keskiviikko 29. elokuuta 2012

Kärsimättömyyden kirot



Olen kärsimätön. Niin kärsimätön, etten millään voi odottaa Suurimman Pudottajan etenemistä täällä Suomessa, vaikka ohjelma tulee joka päivä.  Ei riitä, että olen jo onkinut selville  kuka voittaa (ja että voittaja on tähän mennessä pannut jo sileäksi voittamansa 250 000 dollaria).  Sen lisäksi kävin taas googlettamassa osallistujia ja nyt olen ihan hämilläni. Vielä aamulla kaikki oli ihan selvää. Finaalinelikkoon selviytyivät Koli, Mike, Daris ja Ashley. Kilpailu kovenee. Nyt ei enää voi kannustaa yhtä paljon kaikkia, nyt pitää valita puolensa. Eikä se niin vaikeaa olekaan. Daris, se käkkäräpää, on suloinen ja hiljainen ja kiltti. Kannatetaan! Mike on niiiiiiin ylipainoinen vieläkin, laihdutettuaan 90 kiloa, että hyvä kun pääsi finaaliin, hän tarvitsee sitä.  Mutta hän ei ole suosikkini. Koli on ärsyttävän itsevarma ja uhoaa varmaa voittoaan ja mikä pahinta hän äyskäisi ikävästi suloiselle Darisille, joten hän saisi mielellään saada pienen  näpäytyksen. Jääköön viimeiseksi! Platinanvaalea Ashley on kaikkein ihanin ja ainoa nainen ja niin tosi suloinen, että vaikka Dariskin on ihana, niin Ashley saisi kaikkein mieluiten voittaa. Hän on jo nyt pudottanut painoaan enemmän kuin kukaan nainen Suurimman Pudottajan koko historiassa! Oma järjestykseni oli siis selvillä, ja sitä helpotti suuresti kun oli yksi selkeä inhokki: Koli.  Mutta nyt googlettaessani törmäsin uutiseen, että suloinen Ashley on menossa naimisiin nokkavan kopean Kolin kanssa!!! Ja koska en voi kääntää selkääni suloiselle Ashleylle, minun on kai ruvettava katsomaan Koliakin uudella silmällä ja koitettava löytää hänestä edes jotain rakastettavaa. Voi miksi miksi miksi meninkään työntämään nenäni People-lehden juorusivustolle???!!!

Niille teistä, jotka ajattelevat parhaillaan, että hanki nyt jo hyvä nainen ELÄMÄ, voin sanoa, että olen ihan juuri kohta aikeissa tehdäkin sen. Mutta ensin pitää kertoa vielä yksi toinenkin tärkeä juttu. Nimittäin siitä hunajaisesta brittikokista, Nigella Lawsonista, joka kokkaa aina kaikkea voista ja sokerista ja pekonista ja laardista ja menee vielä yöllä hakemaan kaapista lisää välipalaa. Siitä, joka näyttää 52-vuotiaana kolmekymppiseltä, enintään. Nyt hänkin on laihtunut vaikka millä mitalla. Vaivaisenluuleikkauksen jälkimainingeissa, koska ei kuulemma enää päässyt kipeillä jaloillaan könyämään jääkaapille niin usein kuin halusi. Ihan vain puolivahingossa. Muka.

Minä sen sijaan poljen kuntopyörää kuin hullu enkä syö lainkaan karamellejä enkä muitakaan herkkuja ja olen ottanut laihdutushankkeeseeni mukaan myös universumin.  (MINÄ lupaan huolehtia kuntoilusta ja terveellisestä ruokavaliosta, UNIVERSUMI huolehtikoon painon putoamisesta). Mutta vaikka hoidan oman puoliskoni moitteettomasti, en silti laihdu yhtään. Sen on oltava universumin vika!

The five stairsteps: Ooh child: http://www.youtube.com/watch?v=bmDakhg45rk

tiistai 28. elokuuta 2012

Samettisumakin siimeksessä



Mikähän siinä on, että jotkut päivät ovat kuin vesivelliä ja toiset taas kuin herkkuja suoltava runsaudensarvi tai kuusen alla kutsuvana kimalteleva lahjaröykkiö? Eilinen oli vesivellipäivä, tänään oli runsaudensarvipäivä. En osaa selittää miten elämä voi tuntua niin erilaiselta peräkkäisinä päivinä (tai itse asiassa osaisin kyllä), mutta tänään ei tee mieli ruotia eikä ainakaan valittaa. Tämän päivän sana ja teema olkoon kiitollisuus!
Jo aamusta olin uskomattoman tehokas ja omasta mielestäni myös nerokas. Minullahan on meneillään kuntoprojekti. Treenaan kuin fan enkä soisi sen päättyvän ennen kuin olen muuttunut fatista fitiksi. Mielenkiintoni lopahtaa parhaimmillaankin nopeasti ja siksi joudun keksimään itselleni viihdykettä ja uusia koukkuja. Olen myös ajatellut jo jonkin aikaa, että olen hullu, jos annan kovalla vaivalla opiskelemani italian kielen unohtua. Olen kokenut hyödylliseksi konstiksi sen, että katsoessani englanninkielisiä elokuvia laitan niihin italiankielisen tekstityksen. Mutta aniharvassa leffassa on italiankielinen tekstitys. Siksi olenkin tullut ronkeliksi elokuvaostoksilla ja kelpuutan vain leffat, joista tämä ominaisuus löytyy. Jos tarjolla on italiankielinen tekstitys mukana on usein myös italiankielinen ääniraita, mutta jos kyseessä on leffa jonka tuntee jo ennestään ja jota rakastaa, ei sitä voi käyttää. Esimerkiksi Jane Austenin Järki ja Tunteet-leffassa sellainen olisi, mutta on aivan mahdoton ajatus, että suosikkini Hugh Grant tai Alan Rickman puhuisivat vieraalla äänellä! Tai edes Emma Thompson ja Kate Winslet. Mutta Täydelliset Naiset on eri juttu. En ole koskaan jäänyt sarjaan koukkuun eikä minulla ole mitään intohimoja sitä kohtaan. Ja silti se on erinomaisen viihdyttävä sarja. Siksi se sopii täydellisesti italiaa kohentavaksi pyöräilyviihteekseni. Italialainen ääniraita, italialaiset sottotitolit ja puolitoista tuntia pyörän selässä meni kuin siivillä! Minulla on koko 3. tuotantokausi, melkein 16 tuntia hyödyllistä ” Il nostro matrimonio é finito!”-tyyppistä viihdettä.
 
 

Aivojen ja lihasten yhdistetty jumppa ryhdisti minua niin paljon, että sain viimein  myös palautettua Edingburghin reissulta jääneen jämävaluutan Forexiin. Sain takaisin peräti 27 euroa, joista lahjoitin hetimiten 2 euroa eteenpäin sotaveteraanien syyskeräykseen ja lopuilla ajattelin vähän hummata.  Olen sitä mieltä, että meillä kaikilla on hyvä haltija/tar, joka kunnostautuu erityisesti jollain tietyllä osa-alueella. Joku etenee vaivattomasti työelämässä, jollain on onnea rakkaudessa ja joku rikastuu ihan vahingossa. Oma haltijattareni on ilmeisen jääräpäisesti päättänyt pitää minut käärittynä silkkiin, untuvaan ja kashmiriin  huolimatta siitä että olen käytännössä kroonisen persaukinen. Kiertelin vähän Kallion kirpputoreja ja löysin violetin Peter Hahnin kashmirneuleen 50 sentillä. Minua suorastaan vähän hävettää kertoa tämä. Pelkään, että jos rehvastelen, haltijatar suuttuu ja ylellisten materiaalien vuo ehtyy! 
Kun lähdin saalis kassissani kotia kohti, sillä aloin olla vähän nälissäni ja kun olen nälissäni minusta tulee hirveä, ilkeä raivotar,  Hakaniemessä olikin jokin tempaus ja minulle haluttiin ehdottomasti syöttää ilmainen annos ayervedan oppien mukaan valmistettua kasvisruokaa. Kun nälkäni oli näin hoidettu pois päiväjärjestyksestä, saatoin mennä käyskentelemään suosikkipaikkaani, Kaisaniemen kasvitieteelliseen puutarhaan jossa ensi töikseni liu’utin ballerinani pois jaloistani ja kuljin paljain varpain pitkin sametinpehmää ja moitteetonta nurmikkoa ja katselin ja koskettelin ja haistelin kaikenlaista ja sitten asetuin syrjäiselle penkille lukemaan ihanaa kirjaa, Katherine Centerin ”Everyone is Beautifulia”, jonka päähenkilöön samastun vahvasti (hänkin on pullea, urallaan jämähtänyt ja aloittanut hiljattain treenaamisen ja valokuvauksen), mutta josta en vielä osaa kertoa sen enempää, sillä kirja on kesken. Kohta keitän kahvia ja jatkan sen lukemista.
 
Luettuani kyllikseni, huomasin penkiltä noustessani istuneeni samettisumakin alla (vaikka luulin sitä koko ajan tavalliseksi pihlajaksi). Ihana nimi: samettisumakki! Ja ihana puisto. Kun kuljin kohti ulos vievää porttia näin oksanhaarassa ruokailevan oravan ja puun, jossa oli sydämenmuotoisia lehtiä ja katselin ympäröivää lehtevää vehreyttä ja ajattelin, että jos olisin amerikkalainen ihmettelisin,  että ”Is this for real”.  Mutta koska olen suomalainen, tyydyin vain toteamaan itsekseni, että ”Kyä o hianoo!”
 
Colbie Caillat:You Got Me (Letter to Juliet):http://www.youtube.com/watch?v=swigZ7WoEF0&feature=related

 

lauantai 25. elokuuta 2012

982 tikkiä


 
Tehän tiedätte millainen kirpputorihaukka minä olen. Ja että minulla on projekti, joka tähtää tavarasta luopumiseen eikä suinkaan varastojen kartuttamiseen. Ja te tiedätte myös, että olen viime aikoina ostanut aika monta pokkaria kirpputorilta ja elokuvia myös. Ja iltapukuja! Ja te ehkä ajattelette, että tuolla ei oikein teoria ja käytäntö lyö nyt kättä, mutta älkää olko huolissanne: olen taas varannut kirpputoripöydän pariksi viikoksi syyskuussa ja sinne päätyvät niin iltapuvut, pokkarit ja dvd:tkin ja paljon paljon paljon muuta. Siis todella PALJON. Mutta hulluhan sitä olisi jos ei korjaisi parempaan talteen kivaa turkoosia pashminahuivia, joka on 70% kashmiria ja 30% silkkiä ja maksaa vaivaisen euron tai kätevästi kaupunginosittain jaoteltua ja taiteltavaa Pariisin karttaa tai kolmea paksua laadukasta pöytäkynttilää tai Ralph Laurenin miestenpaitaa. Viimeisimpään törmäsin eilen Kaivarin Kanuunassa, siis siellä itsepalvelukirpputorilla ja laatumateriaaleihin erikoistuneet hyppyseni tunnistivat heti materiaalin oikein laadukkaaksi puuvillaksi ja värin ja koon miehelle sopiviksi, joten pulitin mielelläni paidasta pyydetyt 7 euroa. Mieshän ei vaatteilla koreile, siitä on tainnut olla aiemminkin juttua. Siksi minusta onkin erityisen hauskaa sonnustaa hänet Ralph Laureniin ja lähettää ulos ovesta kuulemaan miten hänen merkkitietoisemmat ystävänsä asiaan suhtautuvat.
Mirva Sopasen Elämäharjoituskirjasta "Aikamme on koittava pian..."
 
En minäkään merkkivaatteista piittaa, mutta jotenkin sitä on kuitenkin tullut vahingossa naistenlehtien ja elokuvien aivopesemäksi niin että jotain vaikutusta tietty nimi saa aikaan.  Ja väittäisinpä, että elokuvalla on osansa myös siinä, että kirpputorilla on niin paljon sähkönsinisiä huippukorkeita, käyttämättömiä satiiniavokkaita ja –sandaaleita myynnissä. Nimittäin juuri sellaiset kengät Sinkkuelämää-leffan Carrie oli hankkinut (tosin Manolo Blahnikit ja niitä ei sentään vielä ole tullut kirpputorilla vastaan) ennen kuin tuli se kauhea häähässäkkäsotku Mr. Bigin kanssa joka johti puolen vuoden eroon ja asuntokauppojen perumiseen ja juuri sen sinisen kengän Mr. Big sitten kuitenkin pujotti Carrien jalkaan kun oltiin taas onnellisia. Mutta takaisin Ralph Laureniin. Halusin miehen arvostavan lahjaa, joten googletin vähän ennen kuin hän tuli kotiin ja sain selville monta mieltä kohottavaa seikkaa (kuten että paita maksaisi netistä tilattuna 120 euroa ja että siinä käytetty puuvilla on todella aivan erinomaisen ensiluokkaista), mutta vasta kun tuli puhe paidan rintataskun logosta (pieni, noin sentin korkuinen poni,  jonka selässä vielä pikkuriikkisempi poolonpelaaja) tiesin osuneeni kultajyvään. Sivustolla paneuduttiin logoon ihan tosissaan ja katsottiin aiheelliseksi mainita,  että tämä hieno pikkuruinen logo on ommeltu  "982 erillisellä tikillä" ja tämän tiedon tiesin hulluudessaan ja turhuudessaan riemastuttavan miestä yhtä paljon kuin itseänikin.  Ja kyllä siitä logosta onkin piisannut juttua. Harmi vain, ettemme millään meinaa muistaa tikkien määrää koskaan oikein. Mies kerskui puhelimessa ystävälleen niitä olevan 465 ja minä korjasin, että ei vaan 672. Mutta nettisivuilta tarkastettuani huomasin, että muistimme pahasti alakanttiin.

Muuten kaikki sujuu Fredrikinkadulla entiseen malliin. Nokkosperhosia lentää sisään miltei päivittäin ja niiden pelastamiseen suttaantuu paljon aikaa. Suurimmassa Pudottajassa oli muodonmuutosjakso ja perheenjäsenet ja ystävät näkivät laihdutusfarmilaiset neljän kuukauden tauon jälkeen ja yleisin kommentti oli ihastunut ja epäuskoinen ”IIIIIIIIIIIIIIIII !”-kirkaisu ja sitten laihtuneiden omaiset taputtelivat ja nostelivat ja tökkivät farmilaisia ja Ashleyn sisko huudahteli huudahtelemasta päästyään, että ”Sinulla on solisluut! ” ja ”Solisluut pukevat sinua!” Eräänä päivänä kanavasurffaillessani huomasin kauhukseni, että televisiossa pyörii joku toinenkin laihdutustositeeveesarja nimeltään ”Tanssi peppusi pieneksi” ja katsoin yhden jakson, mutta päätin sitten etten ala seurata sitä vakituiseen. En jaksa kiintyä niin moneen laihduttajaan kerrallaan, tuntuu että Suurimman Pudottajan osanottajat vievät jo nyt niin paljon huomiotani. Sitä paitsi en halua katsoa niin paljon televisiota. Minunkin pitää laihtua eikä se onnistu jos vain töllötän muiden rehkimistä löhötuolistani.

 
Taiteiden yönä ostimme Rikhardinkadun kirjaston poistomyynnistä pinon sarjakuvia. Mies valitsi mukaan Olavi Vikaisen ”Possun elokuvat” joka on samanlaista riimittelyä kuin Kieku ja Kaikukin. Tämmöistä:  ”Piski pitää muista huolta.  – Lihavuori vyöryy tuolta!" (kuvassa koira pyörittelee hulavannetta, karhu lähestyy) ja sitten: ”Pyörittele tätä, Nalle, ettet sorru läskin alle.” Ja sitten vanne tietysti juuttuu paksun Nallen vyötäisille.  Minä valitsin mm. Mirva Sopasen Elämänharjoituskirjan ja se oli tosi hauska. Nauroin monta kertaa ääneen sitä lukiessani. Haluan jakaa teidän kanssanne yhden Mirvan siivousvinkeistä vastahakoiselle siivoajalle. Sen nimi on ”Kuituliinaenkeli”. Idea on kääriytyä kauttaaltaan kuituliinoihin, ja tehdä sitten lattialla liikettä, jolla on totuttu tekemään hankeen lumienkeleitä.

Abba: Pick a bale of cotton: http://www.youtube.com/watch?v=OkHGRI0uUvo

tiistai 21. elokuuta 2012

Kuumat kivet ja kivikovat kädet



Sain ystävältä syntymäpäivälahjaksi lahjakortin hierontaan. Syntymäpäiväni oli joulukuussa. En käy hierojalla samasta syystä kuin en käy mielelläni lääkärillä tai kampaajallakaan. En pidä siitä,  että minuun kosketaan. Lahja sisälsi sekä kuumakivihieronnan että klassisen  selkä/niskahieronnan. Yhteensä 60 minuuttia. Lahjakortti oli voimassa enää vajaat kaksi viikkoa. Lahjan antaja auttoi minua tekemään varauksen netissä. Kävelin jalkojani raahaten ja käsiäni riiputtaen hierontaani kuin teuraalle.
Minut otti vastaan kaimani ja hän oli aivan ihana vaikka rusikoikin selkääni rentouttavan kuumakivijakson jälkeen uskomattoman ronskein ottein ja kun tunti oli kulunut, olin aivan pyörällä päästäni ja hieronta-alustaa somistivat mustat renkaat siinä kohdassa missä meikatut silmäni olivat olleet. Vinkki: meikkaa hyvin hillitysti tai älä ollenkaan kun menet hierojalle. Ehkä kaikki muut jo tiesivätkin tämän. Kaimani neuvoi minua ottamaan loppupäivän rennosti ja juomaan paljon vettä,  jotta liikkeelle lähteneet kuona-aineet poistuisivat kehosta.  Kuljin maireana pitkin Kamppia ja ajattelin, että aavistavatkohan ihmiset, että tuo on käynyt hierojalla,  mutta mistä he sen oikestaan olisivat aavistaneet kun älysin siistiä meikkinikin ennen lähtöä ja toisekseen, hierojalla käynti taitaa olla kaikille muille ihan arkipäivää. Itse asiassa en taida tuntea montaakaan, joka EI kävisi hierojalla, ja kun he käyvät he omivat heitä hieroneen henkilön  ja kutsuvat häntä omakseen tyyliin ”hierojani sanoi niin ja näin”. Nyt ymmärrän paremmin miksi. Se tuntuu todella kohottavalta! Minun hierojani löysi kiristäviä kohtia selästäni ja niskastani vaikka kuinka monta ja kysyi onko minulla aavistusta mistä ne voisivat johtua. Onhan minulla. Olen jäänyt koukkuun ”The Biggest Loser”- ohjelmaan, jossa überylipainoiset amerikkalaiset tiputtavat painoaan rankalla treenillä ja tiukalla ruokavaliolla varta vasten tätä ohjelmaformaattia varten perustetulla suljetulla laihdutusfarmilla. Katson ohjelmaa ja tanssahtelen miehen edessä ja poljen kuntopyörää ja hoen ääneen että ”Who’s the biggest loser?! - I’m the biggest loser!” ja ihastelen miten jokainen farmilainen on pudottanut painoaan muutamassa kuukaudessa useita kymmeniä kiloja! Ja näen, että he treenaavat tosi kovaa ja yritän pysyä  perässä ja teen satoja vatsalihasliikkeitä, joista viimeiset tietysti kaikkea muuta kuin oikeaoppisessa asennossa ja huiskin käsipainoilla sinne tänne ja siitä tietysti seuraa jos jonkinlaista lihasjumitusta.  Mutta hierojalleni sanon, että olen vähän käynyt salilla. Pitkästä aikaa.
Kauheinta kuitenkin on, että en ole laihtunut paljon mitään! Mies sanoo, että siitä ei pidä välittää, että jos jatkan samaan tyyliin treenaamista (aivan varmasti!) ja syön jatkuvasti vähemmän kuin kulutan (kunniasanalla!), paino putoaa aivan varmasti ajan mittaan.  Mutta jos laihdutusfarmilla joku laihtuu vähemmän kuin kaksi kiloa viikossa, hän pillahtaa itkuun ja treenaritkin repivät epäuskoisina tukkaansa ja pyörittelevät päätään hokien että ”What happened, what happened!!??”.  Ja kyllä se minustakin  on ihan relevantti kysymys.

LeAnnRimes: The light in your eyes: http://www.youtube.com/watch?v=TdXmmc7dKqU&feature=BFa&list=UUCYyEgMmScQ_GUuLMC4IzBw

maanantai 20. elokuuta 2012

Harmin paikkoja


Tässä jokin aika sitten mies puuskahti kiukuissaan, että hän ei kyllä tajua yhtään kun jossain lehdessä oli lukenut, että maailman suosituin artisti on joku ”Huuber Piiber”, että miten voi muka olla maailman suosituin vaikka hän ei ole koskaan tyypistä kuullutkaan. Hänen vähän paremmin kartalla oleva ystävänsä oikaisi, että tarkoittanet Justin Bieberiä. Mies tuhahti että oli mikä oli, semmoinen josta hän ei tiedä mitään, ei voi millään olla maailman suosituin. On niin tuskallista kun maailma ajaa meistä ohi emmekä ymmärrä mitä tapahtuu tai mikä pahinta; ymmärrämme, mutta emme hyväksy ja tajuamme samalla että mielipiteellämme ei ole yhtään mitään merkitystä.  Uusimmassa Opettaja-lehdessä kuusamolainen opettaja kirjoitti siitä, miten kova painostus nykyään opettajillakin on käyttää sosiaalista mediaa, ja pahoittelee, että opettajaa, joka ei halua liittyä ”some-seurakuntaan” pidetään teknokratian kerettiläisenä. Hän itse viihtyy paremmin illat hiljaisuudessa lueskellen kirjoja ja kysykää vain samastunko tyyppiin vahvasti vai TODELLA vahvasti. Lisäksi hän toteaa ihan oikeutetusti, että jos ja vaikka opettajalta vaaditaan enemmän sosiaalista mediaa, hän ei suinkaan ole oikeutettu vaatimaan muilta enemmän kirjallisuutta. Ja pienikin huolen ilmaus kirjoitustaidon rappeutumisesta tulkitaan tietotekniikan kehityksen vastustamiseksi.

Muutenkin työelämä on taas näyttäytynyt aivan oksettavana. Mies kysyi eilen koulunsa erään uuden linjan johtajalta, että oliko vaikeaa löytää fysiikan ja kemian kursseille opettajia ja hän vastasi iloisesti, että voi veikkonen, ei ollenkaan. Muutamia opetustunteja himoitsevia oli kymmenittäin, joukossa useita tohtoreitakin. Ja miehen sisko poikkesi eilen ja sanoi olevansa jo nyt niin pyörällä päästään, että hänellä menevät sijamuodot ja sanaluokat sekaisin, ja että heti ensimmäisenä päivänä oli tehty tiettäväksi, että sijaisia ei sitten saa palkata ja rehtori haluaa jokaiselta KOKO LUKUVUOTTA koskevat tuntisuunnitelmat joka ikisen oppitunnin osalta. Haloo?! Ja sokerina pohjalla luin jostain jutun Kampin uudesta Hiljaisuuden kappelista ja siinä sanottiin, että yksi suuri käyttäjäryhmä ovat työssäkäyvät ihmiset, jotka kokevat itsensä kiusatuiksi tai muuten uupuneiksi työssään ja tulevan kappeliin ruokatunnilla itkemään. En voi käsittää. Osalla on ihan liikaa töitä, osalla ei ollenkaan. Kaikki ovat tyytymättömiä, turhautuneita ja vihaisia ja sitten masennutaan, niin kuin Neil Hardwick, jonka mainion tilityksen ”Hullun lailla” ostin eilen Hietsumarketista 50 sentillä ja luin ahmien ja nauttien. Neil masentui, koska hänen suuri rakkautensa, televisio, joutui sellaiseen alennustilaan että käsikirjoitukset ja harjoitukset ja ohjaaminen katsottiin aivan tarpeettomaksi puuhasteluksi, sillä ohjelmanhan sai aikaan ihan vain sillä, että haettiin puvustamosta hassut vaatteet ja meikattiin naama suttuiseksi ja mentiin puoleksi tunniksi hölmöilemään kameran eteen. Voi Neil, mitähän hän tuumii nykytelevisiosta, kun ”Hullun lailla” on sentään kirjoitettu jo 1999.
Mutta nythän minä aivan kiihdyin. Alkuperäinen aikomukseni oli kirjoittaa pienemmistä ärtymyksen aiheista, sellaisista kuin että  100% polyesterpyjamaa sanotaan silkkipyjamaksi tai halpaa kuohuviiniä sampanjaksi tai akryyliä angoraksi tai ”Huuber Piiberiä” maailman suosituimmaksi artistiksi, tai että vaaka näyttää rankan treenin jäljiltä enemmän kuin edellisenä päivänä,  mutta nyt ne eivät tunnukaan oikein miltään. Ja kyllähän ne aika pikkumaisia ärtymyksen aiheuttajia ovatkin ja sitä paitsi kertovat ikävä kyllä enemmän ärtyjästä itsestään kuin itse asiasta. Mutta on minulla yksi yllättävä antiärtymyksen kohdekin: aina kun menen rappukäytävään ja alan laskeutua portaita kaksi kerrosta alempaa kuuluu kun pianolla soitetaan Elton Johnin kappaletta ”Can you feel the love tonight” kauhealla paatoksella. Sitä on jatkunut jo melkein kolme vuotta. Ja yllätys yllätys, joka kerta se jaksaa hymyilyttää eikä ärsytä yhtään.
Can you feel the love tonight: http://www.youtube.com/watch?v=W9_nXlvY6Io

keskiviikko 15. elokuuta 2012

Oikein, väärin ja oikein oikein



Olen lukenut taas hyviä kirjoja. Ensin  Barbara Ehrenreichin kertakaikkisen mukaansatempaavan ja kantaaottavan ”Nälkäpalkalla”, jossa hän pestautuu erilaisiin matalapalkkahommiin kokeakseen omakohtaisesti millaista on yrittää tulla toimeen Amerikassa kuuden dollarin tuntipalkalla. The Observerin kirja-arvostelija  kehui kirjaa yhdeksi ”tiukimmista poliittisista kirjoista, mitä koskaan on kirjoitettu”. Kirjassa yhdistyvät hienolla tavalla omakohtainen kerronta ja kylmät faktat ja se vilisee alaviitteitä jotka tulee oikeasti luettua, sillä ne ovat kiintoisia ja pomminvarmasti sijoiteltuja. Oikein, Barbara!

Sitten Jenny Lexhedin kirjan ”Kun rakkaus ei riitä”, jossa hän kertoo autistisesta pojastaan ja uupumattomasta taistelustaan, jota käy poikansa kuntoutuksen puolesta ja pistää kaikkensa peliin niin että ajautuu lopulta itse psykoosiin ja suljetulle osastolle ja kun pääsee sieltä lopulta pois toipuu ja jatkaa taas taisteluaan eikä anna IKINÄ periksi. Oikein, Jenny! Myös tämä kirja imaisi minut ihan täysin mukaansa enkä meinannut malttaa laskea sitä kädestäni hetkeksikään enkä parin yrityksen jälkeen edes uskaltanut, sillä mieskin oli kiinnostunut kirjasta ja sieppasi sen tilaisuuden tullen aina itselleen tyrkyttäen vaihturina Suomenlinnan kirjaston poisto-hyllystä ostamaamme Groucho Marxin omaelämäkertaa nimeltään ”Groucho ja minä” ja toki minä senkin tulen lukemaan, mutta en kai nyt herran tähden sentään KÄSKYSTÄ.

Eilen löysin Sofia-divarin ulkolaarista brittiläisen taidehistorioitsija/kirjailijan Anita Brooknerin ”Rantahotellin” eurolla ja kun sitä luonnehdittiin hienoksi, monikerroksiseksi teokseksi joka on  ”yllätyksellinen romaani rakkaudesta, jännityskertomus ihmismielen salaisuuksista ja kirpeän kriittinen analyysi yksilön asemasta yhteisössä” ajattelin, että jösses, osaako joku muka kirjoittaa tuollaisen kirjan ja että minähän luen sen ja apinoin tyylin ja sitten minäkin ehkä opin kirjoittamaan jotain monikerroksista, kirpeää ja kriittistä.  Mutta lukiessani minulle kävi tuskallisen selväksi, etten ikimaailmassa oppisi kirjoittamaan tuolla tavalla. Tyyli on ihan omanlaistaan, venyvää ja viivyttelevää ja vihjailevaa ja se kuljettaa tarinaa tavalla, joka on minulle aivan totaalisen vieras ja käsittämätön.

Oma kirjoittamiseni ja antini koostuu pikkuruisista anekdooteista, jotka eivät liity yhtään mihinkään. Kun tarkkailen ympäristöäni tai katselen aamutelevisiota tai luen lehteä, mieleeni jää sen kaltaisia asioita, kuin että Dannyn lempiruoka lapsena oli kateenkorva ja että Anita Hirvonen on innoissaan nettikasinoiden yleistymisestä, sillä nyt hän voi pelata uhkapelejä kotona alasti. Ja että Kike Elomaa ajaa autoa, jonka rekisteritunnus on BOD-1. (Näin hänet viime viikolla Yrjönkadulla tunkemassa isoa hunajanväristä koiraa kyseiseen autoon.) Väärin! Ei tällaisista jutuista synny ”jännityskertomusta ihmismielen salaisuuksista”.  Ja vaikka eteeni lyötäisiin maailman ihanin juttu, kuten viime viikonloppuna miehen piiiiiiiiiiintyneen poikamiesystävän yllätyshäissä, en silti osaa jaaritella siitä brooknermaisella tyylillä tai yhtä omakohtaisen napakasti kuin Jenny tai Barbara. Mutta kerron sen silti :

Olimme siis häissä.  Häitä oli edeltänyt seuraavaa: Miehen ystävä  tapasi  toissakesänä Tampereen yössä Naisen. Hänestä Nainen oli ihana. Kävi ilmi, että Nainen oli adoptoinut miehensä kanssa pienen tytön Kaukaisesta Maasta, mutta sitten mies oli kuollut! En tunne Naista enkä tiedä mitä sitten tapahtui, mutta ei tarvitse olla erityisen tarkkavaistoinen aavistaakseen, että sellaisessa tilanteessa varmaankin tuntuu, että matto riuhtaistaan rajusti alta. Ja kestää aikansa nousta taas jaloilleen. Oli miten oli, toissakesänä he kohtasivat miehen ystävän kanssa. Miehen ystävä ei piitannut, vaikka Naisella olikin Kaukaisesta Maasta adoptoitu tytär (vaikka onkin ollut aina kauhea siisteysfriikki). Tai piittasi ja enemmänkin. Heistä tuli pieni perhe. Mies kanniskeli lompakossaan kuvia pienestä perheestään ja näytteli niitä kavereilleen poikien reissuissa ja reissujen jälkeen kaverit levittivät sanaa, että Piintyneestä Poikamiehestä on tullut aivan pehmo.

Häissään mies esiintyi sonnustautuneena t-paitaan, jossa oli tytön piirtämä sydämin koristeltu kuva kahdesta pulleasta ruskeasta ja rakastuneesta marsusta. Ja häissä kaikki tuntui kauhean onnelliselta ja oikein oikealta ja vaikka siellä esitettiin Pelle Miljoonan kappale ”Älkää kysykö mistä johtuu väkivalta, älkää kysykö mistä johtu päideongelmaaaaaaaaaaa”, esitettiin siellä kauniimpiakin kappaleita ja eräs morsiamen ystävistä kertoi alkavansa aina itkeä kuullessaan Anna Puun kappaleen ”Kaunis päivä”, sillä hänestä se on kuin suoraan ystävättärelle ja hänen uudelle miehelleen kirjoitettu.  Ja ihana kappale se onkin. Oikein, Anna!

Anna Puu: Kaunis päivähttp://www.youtube.com/watch?v=GXnwHTXnMEs

torstai 9. elokuuta 2012

Vaikutteille altis


Mökillä menee pitkiäkin aikoja, että on vain omassa itsessään tyytyväisenä hyristen, mutta annas olla kun palaa kaupunkiin ja varsinkin viihdeteollisuuden pariin niin johan loppuu tyytyväinen hyrinä ja alkaa toisenlainen hyörinä. Kävimme hiljattain katsomassa uusimman Batmanin. Siinä Batman joutuu kiipeliin ja saa kunnolla turpaansa ja puukosta ja pääkin menee vähän liiskaksi ja selkä aivan kappaleiksi ja kaiken kukkuraksi hänet teljetään ankeaan tyrmään. Siellä hän potee kuukausi kaupalla, kunnes huoli Gotham Citystä kasvaa sietämättömäksi ja pakottaa hänet nousemaan sängystä. Tyrmässä vuosikausia virunut lääkäri auttaa häntä roikottamalla häntä köydestä ja runnomalla väkisin selkänikamat takaisin paikoilleen ja sanoo että roiku siinä niin kauan että pystyt seisomaan. Ja kun hän lopulta pystyy seisomaan, alkaa toisenlainen treeni; punnertaminen. Ja pian supersankari onkin taas teräskunnossa.  Mietin, että jos noin huonossa jamassa oleva heppu pystyy kuntouttamaan itse itsensä luolassa punnertamalla, vaikka ravintokin on todennäköisesti laadultaan heikkoa, pystyn siihen minäkin, varsinkin kun saan etumatkaa sillä, että minua ei ole puukotettu, selkäni on ihan kunnossa ja pääni yhtä pyöreä kuin aina ennenkin ja lisäksi voin valita syödäkseni runsaasti proteiinia sisältäviä aterioita. Ja ihania vitamiinipitoisia ja raikkaita smoothieita. Niinpä heittäydyn lattialle punnertamaan ja tekemään vatsalihasliikkeitä ja odottamaan jännityksellä nopeita tuloksia.

Sitten katson putkeen Liza Marklundin dekkareiden pohjalta tehdyt elokuvat Prime Time ja Nobelin Testamentti, joissa Malin Crépin esittää ihanaa Annika Bengtzonia, joka yrittää sovittaa yhteen vaativan työnsä ja perhe-elämän ja kesken kaiken havahdun, että mitäs tuolla Annika/Malinilla on noin kiva ja pirtsakka tukkaleikkaus ja minulla on vain tämä iänikuinen tylsä ja luiru nuttura! Laitan elokuvan pauselle, menen vessaan ja kun tulen sieltä ulos, minullakin on uusi, lyhyt tukka! Ystävät panevat sen heti merkille ja pitävät muutosta mullistavana ja radikaalina ja kyselevät, että missä kävin johon minä vastaan, että vessassa ja he sanovat että ei kun missä kävit leikkauttamassa tukkasi ja minä sanon uudestaan, että V-E-S-S-A-S-S-A.
Ja aamutelevisiossa oli Marika Krook kertomassa uudesta Abba-showsta ja kun häneltä kysyttiin, että eikö tuollainen Abba-show vie sinulta uskottavuutta kun sinulla on kuitenkin klassisen musiikin koulutus, niin Marika sanoi vain, että äää, ei hänellä mitään uskottavuutta ole tähänkään asti ollut eikä häntä muutenkaan mikään ura jaksa kauheasti kiinnostaa, hän vain on. Ja että tiedoksi niille, jotka ovat huolissaan hänen uskottavuudestaan että hän on myös ruvennut maalaamaan. Ja minä muistin heti, että akryylimaalini ja hiekkani ja tussini ja muut taiteilutarvikkeeni ovat miltei lopussa ja kaipaavat välitöntä täydennystä. Ja sinne Abba-showhun on ihan pakko päästä!

Abba:  When I kissed the teacher:http://www.youtube.com/watch?v=7hEY2XoLlXg&feature=related

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Enemmän mielissään


Oulussa miehen siskon tytär tuli käymään vanhemmillaan ja petankkipelin lomassa äkkäsi pihaan ilmaantuneen pienen mansikkamaan. ” Teillähän on täällä mansikoita!”, hän huudahti ja tiukkasi, että ” Miten te ette ole enemmän mielissänne?”.  Kysymys on kiperä ja hankala ja hyyyyyyvin filosofinen ja on seurannut mukanani joka ikinen päivä Oulusta palattuamme. Olin taas mökillä ja siellähän on tunnetusti runsaasti mahdollisuuksia olla enemmän mielissään. Mutta enemmän verrattuna mihin? Tai kehen? On ihanaa herätä ja voida heti mennä ulos vaaleanpunainen emalimuki kourassa noukkimaan mustikoita, vadelmia ja ahomansikoita aamusmoothieta varten. Olen selkeästi enemmän mielissäni kuin yleensä. Ja kun näen, että kirsikkapuuhun tulee muutama kirsikka, aivan varmasti enemmän mielissäni kuin jos ei tulisi.  Ja kun alkaa sataa ja voin silti istua ulkona saunamökin rappusilla ja ottaa laventelijalkakylvyn ja tehdä viimeinkin kauan aikomani jalkahoidon, olen aivan ehdottomasti enemmän mielissäni.

Mutta sitten menen ja luen pikkusiskon jättämästä Kodin Kuvalehdestä haastattelun afgaanipakolaisen pitkästä ja hankalasta matkasta Suomeen ja kaikista koettelemuksista ja karmeista kokemuksista, joita hän yrittää karistaa yltään lenkkeilemällä viikossa 140km ja mietin, että kumman tässä pitäisi olla enemmän mielissään, hänen, joka on pelastunut hirveyksistä vai minun, jolla on ollut tuuria välttyä vastaavilta kokemuksilta kokonaan ja totean, että ei tätä ”enemmän mielissään” leikkiä voi soveltaa muuta kuin omaan tässä hetkessä olevaan olotilaan ja siihen, miten reagoi erilaisiin ulkoisiin tai sisäisiin impulsseihin. Tietysti ihanne olisi, että mikään ei vaikuttaisi mitenkään, että olisi niin tyyni ja rauhallinen että pysyisi tyynenä vaikka mitä tapahtuisi, siis ihan mitä tahansa, kuten vaikka että näkisi yhtäkkiä mökin hiekkatiellä PONIN, mutta niin tyyni ei voi olla kuin joku buddha.

Minä näin oikeasti mökin hiekkatiellä ponin, jolla ratsasti mukavan oloinen nainen. Olin aivan pakahtua ja halusin vain huutaa, että TULKAA ÄKKIÄ KAIKKI TÄNNE! TUOLLAONPONIMINÄNÄINPONINMÖKKITIELLÄOLIOIKEAPONI!!!, mutta olin yksin mökillä eikä ollut ketään kelle huutaa. Selkeästi olin kyllä aivan hirveästi enemmän mielissäni kuin hetkeä ennen, kun luulin lähestyvien kavioiden kapsetta vain tavallista pontevammaksi sauvakävelijäksi.  Mies oli Porissa pikashakin SM-kisoissa joukkueineen, joten hänen kanssaan piti kommunikoida vain tekstiviestein ja vastausta saattoi joutua odottamaan ikuisuuden ja sekään ei liittynyt mitenkään poniini vaan siihen miten pelit kulloinkin sujuivat.
Minä: Näin PONIN! Meni ihan tästä näin!
Mies: Pelasin kuin pullopersesika. Kirottua! (Selkeästi vähemmän mielissään.)
Minä: Sain silittääkin sitä!
Mies: Tähän asti paras peli, mutta hävisin ajalla. (Enemmän mielissään).
Minä: Sen nimi on Eikka. Se on sellainen ruskeanharmaa.
Mies: Pistin pojan pakettiin! (Selkeästi enemmän mielissään).

Sitten äiti ja isä tulivat mökille ja saatoin jatkaa enemmän/vähemmän mielissään tarkkailua isommalla porukalla. Kun äiti huusi, että ”Oooi, täällä on pieni söpö sammakko!” ja jatkoi heti perään, että ”Äh, se olikin vain heinäsirkka.”, huomasin, että enemmän mielissään-tila  saattaa lässähtää ihan sekunnissa ja että sen tarkkailukin alkaa käydä työstä ja annoin olla. Mutta miehen siskon tyttären ansiosta olen kuitenkin päättänyt, että noin ylipäätään pyrin olemaan enemmän mielissäni joka päivä. Helppoa sellaiselle, joka palasi kaupunkiin jättivetolaukku täääääynnnnä mustikoita ja vadelmia ja ahomansikoita ja ruusunlehtiä ja uusia hohtavia perunoita, kauniita kuin vastamunitut munat ja jättiläismäisiä härkäpapuja ja tavallisia herneitä, jotka laitettiin heti kattilaan ja keitettiin suolavedessä ja syötiin yhdessä miehen kanssa tv:n edessä olympialaisia katsellen.

Dixie Chicks: There's your trouble:http://www.youtube.com/watch?v=n1sneF9qhFk