Elementtilenkki

Luin divarista eurolla löytämäni minulle ennestään tuntemattoman Sandra Ingermanin ”How to Heal Toxic Thoughts”-kirjan ja  innostuin tietysti heti valtavasti ja nyt haluan tuoda hänen harjoituksiaan myös käytäntöön.

 

Sandra muistuttaa (muun muassa), että me olemme yhtä kaiken ja kaikkien kanssa ja jos emme tiedosta yhteyttämme myös eri elementteihin, tasapainomme kärsii. Tämä toki on ollut tiedossa ennenkin, mutta toteutuksen kanssa on ollut vähän niin ja näin. Elementeistä maata edustaa kehomme ja se on jatkuvassa muutoksen tilassa teimme mitä hyvänsä tai emme mitään. Mutta yhteyttä maahan voi ja kannattaa myös ihan konkreettisesti vahvistaa koskemalla maata. Mökillähän tämä käy kuin itsestään, mutta jos ja kun oma etupiha on Fredrikinkatu, joutuu luonto- ja maayhteyttä ihan tietoisesti vahvistamaan.  

 

 

Jouduin oikein pinnistelemään kun yritin muistella milloin olen koskenut maata viimeksi. Muutama kuukausi sitten taisin tehdä lumipallon,  lasketaanko se? Ja silloin tietysti kun pyllähdin Kalliossa, mutta se ei ollut varsinaisesti mikään voimauttava kokemus, pikemminkin päinvastoin. Lasketaanko se, kun kylvin siemeniä reilu viikko sitten? Ei, sillä se tapahtui keittiön lavuaarissa. Ei ihme, että minulla on niin kova ikävä mökille. Onneksi olen keksinyt korvikkeen. Rantalenkeilläni pysähdyn ihan tietoisesti Hietsun rantaan ja leikin hetken hiekalla.

 

 

Ja ajattelen, että on sentään yksi hieno luontoasia, jota mökillä ei voi tehdä: täällä voin painaa käteni meren pohjaan!  Siitä tullaankin toiseen elementtiin, veteen, josta mekin suurimmaksi osaksi koostumme. Veden tulee virrata pysyäkseen elävänä ja raikkaana, seisova vesi alkaa haista ja muuttuu yököttäväksi. Siksi minunkin pitää liikuttaa itseäni niin paljon kuin rakastankin lukemista löhötuolissani.  On myös hyvä päästä elävän veden äärelle. Siksi olen ottanut myös tavakseni hiekkaleikkieni jälkeen huuhdella käteni rantavedessä.

 

 

Kolmas elementti on ilma ja se on meissä edustettuna hengityksemme kautta ja siksi koitankin aina hengittää tietoisesti oikein syvään ja olen ottanut tavoitteekseni ulkoiluttaa itseäni ainakin tunnin päivässä tuulettuakseni. Lisätehoa saa kun antautuu oikein tuulen riepoteltavaksi ja rannassahan se ei ole ongelma eikä mikään. 

 

Neljäs elementti on tuli, se edustaa sieluamme ja sitäkin minä kaipaan mökkielämästä; palavan puun tuoksua, elävää tulta joka lämmittää suloisesti ja rätisee ja loimuaa. Lenkillä sitä saa edustaa aurinko, ja hyvin edustaakin, vaikka kyllä jo hetken tuumin pitäisikö hankkia joku sikavarma tuulellakin syttyvä laatusytkäri, joka tanassa hölkkäisin menemään, mutta luovuin ajatuksesta, uudet juoksuvehkeeni ovat herkästi syttyvää sorttia...Siksi toiseksi seuraava hankintani tulee olemaan juomavyö! Jotkut haluavat laskea elementteihin myös metallin ja mikäs siinä. Minullahan on aina avainnippu kaulassa ja suussa jokunen amalgaamipaikka. Eiköhän se ole sillä hoidettu.

Olen saanut viimein otetuksi sen juoksukelloni käyttöön. Nyt se lähinnä ottaa aikaa mikä minulta kuluu kun menen kotoa Ruoholahden kautta Kesärantaan  (jossa tietysti aina soitan ovikelloa ja sanon "Päivää, onko Jyrki kotona?" Ei se koskaan ole.)ja sieltä takaisin. 

Ja aikaahan kuluu, kun ei jaksa juosta koko aikaa ja pysähtyy välillä leikkimään, mutta mitä siitä, pääasia että saa olla ulkona, kuulee lintuja, näkee koiria ja pitää elementtinsä aktiivisina.

Tracey Ullman: Life is a rock (but the radio rolled me):http://www.youtube.com/watch?v=ORZutckKlGU

Töllötystä ja möllötystä

Vapaapäivä! En ole tehnyt mitään hyödyllistä tai järkevää enkä aiokaan. Ulkona sataa joten aion viettää loppupäivänkin löhötuolissa isoon pinkkiin fleeceaamutakkiini kääriytyneenä. Puolustuksekseni haluan kuitenkin tehdä tiettäväksi, etten ole  istunut siinä ihan koko päivää.

Kävin pitkästä aikaa leffassa, 11.30 näytöksessä, mikä on yksi kivoimmista asioista, mitä tiedän. Päivänäytöksiin mennään vähän viime tipassa, että voidaan katsoa tarkkaan ruudulta montako paikkaa on myyty eikä tule sellaisia järkyttäviä yllätyksiä kuin että joku änkeäisi viereen istumaan. Tai edes samalle riville. Sain Kinopalatsin 1 salin koko 8 rivin itselleni, mutta vaikka kuinka levittelin tavaroitani, en saanut käytetyksi kuin kolme paikkaa. Ja voi sitä närkästyksen määrää kun juuri ennen leffan alkua joku tuli ja iskeytyi SUORAAN eteeni seiskariville, vaikka silläkin rivillä olisi ollut kaikki muutkin paikat vapaana. Näin minä olen tottunut käymään leffassa, spontaanisti ja väljästi ja mieluiten yksin ja siksi olenkin aina aivan ihmeissäni jos ja kun mennään joskus harvoin ystäväporukalla elokuviin oikein ihmisten aikaan ja he aina hätäilevät ja hosuvat nettivaraustensa  ja kotona tulostettujen lippujensa kanssa, mille toiminnalle minä aina pyörittelen silmiäni ja sanon pyh. En  ole ollenkaan tottunut sellaiseen, että jos haluaa mennä leffaan, sinne a) joutuu jonottamaan ja b) ei välttämättä mahdu ollenkaan. Sellaista jouduin kokemaan kun halusimme ystävien kanssa katsastaa uusimman Bondin. En tykkää. Väljät päivänäytökset sopivat minulle jetsulleen, mutta eivät näköjään kaikille. Työkaveri kertoi kokeilleensa päivänäytöstä miehensä kanssa kerran ja todenneensa saman tien ettei se ole heitä varten ja ihmetteli että eihän semmoinen ole mistään kotoisin että kun tulee leffasta niin ulkona on valoisaa. Mutta toisaalta, mitä harvempi päivänäytöksistä tykkää, sen parempi minulle ja kaltaisilleni. 

 

Katsoin sen ”Vuoden se kestää”, jonka traileri oli sikahauska, mutta niinhän trailerit aina tuppaavat olemaan.  Ei elokuva suinkaan huono ollut, mutta ei myöskään ihan niin hauska kuin mitä odotin. Tai sitten sitä vaivasi vain päänäyttelijöiden karismavaje. Kovasti siinä arvottiin koko ajan kuka sopii kenenkin elämänkumppaniksi, mutta minusta siitä joukosta kukaan ei sopinut kenellekään, joten vaikeaahan niistä aineksista oli leipoa minua tyydyttävää loppuratkaisua. Lisäksi olin koko ajan ihan pistoksissa kun en muistanut missä olen nähnyt sen naispääosan esittäjän.

Kotimatkalla kuljin  Aleksilla sellaisen naisen takana, jonka takki oli kuin veistos! Limenvihreä veistos. Aivan uskomattoman upea takki ja siinä kyytipoikana vielä musta harsohattu ja huippukorkeat mustat saappaat. Ja näin Keskuskadun kultaisen patsasmiehen riisuvan kultaisen päänsä ja liikkuvan ilman että hänelle joutui antamaan yhtään rahaa. Yleensähän hän ei inahdakaan ennen kuin kolikko tipahtaa kuppiin.Taisi käydä Espan puiston vessassa.  Ja kun olin Stockalla ostamassa kynsisaksia, mies joka aina tuntuu vaistoavan milloin olen lähistöllä, soitti ja sanoi olevansa  itse Mikonkadulla ja sitten tulimme yhtä matkaa  K-marketin kautta kotiin. Marketin kassajonossa sain yllättäen nostalgiapuuskan nähdessäni Eucalyptusrasian ja muistelin että niitä oli aina Juupajoen mummulla ja ostin askin mutta jo Isolla Roballa iski epäilys että olivatko ne sittenkin Pectuksia mitä mummu aina söi. Selvyyttä on vaikea saada, mummu kuoli kolmisenkymmentä vuotta sitten, mutta mitä sitten, aski muistuttaa mummusta ja tekee minut iloiseksi.

 

Kohta alkaa päivän toinen leffa, takuuihana Jane Austen-lukupiiri. Saan ainaisen lukemisen sijasta katsella, miten muut lukevat! Ja tässä välissä tuli vielä kissadokumentti, jossa lumoava Joanna Lumley matkusteli pisin maailmaa haastattelemassa kissaihmisiä. Sain tietää, että Linnut-kauhuleffasta tuttu Tippi Hedren pitää Los Angelesissa hoitolaa hylätyille villikissoille, siis leijonille ja muille isoille kissoille, joita typerät ihmiset ovat ottaneet lemmikeikseen ja sitten hylänneet kun pedot ovatkin haukanneet palan Jimmy Choo-korkkareista tai emännästä.  Joanna Lumleylle tapahtuu aina kaikkea ihanaa, ajatelkaa nyt vaikka niitä Niili- ja revontulidokumentteja! Mutta ei oma päivänikään hullumpi ollut, vähän pienimuotoisempi vain.

Joanna seikkailee!

 Robbie Williams ja Nicole Kidman: Something stupid: http://www.youtube.com/watch?v=j6OBnqmDveY

(Tekstiili)urheilu-uutisia

Muistatteko kun leveilin uudella keveällä pinkillä juoksutakillani? Taisin jättää silloin kertomatta, että tulin samaan syssyyn hankkineeksi myös uudet tossut ja housut. Valitsin tarkoituksella erityiskirkkaat vetimet (vasemmanpuoleinen mytty kuvassa) entisten ankeiden rytkyjen (kuvassa mytty oikealla) tilalle. Sisäinen juoksijani nyt on kerta kaikkiaan äärimmäisen lapsellinen ja hemmoteltu otus (ja tuntuu elättelevän toivoa, että uudet tossut hoitaisivat itse juoksemisenkin hänen puolestaan). Kävin äsken lenkillä aurinkoisen aamun ja uusien välineideni innoittamana   ja ennen lähtöäni tein pari ylinäyteltyä haarahyppyä ja mitä ne nyt ovatkaan ne liikkeet missä mennään näyttävästi ja rasittavasti toinen jalka edessä kyykkyyn (vaikka olenkin vahvasti sitä mieltä että on äärimmäisen typerää haaskata arvokasta juoksuun tarvittavaa energiaa ENNEN lenkkiä!) esitelläkseni vaatteita miehelle. Hän ei huomannut mitään eroa entiseen ja sanoi "Hei sitten!" äänellä joka tarkoitti "Mene nyt jo siitä!". Mutta annas olla kun hän lukee tästä blogista, että olen ostanut sekä tossut että takin YNNÄ housut!  Ounastelen, että reaktio on kyllä luvassa, mutta se ei tule kohdistumaan itse vaatteisiin, vaan siihen, että olen mennyt törsäämään!

Kävin Hietsun rannassa, se on aina yhtä ylellistä ja ihanaa kun sen loputtoman hautausmaan reunaa kulkevan suoran jälkeen tulee alamäki ja meri näkyy ja rannan punainen pelastusrengas loistaa kirkkaana ja symbolisena. Näin hiekassa antaumuksella kylpeviä pikku varpusia ja raivokkaasti meren pohjasta jotain kasvillisuutta tempovan valkoposkihanhen ja sorsia, mutta ne eivät ole mitään siihen verrattuna, että eilen näin  Meilahdessa hölkkäävän Erkki Tuomiojan! Oi innoitusta! Ja kun katsoin myöhään illalla uusintana tullutta haastatteluohjelmaa, jossa hän oli vieraana, hän vastasi vaatimattomasti haastattelijan kysymykseen maratoneistaan, että ei hän välttämättä nykyään ehdi edes  joka päivä lenkille... Voi Erkki!  Mutta juoksukausi on nyt siis tosissaan avattu.  Koitan löytää oman juoksuidentiteettini jostain juoksuesikuvieni, riehakkaan ja rehvakkaan Martina Haagin (joka sonnustautui toiselle maratonilleen Kleopatra-asuun ja typeryyksissään myös mustaan peruukkiin, joka tietysti osoittautui Ranskan helteessä kestämättömäksi ratkaisuksi) ja vaatimattoman, sinisessä virttyneessä veryttelyasusussa matalalla, taloudellisella askeleella etenevän Erkki Tuomiojan puolivälistä.

 

Elvis Presley: A little less conversation: http://www.youtube.com/watch?v=Zx1_6F-nCaw

Mato

Mies kysyy kolmatta kertaa olenko jo kirjoittanut madosta, johon vastaan että en (ei kai ketään erityisesti  huvita leveillä, että kotona on loisia?!). Mutta täytyyhän sinun kirjoittaa madosta hän sanoo  (ei täydy, tämä on MINUN blogini) ja kysyy johtuuko se siitä että olen ollut niin väsynyt. No, ei johdu, se johtuu siitä että juttu ei ole mistään kotoisin (ja kuten sanoin, en ole erityisen ylpeä kodissani lymyilevistä loisista), mutta nyt kun tarjolla olisi todella isoja aiheita, Bostonin pommeja, Teksasin räjähdyksiä, muita  räjähdyksiä (joissa kuoli paljon enemmän väkeä kuin Bostonissa kuten Erkki Tuomioja mainitsi haastattelussa ja josta mies sanoi tyytyväisenä, että ”Erkki pääsi näpäyttämään!”, mutta jotka sivuutettiin niin että minäkään en enää muista missä ne tapahtuivat. Afganistanissa? Pakistanissa?) ja sitten vielä sokerina pohjalla Ruotsin aamu-tv:n uutinen, jossa kerrottiin miten mallitoimistot ovat keksineet uuden tavan värvätä malleja listoilleen: he norkoilevat syömishäiriöklinikoiden sisäänkäynnin tuntumassa ja napsivat sivuun klinikalta apua hakevista sairaista tytöistä pisimmät solmiakseen heidän kanssaan mallisopimuksen.  Yhtäkkiä mato alkoikin tuntua ihan kivalta aiheelta, joten tässä tulee.

Eräänä iltana menin vessaan, räpsäytin valot päälle ja huomasin lattialla sukkulamaisen alle sentin pituisen madon (tai toukan, saattoi sillä olla jalatkin, jopa useita jalkapareja) joka alkoi hädissään etsiä vimmatusti piilopaikkaa. Se pyrki kohti poljinroskista, mutta muutti puolivälissä mielensä ja suunnisti kohti vaa’an alustaa mutta muutti taas mielensä ja rynnisti kohti maton hapsuja mutta sitten se katsoi, että tässä on jo tuhraantunut niin paljon aikaa että peli on pelattu ja jähmettyi niska (?) kyyryssä paikoilleen ja pysyi siinä hievahtamatta koko iltatoimieni ajan. Kehuin sitä ja sanoin että fiksu veto, säilyit hengissä ja kun kun tulin vessasta mies kysyi kenelle puhuit ja minä sanoin, että itsekseni vain. Mutta kun mies suunnisti vessaa kohti katsoin asialliseksi varoittaa, että siellä on lattialla mato, älä viitsi tappaa sitä. Ja siellä se on edelleen. Yököttävä juttu, mutta ei läheskään niin yököttävä kuin se, että tahallaan räjäyttää ihmisiä taivaan tuuliin tai yrittää tehdä rahaa sairaalla tytöllä.

Kun maailma näyttää kauheita puoliaan, voi ensiavuksi ostaa kukkia. Ja siemeniä. Niin minä teinkin. Ostin kimpun tuoksuvia freesioita ja niin paljon tyyriitä Lord Nelson siemeniä, että saan myydä monta tuntia veluurieläimiä ja hyrriä ja värityskirjoja päästäkseni taas omilleni. Mutta ainakin se tekee tästäkin päivästä merkityksellisen. Kuten sekin, että herra John Irving on kaupungissa! Aloin sen ihanan kanikirjan jälkeen lukea Irvingin kirjaa ”Leski vuoden verran”, sillä superihanan kirjan jälkeen on aina masentavaa tarttua mihin tahansa romaaniin kun tietää jo etukäteen ettei se millään yllä samaan. Irving yltää sentään aika lähelle.

 

Enya: Only time: http://www.youtube.com/watch?v=RW9JX6961KM

Nostetta

Olen ollut VÄSYNYT, niin väsynyt, että eilen vain retkotin isossa löhötuolissa pää riipuksissa ja sanoin miehelle, että kutsu lääkäri (mikä on ennen kuulumatonta, sillä kartan lääkäriä kuin ruttoa!) mistä mies tietysti säikähti ja ihmetteli että mikä minulla on ja että se saattohoitoko sinusta on vienyt kaikki mehut, minkä tietysti kiistin, ja sitten hän tarjoutui vapaaehtoisesti vähän hieromaan hartioitani ja keitti oikein kahvitkin jotta elpyisin ja sitten tuli oppilas ja jaksoin pinnistellä tarvittavat 45 minuuttia jonka jälkeen olin taas valmis riiputtamaan päätäni löhötuolissa, mutta tulinkin tarttuneeksi Fidasta kolmella eurolla hankkimaani Sarah Winmanin kirjaan ”Kani nimeltä Jumala” ja se olikin sitten menoa, sekä minun että uupumuksen. Miehen sisko on lähetellyt mystisiä tekstiviestejä, joissa on lukenut pelkästään ”When God Was a Rabbit!”, ja nyt nekin saivat viimein järjellisen selityksen.

Jos on itsekin syntynyt joulukuussa 1968, on vaikeaa vastustaa kirjaa, joka alkaa tähän tapaan:

Päätin tulla maailmaan juuri kun äitini jäi bussista palatessaan tuloksettomalta ostosreissulta Ilfordista. Hän oli mennyt hankkimaan housuja, mutta koska olin liikahtanut toiseen asentoon, hän hermostui eikä pystynyt päättämään, ottaisiko paikatut farkut vai leveälahkeiset sammarit, ja koska häntä pelotti että syntyisin tavaratalossa, hän matkusti hädissään takaisin kotikulmiensa turvaan, missä häneltä meni lapsivesi juuri kun taivas repesi. Kuudenkymmenen metrin kotimatkan aikana lapsivesi sekoittui joulukuiseen sateeseen ja kiemurteli katuojaan, kunnes elämän ympyrä sulkeutui dramaattisesti ja ehkä jopa runollisesti.

Vapaalla oleva sairaanhoitaja auttoi minut maailmaan vanhempieni makuuhuoneessa arpajaisissa voitetun untuvapeitteen päällä. Nopean kahdenkymmenenkahden minuutin synnytyksen jälkeen pääni tuli näkyviin ja hoitaja käski ponnistamaan ja isäni käski ponnistamaan, ja niinpä äitini ponnisti ja minä pullahdin kevyesti tuohon tarunhohtoiseen vuoteen. Kun Pariisin kadut vallattiin. Kun Vietnamissa tehtiin Tet-hyökkäys. Kun Martin Luther King kuoli unelmansa puolesta.

Kun minä synnyin, äiti sanoi aamulla lähtöä tekevälle isälleni, että vauva syntyy, soita taksi, johon isä sanoi että höpö höpö se mitään synny ja äiti joutui oikein suuttumaan saadakseen isän soittamaan ja puolisen tuntia myöhemmin minäkin pullahdin tuohon tarunhohtoiseen vuoteen kärkkäänä ottamaan vastaan mitä maailmalla olisi tarjottavana. (Ja kokolailla tarkalleen viisi vuotta myöhemmin (ei kuitenkaan läheskään yhtä tarunhohtoisena vuonna) pikkusisko pullahti maailmaan (vartissa!) niin ikään kärkkäänä ottamaan vastaan mitä sillä olisi hänelle tarjottavana.)

Mutta kirja on onneksi vasta alussa, joten saan ihanasti nauttia siitä vielä pitkään, tai no, iltaan? Onneksi lelukauppa kutsuu tässä välissä, joten joudun väkisinkin pitämään vähän taukoa lukemisessa.

Lelukaupassa on myynnissä muun muassa tällainen sievä mekko,joka pistää ajattelemaan, että miksi sitä on vain noin pieniä kokoja, tuokin 0-3 kk:n ikäisille. Olisipa 530-560 kk:n ikäisille, niin minäkin voisin sonnustautua tuollaiseen. Pelkkä ajatuskin piristää!

 

Muitakin houkutuksia on ilmaantunut. Olen taas saanut vähän juoksun päästä kiinni ja innoituksekseni lukenut uudestaan Martina Haagin ”Heja hejaa” ja kannustan itseäni Martinalta omimillani lauseilla: ”Kilometri! Sen nyt jaksaa juosta kissanpentukin!”  Tai ”Kaksi kilometriä juoksee nelivuotiaskin, jos vain joku heiluttelee sipsipussia hänen edellään...” Ja niin sitä mennään ja jännitetään että koska sitä oikein tuuperrutaan maahan. Sisäinen juoksijani on kovin oikukas ja vaatii jatkuvasti lahjoja. Syksyllä se vaati sen iPodin ennen kuin suostui mihinkään ja oli lisäksi varma, ja sai minutkin vakuuttuneeksi, että ilman asiallista juoksukelloa mistään ei tule mitään ja se juoksukellohan tulikin sitten Kunto Plussan kylkiäisenä, mutta kävi ilmi että hihna on inhottavan jäykkä ja jotenkin  tahmea enkä sitä paitsi osaa käyttää kelloa ja käyttöohjeet ovat kateissa, joten se ei ole enää kannustin eikä mikään. Sen sijaan olen tullut tietoiseksi siitä, että kaikilla muilla on keveät kauniit juoksutakit, minulla joku kälyinen vanha fleece, joten pienen sisäisen painiottelun jälkeen tilasin eilen Sportamoresta soman pinkin takin. Kannustukseksi. Ja koska hävisin sisäisen painiotteluni oikukkaalle sisäiselle juoksijalleni. Koska olin niin väsynyt. Ja koska se takki oli pinkki.  Muuten olen kyllä ollut edelleen äärimmäisen pidättyväinen osteluiden suhteen...

 Jackson 5: I'll be there: http://www.youtube.com/watch?v=LBEr1_Mgr4Y&feature=related

Rakkaimmat

Kyllä kuulkaa ihan kohta tulee kevät ja vihreys, pakkohan sen on!  Käyn läpi vanhoja alkukesän kuviani ja puhua pärpätän omaksikin lohdutuksekseni kuin pelokas lapsi, joka yrittää olla rohkea. Viime keväänähän minuun iski se tolkuttoman kova flunssa, jota parantelin mökillä elinvoimaisena rönsyävän luonnon keskelle pystyttämälläni erityisellä toipumislavitsalla .

Toivottavasti sitä ei tänä keväänä tarvita samaan tarkoitukseen. Odotan malttamattomana kevätkylvöjä (lisää salkoruusuja on jo esikasvatuksessa, niitä ei voi KOSKAAN olla liikaa!) ja tulppaaneitani ja niitä pulleita ihania belliksiä, kaunokaisia,

 

 jotka kylvin monta vuotta sitten ja jotka ilokseni valtaavat joka vuosi itselleen vähän enemmän elintilaa ja niiden Ruissalosta terhoina tuomieni ja niistä kasvattamieni tammien ihanaa heleää vihreyttä. Lehdet ovat niin pehmoiset ja kutsuvat, että niitä voisi vaikka syödä (ja niinhän minä syönkin.) Mutta itse asiassa minun piti kirjoittaa vähän toisten ihmisten ilmeisesti parhaista jutuista (sitä ennen vielä pyydän saada muistuttaa, että huippuhauskasta "Mirandasta" tulee taas uusia jaksoja, perjantaisin muistaakseni ,ja yleareenasta voi katsoa koska itselle sopii.)

 

Sunnuntaina vietettiin miehen siskon miehen ja hänen parhaan ystävänsä syntymäpäiviä. Mekkalaa, ruokaa ja visailuja riitti tuttuun tapaan. Juhlien loppupuolella, kun pienimpien juhlijoiden huomiota piti jo suunnata vähän iltatoimia ja seuraavaa päivää kohti, miehen siskon poika kysyi nuoremmalta tyttäreltään, että muistathan mikä päivä päiväkodissa on huomenna. Ja sitten he huusivat yhteen ääneen ”LELUPÄIVÄ!!!!” ja tytär oikein tärisi innosta ja teputteli jännittyneenä pikku jalkojaan lattiaa vasten ikään kuin alkulämmittelyksi. Mies kysyi minkä lelun hän aikoo viedä ja tyttö ryntäsi lelujen runsaudesta pullistelevaan lastenhuoneeseen ja sieltä takaisin heilutellen riemukkaasti jotain valkoista, joka näytti erehdyttävästi harsovaipalta ja julisti että tämän! Sitten hän kiipesi tuolille, kiepautti liinan selkäänsä viitaksi ja hyppäsi alas minkä jälkeen hän kääri liinan kainaloonsa ja ilmoitti asiallisesti, että voi tällä tehdä muutakin.

Eilen työkaveri kertoi vähän dementoituneesta, hoitokodissa asuvasta isoäidistään ja kysyi että arvaapa mitä hän nyt oli tehnyt. Arvelin, että karannut, johon hän että juu juu, tietysti, mutta tällä kertaa myös jotain vähän erikoisempaa. Hän oli nimittäin irrottanut huolellisesti kaikki perheenjäsenten kuvat kehyksistään ja sujauttanut joka ikiseen tilalle kuvan Tarja Halosesta (Hesarin kuukausiliitteessä oli jokin aika sitten iso juttu Tarjasta ja niistä liitteistä oli saanut runsaasti kehystettävää). Mitäpä hän kuulemma niillä muilla, kun ei hän niitä edes tunne. Ja nyt hän viettää päivänsä iloisesti ja hyväntuulisena, kynnet tip top laitettuina Tarjan kuvien ympäröimänä.

 

 

Keith Urban: Sweet thing: http://www.youtube.com/watch?v=UxwLQmPHkT8

Ruoholahden kevät

 

Eilen oli ihan kummallinen päivä. Meiltä menivät vessasta kertarytinällä kaikki valot, loisteputki ja kattolamppu eikä siinä sitten muu auttanut kuin mennä Claes Ohlssonille ostelemaan ja mies vielä uudemmankin kerran siskonsa pojan varmistettua, että tajusimmehan varmasti ostaa  samalla myös sen sytyttimen siihen loisteputkeen johon me olimme ihan että "What the *#c%!?" Siis pitäisikö tuollaiset asiat muka tietää automaattisesti?  Isolla Roballa yleensä säyseinä ulkoilevat koirat rähisivät ja ulvoivat ja yrittivät toistensa kimppuun ja kotona mies, joka ei yleensä huomaa mitään (tänäkin aamuna kun huomautin että ai sinä otit minun pyyhkeeni, hän oli ihan hölmistynyt että mistä sen muka näkee ja minä sanoin että sinun on beige-vaaleansininen ja minun beige-vaaleanpunainen johon hän ihmetteli aivan epäuskoisena että onko noin?! Pyyhkeet ovat olleet pesuja vaille (kauheaa, siis ei tietenkään pesemäTTÄ, vaan aina silloin kun eivät ole olleet pesussa) päivittäisessä käytössä nelisen vuotta) sanoi, että hänestä ylläni oleva paita on kummallinen, ihan kuin jonkun joukkueen pelipaita mutta omituisen kiiluva johon minä sanoin viileästi, että ”ihan sama”. Yöllä en saanut unta (ei se tosin muotipoliisiksi heittäytyneen miehen kommentista johtunut) joten luin nojatuolissa otsalampun valossa loppuun Groucho Marxin omaelämäkerran.

Mutta tänään on ollut toista! Kävelin Ruoholahteen, joka on asuinalueena niin tekemällä tehdyn näköinen kuin olla ja saattaa, mutta jossa ehkä juuri siksi minua liikuttavat niin ne muhkeat krookuskumpareet, joita en missään nimessä halua missata. Pienet piikit pilkistivät jo!  Matkalla poikkesin ostamaan lisää lukemista kierrätyskeskuksesta, sillä en saa näemmä hillityksi itseäni sillä rintamalla yhtään. Mukaan tarttuivat Joel Haahtelan ”Perhoskerääjä” ja Colin Beavanin ”Ekovuosi Manhattanilla” à 1e.

Ruoholahdessa näkee aina ihmeellisiä koira-ihminen- kombinaatioita. Pikkuriikkisiä, usein lastenrattaita työntäviä miniatyyrinaisia,  joilla on remmissä VALTAVA koiranrontti ja vastaavasti valtavia miehenkorstoja, joiden kintereillä sipsuttaa jokin sorsaa pienempi ja sirompi miniatyyrikoira. Olisin voinut juosta, minun olisi pitänyt juosta, moni näytti juoksevan kepein askelin, mutta sen sijaan vedinkin jalkaani raskaat vaelluskengät ja vaelsin Itämerenkadun Hanko Sushiin, josta otin miehelle ja itselleni sushiannokset (kokoa large) mukaan.  Kotimatkalla poikkesin vielä Hietalahdentorin kauppahallissa ihan vain siitä ilosta, että se on olemassa  ja nyt meillä on jälkiruokaakin tiedossa ja odottelen tässä hyväntuulisena miestä saapuvaksi töistä omituisessa kiiluvassa paidassani.

 

Tracey Ullman: Breakaway: http://www.youtube.com/watch?v=_BDLcutLekU 

Harjatehtailijan pyhimys

Olen pääsiäisenä matkustellut runsaasti, nimittäin mielikuvituksessani. Fyysisesti en ole käynyt Pohjois-Haagaa pitemmällä, jossa (tai tarkemmin ottaen Lassilassa) meillä oli pääsiäiskemut ystävien luona jotka ruokkivat meitä kevään värisellä ja ihanalla avokadopastalla ja juottivat viinillä ja huvittivat meitä tahtomattaan pälyilemällä huolissaan parvekkeelle, jossa on kuulemma ruvennut vierailemaan törkeä  ja kauhean  pelottava orava (!).

Lisäksi kokeilin isäntäväen lukulaseja ja aloin epäillä että taidan tarvita kohta omat ja sitten innostuimme kuuntelemaan itse kunkin nuoruuden suosikkimusaa niin että kello olikin yhtäkkiä lennähtänyt aamuviiteen ja seuraava päivä menikin sitten köllötellessä ja kirjoja lukiessa. Ja kun pääsin lukemisen makuun, tämäkin päivä on mennyt samoissa merkeissä.

Ensiksi luin Eija Wagerin ”Tupaantuliaiset Italiassa” enkä ole pitkään aikaan nauttinut mistään kirjasta yhtä paljon, joskaan en lakannut hämmästelemästä kirjoitusvirheiden määrää, kirja on sentään Wsoy:n kustantama eikä mikään omakustanne. Kirjassa oli hienoja anekdootteja Eijan talonrakennusurakasta, eläimistä (pupuja, kissoja, koiria, lampaita, aaseja, hevosia ja yksi viiriäinen nimeltään ”Viris”) ja siinä valotettiin hienosti myös sitä miten lukemattomat pyhimykset otettiin huomioon ja kuka oli minkäkin alan suojeluspyhimys ja miten niitä (heitä?) lepyteltiin ja juhlistettiin. Omaksi ykkössuosikikseni nousi heti pyhä Antonius, tulen herra ja sairauksien voittaja, jolla oli seuralaisenaan pieni possu ja pitkä keppi ja josta possunsa ansioista tuli myös hiusharjatehtailijoiden suojeluspyhimys (harjoihin käytettiin sian harjaksia). Tulin taas entistäkin varmemmaksi, että elämästäni puuttuu vielä se vääjäämätön vaihe, jolloin minäkin pukeudun farkkuihin, saappaisiin, ruudullisiin flanellipaitoihin ja toppaliiviin ja ajan varmoin ottein kuraista avolava-autoa, jonka kyydissä on heinäpaaleja tai jyväsäkkejä tai jotain muuta maanläheistä ja olen reipas ja rohkea ja lukuisat eläimeni palvovat minua ja minä puolestani autan niitä synnytyksissä ja lääkitsen niiden haavoja ja raahaan ne vaikka niskassani turvaan jos ne typeryyksissään menevät esimerkiksi putoamaan rotkoon.

Koska Eijan kirja jätti minut vielä Italiannälkäiseksi, ahmaisin päälle Beppe Severgninin ”La Bella Figuran”, mutta ei se lämmittänyt ja ravinnut yhtään samaan malliin, yritti olla liian nokkela ja siksi toisekseen Beppe on Italia-analyysissään kuitenkin itse italialaisena loppupeleissä jäävi. Siksi otin vielä jälkiruuan jälkiruuaksi takuuvarman ja aina vain lumoavan John Berendtin Venetsiaa käsittelevän ”The City of Falling Angelsin” johon en näköjään kyllästy koskaan. Ei ihme, että tarvitsen lukulasit!

 

Oasis: Rocking Chair: http://www.youtube.com/watch?v=8PlwyFmWVp8