalloista pilkkomista tai kuorimista tms. Luumut ja viinirypäleet ovat hyviä. Banaani on jo vähän vaikeampi, kirja pitää laskea pöydälle kahdeksi sekunniksi. Mutta en halunnut valehdella yhtään enempää kuin oli tarpeen, vaan pyöristelin vähän kulmia ja  sanoin nauttineeni päivälliseksi tonnikalapastaa (eihän hänen eikä kenenkään tarvitse tietää, että tonnikalan ja nuudeleiden välillä oli useampi tunti) ja jälkiruuaksi hedelmäsalaattia. Olihan se...melkein.

Chrissie Hynde: You or No one: https://www.youtube.com/watch?v=16O3ZKJmol4

Elokuun tuulia

Kauan kaivattu tuulenvire!

Kai teilläkin pää on niin helteen pehmittämä, ettei mitään kovin lennokasta juttua irtoa? Myöntäkää! Meillä on ollut niin nahkeat oltavat sekä kotona että lelukaupassa, että pidän itseäni onnekkaana kun en vielä ole saanut sydäriä, eikä mieskään. Hän tosin lähti eilen aamulla Ouluun, jossa oli tänään hänen  siskonsa nuorimman tyttären esikoisen ristiäiset ja viikonloppuna pikashakin SM-kisat, joihin tuli yllättäen hulppea pullalahjoitus (ristiäisistä ylijäänyttä nisua)! Mies on laittanut päivän mittaan useita kuvaviestejä, jotta pysyn kärryillä tapahtumista ja ilokseni panin merkille, että ennen h-hetkeä pieni söpöläinen oli puettu meiltä saatuun, sydämellä koristettuun bodyyn! Nimeksi tuli R...L. (suojelen hänen identiteettiään). Viimeksi kun tiedustelin mitä juhlissa on meneillään, oli käynnissä kuulemma tietokilpailu. Kuinkas muuten, miehen suvun ristiäisissä...Eilen illalla alkoivat verhot varovasti liikahdella ja sisään alkoi viimein, pitkä odotuksen jälkeen virrata ilmaa! Ah autuutta! Kotimme oli pitkästä aikaa suorastaan viileä!

Olen kyllä mielelläni vaihteeksi yksin kotona. Välillä tuntuu, että voisin olla omissa oloissani vaikka kuinka kauan, mutta itse asiassa ei mene montaakan tuntia kun jo tekee mieli kysellä toisen perään. Ja kun mies laittoi niin monta kuvaa suvun lapsista, ajattelin laittaa vastineeksi kuvan omasta todellisuudestani; ostin iltapäivällä Hietsun kirpputorilta Jens Lapiduksen "Luksuselämää"-kirjan ja Alkosta rosé-viiniä (ensin mainittu on ainakin ensivaikutelman perusteella luvattoman surkea, jälkimmäinen oikein hyvää) ja laitoin kuvan ostoksistani miehelle, joka oli juudasmaisesti kierrättänyt sitä ristiäisvieraiden keskuudessa saattaen minut naurunalaiseksi juhlavalla hetkellä! Koska Lapiduksen kirja oli niin huono, panin sen aika nopeasti sivuun ja kuuntelin vähän musiikkia ja tanssahtelin ympäri olohuonetta. Musiikista tuli mieleeni aivan hassu sattuma, josta minun piti kertoa jo aiemmin, mutta unohdin!

Olin 90-luvun puolivälissä raatamassa Pariisin Disneylandissa. Ei siitä sen enempää (kamalaa oli!), mutta siihen aikaan Axelle Redin "Sensualité" oli suuri hitti. Se soi koko ajan joka paikassa. Sellaisiahan hitit ovat. "Sensualité" leimasi vahvasti Pariisissa viettämääni aikaa. Minulla on vieläkin Axellen CD hyllyssä muistona tuolta ajalta.  MUTTA siitä on kulunut miltei kaksikymmentä vuotta. Ei sen enää pitäisi missään soida! Ei se nyt herranen aika sentään mikään klassikko ole. Ja kumminkin kun jalkauduimme lentokenttäbussista Montparnasselle ja kävelimme hotellille, kuulin taas sen saman viisun! Se kantautui jonkin kebab-pizzerian avoimesta ovesta jalkakäytävälle. Muistan ajatelleeni tyrmistyneenä, että eikö täällä ole tapahtunut mitään kehitystä!? Mutta sitten mieleeni juolahti toinen ajatus: tämä on merkki! Pariisi on pantannut jotakin minua varten! Jotain, joka jäi siinä raataessa ja kiroillessa huomaamatta ja jonka se haluaa minun ymmärtävän. Ja nytkin olimme siellä vain yhden yön ja ajatukset olivat jo aivan muualla, tulevassa vaelluksessa. Minun pitää vielä palata Pariisiin, se on selviö! Ehkä jo ennen joulua? 

Matkustusinto vain vahvistui, kun luin Tove Janssonin elämästä ja töistä kertovan, Tuula Karjalaisen kirjoittaman "Tee työtä ja rakasta"-kirjan. Se oli pakko saada ja ahmaista heti kun olin käynyt Ateneumissa katsomassa sen Tove Jansson-näyttelyn  ystävättären kanssa, vaikka se oikeastaan oli tähän saumaan vähän tyyriimpi opus kuin mihin minulla olisi ollut varaa. Mutta en kadu! Sain kirjasta valtavasti inspiraatiota, tai Tovesta se inspiraatio tietysti kumpuaa, hänen persoonastaan ja töistään, ja jos se näyttely aiheutti sen, että oli pakko saada se kirja HETI (vaikka Korkeavuorenkadulla olen nähnyt sen erään divarin ikkunassa ja siellä se nytkin jököttää, mutta silloin se oli kiinni ja kuten jo mainitsin, kirja oli saatava HETI), niin se kirja puolestaan aiheutti sen, että nyt on haalittava itselleen ja luettava koko Toven kirjallinen tuotanto mahdollisimman pian uudelleen ja sinne näyttelyyn pitää myös mennä vielä uudestaan. Mikä ei ole ongelma eikä mikään, kiitos OAJ:n jäsenedun, edullisen vuosikortin Ateneumiin, Kiasmaan ja Koffin taidemuseoon. Kauniita, kivoja, inspiroivia ja aitoja asioita tulee vaalia! 

Eiväthän nämä riitä mihinkään!

Mistä tulikin mieleen vielä yksi asia, jonka haluan jakaa. Aika usein joku nuori neiti unohtaa käsilaukkunsa lelukaupan leikkinurkkaukseen. Masentavan harvoin käsilaukkua tullaan hakemaan. Avaan aina laukut siinä toivossa, että sisältä löytyisi johtolanka laukun omistajasta. Jokin aika sitten  pelästyin pahanpäiväisesti! Suloinen pallokuvioinen pussukka kätki sisälleen mitä irvokkaimman näyn! Kiljaisin, hyppäsin puoli metriä kauhusta  ja kutsuin väräjävällä äänellä pomoa katsomaan. Hän kohautti olkiaan ja sanoi huolettomasti; sehän on Brätz, ne ovat tosi suosittuja. Suosittuja? Mietin hiljaa itsekseni että kenen keskuudessa, satanistien lasten vai kenen? , mutta ilmeisesti ihan tavallisten pikkutyttöjen. Voin olla vanhanaikainen, mutta sanonpahan vain, että jos joskus haluaisin kirjoittaa kauhuromaanin, laittaisin ehdottomasti kanteen Brätzin. Sen pelottavampaa ja irvokkaampaa otusta ei ole!

Brätz!

Axelle Red: Sensualité: https://www.youtube.com/watch?v=iXKkxZ7U-lo