Kirsikankukkia ja kirjavalintoja

 Pikkusisko soittaa:
- Moi! Ootko sä lukenut sen Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville?
- Olen, se oli meillä joskus kirjapii...
- Nyt siitä on tehty elokuva!!
- Joo, mä katsoin trailerin. Se on varmaan hyvä, mutta mä otin Viaplaylta Solsidanin vuokralle ja katsoin sen. Kaksi kertaa...
- Solsidan on NIIN ihana!
- Se on hauskaa, kun Ove kehuu Mickanin drinkkijuhlia Torekovissa, että "ne saavat Kissankulman näyttämään Sudanilta". Ootko sä nähnyt sen perunankuorielokuvan?
- En vielä, mutta mä aloitin uudestaan sitä kirjaa. Siinä on yksi ihana lause. "Meistä jokaisella on syntyessään jokin lahja, ja sinun lahjasi on kirjata muistiin pieniä hassuja sattumuksia, niin se vain on." Mistä tuli mieleeni, mikset sä oo päivittänyt sun blogia?
- Mulla on kestoranneke Altaalle.
- Ai jaa, no sitten...

Minulla ON kestoranneke Altaalle ja sen myötä donald trumpmainen päivetys ja onnellinen olo. Uskomatonta, että tänne asti päästiin! Että pitkä talvi antoi periksi ja vaihtui viimein lämmöksi ja vehreydeksi.

Että todellakin päästiin kalseasta värityksestä syviin ja intensiivisiin sävyihin ja tuoksuihin. 

Pyöräilimme Viikkiin katsomaan lehmiä päivää sen jälkeen kun ne oli laskettu laitumelle. Olivat kyllä onnellisen oloisia. Itse vapauttamista katsoin puhelimen avulla Iltasanomien live-tv:stä, koska olin silloin töissä. Näytin tapahtumaa asiakkaillekin. (En minä suinkaan kaikessa ole teknologiavastainen, esimerkiksi WWF:n Norppa-livekamera on tosi  hyvä, samoin "Skyline webcams"- josta voi seurata, mitä tapahtuu juuri nyt vaikkapa Roomassa tai Venetsiassa). Viime lauantaina katsoin toisella silmällä puhelimestani, miten Prinssi Harry ja Meghan Markle saivat toisensa samalla kun käärin paketteihin leijoja, hyrriä, puuautoja, pehmomustekaloja ja sen sellaista. Camillan hattu oli kuin mikäkin elävä otus joka liikkuu ja hengittää! Minulla ei ollut ääntä enkä muutenkaan onnistunut näkemään kuin välähdyksen sieltä, toisen täältä, mutta kuulin että amerikkalaispappi oli kauniisti sanottuna jakanut mielipiteet. Monen mielestä hän oli kuulemma hurmoshenkinen hullu. Miehen siskon mielestä hän oli mahtava. Mene ja tiedä.

Kävin mökillä ja istutin ruusuja ja gladioluksia ja dahlioita ja kylvin kesäkukkia. Isä seurasi vierestä, kun asettelin esikasvatettuja gladioluksia mökin lämpimälle edustalle. 

- Kasvaako nuo pitkiksikin?

- Jotain 80 senttisiksi, varmaan.

- Mutta mitä jos mäyrä, eli metsäsika haluaa mennä mökin alle? Eihän se tuollaisen ryteikön läpi pääse!

- Eiköhän mäyrä, eli metsäsika, keksi konstit.

Kastauduin järvessä. Vesi oli ennätyskorkealla ja 13-asteista.

Jätin äidille äitienpäivälahjan, sekä syntymäpäivälahjan paketoituina, ja annoin nimipäivälahjan, joka oli suklaarasia (eri alkoholisorteilla täytettyjä pikku suklaapulloja kellotaulun muotoon aseteltuina).
- Katso, tästä näin alat ottaa ja aina tasatunnein avaat seuraavan.
- Pitääkö mun nousta jo kuudelta juomaan?!
- Ei ei, sä voit aloittaa ihan mistä numerosta tahansa.

Luin mökillä Michael Cunninghamin Illan tullen- romaanin, joka oli todella hyvä. Laadukas kaikin puolin. Sellaista tekstiä ihmisen tulisi lukea useammin kehittääkseen kielen- ja muutakin tajuaan. Minun piti säästää se Kreikkaan mutta en malttanut. Matkalukemisen valinta on todella tarkkaa puuhaa! Silloin Santorinilla minulla oli se Lionel Shriverin Kauas pois, ja sen hyvyys heijastui koko lomaan. Siitä innostuneena hankin saman kirjoittajan järkälemäisen "Syntymäpäivän jälkeen", mutta nyt minua pelottaa ottaa sitä mukaan tai ylipäätään aloittaa sitä, koska pelkään, etten pidä siitä yhtä paljoa ja petyn. Otan varmaan Mari Jungstedtin Gotlantiin sijoittuvia pokkareita ja sitten jotain muuta, mutta mitä?! Olen jo aivan hermona! Viime vuonna nautin Virpi Hämeen-Anttilan Helsinkiin sijoittuvasta dekkarista, mutta se oli sattumaa, sillä kirja löytyi hotellin kirjahyllystä, joten en voi ottaa sen valinnasta ansiota itselleni. Aika alkaa käydä vähiin, sillä lähtö on jo lauantaina. Ainakin neljä kirjaa pitää olla siltä varalta, että yksi osoittautuu huonoksi ja pitää jättää kesken. Eräs ehdokas on Tuomas Vimman Vasen ranta. Mieskin on nyt innostunut hänen tuotannostaan.

Yhtenä aamuna viime viikolla pyöräilimme Roihuvuoren kirsikkapuistoon. Oli kyllä kaunista. Ruoho oli vielä kasteessa ja kangastossuni kastuivat pahan kerran. Joku kuvasi ylioppilasneitoa puiden lomassa.

Mäyräkoira tuli tekemään tuttavuutta kanssamme. Loikoilimme nurmella jonkin aikaa ja poljimme sitten suoraan Altaalle. Kun tuli nälkä, kokosimme kamppeemme ja ostimme Kauppatorin nakkikojusta hirvenlihapiirakat, jotka menimme syömään Espan puistoon. Tuntui ihan lomalta, vaikka menin vielä iltapäiväksi töihin bikinien jättämät rajat räikeinä loistaen. Helle sen lomafiiliksen tekee. Varvastossut ja heiluvat helmat. 

Ava on iloksemme alkanut näyttää joka sunnuntai-ilta ruotsalaisia rikoselokuvia ja Ylellä on alkanut uusi hauska sarja "Bonusperhe". Sekin on ruotsalainen. Pakko myöntää, siellä osataan tehdä mahtavaa viihdettä. Ja pelata jääkiekkoa.

Blondie: Long Time https://www.youtube.com/watch?v=gaL-G9zVxzk

Paikkoja

Annetaanpa taas koordinaatit ja kerrataan viime aikoina tapahtunutta. Ensimmäisenä uusi kirjailijatuttavuus. Olin selannut jotain vanhaa kuvalehteä, jossa oli maininta Tuomas Vimman esikoiskirjasta Helsinki 12. Jostain syystä kiinnostuin. Pari päivää myöhemmin löysin sen Iso Roban Fidan hyllystä ja ostin. Otin sen mukaani Tukholmaan hyttilukemisekseni. Aloin lukea. Hermostuin ja ärryin siitä kielenkäytöstä ja öykkäröinnistä niin, että heitin ensimmäistä kertaa elämässäni kirjan roskikseen. Kuului vain vaimea kumahdus. Koska olin reissussa yksin ja olin jo tuijotellut merelle melko pitkään, kaivoin kirjan roskiksesta ja annoin sille uuden mahdollisuuden. Olin edelleen hyvin suutuksissani, mutta sitten aloin tottua siihen kieleen ja tapahtumat veivät mukanaan niin, että seuraavana päivänä luin Vimmaa vimmaisesti useammallakin puistonpenkillä ja havahduin vasta, kun joku pappa tuli kysymään missä on lähin Handelsbankenin konttori. Ja kun en ehtinyt kirjaa aivan loppuun matkan aikana, pysähdyin Suomenlinnan lauttarantaan penkille lukemaan viimeiset sivut, ennen kuin hilasin vetolaukkuni Espaa pitkin kotiin.

Kävelin taas aika lailla. Joku kumma vetää minua aina välillä Södersjukhusetille, vaikka se on ankeista ankeimman näköinen rakennuskompleksi. Mutta kun sinne sijoittuu aina niin paljon äksöniä ruotsalaisissa rikossarjoissa, joiden suurkuluttajia olemme. Niinpä maleksin taas siinä liepeillä aikani, kunnes laskeuduin rappusia Ringvägenille ja sukelsin Söderin uumeniin löytääkseni lähimmän kaupan, josta saisin nenäliinoja ja vettä. Ja kuinka ollakaan, paria päivää myöhemmin Beckissä legendaarinen Mikael Persbrandtin esittämä Gunvald Larson- hahmo veti Södersjukhusetissa viimeisen henkäyksensä (koska tuottajat olivat kyllästyneet päihdeongelmaisen Persbrandtin konstailuun ja kirjoittivat hänet ulos sarjasta. Nythän hän on lehtitietojen mukaan ollut raittiina jo kolme vuotta.)

Pääsiäisenä kävimme Oulussa, ja nyt se totisesti oli viimeinen kerta Myllyojalla, sillä miehen sisko ja miehensä ovat ostaneet asunnon kerrostalosta Tuirasta ja muuttavat sinne vielä ennen kesää.  (Tällä kertaa matkalukemisena Tuomas Vimman Gourmet, mieskin luki sen ja piti hauskana). Kävimme katsomassa heidän uutta kotiaan. Oikein viehättävä ja näköalat ovat hienot. Mies on asunut nuorukaisena samassa talossa kiinni olevassa pienemmässä talossa ja heidän äitinsä kivenheiton päässä. 

Saapa nähdä miten he sopeutuvat uuteen ympäristöön yltiösosiaalisen Myllyojan jälkeen. Mylliksellä ovet ovat aina auki ja niistä myös kuljetaan. Ensimmäisenä iltana sisään tulivat Atte ja Raija kadun toisesta päästä. Aamulla ovesta tuli se naapuri, jolla on kesäisin kanoja. Nyt hänellä oli kädessään folioon pakattu kimpale savustettua lohta, jota "hullu ranskalainen vävy" oli halunnut väen vängällä valmistaa iltamyöhällä, vaikka tulisija oli pitänyt kaivaa ensin esiin metrin korkuisesta hangesta. "Se niin tykkää lohesta", naapuri selitti.

Päivällä miehen sisko puolestaan keksi, että Aten ja Raijan tuoma kuohuviinipullo oli edelleen avaamatta ja että meidän pitää ottaa se kainaloomme ja mennä heille tyhjentämään se porukalla. Ketään ei ollut kotona. "Voidaan me silti tässä istuskella" miehen sisko sanoi aurinkoisella terassilla. Tuttu tuskan hiki alkoi taas kohota otsalleni. "No ei todellakaan ruveta ryypiskelemään kenenkään vieraan pihassa, kun ne eivät ole kotona!, sähisin. Miehen sisko soitti Raijalle. He olivat kaupassa. Kun he tulivat, Raija kysyi ihmeissään miehen siskolta onko hän unohtanut, missä avaimia pidetään. "Kai sinä tajuat, ettei tuommoinen käy päinsä kerrostalossa?", varmistin miehen siskolta myöhemmin. "He he hee!", hän vastasi.

Tulin Oulun reissun aikana kipeäksi ja olen herännyt monena yönä hakkaaviin yskänkohtauksiin. Pelkään oikeasti vielä yskiväni silmät päästäni tai kylkiluuni hajalle. Parempaan päin tässä silti ollaan menossa, mutta hengästyn yhä poikkeuksellisen herkästi. Siksi olikin ehkä typerää, mutta myös hyvin antoisaa lähteä pitkälle kävelyretkelle Pispalaan, kuten sunnuntaina tein käytyäni ensin tapaamassa isoasiskoa. Sisko oli kyllin röyhkeä pyytääkseen kahta Lidlin kevytkolapulloa. Lidlin pullot ovat kahden litran pulloja ja matka Hallituskadun Lidlistä Koulukadulle tasaista uuvuttavaa ylämäkeä! Saavuin perille nyreänä, hiessä ja sydän takoen ja ojensin siskolle megapullot colaa, värivoiteen, tupakat ja uuden t- paidan teatraalisesti läähättäen. "Kiva!", hän sanoi. Sitten hän näytti minulle jotain vanhaa äänestysaiheista Putous-sketsiä YouTubesta. Lidlissä nuori kassaherra tervehti minua: "Moikkelis koikkelis!".

Taivalsin Pyynikinharjun ja Tahmelan kautta Pispalaan, jonne olin hinkunut jo pidemmän aikaa, mutta aina aikaisemmilla Tampereenreissuilla oli ollut huono keli tai pimeää tai jotain muuta. Nyt sää oli otollinen, vaikka oli siellä vielä sohjoa maassa. Pispala on hulvaton! Upeita taloja ja uskomattomia röttelöitä rinta rinnan. Järvinäköalalla, parhaassa tapauksessa kahdella.

Pieni tyttö oli kävelyllä äitinsä ja isänsä kanssa. 

- Myrrkkymarrjoja!, hän kiljaisi.

- Eihännoo, ku rruusummarrjoja, äitinsä selitti. - Niistä tehrräään tarrhaan rruusummarrjasoppaa!

Lauri Viidan muistomerkin luo pyrähti äiti parin lapsensa ja yhden ulkomaalaisen vieraan kanssa. Eksoottisempi otus seisoskeli paikallaan sohjossa hämillisen näköisenä äidin osoitellessa kivilohkareita ja selittäessä:

- Lauri Viita...ööö...literature...poems!

- Mikä tää oikein on? hän lapsensa kyselivät hypellessään ympäriinsä.

Ulkomaalainen pälyili varovasti ympärilleen ja lapset huusivat että "lähretään meneen täältä". 

Täytyy mennä kesällä uudestaan. Pispalan portaat ja flunssatoipilaan sydän eivät ole aivan ykkösyhdistelmä. Mies on asunut nuoruudessaan jonkin aikaa myös yhdessä Pispalan röttelöistä. 

Kerroin isälle näkemästäni.

- Sun taitaa jo tehdä aika paljon mieli muuttaa Tampereelle? isä sanoi.

- No ei kyllä tee.

- Hanna, tules tänne! äiti huusi epätavallisen käskevään sävyyn makuuhuoneesta. Menin katsomaan mikä hänellä on hätänä.

- Katso tuota iltaruskoa, hän sanoi. 

Se oli kieltämättä upea. Pinkkiä, oranssia, persikkaa ja aprikoosia.

- Mites se sun loru menikään? Iltarusko hyvä rusko, aamurusko päivän pasko?

- Niin juuri!

Lassi Valtonen: Pispala https://www.youtube.com/watch?v=dYU008bN0oA

Onni on istuva angorasukka

Heipä hei ja tervetuloa kesäaikaan! Mitäs tässä nyt on tapahtunut? Olen tietysti lukenut kirjoja. Putkeen kolme todella hyvää: Anja Snellmanin Pääoman, Kristiina Hanhirovan Rakkautta, rukouksia ja rauhoittavia, sekä Antti Heikkisen Juicen elämästä kertovan Risaisen elämän. Kaikkia voin suositella lämpimästi, ja suosittelenkin. Mies on jo lukenut Hanhirovan kirjan ja se käynnisti meissä molemmissa runsaasti pohdintaa. Pikkusiskoa patistan lukemaan Pääoman ja mies lukee jälkeeni Juice-kirjan. Hän sai sen romua keräävältä ja kaupustelevalta ystävältään, mutta minä olin nopeampi ja sieppasin sen oitis luettavakseni, joten hän joutuu vähän odottelemaan. Odotellessaan hän lukee Finlandia-voittajaa Niemeä, jonka saimme puolestaan miehen siskolta jo ennen joulua. Mies kehuu kirjaa vuolaasti, mutta edistyy luku-urakassaan tuskastuttavan hitaasti.

 Tietysti olen myös tehnyt töitä niin lelukaupassa kuin kotona nojatuolissakin. (Minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni tilanne, että saan rahaa kynäilystäni, mutta en uskalla sanoa mikä se on, ettette menetä uskoanne astr...tarkoitan elämään).

Lelukaupassa kuulee tietysti monenlaisia lasten ja aikuisten välisiä dialogeja, ja yleensä neuvottelut ovat pitkiä, uuvuttavia ja tunteikkaita. Niinpä eilen olikin virkistävää kuulla harvinaisen ytimekästä sananvaihtoa.
Lapsi: "Minä haluan tämän!".
Äiti: "Et saa."
(x 3,  painotuksia ja intonaatiota varioiden)

Eilen lelukaupassa kävi myös tuttu tv-kasvo (ja sitä edeltävänä päivänä miesnäyttelijä kyselemässä valkoista nauhaa, oli menossa Jussi-gaalaan) lapsensa kanssa. Lapsi halusi ja sai jousipyssyn. Lähtiessä tv-kasvo harjoitti tapakasvatusta.
- Mitä sanotaan, kun lähdetään kaupasta?
Lapsi kääntyi minuun päin, katsoi silmiin ja kajautti:
- Oikein mukavaa loppupäivää sinulle. Ja hauskaa virpomista!"

Tänään on tosiaan taas se päivä, kun saa pelätä ovikellon soivan. Kysyin eilen pikkusiskolta miten hän on varaututunt. Hän oli tajunnut asian vasta illalla ja soittanut paniikissa miehelleen, joka onneksi oli kaupungilla.
- Moi, huomenna on palmusunnuntai!!!
- Voi v...u!, kuului miehen vastaus.

Kuten kuvista näkyy, olemme käyneet pikku retkellä Tallinnassa. Söimme todella hyvät pizzat Pizza Grandessa vanhassa kaupungissa. Rakastan pizzaa. Pizza on hyvää! Makuni ruuan suhteen on yksinkertainen, samoin kuin miehellä. Olen pohtinut, että olen joko todella taantunut, tai vaihtoehtoisesti lapsinero, sillä minulle valkeni jo hyvin varhaisessa vaiheessa, että elämän ihanimpia asioita on köllöttää sängyssä tai istua nojatuolissa toisessa kädessä hyvä kirja ja toisessa juustoleipä. 

Miehen lapsuudenperheessä harrastettiin sunnuntaisin ravintolapäivällisiä, ja hänen ihanimpia muistojaan ovat ne kerrat, kun hän onnistui jotenkin keplottelemaan vapautuksen ravintolareissusta ja  sai sen sijaan rahaa pariin nakkikoppihodariin.

Eilen me kuitenkin jouduimme syömään hienommassa ravintolassa, sillä meillä oli satasen edestä Diners vouchereita, jotka olivat menossa umpeen. Psyykkasimme toisiamme etukäteen.

- Me taistellaan tää!

- Voihan siellä olla ihan kivaakin...

No, voin sanoa, ei ollut. Jos nauttisin siitä, että saan istua kilinässä ja hölinässä ja tulen viiden minuutin välein keskeytetyksi, voisin yhtä hyvin tehdä sitä työtä, mihin minulla on koulutus. Siitä saisi rahaakin. Mutta hinta on silti liian kova, ei pysty. Söimme lihaa. Oli oikein maukasta, niin kuin meistä kaikki aina on. Minä join 12 euroa maksavan gin tonicin (maitolasillinen jäitä, pari puolukkaa ja joku appelsiininkuori), sekä lasillisen punaviiniä (tarjoilija ehdotti heti ja suoraan listan kalleinta, sanoin, että tuo sitä sitten, ihan hyvää se oli), mies joi olutta. 

Tuskastuimme aika nopeasti siihen kekkelehtimiseen ja jatkuvaan kyselyyn ja minä olin närkästynyt siitä, että meidät alun alkaen jo otti vastaan vain englantia puhunut tarjoilija. Minähän osaan, mutta joku voi mennä jo siinä vaiheessa pahasti lukkoon. Ja aivan erityisesti minua ärsyttää se, kun näen miten ruuan kritisointia siirretään sukupolvelta toiselle, ikään kuin ronkelius ja epäkohtien löytäminen olisi suurikin hyve. Minusta se on lähinnä räävitöntä, kun puolet maailmasta näkee nälkää. Miksi nirsot ihmiset ylipäätään vaivautuvat ravintoloihin, kun kaikki on heidän mielestään kumminkin paskaa? 

Me söimme vain pääruuat ja lähdimme litomaan. Vouchereista meni pari kymppiä hukkaan, mutta homma tuli kuitenkin hoidettua. 

Vuodatin kokemukseni pikkusiskolle. Hän komppasi täysillä ja kertoi, miten he olivat olleet ihan tavallisessa pizzeriassa (hekin rakastavat pizzaa, pizza on hyvää!). Viereisessä pöydässä oli aterioimassa perhe, johon kuului noin viisivuotias lapsi.

- Miellyttääkö annos? isä kysyi johdattelevasti, ja lapsen vastausta kuuntelematta jatkoi:

- Tiedäthän, että annoksen voi aina lähettää takaisin?

Ilmeisesti lapsi ei kuitenkaan keksinyt mitään, millä hyppyyttää tarjoilijaa, kunnes tuli jälkiruuan aika. Silloin hän (varmaan isänsä suosion toivossa) keksi, että olisikin ehkä mieluummin ottanut suklaa- kuin lakritsijäätelöä. Voi isän riemua ja tyydytystä, kun sai opastaa lastaan tarjoilijan komentelun alkeissa.

Mitäs muuta? No, olen käynyt tietysti Tampereella. Siellä missä isosisko asuu, on töissä miehen ystävä Juho (mikä ei ole hänen oikea nimensä, paitsi meille). Hänkin täyttää tänä vuonna 50 vuotta. Hän valitteli olevansa vetämätön ja väsynyt ja arveli sen johtuvan korkeasta iästään. Minä valitin samaa (joskin itseäni riivannee etupäässä vuodenaikojen vaihtumsesta johtuva hankala olo, sama tulee vastaan taas lokakuussa, kellon siirtämisen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä). Juho keksi, että isosisko, joka on meitä seitsemän vuotta vanhempi, voisi toimia eräänlaisena viisikymmpiysvalmentajana ja luotsata meidät mahdollisimman kivuttomasti uudelle vuosikymmenelle. Isosisko heilutteli huolettomasti käsiään ja sanoi, että ensinnäkin teidän on hyvä tiedostaa, että tehän voitte elää vaikka satavuotiaiksi. Haukoimme kauhuissamme henkeä.

- En mä ainakaan jaksa elää niin kauaa...!

- No en minäkään!

Äidin joulukaktus luulee, että nyt on joulu ja pukkaa kukkaa. Vaihdoin punatulkkukuvioiset keittiönverhot vaaleisiin läpikuultaviin kesäverhoihin. Haeskelin lapsuuden lempikirjaani, Valittujen palojen isoa karttakirjaa, mutta en löytänyt. Vanhemmathan eivät heitä mitään pois, joten luulin jo kirjan kulkeutuneen mökille, mutta sitten äiti kehotti katsomaan kaapista ja siellä se oli! Kirjan selkämys on teipattu roudarinteipillä, sillä se on vaurioitunut kaiken sen päällä makoilun seurauksena. On käsittämätöntä, miten huono maantietämys minulla on ottaen huomioon ne sadat tunnit, jotka olen vietttänyt lapsuudessani karttakirjan parissa. Mies opetteli lapsena kaikkien maiden liput ja muistaa ne yhä. Minä olen lipuissakin aivan toivoton.

Lopuksi vielä tuosta otsikosta. Se on totta joka sana! Silloin syksyllä, kun minulla oli se kirpputoripöytä Vuorimiehenkadun Kanuunassa, siellä oli joku tuonut ilmeisesti lopettaneen sukkakauppansa ylijäämävarastot myyntiin. 100% angorasukkia. Kokoluokkia oli kaksi: 35-38 ja 39-41. 35 numeroiseen jalkaan tarkoitettu sukka tuntuu ahdistavalta! Mutta jostain syystä minä kuitenkin ostin niitä pienempiä ja voi elämä, miten mahtavalta tuntui, kun sukka istui kuin hansikas (paitsi että nekin ovat minulla liian suuret, ja oikeastaan mallia tumppu)! Ostin heti monta paria, ja nyt minulla on niitä mittava varasto. Ne kestävät hienosti käyttöä ja konepesua. Olen varustanut myös miehen sekä pikkusiskon perheen angorasukilla. Ehdottomasti yksi parhaita asioita, joita viime vuonna tapahtui. 

Edelleen olen joka aamu iloinen ja kiitollinen saadessani vetää hyvin istuvat laatusukat jalkaani.

Mutta nyt on mentävä. Olen istunut koko tämän ajan kuoriva kurkkunaamio kasvoillani ja se on kovettunut kivikovaksi ja pusertaa naamaani joka suunnasta. Hauskaa pääsiäistä!

Blondie: Heroes https://www.youtube.com/watch?v=ABEqQKlWLC0

Myöhästyneet

Minulla oli eilen vapaapäivä. Aloitimme miehen kanssa aamun englantilaisella aamupalalla ja katselemalla YouTubesta miehen lempikappaleita. Katsoimme muun muassa Juicen ja Mikko Alatalon viimeistä konserttia. Viidennentoista yön aikana Juice pyyhkäisi poskeltaan kyyneleen.

- Pari viikkoa tuon jälkeen hän oli jo kuollut, mies sanoi.

Lähdimme ulos nauttimaan hienosta pakkaspäivästä. Pakkasin reppuuni kaakaota termospullossa. Mies haki Forumin Alkosta pienen pullon brandya terästykseksi. Matkalla Talvipuutarhaan kyselimme toisiltamme kaikenlaista.

- Arvaa mikä yhdistää mua ja Jack Nicholsonia?

- Sama syntymäpäivä?

- Ei. Sekin on ollut töissä lelukaupassa.

- Missä suomalaisessa kappaleessa mainitaan kaakao?

- Varmaan monessakin...

- No sano yksi.

- Ööööö, ei tule mieleen...

- Tuomari Nurmion Maailmanpyörä palaa.

- Jaa.

Talvipuutarhassa oli hääpari kuvattavana. Valtasimme pöytäryhmän nurkasta ja tuijotimme häpeilemättä. Ryhdyimme kaakaoimaan. Koska miehen terästetty kaakao kesti kauemmin nauttia kuin omani, sanoin lähteväni katsomaan karppeja. Minuutin kuluttua mies hilautui kylkeeni ja näytti ihan erilaiselta kuin hetki sitten. Hän löi eteeni puhelimensa, jossa oli viesti Arskalta, (joka ei tietenkään ole hänen oikea nimensä, paitsi meille). Siinä luki, että Vilho (joka ei tietenkään ole hänen oikea nimensä, paitsi meille) oli kuollut aamulla. Ei sen pitänyt olla yllätys, mutta silti se oli. Vilho sairasti eturauhassyöpää. Sen toteaminen kesti aikansa, sillä pitkään oireet pantiin rankan fyysisen työn teatterin lavastusten parissa piikkiin. Kun syy sitten selvisi, lääkäri sanoi, että et sinä tähän kuole. Mutta eilen aamulla Vilho kuoli kumminkin ja juuri siihen.

Vilho, joka rakasti Skotlantia ja osasi puhua gaelia (tai mistä minä tiedän, vakuuttavalta se ainakin kuulosti). Vilho, joka oli ollut jo koulussa hyvä englannissa ja kirjoittanut sen yo-kokeissa "vuosikurssinsa kolmanneksi parhaana", kuten tilastoja rakastava mies muistaa. (Hänen toinen ystävänsä oli ollut toiseksi paras ja hänestä tulikin kääntäjä. "Kuka oli paras?" erehdyin kerran kysymään. "Jaakko Hämeen-Anttila". Niinpä tietysti.) Vilho, joka oli nuorena hyvä pelaamaan jääkiekkoa ja ehti aina riisua silmälasit käteensä suojaan ennen kuin taklasi vastustajaa. Vilho, jota meidän oli määrä mennä katsomaan pääsiäisenä. Junaliput ovat tuossa pöydällä.

- Mä tiesin, mies sanoi jälkiviisaana. Tai mun olisi pitänyt tietää silloin kun mä sanoin että pääsiäisenä ja Vilho sanoi että silloinko vasta, mutta sitten se sanoi, että se onkin tosi hyvä. Mutta ei se ollut. Me myöhästyttiin. Pahasti.

Tekstiviestit alkoivat laulaa. Miehen sisko laittoi kuvan kallasta. Minä vastasin kuvalla esikoista. Mies kaatoi loput brandystään termospullon korkkiin ja nosti maljan Vilholle.

Mietin, miten Hude (se ei tietenkään ole hänen oikea nimensä, paitsi meille) jaksaa. Vilho oli sanonut hiljattain  miehelle, että parasta tässä loppuvaiheessa on se, että saa olla kotona ja Huden kanssa. He olivat olleet yhdessä iät ja ajat. Kerran Hude oli lähettänyt tutun taksikuskin hakemaan miestään kaupungilta, jossa hän oli ollut juopottelemassa ystävänsä, sanotaan vaikka Korhosen (tämä ei takuulla ole hänen oikea nimensä, edes meille, koska mies ei muista eikä tunne kyseistä tyyppiä, mutta juttu on hauska) kanssa. Taksikuski oli yhyttänyt kaksikon jossain sillalla ja rullannut ikkunan auki. "Minulla olisi sellainen viesti välitettävänä, että Rosendahl kyytiin ja Korhonen voi painua vittuun".

Viime kesänä näimme Vilhon ja Huden miehen siskon luona Myllyojalla.

- Sinähän näytät hyvinvoivalta, sanoin. Onko se totta vai pelkkää pintaa?.
- Pelkkää pintaa, Vilho sanoi.

Itkimme vähän Talvipuutarhan nurkkapöydässä. Toinenkin morsian ilmestyi kuvattavaksi.
 - Onko tuo mennyt naimisiin itsensä kanssa, kun sulhasta ei näy mailla halmeilla, ihmettelin.

Kävelimme Töölönlahtea jäätä pitkin kotia kohti.
-Mitä jos Vilho syntyisikin uudelleen? Vaikka joutseneksi?, mies tuumi.
- Ai jo näin pian?, minä emmin.
- Miksei muka?
Jää narahteli. Minä hermostuin ja halusin kiristää tahtia.

 Mies halusi mennä vielä U. Kalevaan oluelle. Lupasin tarjota.

- Kahvi ja olut, kiitos. sanoin baarimikolle.
- Minun ystäväni kuoli tänä aamuna, mies sanoi.
- Otan osaa, sanoi baarimikko.

Menimme istumaan.

- Hirviää musiikkia, mies jupisi. Baarimikko vaihtoi Leevi and the Leavingsiin.

Muita kuulumisia. Olemme nauttineet talvikeleistä. Kävimme jopa uimassa Helsinki Sea Poolilla. Allas oli ihana, mutta pukuhuoneessa oli melkoiset pylly-vasten-pyllyä- karkelot. Turhan ahdasta minun makuuni. Ulkopuolella joku tyttö istui bikineissään pakkasessa aurinkotuolissa.

 Kävin Tampereella, koska olin luvannut olla äidin seurana, kun isä oli Helsingissä veteraanien lentopallon SM-kisoissa. Kuulin aamulla sänkyyni, kun äiti toivotti isälle onnea ja pyysi tätä tulemaan terveenä kotiin. Hän tulikin. Ja vielä kultamitali kaulassa! Tellervo Koivisto oli ojentanut sen ja kätellyt. "Oltiin me aika ylivoimaisia", isä totesi vaatimattomasti.

Tukholmanystävä nimitti minua taannoin "Palatsikissaksi" mukavuudenhaluni vuoksi. Ja sitten sainkin sellaisen uudesta keräilysarjasta lelukaupassa. Se on näköjään kohtaloni. Olkoon toteemieläimeni yksisarvisen ohella.

PS. Vilhon viimeinen facebook-päivitys koski unta, jonka hän oli nähnyt. Siinä hänet oli värvätty bussikuskiksi Edinburghiin ja kun hän oli empinyt osaako vaihtaa vaihteita ja pysähtyä oikeilla pysäkeillä, hänelle oli vakuutettu, että kaikki menee hienosti.

The Pogues: If I Should Fall from the Grace with God: https://youtu.be/B4v6aNjGFFk