Joulu"yllätyksiä"

Pienenä joutui aina vatsa kuralla jännittämään mitä joulupukki tuo vai tuoko mitään, mutta siihen on tullut aikuistumisen myötä selkeä muutos. Syksyllä olemme kyläilemässä miehen siskon ja hänen miehensä luona Taka-Töölössä. Siskon mies pilkkoo turkoosilla pienellä puukolla palsternakkaa tai jotain muuta sietämättömän kovaa ja pahanmakuista juuresta, kunnes puuskahtaa, että nyt saa riittää ja nakkaa turkoosin veitsen kiukkupäissään tiskipöydälle. Se on kuulemma paska ja joutaa lentää roskiin. Näen hetkeni tulleen, ojennan käteni ja sanon: ”Anna!”. Ja miehen siskon mies sanoo, että ilomielin ja käärii sen pahviin ja kotimatkalla minulla on puukko olkalaukussa ja tunnen itseni oikein vaaralliseksi. Ja se on loistava puukko! Miehen siskon miehen surkein puukko on paras puukko jota olen koskaan pidellyt käsissäni ja olen aivan innoissani ja pilkon kaikkea sydämeni kyllyydestä ja kuorin ja viipaloin ja ties vaikka mitä joka päivä useaan otteeseen niin että joulukuuhun mennessä siitä on tullut aivan tylsä. Pyydän miehen siskon mieheltä syntymäpäiväksi puukon teroitusta ja lupaan että hän saa tehdä sen samalla kun siemailee kuohuviiniä ja miehen siskon mies tulee paikalle, leväyttää teroitusarsenaalinsa pöydälle ja ilmoittaa että anna tulla. Ja minä haen kallisarvoisen turkoosin puukkoni keittiöstä ja ojennan sen miehen siskon miehelle, joka alkaa työstää sitä hartaasti ja pieteetillä ja ojentaa sen lopulta minulle ja käskee kokeilla KYNTEENI onko se jo kyllin terävä johon minä puuskahdan, että oletko hullu ja hän sanoo, että niin puukon terävyyttä testataan ja että ole hyvä ja tuo loputkin ja minä olen ihan äimänä että mitkä loput. Ja miehen siskon mies sanoo, että loput puukot niin hän hoitelee ne samaan syssyyn ja minä sanon, ettei muita ole. Miehen siskon mies ei ole uskoa korviaan. Millä te leikkaatte leivän, hän kysyy ja minä nyökäytän turkoosia puukkoa kohti. Millä te fileeraatte kalan, hän tivaa ja minä osoitan etusormellani turkoosia pikku puukkoa. Millä te leikkaatte kalkkunan, hän jatkaa ja minä nostan turkoosin puukon kasvojeni eteen ja näytän sitä hänelle ja hän ähkii tuskaantuneena ja epäuskoisena ja ottaa puhelimensa ja soittaa miehen siskolle ja kielii, että tässä taloudessa ei ole kuin yksi puukko ja sekin hänen antamansa ja sitten hän päättää puhelun ja toteaa, että no, onpa helppoa ostaa teille joululahja tänä vuonna. Ja niin tapahtuu, että paketista tulee VALTAVA puukko ja toisesta ikiomat teroituslevyt ja heti kun pääsemme kotiin annan valtavalla puukolla kyytiä tuoreelle ananakselle, joka on ollut pöydällä vähän niin kuin koristeena ja se menee kappaleiksi ennenkokemattoman vaivattomasti ja minä alan vähän päästä jyvälle siitä mikä ilo on tehdä keittiöhommia asiaankuuluvilla varusteilla.

Pikkusisko puolestaan soittaa ovelan kuuloisena joulun alla ja sanoo, että sitä vain että älä osta sitä Woody Allenin Midnight in Parisia, sillä saat sen joululahjaksi ja minä ilahdun vaikka yllätys vähän tärvääntyykin enkä ole ollut aikeissakaan ostaa sitä itse. Seuraavana päivänä pikkusisko soittaa vielä uudestaan ja kertoo vuokranneensa samaisen elokuvan ja olevansa nyt täysin vakuuttunut siitä, että tulen RAKASTAMAAN elokuvaa, sillä siinä on semmoista ja semmoista ja semmoista (mutta ei hän koko juonta sentään kerro, joten yllätyksiäkin jää jäljelle kun katsomme elokuvan Nuuksion väen jättiläistelevisioruudulta).

Isoveli onnittelee syntymäpäivän johdosta ja kysyy voisimmeko olla tänä vuonna vaihtamatta joululahjoja, sillä niiden hankkiminen on aina hänelle yhtä tuskaa ja minä sanon auliisti, että se sopii oikein hyvin johon hän vastaa että paitsi sinä saat minulta tietenkin leipäkoneen. Ja niin saankin. Siihen liittyy kyllä tarina kesältä, kun olimme mökillä ja isoveli kertoi kauhukokemuksiaan lahjahankinnoistaan ja että hänellä on tapana tehdä paniikkihankintoja ja varsinainen pohjanoteeraus on hänen hankkimansa leipäkone, joka on maannut  kodinhoitohuoneessa keräämässä pölyä ja epäuskoisia katseita johon minä huudahdin, että leipäkonehan on kiva ja hän sanoi, että selvä, saat sen joululahjaksi johon minä olin ihan että jee. Ja nyt minulla on leipäkone (mutta ilman käyttöohjeita). Yritän löytää ne netistä.

Isä ja äiti yrittävät aina pakottaa meidät valitsemaan lahjakirjoja kirjakerhon lehdestä jotta pääsisivät helpommalla, mutta tänä vuonna meillä on muuta mielessä. Alushousuvallankumoukseni jälkeen olen käynyt t-paitojen kimppuun ja katsellut nenääni nyrpistellen miehen kauluksesta repsottavia harmaaksi muuttuneita muinoin valkoisia t-paitoja ja omiani, joissa on inhottavan keltaisiksi syöpyneet kainalot ja sanon, että valkoiset t-paidat olisivat todella mieluisa ja käyttökelpoinen lahja ja siitähän se härdelli syntyy. Äiti soittaa moneen kertaan ja tiedustelee kokojamme ja raportoi mistä he ovat etsineet turhaan ja sitten he ovatkin löytäneet, mutta mitä jos MALLI ei olekaan meille mieleen ja minä ihmettelen miten he voivatkaan tehdä valkoisista t-paidoista noin monimutkaisen asian, vaikka ajatukseni oli nimenomaan säästää heitä stressiltä ja hässäkältä. Ja kun t-paidat sitten ovat paketeissa ennen joulua, isä yrittää vielä saada minut avaamaan paketit ja tarkistamaan ovatko ne kelvolliset , jotta hän ehtii ostaa tarvittaessa uudet tilalle! En tietenkään suostu. Valkoiset t-paidat paljastuvat aikanaan paketeistaan hohtavina ja täydellisinä ja juuri sellaisina kuin valkoisten t-paitojen kuuluu ollakin.

Joulu”yllätykset” voivat olla myös aineettomia. Miehen siskon mies haluaa joka vuosi lukea Aku Ankka-klassikon ”Tyhjälän joulu” ja kesken tarinan hän purskahtaa joka kerta lohduttomaan itkuun, painaa päänsä käsiinsä ja nyyhkii koko kookas keho vavahdellen ja miehen sisko nauraa hänelle päin naamaa. Mutta ei ilkeästi, sillä se on aika liikuttavaa. Mutta ajatella, jos hän joku joulu lukisikin sen osoittamatta pienintäkään mielenliikutusta. Se olisi todellinen jouluyllätys. Mutta oikeastaan aika huolestuttava sellainen.

Dixie Chicks: Rainbow Connection:http://www.youtube.com/watch?v=CN-d73yzsrY&feature=related

Joulun todellinen ihme

Vietämme joulun välipäiviä kotosalla aamutakissa aamusta iltaan vailla aikomustakaan pistää nokkaamme ulos. Eikä ole syytäkään; ulkona myrskyää ensin Tapani ja heti perään Hannu ja ikkunalasit helisevät ja tuuli ulvoo ja ravisuttelee kattopeltejä niin ettei voi edes tuulettaa. Sitä paitsi jääkaappi pullottaa joulun rääppiäisruokia joita miehen siskontyttö pakkasi mukaamme, suklaata on vielä jäljellä ja hyviä kirjoja pinossa odottamassa vuoroaan.  Kynttilöitä on läjäpäin, mutta niitä tarvitaan vain tunnelman luomiseen eikä valaisemiseen kuten monissa sähköä vailla olevissa kotitalouksissa. Meillä kaikki pelaa, valoa ja televisioviihdettä saadaan napista ja vettä tulee hanasta. Mies lukee John Grishamia ja on poikkeuksellisen pitkään hiljaa. Minulla on vielä Ympyrän pää kesken ja yritän säästellä sitä pitkittääkseni nautintoa. Onko elämämme ihanaa? On, on! Toivommeko kenties että oispa meillä joulu ainainen? Emme! Itse asiassa kiemurtelen aika lailla tässä koneen ääressä kirjoittaessani, sillä kehoni on kipeytynyt liiasta makaamisesta . Kaipaan liikuntaa ja venyttelyä. Ja mikä ihmeellisintä, kaikkien ahmimieni herkkujen jälkeen huomaan himoitsevani eniten kaurapuuroa. Sitä kaikkein harmainta ja liimamaisinta sorttia. Ja olen saanut jonkinlaisen yliannostuksen ja kehittänyt hienoisen vastustuksen kaikkea kimaltavaa  kohtaan ja olen jopa rajoittanut elävien kynttilöiden määrää pöydällä. Ja olen salaa mielissäni kun Tallinnasta tuomani kultamaalilla suihkutettu ja tulipunaisella foliolla ympäröity muhkea joulukukkakimppu alkaa viimein osoittaa lakastumisen merkkejä. Ja kuusen valot sammutetaan nykyään yöksi, mikä on aivan ennenkuulumatonta, sillä aikaisempina vuosina juuri se kuusen valossa nukahtaminen ja herääminen ovat olleet ihaninta mitä tiedän.  Ja nyt suunnittelen heti tammikuusta alkavaa askeesia ja kurinalaista elämää innoissani ja motivoituneena. Laadin listoja ja pakotan miehenkin laatimaan. Lupaan jopa pyöräillä miehen kanssa. Ja siinä on joulun todellinen ihme!

Bowling for Soup: Sometimes http://www.youtube.com/watch?v=Pp72QvILo18&feature=related

Jeesnaisen joulukuu

Ensinnäkin, oikein hyvää joulunaikaa kaikille näin jälkikäteen! Sesonkia on toki vielä jäljellä loppiaiseen asti ja halukkaat saavat puolestani venyttää sitä aina Nuutinpäivään saakka. Sitten joulu on kertakaikkiaan ohi ja viimeistenkin täytyy siirtyä elämässä eteenpäin. En ole hyvistä aikomuksistani huolimatta ehtinyt kirjoittaa, sillä minusta on yhtäkkiä kuoriutunut esiin ihminen, joka sanoo kaikkiin ehdotuksiin ”kyllä”, vaikka ennen sanoin miltei kaikkeen ”ei MISSÄÄN nimessä!”. Olen tullut siihen tulokseen, että se johtuu siitä, etten enää joudu työssäni alttiiksi niin isoille ihmisryhmille kuin aiemmin. Silloin kaikki vapaa aika täytyi käyttää siihen, että suojautui ihmiskontakteilta ja nyt kun suojautumisen tarvetta ei ole, olen aivan eri tavalla suopea seuraelämälle. Tämä uusi piirre on saanut aikaan sen, että olemme käyneet joulutorilla sekä Tukholmassa että Tallinnassa, vastanneet kaikkiin juhlakutsuihin kyllä (myös yökyläkutsuihin) ja sen ansiosta elämämme on ollut hirvittävän hauskaa (ja kaloripitoista) viime viikkoina. On ollut omat syntymäpäivät ja muiden syntymäpäiviä ja sisarusten ja vanhempien tapaamista Tampereella ja  perinteiset munatotijuhlat aatonaattona ja sitten se varsinainen joulu, jota vietimme tänä vuonna Nuuksiossa miehen siskon tyttären kotona. Nuuksion joulusta  mukaan karttui uusimpana kokemuksena avantouinti. Totuuden nimissä on myönnettävä, että jeesnaiseuteni jarrutti vähän siinä vaiheessa kun miehen sisko kysyi ensimmäistä kertaa  menomatkalla autossa, että aionko käydä avannossa. Siinä vaiheessa spontaani vastaukseni oli, että oletko hullu, mutta sitten kun rantasauna lämpeni ja vettä satoi ja järvi huurusi ja oli jotenkin kesäisen näköistä, minä sanoin oma-aloitteisesti, että aionkin mennä kastautumaan. Ehkä.  Ja pyydän saada huomauttaa, että vaikka järvi huurusikin ja ympärillä kaikki oli vihreää, kyseessä oli ihan oikea avantouinti, sillä rannan tuntumassa oli runsaasti jäähilettä, jota piti sohia kepillä kauemmaksi ennen pulahdusta. Ja sitten minua kehuttiin vuolaasti ja olin niin mielissäni, että menin toisenkin kerran! Sitten syötiin ja tuli pukki jne. jne. jne. ja oli oikein hauskaa ja minä uhosin meneväni avantoon ensi töikseni joulupäivän aamunakin. Mutta kenties endorfiinimyrsky tai runsas joulupäivällinen tai punaviini tai mikä lie aiheutti sen, että nukuinkin joulupäivänä puoliinpäiviin ja heräsin suoraan brunssipöytään ja sitten menimme polttamaan jouluroskia nuotiossa rantaan ja joimme glögiä ja söimme taatelikakkua ja sitten tuli "Ihmeellinen elämä" vai mikä se mustavalkoinen klassikko on mikä tulee joka joulu ja siinä vaiheessa kun kaupungin asukkaat kaatoivat miltei itsemurhaan päätyneen Georgen pöydälle vakallisen seteleitä, me kaikki miehen siskon tyttären miestä lukuun ottamatta kyynelehdimme ja uiminen jäi sillä erää. Mutta illalla menin. Vaikka oli pussipimeää! Miehen sisko ja siskontyttö ja siskontytöntyttö tulivat mukaan. Ja se oli kamalaa ja ihanaa ja nyt olen ihan koukussa! Ja hyvä oli että meninkin, sillä yöllä nousi myrsky joka repi laiturin riekaleiksi ja katkoi sähköt ja  murjoi grillikodan ja katkaisi vedet ja kävi niin, että heräsin Tapaninpäivänä Muumitalossa, jonka ulkopuolella raivosi myrsky, mutta sisällä takka loimotti kodikkaasti ja kynttilöissä paloi tuli ja nelimetrinen kuusi kimmelsi (vaikka kuusenkynttilät olivatkin pimeinä) ja väki oli vetäytynyt sohville ja sänkyihin ja kaikkialta kuului vain tuhinaa ja silloin tällöin joku kuiskasi jotain ja vettä haettiin ämpäreillä järvestä ja kahvivettä lämmitettiin terassilla kaasugrillillä. Ja kun tiedotin tästä kaikesta Tukholman ystävättärelle, hän vastasi hyvin tove janssonmaisesti, että varo, tulossa on varmaan vielä kamalampaa... Ja sitten siskontyttären mies lähti toimittajan kanssa kuvaamaan myrskytuhoja ja me pakkasimme ihanat lahjamme ja itsemme autoon ja ajoimme kaupunkiin ja nyt olemme kotona ja täälläkin oli vielä lahjoja kuusen juurella odottamassa ja me olimme aivan ekstaasissa ja hihkuimme kun saimme kaikkea ihanaa, esimerkiksi fish and chips annoksen kahdelle ravintola Tornin pubissa. Ja nyt on hyvä kirja Tom Egelandin ”Ympyrän pää” kesken ja pino muita odottamassa ja iso suklaarasia avattuna ja elämä on niin ihanaa kuin se vain voi olla ja toivon, että teillä kaikilla on samoin tai edes lähes!

Darlene Love: Christmas (Baby please come home): http://www.youtube.com/watch?v=dn0FsOyQ-jY&feature=related

Korkeavuorenkadulla

Oskari Katajisto kertoo iltapäivälehdessä, että hänestä on ihanaa asua Korkeavuorenkadulla, sillä se on vähän kuin asuisi Pariisissa ja että mitä sitten vaikka alue on tyyristä, hän ei halua asua missään muualla ja jääpähän vähemmän rahaa huonoon elämään, jo että on ihanaa kun on parin minuutin matka ydinkeskustaan ja parin minuutin matka meren rantaan ja mieleeni tulee se kohtaus Sinkkuelämää-elokuvasta, jossa Carrie intoilee asuntokaupoilla ja leikkii, että asuu tosi hienossa penthousessa Manhattanilla ja sanoo pää kallellaan, kädet levällään: ”Hello, I live here.” ja ajattelen Oskarin astuvan asunnostaan Korkeavuorenkadulle, tekevän saman liikkeen ja lausuvan samat sanat ja lähtevän sitten tarpomaan Korkeavuorenkatua ylös ja alas  tyytyväisyydestä hyristen.

Samana päivänä luen Claes Anderssonin elämäkertaa ”Jokainen sydämeni lyönti”, jossa hän kertoo lapsuudestaan Korkeavuorenkatu 17:ssa, jonka ikkunoista oli näkymä Johanneksen kirkon viereiselle luistinradalle, jossa hänen isosiskonsa pyörähteli jääprinsessana rahisevaksi soitetun suosikkilevyn tahdissa. Mutta Claes Andersson pystyi ilmeisesti kuvittelemaan elämää Ullanlinnan ulkopuolellakin ja onkin asunut siellä sun täällä, mutta hauskin juttu on se, kun Claes asui nuorena lääkärinä perheineen Tammisaaressa sairaala-alueella ja heillä oli Porvoo-niminen kissa. Sairaalan pihassa käyskenteli runsaasti fasaaneja ja Porvoo sai päähänsä pyydystää yhden, mutta fasaani ei antautunutkaan Porvoon saaliiksi, vaan nousi lentoon ja lensi ainakin viisikymmentä metriä Porvoo selässään. Mutta takaisin Korkeavuorenkadulle, jossa Claes siis asui lapsuutensa ja piileskeli mm. halkokellarissa pommituksia paossa. Se on koskettava, historiallinen anekdootti.

Sitten silmiini osuu vielä juttu Jorma Uotisesta, joka kertoo asuvansa Punavuoressa (mikä selittää sen, miksi olen törmännyt häneen jo lyhyellä aikaa kahdesti kukkakauppa Andanten edustalla ja päässyt ihastelemaan hänen notkealanteista rentoa etenemistään, vaikka hän sanookin ettei harrasta kävelyä koska on saanut liikkua työnsä puolesta ihan tarpeekseen) ja että hänen ikkunoistaan näkyy Johanneksen kirkko ja Korkeavuorenkatu on aivan kulman takana ja minä, joka uskon synkronisiteettiin, ajattelen että joku syy tähän Korkeavuorenkatuhössötykseen nyt on oltava ja että pitäisikö Korkeavuorenkatua kävellä useammin ja jättää Annan- ja Yrjönkadut vähemmälle tallustelulle ja varsinkin yrittää nähdä se Oskarin silmin ja leikkiä olevansa Pariisissa. Ja minä kävelen kotiin sitä kautta ja poikkean Johanneksen kirkkoon fiilistelemään eikä siellä ole ketään muuta kuin minä ja iso valaistu joulukuusi ja siellä on ihanaa,  rauhallista ja kaunista ja ajattelen, että tämä kaikki on yksin minun, minun, minun ja olen jo vähällä levittää käteni, kallistaa päätäni ja lausua ”Hello, I live here” à la Carrie (ja Oskari), mutta sen sijaan sonnustaudun taas untuvatakkiini ja jatkan matkaa katua alaspäin ja kyllä minä tietenkin näen ja tajuan että tämä on ihana katu ja putiikit ja kahvilat ja näyteikkunat ja talot ja kaikki ovat mieltäkohottavan kauniita ja aistikkaita, mutta ehkä se johtuu siitä, etten ole syntyperäinen helsinkiläinen, etten minä ihan ytimiäni myöten pysty tyydyttymään jostain Korkeavuorenkadusta tai edes koko Helsingistä, toisin kuin joku Hector joka kutsuu kaupunkia luontevasti stadiksi ja kirjoittaa kaupungille rakkauslauluja tai Anni Sinnemäki, joka kirjoittaa sille runoja. Ja pystyn ihan hyvin kuvittelemaan asuvani muuallakin (näin äkkiseltään tulee mieleen Tukholman vanha kaupunki ja Venetsia. Tai Pispala!) ja tulen vähän murheelliseksikin kun tajuan, että ei ole olemassa mitään fyysistä paikkaa, missä tuntisin olevani niin itsestään selvästi kotonani että voisin julistaa ja vannoa, että täältä en lähde milloinkaan. Mutta toisaalta, on sekin vähän murheellista, jos ei pysty kuvittelemaan elämää Ullanlinnan ulkopuolella. Ullanlinnahan on loppujen lopuksi tosi pieni alue. Ja Oskarille tiedoksi; koskaan ei pidä sanoa "Ei koskaan." Minä sanoin kerran, etten ikimaailmassa voisi asua Turussa ja tottakai päädyin sinne kymmeneksi vuodeksi. Semmoinen kokemus voi jättää ihmiseen syvät arvet.

Hector: Nukkuva stadi:http://www.youtube.com/watch?v=P_jBCPdxqPA&feature=related

Oi kuusipuu

Päivää ennen itsenäisyyspäivää istuskelen tylsistyneenä nojatuolissa ja katselen kuinka sade pieksee ikkunaa. Pilvet roikkuvat polvissa ties monennettako päivää, ei huvita mennä ulos, opetusta on vasta illalla ja minä päätän, että kuusi koristellaan nyt eikä huomenna. Haen valkoisen tekokuuseni ja koristeet vintiltä ja heti alkaa sydänalaa lämmittää.  Joulukuusen koristelu on iso juttu ja suhtaudun siihen samalla pieteetillä ja huolella kuin (toivottavasti) insinöörit tehdessään vaikkapa lujuuslaskelmia. Joulukuusi saa sekä parhaat että pahimmat puoleni kukoistamaan. Kun muutimme Helsinkiin oli kevät, mutta ensi töikseni päätin, että ensi jouluna kuusi haetaan Fredrikintorilta ja kannetaan romanttisesti kotiin minä latvasta mies tyvestä kannatellen à la Billy Crystal ja Meg Ryan elokuvassa Kun Harry tapasi Sallyn ja niin tehtiin, vaikka Iso-Roban K-marketin edestä olisi saanut kuusen puolet halvemmalla.

 Yleensä kammoan kaikkea kiihkeää suvaitsemattomuutta, mutta kun on kyse joulukuusesta minua suvaitsemattomampaa ihmistä ei ole. Minulla on järkkymätön vakaumus, joka kuuluu näin: Minä koristan nätisti. Muut (=kaikki perheenjäsenet lapsuuden perheestä plus mies) koristavat rumasti. No, sisarukset ovat saaneet koristella kuusensa miten lystäävät jo vuosikaudet ja isä ja äiti ovat nostaneet tässä asiassa kätensä pystyyn, joten saan mellastaa heidän kuusensa kimpussa mielin määrin. Mies ei onneksi edes yritä osallistua, mutta hän paljastaa tietämättömyytensä huudahdellessaan ”OooooOOOOOoo hieno on, hieno on!” vaikka näytillä on vasta kuusen raakaversio, jossa tunnustellaan koristeiden mittasuhteita, värimaailmaa ja harmoniaa ja valojen kirkkautta, tasaisuutta ja riittävyyttä. Raakaversion perusteella lyödään lopulta tämän vuoden värimaailma ja teema lukkoon. Kellertävää, valkoista, vihreää ja vähän ruskeaa sekä aavistus ärhäkkää fuksianpunaista (kuulostaa ällöttävältä, mutta yllättäen ei ole!) Tänä vuonna enemmän floraa (valkoisia orkideoita ja kangasruusuja, misteliköynnöstä ja murattia) ja vähemmän faunaa (paitsi lintuja ja kolme keppihevosta). Ja sitten muutama piparkakkukoriste, joihin opin tänä vuonna jouluaskartelukurssilla tekemään elintarvikevärillä värjättyä sokerilasia. (No, opin ja opin, kurssilla kaikki paloi pohjaan ja meni pitkin pöytiä ja kovettui lusikkaan, mutta harjoittelin kotona uudestaan ja  nyt osaan ja evidenssi siitä  roikkuu kuusessa!) Kun värimaailma ja teema on lyöty lukkoon, alkaa viimeinen vaihe ja hienosäätö, joka voi kestää ikuisuuden, sillä jokin epäkohta saattaa iskeä silmään aivan yllättäen kun kuusta vilkaisee uudesta kulmasta.  Ja kuusen täytyy olla täydellinen joka puolelta. Ja koristeiden on saatava riippua vapaina heilahdellen (poikkeuksena keppihevoset, joiden tulee nojata oksaan ja olla vähän vinossa, sillä vapaasti riippuessaan ne näyttäisivät typeriltä), ne eivät saa olla liian kaukana toisistaan, mutta eivät myöskään liian lähekkäin klimpissä, sillä se luo raskaan vaikutelman.  Ja värien pitää olla harmoniassa ja tasaisesti pitkin kuusta. Luonnollisesti.  Ja joskus on vain nöyrryttävä ja tunnustettava jos on tullut tehtyä ylilyöntejä ja silloin pitää uskaltaa ottaa takapakkia tai jopa aloittaa aivan  alusta.  Mutta kun kuusi sitten on valmis, istuudun glögilasi kädessä autuas hymy huulillani palvomaan sitä ja olen valmis suvaitsemaan vaikka mitä. Ja silloin olen parhaimmillani.

Rockin' around the christmas tree:http://www.youtube.com/watch?v=nq0WR0I4Rkc&feature=related

Pienestä kiinni

En ole kirjoittanut muutamaan päivään, sillä elämäni on yhtäkkiä muuttunut aivan satumaisen ihanaksi enkä ole ehtinyt kaivata koneeni ääreen. Mitäkö on tapahtunut? Ei mitään suurta, mutta paljon pientä ihanaa josta saan kiittää enimmäkseen itseäni. Ensinnäkin menin päättäväisesti kauppaan ja ostin seitsemän paria uusia alushousuja. Puuvillaisia ja napakoita. Sellaisia joita on mukava pitää, mutta jotka eivät koskaan komeile alushousukatalogien kannessa (eivätkä edes sisäsivuilla). Mutta minä halusinkin panostaa arkeen, sillä olen oppinut jo ajat sitten (joskaan en aina muista elää periaatteeni mukaan), että asiat, jotka rassaavat lähes päivittäin, on yksinkertaisinta vain hoitaa pois päiväjärjestyksestä. Ja minua on pitkään masentanut avata alusvaatelaatikkoni ja pohtia mitkä nuhjuisista, venähtäneistä tai virttyneistä kalsareista vetäisin tänään jalkaani. Ja toin uudet kalsarini juhlasaatossa (=muovikassissa) kotiin ja asettelin ne hellin käsin alusvaatelaatikkooni ja vanhat viskasin armotta menemään. Oloni oli välittömästi kohentunut, ryhtiä myöten. Mutta ei tässä vielä kaikki. Ihanuuksien vuo aukeaa, kun saan lainaksi Merete Mazzarellan "Juhlista kotiin", jota kirjapiirissäkin taannoin puitiin ja hotkaisen sen nautiskellen ja myötäeläen ja tuntien suurta onnea siitä, että niin hyvä kirja on olemassa ja että minä saan lukea sen. Kirja kertoo Mereten äidistä ja siitä miten hän sairastuu syöpään ja kuolee. Mereten äiti oli ihana! Ja hän asui Fredrikinkadulla ja kulki turkisliikkeiden ohi, ehkä samojen kuin minäkin ja ilakoi kotiin tullessaan miten paljon rahaa hän olikaan säästänyt kun ei ollut ostanut yhtään turkkia ja vaikka minä en koskaan turkkia edes harkitsisi, on tässä monta vastaavaa houkutuksia tarjoilevaa kauppaa tarjolla minullekin (erityisen suuren kiusauksen muodostaa Deb, jonka ikkunassa on aniharvoin mitään mitä en haluaisi, mutta koska ikkunassa ei ole koskaan hintoja, en tiedä paljonko olen tähän mennessä säästänyt, mutta kyllä sen kymmenissä tuhansissa täytyy liikkua. Ja minä ajattelen, että mitä jos Mereten äiti on asunut samassa talossa kuin minä!? Mutta ei se voi pitää paikkaansa; Mereten äidin talon seinässä oli lipputanko, jonka puolitangossa olevaa lippua tuttava kerran jo ehti säikähtää eikä meidän talon seinässä ole lipputankoa. Toisekseen Merete asuu Huvilakadulla ja mainitsee, että äidin kotoa on hänen luokseen kaksi kilometriä ja meiltä matkaa ei tule millään ilveellä niin paljoa, joten Mereten äidin on ollut pakko asua kadun toisessa päässä. Ja totta kai minä saan pakkomielteen kirjaan ja haluan antaa sen omalle äidilleni joululahjaksi ja koska tässä kulmilla on monta divaria, käyn tiedustelemassa kirjaa, mutta laihoin tuloksin. Ja yksi sympaattinen divarisetä sanoo, että Mereten kirjat ovat hirveän kysyttyjä ja niitä liikkuu hirveän vähän ja minä sanon että niin, koska niihin kiinnytään  eikä niitä hennota panna eteenpäin ja divarimies sanoo että sepä se. Mutta koska asioilla on ihmeellinen tapa kytkeytyä toisiinsa, kohtaan Meretejahtini tiimellyksessä serkkuni, jota en ole nähnyt vuosikausiin ja me juttelemme vähän Juupajoen mummusta ja puutarhanhoidosta ja serkku toivottaa onnea Meretejahtiin ja minä sanon että niin, voinhan vielä koittaa netistä. (Mutta koska on vaara, että äiti lukee tätä myös, en voi kertoa, miten Meretejahtini päättyy tai edes onko se vielä päättynyt.) Mutta tässäkään ei vielä kaikki. Miehellä on pikkujoulut ja hän lähtee  perjantaina iltapäivällä matkaan iloisena silitetyssä paidassaan ja ”hienommissa” samettihousuissaan ja koska on hyvin todennäköistä, että hän palaa takaisin vielä iloisemmissa tunnelmissa, päätän että minäkin olen ansainnut hauskuutusta ja mietin että mikä on ihaninta mitä tähän hätään keksin ja tulen siihen tulokseen, että sitä on Liza Marklundin uusi dekkari pyjamaan, aamutakkiin ja villasukkiin sonnustautuneena, Tukholman kartta viereen valmiiksi levitettynä, pari katkarapuleipää ja pullo kylmää olutta, uusia kynttilöitä ja  kimppu leikkokukkia. Hankin tarvittavat tuotteet ja vieläpä imuroin, tuuletan ja järjestelen kotona, että kaikki  olisi täydellistä. Ja viimeinen puserrus ennen kuin ilta on kokonaan minun on se, että miehen ystävä piipahtaa hakemaan pari paperia, jotka minun on määrä olla kotona tiettynä kellonaikana hänelle ojentamassa, sen jälkeen  ei mikään eikä kukaan häiritse minua. Miehen ystävä saapuu pari minuuttia myöhässä ja tervehdykseeni hän vastaa että tunnenko Adelea ja minä olen ihan että häh ja hän sanoo, että Adele on syy siihen miksi hän on  vähän myöhässä ja että minun pitää nyt heti mennä googlettamaan Adele, ja minä sanon, että jassoo ja selvä juttu ja kysyn haluaako miehen ystävä tulla hetkeksi sisälle, mutta hän sanoo ettei hän ehdi sillä hän haluaa takaisin Adelen luo niin pian kuin mahdollista ja minä sanon että  hei sitten vain ja unohdan saman tien koko Adelen ja vietän ihanan illan katkarapuleipien ja Liza Marklundin ärhäkän Annika Bengtzon-hahmon parissa.

Ja tämä voisi hyvin olla tämän vuodatuksen loppu, ellen olisi sattunut silmäilemään iltapäivälehtien lööppejä netistä eikä silmiini olisi sattunut juttua, jossa kerrotaan paljonko eri tähdet "oikeasti" painavat ja  prinssi Williamin vaimo Catherine painaa pituuteensä nähden vähiten, joten hän on tietysti kaikkein ihanin, sillä vaikka Angelina Joliekin painaa alle viisikymmentä kiloa, hän on muutaman sentin Catherinea lyhyempi ja siksi vain toiseksi ihanin, mutta Adele saa moittivasävyisen erikoismaininnan, koska hän on kauhean painava (joskaan ei yhtä painava kuin Kirstie Alley) ja minä ajattelen että piru vieköön mikä juttu ja että tiedän ainakin yhden jolle painava Adele kelpaisi tosi hyvin ja googletan hänet viimein. Ja kyllä hän ihana onkin, kuunnelkaa vaikka.

Adele: Someone like you http://www.youtube.com/watch?v=hLQl3WQQoQ0&feature=related

Possu, morsian ja muutama pukki

 

Monesti sitä on niin syvällä ajatuksissaan, että ei rekisteröi mitään ympäristössään. Sitä miettii että mitä se käytännössä tarkoittaa, että progressiivinen kuu on siirtynyt astrologisella kartallani oinaaseen? Siksikö olen niin ärhäkkä ja kärsimätön koko ajan? Ja entäs kun se puolentoista vuoden päästä siirtyy härkään? Onko elämä pelkkää kukkien kasvatusta ja ruuanlaittoa ja miten se sopii yhtään yhteen tulisen temperamenttini kanssa? Ja sitten miettii, että voiko mielialalla ja hiusten juurikasvulla olla kiinteä  yhteys, sillä aina kun elämä alkaa olla jotenkin alavireistä ja vilkaisee puolihaluttomasti peiliin, havaitsee myyränvärisen juurikasvun venähtäneen  noin kuusisenttiseksi ja huokaisee, että pakko kai tuo on hoitaa ja kun on hoitanut, huomaa olevansa heti paljon iloisempi.  Ja muistelee hiljattain käytyä keskustelua johtoasemassa olevan ystävän kanssa, joka sanoo ettei missään nimessä palkkaisi minua, sillä en näytä siltä, että sitoutuisin ja minä olen ihan, että mitä v...allesmannia! Ja sanon, että kuka kehtaa tänä päivänä vaatia ehdotonta sitoutumista johonkin rivityöhön tai jättifirmaan, eikö riitä että työn hoitaa ja onko se muka joku rikos, että on tehokas ja nopea ja kiinnostunut muustakin, mutta hän vain pysyy kannassaan kuin mikäkin jäärä ja minä sanon, että minusta on pelottavaa jos joku sitoutuu sataprosenttisesti johonkin firmaan tai yksitoikkoiseen työhön ja että jos minä olisin valitsemassa, kysyisin työhaastattelussa, että mikä on suhteesi elämään, entä kuolemaan? Uskotko kuolemanjälkeiseen elämään? Entä jälleensyntymään? Mitkä ovat tärkeimmät arvosi ja elätkö niiden mukaisesti? Koetko, että meillä jokaisella on jokin tehtävä tässä elämässä ja jos, niin mikä sinun roolisi on? Mitä hengellisyys merkitsee sinulle? Kumpi on parempaa, Fazerin sininen vai Marabou? Ja jos tämä ihminen vastaisi, että ei häntä kiinnosta mikään muu kuin saada antaa kaikkensa tälle firmalle, sanoisin, että kuule semmoista vastuuta minä en voi ottaa. Että mene ja selvitä itsellesi nämä elämän suuret kysymykset ensin ja jos sinä vielä sen jälkeen haluat tulla meille töihin, niin jutellaan uudestaan.  Ja hän voisi hyvinkin tulla ja haluta työn (joskaan ei olisi niin naivi, että lupaisi antaa firmalle kaikkensa), sillä ihminen, joka askaroi suuren osan ajastaan metafyysisten ilmiöiden ja Isojen Kysymysten parissa, saattaisi nauttia suuresti jostain konkreettisesta käytännöllisestä työstä. Mutta tämä ei ollut tämänpäiväinen aiheeni, joskin kyllä eräänlainen aasinsilta siihen.

Alun perin aioin kehua, miten mukavaa Helsingin kaduilla on käyskennellä, sillä vaikka olisit kuinka syvällä ajatustesi hetteiköissä etkä kiinnittäisi tippaakaan huomiota ympäristöösi, melkein aina näkee jotain NIIN poikkeavaa, että väkisinkin havahtuu ja palaa maan pinnalle ja huomaa, että täällähän on kivaa. Yhtenä päivänä huomasin yllättäen käveleväni Bulevardilla morsiamen perässä. Hän tuli kaasoineen Klaus Kurjesta ja kaaso kannatteli laahusta, ettei se olisi likaantunut marraskuisella jalkakäytävällä ja hehkuva ja säteilevä morsian sipsutti kohti Vanhaa kirkkoa niin kauniina ja oikein hohtavana hämärässä alkuillassa, että väkisinkin kyynel kihosi silmään. Ja toisella kertaa kävelin taas syvissä mietteissä Etelärannassa, kun vastaan pöristeli joulupukki moottoripyörällä ja vilkutti, ja sitten toinen ja kolmas ja neljäs ja viides ja se oli tosi hauska näky. Ja viikonloppuna vastaan käveli iso vaaleanpunainen possu. Mutta siinä ei ollut mitään hauskaa, sillä kyseessä oli sikojen törkeää kohtelua vastustava mielenosoitus. Ja kun pääsin kotiin,  ilmoitin miehelle, että possunsyönti loppui tässä talossa tähän paikkaan eikä hän vastustellut. Hiljattain tuli televisiosta ohjelma aiheesta ja siinä joku byrokraatti sanoi, että tuo sikojen hyysääminen on liioittelua, että tässä maailmassa kuolee päivittäin niin sikoja kuin ihmisiäkin ihan luonnollisista syistä ja mies sanoi, että tuo nainenhan on hullu. Ja nyt meillä syödään leivän päällä juustoa ja suolakurkkua.

Jill Johnson: Christmas on my own: http://www.youtube.com/watch?v=CsCC88J1Q_o

Rakastavaisten matkalaukku

Olen taas vähän kiinnostunut italiasta, kielestä siis. Alussa (monta vuotta sitten siis) olin siitä  aivan hirveän kiinnostunut ja opiskelin sitä innoissani ja sitten kyllästyin ja ajattelin, että mitä tälläkin oikein tekee ja annoin kielen hiipua ja painua jonnekin takaraivooni, mutta nyt olen taas innostunut ja ajattelin ihan kielen vuoksi katsoa ”Amantin - Paikan rakastavaisille” oikein kuulokkeet päässä. Kielen lisäksi minua kiinnosti sen ajan muoti, sillä elokuva on filmattu samana vuonna kuin olen syntynyt, 1968. Mies kysyi mitä puuhaan ja sanoin katsovani Amantia ja mies halusi tietää onko siinä irstailua ja minä sanoin, että saattaa ollakin, tämän on ohjannut joku sika... (siis Vittorio de Sica), mutta ei siinä kyllä mitään irstailua ollut eikä muutenkaan päätä eikä häntää ja kun kuolemansairas, mutta kuvankaunis Faye Dunaway oli koikkelehtinut ruudussa ensimmäiset viisi minuuttia, olin jo aivan kyllästynyt ja siinä vaiheessa, kun Marcello Mastroianni astui kuvaan ja ”romanssi” alkoi, ehdin ajatella  moneen kertaan että voi kiesus mitä sontaa, mutta katsoin elokuvan silti loppuun pitkin (bianchi come la neve della Lapponia) hampain kiusaantuneena  ja ärtyneenä Fayen ja Marcellon pökkelöstä ja melodramaattisesta tunteilusta, jossa soiteltiin kolikkopuhelimesta, mutta ei sitten saatukaan sanottua mitään ja kiukuteltiin ja oltiin aivan traagisen rakastuneita, vaikka Marcello oli ”più o meno”naimisissa toisaalla (veikkaisin enemmän "più" kuin "meno") ja kun Faye kahden päivän tuttavuuden jälkeen nyyhki rakastavansa Marcelloa enemmän kuin ketään ikinä koskaan milloinkaan, ajattelin, että älkää nyt viitsikö siinä, aikuiset ihmiset! Ja vasta myöhemmin tajusin, mikä tässä lemmenparissa jätti minut niin kylmäksi; he eivät hassutelleet ollenkaan ja huumorintajuton yhteiselo toisen kanssa on kamalinta mitä olla saattaa (toisaalta ehkä olisi ollut sopimatonta hassutella, kun oli määrä kuolla parin päivän päästä, ja kyllähän siinä yksi tökerö hassutteluyritys oli, jossa Marcello veikisteli piirtämällä Fayen kasvoihin meikkikynällä viivoja ja videokuvaamalla tätä ”hirviötä” ja Faye oli aivan että IIK, tämähän on IHAN KAMALAA, vaikka hän oli aivan oma kuvankaunis itsensä alusta loppuun saakka, tässä kohtauksessa vain pari typerää viivaa naamassa). Mutta ei elokuva aivan vailla ansioita ollut. Fayen vaatteet olivat todella ihanat ja yhdessä kohtauksessa sydämeni jätti oikein pari lyöntiä väliin ja selkäni suoristui tikkusuoraksi tuolissa ja silmäni pullistuivat varmasti litran päästä ulos ja adrenaliini kuohui elimistössäni. Se oli silloin kun Faye varasti yhden juhlavieraan matkalaukun ja toi sen Marcellolle.  En ole koskaan nähnyt niin kaunista matkalaukkua! Rakastuin siihen paljon nopeammin kuin Faye Marcelloon konsanaan. Siinä oli kukkia ja koukeroita ja se oli värikäs ja huomiota herättävä, mutta ei kuitenkaan mauttoman yliampuva. Ja asian traagisuutta lisää se, että matkalaukku on nyt yli neljäkymmentä vuotta vanha, enkä löydä sitä googlettamalla enkä millään ja vaikka löytäisinkin, tuskin se mitään auttaisi, ei niitä enää missään myydä. Mutta minä olen pohjimmiltani tolkun ihminen, enkä mikään häilyvä Faye, joka yrittää koko ajan ajaa jyrkänteeltä kun asiat eivät mene hänen mielensä mukaan. Tokenen tästä onnettomasta rakkaudestani, ja jatkan matkaani kokemuksestani vahvistuneena.

Laura Pausini: Non c'è:http://www.youtube.com/watch?v=tfZckp-OngM

Keltainen hymy

Kävin kuuntelemassa luentoa siitä, miten pohjoismaalaiseen ja erityisesti suomalaiseen kirjallisuuteen suhtaudutaan Italiassa. Joku aasinsilta (ai niin, Kalevala!) johti luennoitsijan kertomaan ksylitolipurkkamainoksesta, jota Italian televisiossa näytetään. Siinä on turkisliiviin pukeutunut, villi ”kullervomainen” hahmo metsässä ja häntä jahdataan ja kun hänet saadaan kiinni, hänet tainnutetaan ruiskeella ja kun kaverilta on taju poissa, joku menee raottamaan hänen huuliaan ja paljastaa valkoisena hohtavan hammasrivin ja ruutuun ilmestyy teksti ”Denti bianchi come la neve della Lapponia”, eli ”hampaat valkoiset kuin Lapin lumi”. Sellainen kansa  me heidän mielestään olemme, metsäläismäinen ksylitolipurkkaa jauhava ja sen ansiosta hyvähampainen kansa, joka elää ”koskemattoman” luonnon keskellä. Ja luennoitsija sanoi, että ihan sama mitä te puhutte Itämeren tilasta tai metsiensuojelusta, keskivertoitalialaisen käsitys koskemattomasta luonnostamme ja turmeltumattomasta luonteestamme on ja pysyy. Kiitos Paasilinnan ja erityisesti Jäniksen vuoden.

Mutta tänään puhutaan hampaista, eikä kirjoista (paitsi ehkä semmoisista kirjoista, joissa  puhutaan hampaista). Meidät on vuosien saatossa aivopesty uskomaan, että keltaiset hampaat ovat loukkaus kanssaihmisiä kohtaan (vähän kuin tuuheat kainalokarvat tai vyötärölle ulottuvat, uimapuvun lahkeista tursuavat häpykarvat uimahallissa) eikä niitä oikein missään enää näekään, ainakaan televisiossa. Ja meidän vinkkelistämme amerikkalainen hymy on jotain ihan omaa luokkaansa; pelottava tasainen neliömäinen pimeässä hohtava leegorivistö , semmoinen on useimpien ulottumattomissa, mutta kunhan edes saisimme vinot ja epätasaiset hampaamme valkoisiksi. Luin  Molly Jong-Fastin kirjasta, miten hän tutustui yläasteella Sophie Dahliin, joka oli perheineen muuttanut Englannista ja josta tuli myöhemmin se huippumalli, joka muun muassa mainosti Yves Saint Laurentin Opium-hajuvettä maaten samettityynyillä kultasandaaleihin ja vihreään luomiväriin sonnustautuneena, että Sophie oli mielipuolisen kaunis jo silloin ja ainoa seikka, joka erotti hänet uusista amerikkalaisista luokkatovereistaan olivat hänen ”keltaiset ja rosoiset brittihampaansa” (epäkohta hoidettiin tietysti pois päiväjärjestyksestä ja hampaat saivat hohtavat jenkkikuoret).  

No, tuossa ei ollut mitään kauhean uutta tai ihmeellistä, mutta kuulkaapas tätä: Anna-lehti tiesi kertoa The Sunday Timesin artikkelista, jossa kerrottiin, että Amerikassa valkoisena hohtava tasainen hammasrivistö onkin nyt aivan epämuodikas! Nyt halutaankin ”luonnollinen, eurooppalainen hymy”, jossa hampaat saavat olla vähän sikin sokin ja mieluusti myös kellertää.  Mallitoimistoihin värvätään malleja, joilla on rako etuhampaiden välissä ja heitä kielletään missään nimessä valkaisemasta hampaitaan. Ja ne, jotka haluavat keikkua hammasmuodin huipulla, antavat asiaan erikoistuneen hammaslääkärin rouhia pikku palasia epämuodikkaasta leegorivistöstään ja koska valkoista ei saa noin vain keltaiseksi (paitsi ehkä noudattamalla ankaraa kahvi/punaviinidieettiä?) lääkäri turvautuu toiseksi parhaaseen vaihtoehtoon ja tekee hampaista läpikuultavat.  Mitähän he tuumaavaat ruskeista hampaista, ne ovat varmaan kaikkein muodikkaimmat, tavoitelluimmat ja ihanimmat?

"Denti bianchi come la neve della Lapponia":

Valeria Rossi:  Tre Parole:http://www.youtube.com/watch?v=s1pQi4LDBbY&feature=relmfu

Ruotsi ja Kanada happily ever after

Katja Kallio kirjoittaa hauskoja juttuja ja koska marraskuussa on yleensä tilausta pienelle hauskuudelle, kerron teille yhden Katjan jutuista, jonka luin siitä kirjasta, jossa hän kertoo suosikkielokuvistaan ja siinä sivussa muustakin kiintoisasti ja huvittavasti. Suosittelen. Katja saa päähänsä pohtia, että mitä jos jääkiekkojoukkueet olisivatkin mies- tai naiskandidaatteja, joista pitäisi valita puoliso. Kiekkoleijonat on tietysti joukkueena Katjan suosikki,  mutta puolisoksi sitä ei voi valita, sillä vaikka se onkin vilpitön puurtaja,  sen kanssa ei ole koskaan sellainen olo, että ei mitään hätää  (edes 4-1 tilanteessa) ja lisäksi sillä on usein huono tuuri ja näin ollen Katjan ei auta muu kuin miettiä muita vaihtoehtoja. Venäjä ei kelpaa (oikukas, ylimielinen ja diivaileva puoliso, joskin hengen päälle saadessaan ylivoimainen) eikä Tsekki (vaikeuksien tullessa kiukuttelee ja pelaa rumasti). Norja, Latvia ja Ukraina eivät tule kysymykseenkään (periferiaeläimiä, pelkkiä vihollisen välipaloja, ei isäainesta), mutta Ruotsi on toista maata! Iso, vahva, optimistinen, punaposkinen, kestävä ja taitava mailan kanssa. Puolustaa hyvin ja hyökkää pelottomasti ja järkevästi. Nostelee tarpeen vaatiessa äijiä seinille.  Ruotsin kanssa Katjalla olisi turvallinen olo. Ruotsi sanoisi: ”Ei mitään hätää rakas.”  Ruotsin Katja valitsisi itselleen puolisoksi ja lapsilleen isäksi ja näillä kriteereillä hän on kuulemma oikeassa elämässäkin miehensä valinnut. Ja Katja kertoo asiasta miehelleen ja kysyy, että mitä, jos joukkueet olisivatkin naisia, minkä mies valitsisi ja mies vastaa epäröimättä, että Kanadan ja sanoo perusteluiksi: ”Se on aggressiivinen ja helvetin vittumainen, mutta antaa aina kaikkensa.”  Näihin kuviin, näihin tunnelmiin tällä kertaa...

Carola: Tro på kärleken: http://www.youtube.com/watch?v=nOgmLtxbmF8

Terveisiä entisestä elämästä?

Joskus minua ihmetyttää, miksi aikuisena olo on minulle niin työlästä ja vierasta. Minusta on ylivoimaisen inhottavaa esimerkiksi soitella virastoihin enkä tiedä miten minun kuuluu toimia jos katkaisen jalkani tai sairastun syöpään tai edes angiinaan ja ajatus, että menisin pankkiin ja sanoisin että satatuhatta lainaksi, kiitos, tuntuu aivan hysteerisen absurdilta. Olen miettinyt asiaa paljon, enkä löydä mitään kunnollista selitystä tästä elämästä, joten olen joutunut siirtymään aikaan ennen tätä elämää. Olen aika lailla Martina Haagin kanssa samoilla linjoilla siinä, etteivät kaikki ole voineet olla entisessä elämässään jotain superhienoa, kuten Kleopatroja tai kuninkaita tai merirosvoja tai hovineitoja tai temppeliritareita tai sulttaaneita. Jonkun on ollut pakko olla  neandertalilainen, joka eli about kaksitoistavuotiaaksi ja minusta tuntuu, että se olen ikävä kyllä minä. Ehkä minulla ei yksinkertaisesti ole riittävää kokemusta aikuisena olemisesta, asioiden hoitamisesta ja juonitteluista  tai kaukonäköisestä suunnittelusta, enkä ole koskaan ennen tätä elämää rahaa nähnytkään ja siksi minusta tuntuu aina, että kaikki muut ovat jotenkin aikuisempia ja ymmärtävät asioita ja syy- ja seuraussuhteita paremmin.

Jotkut tuntuvat kyllä olevan tässä elämässä aivan suvereeneja ihan alkumetreiltä asti. Ystävättärellä on kaksi ja puolivuotias tytär, joka on verbaalisesti hyvin kehittynyt ja yllättävän vitsikäs ikäisekseen. Kun ystävätär sanoo, että ai niin, täytyy hakea sitä tai tätä, tyttö huutaa perään, että "Varo, ettei häntä jää oven väliin!" Hiljattain ystävätär poti huonoa omaatuntoa, kun oli väsyneenä sortunut korottamaan ääntään tytölle ja komentamaan tätä keräämään lelunsa lattialta. Tyttö oli kerännyt lelut ja mennyt äitinsä eteen ja kysynyt kuivasti: ”Oletko nyt tyytyväinen?”.  Uskomatonta, että pieni lapsi voi tuolla tavalla nousta tilanteen ja vanhempiensa yläpuolelle! Veikkaanpa, että hänelle ei tuota mitään vaikeuksia hoitaa aikanaan aikuismaisia asioita. Ja siitä seuraa heti jatkokysymys, joka askarruttaa minua lähes yhtä paljon kuin neandertalilainen alkuperäni, nimittäin mitä tuollaiselle pikkuihmiselle voi antaa joululahjaksi?! Suomen Kuvalehden vuosikerran? Ei, nyt minä olen taas lapsellinen. Esimerkiksi pupukuvioinen pyjama on paljon asiallisempi  valinta kaksivuotiaalle. Tai semmoinen, missä on paljon pieniä kissoja.

PS. Lelujen keräämisestä tuli mieleen, että miehen sisko kertoo mielellään juttua vuosikymmenten takaa kun hän löysi pikkuveljensä vollottamasta lastenhuoneen lattialta. Kun sisko kysyi mikä oli hätänä, pikkuveli (mies siis) nyyhki, ettei voi leikkiä! Sisko ihmetteli, että mikset muka ja mies sopersi itkunsa lomasta, että koska sen jälkeen sisko tai äiti pakottaisi hänet kumminkin keräämään lelut pois... Tämän johdosta miehen sisko muistaa aina mainita, että mies oli pienenä ”patalaiska lapsi”. Ehkä hänellä on ollut entisessä elämässään liuta palvelijoita.

Green Wing: Queen Caroline:http://www.youtube.com/watch?NR=1&v=bipTTezNr0M

Duunari vie kaiken!

Koska en halua vaikuttaa siltä, että juoruilen (tai oikeammin, koska juoruiluni kohteet pelottavat minua), aloitan tämän jutun sanomalla, että saatoin hiljattain piipahtaa eräällä Helsingin hienostokaupunginosassa sijaitsevalla itsepalvelukirpputorilla, jossa ehkä  satuin kuulemaan, kun mies ja nainen vaihtoivat kuulumisia. Vähänpä he osasivat aavistaa, että kuuloetäisyydellä seisoskeli vaaleanpunaiseen untuvatakkiin pukeutunut blogia kirjoittava nainen muka viattomasti tutkimassa myynnissä olevia kirjoja, mutta salaa kuunnellen korvat hörössä ja niskakarvat pystyssä heidän jutusteluaan...

Nainen sanoo, että taloyhtiössä on vanhuksia, ja että kuvittele miten heitä mahtaa pelottaa, kun hänkin on niin huolissaan ja mies myötäilee, että kyllä kyllä, ja silloin draama-anturini värähtää ja alan kiinnostua. Asuuko heidän talossaan huumediileri vai mitä jännittävää oikein on tekeillä? Käy ilmi, että talossa on meneillään suuren luokan remontti ja luonnollisesti suurin osa talon asukkaista on paennut kakkosasunnolleen tai kurjimmassa asemassa olevat työhuoneelleen,  mutta naisen perheen kakkosasunto on Meksikossa ja sellainenkin vääryys tätä maailmaa vaivaa, että lennot Meksikoon maksavat kuulemma aina tonnin, vaikka Kiinaan pääsee neljälläsadalla ja tottakai he menevät kakkosasunnolleen kahdeksaksi viikoksi, mutta siinähän se ongelma onkin! Kuka vahtii remonttimiehiä, jos he ovat Meksikossa asti, sillä remonttimiesten kanssa on oltava alati tarkkana,  on tehtävä yllätyshyökkäyksiä , sillä se pitää duunarit varpaillaan. Muuten he ovat jatkuvasti hypistelemässä heidän arvotavaroitaan, hörppivät maitoa heidän kristallilaseistaan ja lääppivät likaisilla sormillaan heidän arvotaidettaan! Mies neuvoo naista, että missään nimessä ei saa sanoa, että lähtee kauas ja että on kahdeksan viikkoa poissa, sillä duunarikielellä se tarkoittaa että olkaa hyvät vain ja putsatkaa kämppä, avaimethan teillä jo onkin (no eivät nainen ja mies ihan näillä sanoin puhuneet, välitän tässä myös omin sanoin tietoa, jonka luin rivien välistä, mutta muistutan, että olen sikahyvä lukemaan rivien välistä).  Ja nainen surkuttelee jo etukäteen miten hienostoasunnon käy.  Kun he ovat poissa, duunarit pitävät juhlat heidän hienossa asunnossaan heidän hienojen tavaroidensa keskellä. Polttarit! Ja sanoo, että hän aikoo kyllä digikuvata koko asunnon irtaimiston ja mies sanoo, että hyvä hyvä, ja käskee vielä ottamaan mieluummin videokuvaa asunnon sisällöstä, sillä vakuutusyhtiöissäkin aina kyseenalaistetaan, että voiko yhdessä asunnossa olla muka näin paljon näin arvokkaita tavaroita   ja nainen sanoo, että hyvä idea (ja tässä kohdin ei tarvitse lukea rivien välistä, juuri näin he puhuvat, polttaripelkoa myöten, sellaista kauhuskenaariota en olisi millään edes osannut keksiä itse).

Minua ei huvita kuunnella enempää, joten lähden kiertelemään,  mutta palatessani takaisin he keskustelevat yhä siitä, miten suojata omaisuutensa pelottavilta remonttimiehiltä ja minä ajattelen, että (tarkemmin ajateltuna parempi pitää ajatukseni omana tietonani, sillä minusta mies ja nainen olivat pelottavia). Ja luulen että  remonttimiehetkin pitävät heitä pelottavina ja että kyseessä on vähän samanlainen ilmiö kuin silloin, kun hiirtä pelkäävä aikuinen nainen hyppää tuolille ja kiljuu miestä hakkaamaan hiiren lumilapiolla kuoliaaksi, sillä se muodostaa naiselle niin valtavan uhan, että hui kauhistus sentään! Ja vaihteeksi olen oikein tyytyväinen omaan huolettomaan elämääni, jossa ei tarvitse pelätä roistoja eikä remonttimiehiä eikä edes niitä hiiriä.

The Pogues: Fairytale of New York: http://www.youtube.com/watch?v=ev94MQ9KQUs

Miehen vaisto

Usein puhutaan ”naisen vaistosta”, mutta miehellä se vasta pelottavan tarkka vaisto onkin. Ainakin meidän perheessä. Monesti se on lohduttavaa ja ilahduttavaa, mutta joskus se on ärsyttävää. Mies esimerkiksi aavistaa aina, jos olen ostanut jotain herkkuja jemmaan ja osuu ”vahingossa” apajaan, vaikka olisin käyttänyt miten paljon luovaa ajattelua piilotusvaiheessa.  Ja hän tietää aina, milloin olen sortunut tilaamaan jotain Amazon-nettikaupasta. Ja monesti kun olen vähän lähtenyt kuljeskelemaan, mies soittaa sattumalta ja käy ilmi, että hän on ihan nurkilla. Kerran hän oli pyöräilemässä ja oli pyöräillyt monta kymmentä kilometriä ja sitten hän soitti ja kysyi missä olen ja sanoin että Hernesaaressa ja hän sanoi että älä liiku, hän on siinä minuutin kuluttua ja niin olikin. Ja kun Senaatintorilla oli niitä suvaitsevaisuuskarhuja eri maista joskus viime syksynä, mies oli taas lähtenyt pyöräilemään, mutta unohtanut puhelimensa kotiin.  Minä lähdin ulos kävelemään ja valokuvaamaan suvaitsevaisuuskarhuja ja säikähdin julmetusti, kun mies hyppäsi esiin yhden suvaitsevaisuuskarhun takaa ja vilkutti iloisesti. Hän sanoi ”arvanneensa” että tulisin kuvaamaan karhuja ennemmin tai myöhemmin ja oli jäänyt kytikseen. Nuo ovat niitä hauskoja tapauksia joissa miehen vaisto on toiminut minua ilahduttavalla tavalla, sillä niistä tulee semmoinen olo, että ei hätää, mies löytää minut kyllä vaikka mistä jos satun eksymään ja että meillä on jonkinlainen telepaattinen yhteys.

Aina tämä  yhteys ja vaisto ei ole kuitenkaan yhtä ilahduttavaa. Tässä eräänä päivänä mainostin, että minun pitää pysyä kotona tekemässä kurssisuunnitelmaa, mutta koko aamupäivä olikin mennyt Dixie Chicksiä kuunnellessa ja sitten mieleeni juolahti, että olisi kiva piipahtaa luonnontieteellisessä museossa istuskelemassa ”Afrikan yö”-huoneessa, jonka oviaukkoa pimentävät mustat samettiverhot ja jossa voi istua pimeässä katsellen eri yöeläimiä kunnes Afrikan yön tähdet alkavat tanssia silmissä (siihen riittää yleensä noin 30 sekuntia,  tähdet ovat tosi kirkkaat mustaa taustaa vasten).  Lähdin matkaan ja ajattelin, että samalla voin tehdä kokeeksi itse suunnittelemani balanssitestin. Se tehdään Kampissa näin: sisään Narinkkatorin puoleisista ovista ja ulos Fredrikinkadulle (tai päinvastoin). Jos koko matkan jaksaa kulkea hymyssä suin pulssi normaalina, balanssi on hyvä ja voi ryhtyä miltei mihin tahansa urotekoihin. Jos Tiimarin kohdalla  tuntee halua kirkua, se on merkki siitä, että balanssi on horjumassa  ja pitää etsiytyä lähiaikoina rauhalliseen paikkaan ja ehkä mietiskellä vähän.  Jos ALKAA kirkua, balanssi on huono tai kokonaan menetetty ja pitää viedä itsensä viipymättä ulos ostoskeskuksesta, nojata hetki seinää vasten ja pyrkiä tasaamaan hengitys ja sitten miettiä mikä osa-alue elämässä on rempallaan vai onko kenties tullut syötyä vähän liikaa sokeria viime aikoina.  Aion hakea testille patenttia. Mutta takaisin asiaan. Olin siis suorittamassa testiä ja tunsin läpäiseväni kirkkaasti, kun puhelin soi. Mies kysyi missä olin ja kun sanoin, että Kampin ostoskeskuksessa, hän sanoi että mainiota, hän on pyörineen tässä Narinkkatorilla. Ja sitten mies kysyi, että minne minä olen menossa ja sanoin että luonnontieteelliseen ja hän sanoi että okei ja meni itse shakkikerhoon. 

Illalla, kun viimein aloin tehdä kurssisuunnitelmaa ja tulostella yhtä sun toista, mies äyskäisi printterin  melusta ärtyneenä, että eikö minun pitänyt tehdä tuo päivällä ja kun minä sanoin, että oli muita kiireitä, hän sanoi että anteeksi mitä kiireitä? Kiire katsomaan täytettyjä eläimiä, vaikka työt olivat tekemättä (joskus hän on olevinaan kovin aikuinen)? Ja minun oli pakko tunnustaa, sillä hänhän oli saanut minut miehen vaistollaan rysän päältä kiinni. Dixie Chickseistä hän ei onneksi tiennyt mitään.

Dixie Chicks: Merry Christmas from the Family:http://www.youtube.com/watch?v=Y1nqMG3swOc

Psykedeelistä joulua!

Olen tässä vähän lämmitellyt joulusesongin alkua mm. kuuntelemalla Hansonien veljesten joululevyä ja ripustamalla joulukalenterin seinälle (Indiskasta ostettu hieno ja taskullinen, miehen ja minun yhteinen ja olemme jo sopineet, että parillisina päivinä mies saa lahjan, parittomina minä ja pelkään jo etukäteen, että parittomista taskuista löytyy joka-ainoasta joku surkea kurkkupastilli). Toissapäivänä käytiin ystävättären kanssa Stockmannin jouluosastolla vähän tunnustelemassa ja siellä oli kaikkea ihanaa (lintu- ja peura-aiheisia koristeita) ja myös vähän toisenlaisia joulukoristeita. Ystävätär osoitti minulle räikein värein maalattuja robotti-aiheisia kuusenkoristeita ja kysyi, että mitäs noista tykkäät ja minä olin heti, että yök miten tökeröitä ja rumia (vaikka toisaalta salaa vähän ihailinkin balettitossuihin ja vaaleanpunaiseen tutuun puettua kirahvikuusenkoristetta, mutta kirahvi on sentään eläin, robotti on pelkkä....no, robotti).  Sitten tulin kotiin ja ajattelin, että tässähän voisi pikkuhiljaa käynnistellä piparkakkutehtaan toimintaa, sillä se on olennainen osa jouluvalmistelujani ja enemmänkin; se on olennainen osa Minua. Ja sallikaa minun sanoa tämän yhden ainoan kerran; olen aika hyvä tekemään piparkakkutaloja ja minulla on asiasta pitkän linjan know-howta, sillä tein ensimmäiset piparkakkutaloni jo kymmenvuotiaana. (Itse asiassa, näin meidän kesken, olen KICK-ASS piparkakkutalojen tekijä!) Viime vuosina olen tosin vähän downshiftannut talojen suhteen ja tehnyt mahtavien parvekkeita, liivatelehdillä lasitettuja kaari-ikkunoita, portaikkoja ja pihapiirejä käsittävien konstellaatioiden sijasta vain pieniä, simppeleitä mökkejä. Yhtenä vuonna väsäsin monta iltaa koulun ala-aulaan piparkakkuseimeä itämaan tietäjineen, aaseineen ja lampaineen, ja jouduin tekemään aika monta Joosefia, ennen kuin sain aikaan version, joka ei näyttänyt mielenterveyspotilaalta, mutta hienoin itämaan tietäjä ja Jeesuslapsi pöllittiin heti, joten en ole sen jälkeen viitsinyt vaivautua. Sen sijaan olen erikoistunut pienten yksittäisten piparkakkujen koristeluun. Suosikkiaiheeni on hevonen, jolle teen nomparelleista ja värillisestä kuorrutteesta satulan ja suitset ja sieraimet ja silmät (ja silmäripset, jos kyseessä on naishevonen) ja sulatetusta suklaasta hännän, harjan ja kaviot. Ne ovat ihania ja ovat saavuttaneet suuren suosion ja jakelen niitä auliisti ympäriinsä ja ihmiset huudahtelevat, että ”Voi, eihän näitä voi syödä!” ja minä hykertelen mielissäni, sillä ajattelen sen tarkoittavan, että ne ovat liian hienoja syötäviksi.

Ne kauheat robottikoristeet varmaan jäivät jotenkin kummittelemaan takaraivooni, sillä kun nyt tein ensimmäiset piparkakkuni (tähtiä, linnoja ja kuusenkoristeita) ja koristelin ne, huomasin käyttäväni elintarvikevärejä ja karkkeja ja nomparelleja runsaalla kädellä ja sanoisinko ennakkoluulottomasti yhdistellen ja tunsin kyllä lapsenomaista riemua, mutta myös puolittaista epäuskoa, että mikä minua oikein riivaa ja lopputulos on todella hurja ja arvaan, että nytkin kun tarjoan piparkakkuja eteenpäin, kuuluu huudahtelua, että ”eihän noita VOI syödä!” mutta tällä kertaa ajatuksen takana on a) luontainen vastenmielisyys esim. kirkkaan sinisiä ruokia kohtaan ja b) aavistus, että jos syö yhdenkin, niin elintarvikevärien ja koristeiden sisältämät lisäaineet pitävät aikuisen hereillä viikon ja lapsen ne varmaan syöksevät maata kiertävälle radalle.  No, kokeilu on nyt tehty ja paistoin juuri uuden satsin linnoja, hevosia ja lahjapaketteja, ja nyt kun olen saanut vuoden aikana kertyneet koristelupaineeni purettua, voin ehkä jatkaa vähän hillitymmin. Onhan tässä aikaa.

Love actually: Christmas is all around:http://www.youtube.com/watch?v=Vl2vX229e1A&feature=related

Hermione yllättää

Aaah, nukkuminen on sitten ihanaa! Joskus tulee sillä tavalla siunatuksi, että näkee aivan fantastisia unia. Sellaisia, jotka ovat kuin elokuvia ja vaikka säpsähtäisi välillä hereille niin ne jatkuvat siitä mihin jäivät ja niissä on hienoa tunnelatausta joka säilyy joskus monta tuntia senkin jälkeen kun on herännyt ja niissä unissa saattaa päästä lentämään tai vuoristorataan tai linnaan tai minne vain. Joskus unet ovat sellaisia käsittämättömiä pätkiä, joissa ei ole mitään tunnelatausta eikä viestiä eikä itsellä ole mitään roolia, muuta kuin ihmetellä, että mitä tässä oikein tapahtuu niin kuin äskettäin, kun näin unta, että Kjell Westö tepasteli olohuoneessamme ja söi jugurttia. Kalsarisillaan. Kerroin miehelle unesta, ja hän kysyi että oliko se hyvä uni vai painajainen, mutta ei se ollut kumpaakaan, se vain oli. Ehkä se oli viesti, että meidän pitäisi käydä katsomassa elokuvissa ”Missä kuljimme kerran”. Mutta viime yönä näin hienoa unta, jossa minulla oli unelmarooli. Sain olla Harry Potter- elokuvien Hermione ja taas oli joku kiperä tilanne päällä ja piti nousta keskellä yötä taistelemaan pahaa vastaan ja Hermione (minä!) meni herättämään Ronia, että ylös niin kuin olisi jo ja pahaa vastaan taistelemaan siitä! (sillä tavalla kiihkeän ärhäkästi kuin hänellä on tapana toimia elokuvissa), mutta sitten tapahtuikin KÄÄNNE ja sen sijaan, että Hermione olisi pakottanut vastahakoisen Ronin nousemaan lämpimästä sängystä kylmään, kosteaan linnaan taistelemaan pahaa vastaan, hän ajattelikin, että äh, ei jaksa, nakkasi taikasauvansa yöpöydälle ja ryömi Ronin viereen untuvatäkin alle itsekin nukkumaan. Ja se tunnelma oli aivan ihana! Suuri rauha laskeutui Hermionen (minun!) olemukseen ja hän lepäsi rauhassa turvassa peiton alla, vaikka huoneen ulkopuolella oli kauhea hässäkkä.

Onko tässä unessa jokin viesti? Uskon että on, ja voihan se johtua siitä, että olen viime aikoina lueskellut runsaasti Caroline Myssin henkisen kasvun opasta nimeltä "Tie sisäiseen linnaan". Tai sitten se voi olla se, että minun kannattaisi viettää entistä enemmän aikaa untuvatäkin alla ( mutta en oikein usko, sillä saan kyllä nukkua aivan mielin määrin). Olen kallistumassa sellaisen tulkinnan kannalle, että viesti onkin se, että jos kerran Hermione pystyy  muuttamaan toimintatapojaan, minäkin pystyn ja vaihteen vuoksi minä voisin puolestani ponnahtaa hermionemaisesti ylös sängystä ja alkaa taistella kiivaasti ja kaikkeni antaen pahaa vastaan! Tai ainakin  hyvän puolesta. Voisin aloittaa rakentamalla oman linnan. Piparkakkutaikinasta! 

Supergirl:http://www.youtube.com/watch?v=Ymk8BGJwKlU&feature=related

Seerumia ja linnunlaulua

Pikkusisko soittaa. Hän on kiukuissaan, sillä hänen linnunlaululla erikoisvarusteltu kirkasvalolamppunsa on mennyt hajalle juuri nyt kun sitä kipeimmin tarvittaisiin. Muistutan, että hänellä on ihan kohta syntymäpäivä ja että hänhän voi toivoa lahjaksi uutta linnunlaululla erikoisvarusteltua kirkasvalolamppua, mutta hän valittaa ettei voi, sillä hän on jo ehtinyt toivoa sikakallista Lancômen seerumia, josta on tullut kuulemma riippuvaiseksi. Ihmettelen miten hän on voinut tulla riippuvaiseksi tuotteesta, jota hän ei ole edes kokeillut ja käy ilmi, että pikkusisko on käynyt keräämässä läjäpäin näytteitä tavarataloista. Hän on oppinut konstin Jennifer Anistonilta ”Rikkaissa rakkaissa ystävissä”, jossa Jennifer kiertää tavaratalojen kosmetiikkaosastoilla teeskennellen, että on kuullut kehuttavan tuotetta, mutta ei muka millään muista mikä se oli ja pohtien puoliääneen, että joku rejuven?…joku. Ja myyjä huudahtaa, että tarkoitat varmaan tätä Lancômen tuotetta johon Jennifer sanoo, että saattaa olla että se oli juuri tuo mitä ystävä suositteli ja sitten hän saa aina mukaansa pienen näytepurnukan voidetta, jota hänellä ei olisi ikipäivinä varaa ostaa kotiapulaisen palkallaan. Juttelemme pitkään Jenniferistä, sillä hän on meistä molemmista tosi ihana ja kerron, että vaikka en hyväksykään varastelua, niin ymmärrän tosi hyvin mikä sai Jenniferin ”Rikkaissa rakkaissa ystävissä”  varastamaan purkin kallista ryppyvoidetta rikkaan rouvan kylpyhuoneesta jota Jennifer oli siivoamassa ja hieromaan koko purkin sisällön kotona varpaisiinsa. Pikkusisko potee vähän huonoa omaatuntoa siitä että hänkin on kulkenut tavarataloissa teeskentelemässä, mutta minä en ole niinkään huolissani hänen teeskentelystään tai omastatunnostaan, vaan siitä, että hän on alkanut käyttää seerumia, vaikka siitä ei ole kauaakaan kun hän julisti uskollisuuttaan emäksiselle kylpysuolalle ja intoili ettei sen ansiosta tarvitse mitään muita ihonhoitotuotteita (ks. ”Kolme pientä ihmettä ja yksi iso”).  Pelottelen häntä, että seerumista on enää pieni askel botoxiin, mutta pikkusisko sanoo että ammun yli ja olen hullu ja että seerumi on sitä paitsi todella madaltanut hänen ryppyjään (samaa hän sanoi jokin aika sitten suolastakin). Muistutan pikkusiskoa, että olen viisi vuotta häntä vanhempi enkä käytä seerumia ja kysyn mitä hän aikoo tehdä kun tulee minun ikääni, ottaa botoxia vai tappaa itsensä ja mitä vikaa rypyissä ylipäätään on, ja hän sanoo ettei mitään niin kauan kuin niitä ei ole hänen naamassaan. Pikkusisko on yleensä tosi hyvä mainostamaan ja tuputtamaan kaikkia aivoituksiaan eteenpäin, mutta seerumi ei kiinnosta minua pätkääkään (paitsi ”masennuslääkeseerumi”, jota mainostettiin naistenlehdessä ja jonka on määrä ”onnellistuttaa ihoa” elvyttämällä dopamiinintuotantoa). Sen sijaan en saa ajatuksiani irti kirkasvalolampusta, jossa on erikoisvarusteluna ihanaa lintujen sirkutusta. Minullakin on kohta syntymäpäivä. Tiedän jo mitä haluan lahjaksi!

Blondie: Die young, stay pretty: http://www.youtube.com/watch?v=jO5VV5PISHU&feature=related

Martinpäivän hanhi ja muuta menoa

Olen tuntenut miehen siskon nyt jo monta vuotta, mutta yhä hän jaksaa ällistyttää minua. Hän on sosiaalisesti niin vilkas ettei tosikaan.  Hänellä on valtava määrä ystäviä ja tuttavia, jotka hän on arkistoinut päähänsä hyvään järjestykseen siten, että kun hän mainitsee heidät jonkin jutun yhteydessä, hän ilmoittaa aina sekä henkilön etu- että sukunimen, sekä sen mistä henkilö on alkujaan tullut hänelle tutuksi. Hän kuuluu omani lisäksi ainakin kolmeen muuhun kirjapiiriin,  opiskelee harrastuksenaan italiaa, käy yhtä mittaa teatterissa ja taidenäyttelyissä ja joka kerta kun tapaamme, hän kysyy että joko olette käyneet katsomassa Homo-oopperan vai mikä se nyt on mikä menee Kansallisteatterissa tai jonkun taidenäyttelyn tai mitä nyt milloinkin on missäkin tarjolla. Oli se mitä tahansa, jos edes suunnittelet meneväsi jonnekin, voit olla varma että hän on ehtinyt ensin. Kaiken huipuksi hänkin on ammatiltaan englanninopettaja ja KYLLÄ, hän opettaa myös sitä kirkuvien hyypiöiden luokkaa, joka sai minut aivan tolaltani (vaikka voihan olla, että he miehen siskon tunnilla käyttäytyvät kohteliaasti kuin mitkäkin pikku lordit ja leidit) ja kun menin rutisemaan hänelle asiasta, hän kattoi tyynesti pöytään itse säilömiään persikoita, hyviä juustoja ja leipää, joka sekin todennäköisesti oli itse leivottua. EI! hetkinen, miehen sisko ei käsittääkseni leivo. Hänen miehensä leipoo.  Mutta kumminkin.

Hän on äärimmäisen pidetty ja hauska ja tiedän eräänkin kirjapiiriläisen, joka suorastaan pitää miehen siskoa esikuvanaan ja idolinaan ja minäkin pitäisin,  mutta pelkkä ajatuskin uuvuttaa.  Miehen sisko ei turhia kursaile. Muutama vuosi sitten hän oli lukenut Rakel Liehun Helene Schjerfbeckistä (siis TAAS tuo nimi, joudun joka kerta tarkistamaan kirjoitusasun, ihan niinkuin Niitsenkin, siis Nietzchen kanssa, siis Nietzschen, joskaan hänestä minulla ei ole juuri mitään kirjoitettavaa) kirjoittaman elämäkerran ja innostunut Helenestä niin, että halusi vierailla hänen haudallaan Hietaniemen hautausmaalla, mutta kun hän ei meinannut millään löytää hautaa, hän otti ja SOITTI RAKEL LIEHULLE  ja kysyi, että missä se hauta oikein on ja Rakel oli neuvonut nätisti. Kuulin tämän kun olimme itse Hietaniemen hautausmaalla ja miehen sisko etsi jälleen kerran Helene Schjerfbeckin hautaa, koska halusi esitellä sen meille ja hän alkoi jo tuskastua että missä se nyt on ja minä säikähdin että nyt se meinaa TAAS soittaa Rakelille ja parahdin, että älä vain soita Rakel Liehulle! Ja onneksi se hauta sitten löytyi ilmankin.  Tai viime kesänä kun olimme Oulussa ja miehen sisko halusi viedä pikkuveljensä nostalgia-ajelulle Kiiminkiin, missä heidän mummulansa oli joskus muinoin sijainnut. Koska kuten sanottua miehen sisko ei turhia kursaile ja menee hankkeissaan aina pokkana katkeraan loppuun saakka, jouduin tahtomattani mukaan tilanteeseen, jossa miehen sisko sai päähänsä, että sekä hänen että pikkuveljen piti käydä vanhojen hyvien aikojen muistoksi uimassa ”mummulan rannassa” Kiiminkijoessa. Koko alue oli rakennettu uusiksi ja mummula myyty ajat sitten ja kuten myöhemmin kävi ilmi, mitään ”mummulan rantaa” ei ollut koskaan ollut olemassakaan, vaan uimassa oli käyty naapurin luvalla naapurin rannassa, ja naapurikin oli myynyt talonsa uusille ihmisille varmaan parikymmentä vuotta sitten. SILTI miehen sisko miehineen katsoi asiakseen ajaa autonsa vieraiden ihmisten pellolle, mennä heidän laiturilleen, jossa sekä mies että miehen sisko riisuivat itsensä alasti ja pulahtivat jokeen (millä välin miehen siskon mies hotki vieraiden vadelmapensaista marjoja kaksin käsin arvostellen samalla kuuluvasti niiden kokoa ja makua) ja minä seisoin kaiken keskellä olotilassa, jota kuvaa osuvasti englannin sana ”mortified”, kun tilan omistaja marssi paikalle katsomaan  mitä ihmettä oikein oli tekeillä.  Ja kuin ihmeen kaupalla miehen sisko onnistui rupattelemaan itsensä ja meidät tilanteesta kuiville niin, että tilan omistaja huudahti, että a-haa, no kyllähän tuollaisia muistoja pitää toki käydä vähän verestämässä vanhalla uimapaikalla!

Hauskinta miehen siskossa ovat hänen juttunsa ja anekdoottinsa. Hän tuntuu suhtautuvan  kaikkiin ihmisiin ja asioihin elämässään samanaikaisesti vakavasti ja huvittuneesti.  Ja jos sanoo jotain puolihuolimattoman normaalia, kuten vaikka että poikkeatteko kahville viikonloppuna, saa vastaukseksi jotain tällaista kuin minä juuri eilen: ”Voi kiitos, tulisimme todella mielellämme, mutta lennämme viikonloppuna Skooneen, jossa ystäväni  (etunimi sukunimi) Oulun tyttölyseosta valmistaa meille Martinpäivän hanhen.”  Tällaisia lauseita ei kuule missään muualla ja minä rakastan  lauseita, jotka ovat a) hyvin muotoiltuja b) sisältävät kiintoisaa informaatiota ja c) kuulostavat aivan absurdeilta. Ja miehen sisko on myös lausunut minulle yhden parhaista kohteliaisuuksista,joita olen koskaan saanut. Hän on sanonut, että minulla on kyky ”saada ihania asioita tapahtumaan.” Ja vaikka se ei siltä totisesti itsestä tunnu, haluan uskoa että siinä piilee totuuden siemen ja että minä esiinnyn hänen rekisterissään henkilönä, joka jutuissa esitellään vaikkapa näin ” Veljeni naisystävä, etunimi sukunimi, jolla on taito saada ihania asioita tapahtumaan, sai valitettavasti hermoromahduksen sijaistettuaan minua yhden päivän ajan.”

Beatles In my life http://www.youtube.com/watch?v=UKQpRgxyyqo&feature=related

Ensilumen kohina

Miehen siskon pienet lapsenlapset istuvat olohuoneen matolla juttelemassa. Toinen, ekaluokkalainen, kertoo serkulleen pystymättä salaamaan innostustaan, että ensi viikolla sataa lunta. Toinen, tarhalainen, huutaa että JEE ja heittää molemmat kätensä korkealle päänsä ylle. Sitten hän tarkentaa vielä että kai heti maanantaina? Ensilumi onkin ihana. Vaikka inhoaisi talvea ja kylmyyttä ja elämää ylipäänsä, niin ensilumi on silti vastaansanomattoman lumoava ilmestys. Minulla on viime syksyltä fantastinen ensilumikokemus. Nojaan päiväkirjamerkintöihini ja kerron sen ikään kuin se tapahtuisi nyt, sillä tänä vuonna tuskin pääsen kokemaan ensilunta yhtä mieleenpainuvalla tavalla. Untuvatakkien ja muiden talvikamppeiden osalta elämässä ei valitettavasti ole tapahtunut edistystä; olen juuri menossa hakemaan ne vintiltä ja ne joutuvat taas pesuun ja kuivausrumpuun Wilsonien kanssa. Mutta nyt palatkaamme ajassa vuosi taaksepäin:

Ensimmäiset talven merkit. Hyytävä kylmyys, ujeltava tuuli. Yöllä ikkunaan rapisee pari ravakkaa sadekuuroa, mutta aamupäivällä selkenee. Pieniä pilviä on, ja ne kiitävät hurjaa vauhtia kohti etelää. Pohjoistuulta! Jos mielii vielä mökille, on lähdettävä todella pian ennen kuin kaikki jäätyy. Pakko mennä vintille ja hakea talvivaatteet. Untuvatakki pesukoneeseen. Ensin taskut tyhjiksi heijastimista, hiuslenkeistä, parista viisisenttisestä, vanhasta elokuvalipusta ja purukumeista. Miksi en pessyt takkia keväällä? Muistan elävästi, miten harkitsin asiaa ja ajattelin sitten, että ääh, ei jaksa,  äkkiä vaan säkkiin ja pois näkyvistä, ja kesävaatteet naulakkoon! Ja onhan tässä aikaa. Nyt eletään kuitenkin vasta kevyttopatun sammalenvihreän, valkoisen villakankaisen ja mustan nahkatakin aikaa. Untuvatakkia pitää säästää todellisille pakkaskeleille. Miehen takin vuoria haetaan kissojen ja koirien kanssa kunnes se löytyy takin sisältä, valmiina paikoilleen vetoketjutettuna. Sitä ei ole edes irrotettu keväällä. Pesty, märältä koiralta haiskahtava untuvatakki kuivausrumpuun ja kaksi pötköllistä Wilson-merkkisiä tennispalloja kaveriksi kolisemaan ympyrää rummussa. Kohta takki on kuin uusi, puhdas ja tasaisen pöyheä. Mies menee hammaslääkäriin, koska hänen hampaitaan vihloo. Niissä ei ole yhtään reikää ja hammaslääkäri ihastelee miten hyvässä kunnossa miehen ikenet ovat. Miksi hampaita sitten vihloo niin paljon, mies kysyy. En minä vain tiedä, hammaslääkäri vastaa ja 35 euroa, kiitos. Mies esittelee tohkeissaan kehuttuja ikeniään, mutta minusta ikenillä kehuskeleminen on vähän sama kuin jos minä kehuskelisin virtaviivaisella luurangollani. Ihmiset kiinnittävät huomiota hampaisiin, eivätkä ikeniin ja vartaloon, eivätkä luurankoon.

Mökillelähtöpäivänä aurinkoinen syyssää muuttuu myrskyksi. Kelivaroituksia annetaan joka välissä. Vetolaukku pursuaa kukkasipuleita ja kynttilöitä ja sitten siellä on vielä syntymäpäivälahja isosiskolle ja lintulauta, joka on oikean pienen punaisen mummonmökin näköinen, kattokin on aitoa kattohuopaa ja jonka saa helposti muunnetuksi kesäksi linnunpöntöksi. Mies on huolissaan myrskystä ja väittää, että televisiossa sanottiin kaikkien ajoneuvojen suistuvan pellolle, niin voimakasta myrskytuulta on kuulemma luvassa. Mitä, jos vain toinen meistä jää eloon,  hän kysyy pahaenteisellä äänellä. Mutta me lähdemme ja matka kotoa Kamppiin taittuu mukavassa, aurinkoisessa säässä. Kun bussi pääsee Mannerheimintielle tuulilasiin iskeytyy lentäviä lehtiä ja sadepisaroita. Näen monen sateenvarjon kääntyvän nurinniskoin. Sitten tulee taas kaunista. Taivas on sinistäkin sinisempi, pilvet valkoista valkoisempia, puiden lehdet hehkuvan kullan keltaisia ja pelloilta on taas ruvennut kasvamaan jotain ja se jokin on huikaisevan heleän vihreää. Ja sitten tulee taas tummia pilviä ja vettä ja pilvet ovat todella mustia ja kaiken maiseman verhoaa salaperäinen sumu. Saavumme Hyvinkäälle. Minusta on hauska ajaa kaupungin halki. Se on pitkulainen ja idyllisiä puutaloja riittää ja sitten on keskusta jossa on runsaasti kauppoja ja kuulin jostain, että Helene Schjerfbeckin (mikä nimi! sukunimi siis, yhtä vaikea kirjoittaa kuin Niitse, öh, tarkoitan tietysti Nietzche) asui Hyvinkäällä iät ja ajat. Mietin millaista olisi asua Hyvinkäällä. Ei ehkä hullumpaa. Voisi ottaa koiran. Se saisi juosta vapaana puutalomme pihassa. Leikittelen ajatuksella ääneen hetken verran, mutta mies sanoo, että lopeta ennen kuin aloitat, mistä ymmärrän ettei hän ole juuri nyt muuttotuulella.

Matka jatkuu ja bussimme kulkee jonkinlaista kahden sään liitoskohtaa pitkin. Jos katson bussin ikkunasta oikealle, näen aurinkoisen maiseman joka loistaa sinisenä, vihreänä, keltaisena ja punaisena (ollaan maalla, täällä on paljon punamullalla maalattuja latoja). Jos katson vasemmalle, maisema on harmaa ja taivas mustanpuhuva. Ei kuitenkaan jälkeäkään lumimyrskystä, vaikka sellaisellakin peloteltiin. Lammilla pidetään pidempi tauko. Hyvä, ehdin Agrimarkettiin. Mies menee R-kioskille tekemään pitkävedon. Kaikki pihamyymälässä on mielettömän halpaa ja mielettömän lakastunutta tai paleltunutta. Mutta puksipuu näyttää elävältä. Ostan puksipuun. Se on 70%:n alennuksessa ja maksaa vain 1,95. Saan vähän kuninkaallisen puutarhan vivahdetta mökin puutarhaan. Ensi kesänä leikkaan sen johonkin kivaan muotoon. Voisin yrittää vaikka kania, mutta jos siitä ei tule näköinen, voi siitä muokata kissan tai pöllön tai hätätilassa oravan ja jos sekin sattuisi menemään pilalle, saisi siitä vielä vaikkapa päästäisen, ja jos jostain kohtalon oikusta sekin epäonnistuisi, saisi siitä vielä ehkä perhosen ja jos kerta kaikkiaan kaikki sattuisi menemään sinä päivänä pieleen, niin sitten pienen madon. Mutta sitä pitäisin kyllä aikamoisena rimanalituksena. Linja-autoasemalla satun kuulemaan kun joku mies ja nainen keskustelevat. Nainen kysyy onko täällä satanut lunta ja mies sanoo että on, mutta se suli jo pois. Hän oli ollut sienimetsässä ja aurinko paistoi ja sitten hän alkoi ihmetellä että mistä tuommoinen kohina kuuluu ja saman tien alkoi tulla lunta niskaan. Olen aivan kateellinen! Kokea ensilumi tuolla lailla. Ja miten niin kohina? En ole koskaan kuullut lumisateen pitävän mitään ääntä.

Aina kun ollaan Lammilla, tulee semmoinen olo että ollaan jo melkein perillä, mutta se ei ole totta. Viimeinen pätkä on aivan uskomattoman kiemurtelevainen ja tuskastuttava ja pahoinvointia aiheuttava, mutta vajaan tunnin kuluttua olemme oikeasti perillä. Äiti on laittanut ruokaa, isällä on ollut ongelmia vesipumpun kanssa. Kun olemme syöneet ja vaihtaneet kuulumiset alkaa sataa lunta! Isoja hiutaleita! Menen leikkaamaan loput salkoruusut maljakkoon ja niiden lehdille on jo ehtinyt kertyä pienet miniatyyrikinokset. Seison keskellä lumisadetta ja olen aivan hirveän onnellinen ja tuntuu aivan mahtavalta, että saavuimme perille vain puoli tuntia ennen ensilunta. Ja että kumpikaan ei kuollut matkalla. Ja kuulen sen saman kohinan, minkä lammilaismieskin oli kuullut! Se tulee siitä kun isot hiutaleet osuvat maassa ja yhä puissa oleviin lehtiin. Talvella sitä ei kuule, koska lehtiäkään ei enää ole. Enkä muista milloin olisin vapaaehtoisesti ja hyvillä mielin vain seisoskellut ja antanut lumen sataa päälleni.

Sytytän paljon kynttilöitä saunamökkiin ja terassille. Puksipuu näyttää hyvältä värikkäiden kynttilälyhtyjen keskellä. Alan lämmittää saunaa. Puukoppa on täynnä toinen toistaan täydellisempiä koivuklapeja, tiiviitä ja painavia ja valkokylkisiä ja myös tuohta on vaikka kuinka paljon. Saan mahtavan tulen, kiuas naksuu tutusti, sauna lämpiää ja kaikki on aivan täydellistä. Tiskaan tiskit vadissa. Mies kuuntelee pikkuisesta patteriradiosta jääkiekon SM-liigaa. Hänkin on hyvällä tuulella, sillä Kärpät voittaa, eikä haittaa vaikka pitkäveto menee pieleen.

john denver annie's song:http://www.youtube.com/watch?v=3091MHksLM4&feature=related