Elämäni on ollut viime aikoina hektistä. En ole
tottunut sellaiseen. Hektisyys ei lainkaan pue minua. Ensin se saa minut ärtyisäksi ja
levottomaksi ja heti perään regressoitumaan ja sitä myötä etsimään helpotusta Snickers-patukoista,
varhaisteineille suunnatusta kirjallisuudesta ja Green Wing-sarjasta missä ei sinänsä tietenkään ole mitään muuta vikaa kuin se, että ne ovat niin alkeellisia, kömpelöitä ja läpinäkyviä yrityksiä paeta todellisuutta. Uudet harrastuksetkin, italia ja jooga, ovat alkaneet tökkiä heti alkuunsa. Italiassa tuskastun kun en muista mikä on leivänpaahdin tai sukkahousut tai milloin mikäkin italiaksi ja joogan pukuhuoneen naiset tuntuvat ärsyttävän äänekkäiltä ja kyynerpäikkäiltä.
Mutta on
tässä muutakin tapahtunut. Rakas ystävä Turusta kävi päiväseltään Helsingissä, ensimmäistä kertaa ilman lapsia. Menin häntä junalle vastaan ja kävelimme halki
sunnuntaiaamuisen kaupungin , istuskelimme Senaatintorilla, kuljimme
Kaivopuiston rantaa Carusellille, jossa nautimme suklaakakku-kuohuviiniaamiaisen
ja puhuimme kaikesta niin kuin ennen vanhaan kun vielä kumpikin asuimme Turussa
eikä ystävällä ollut lapsia ja saatoimme riekkua ja parantaa maailmaa yökaudet
ränsistyneessä pikku puutaloyksiössäni, hän muhkealla ilmapatjalla vinolla
lattialla ja minä sohvallani/sängyssäni (jossa oli sähkölämmitteinen patja)
köllötellen.
Puhuimme Black
Swan-elokuvasta, Solsidanista, merestä, asuinpaikan tärkeydestä, miehistä, ystävyydestä,
naiseudesta ja erityisesti kohdusta. Siitä mikä merkitys sillä on äideille
(ystävättärellä hyvin käytännöllinen; hyvin teki työnsä, lapset saivat kehittyä
elinkelpoisiksi, mutta nyt joutaisi jo roskakoriin), tai toisaalta mikä
toistuvien pettymysten ja pahan mielen lähde se on niille jotka eivät toiveistaan
huolimatta tule raskaaksi ja sitten olemme vielä me, joilla ei ole ikinä ollut
aikomustakaan hankkia lapsia. Meille se on aivan tolkuttoman kohtuuton rasite.
Luin juuri miehen siskolta kesällä saamani Caitlin Moranin kirjan ”How to be a
woman”, jossa hän tiivisti osuvasti kohdun ja sen aiheuttaman riesan sanapariin
”ferocious bullshit”. Aamen!
Sanoin ystävättärelle, että ainoa itseäni koskeva
oivallus, jonka olen vuosien varrella saavuttanut on se, että eniten maailmassa haluan olla
rauhassa. Kaikelta ja kaikilta. Hän vastasi,
että niin hänkin.
Ilona Sampovaaran näyttelystä |
Toisen ystävättären
henkilökohtainen voimannäyte; ikioma pikku villa Dragsfjärdiin, alkaa jo kohota
lupaavasti ja istuu kuvien perusteella sielukkaaseen ympäristöönsä kuin
nakutettu. Siitä tulee hieno. Kaikki sai
alkunsa siitä, kun ystävätär jossain Ica:n kassajonossa tuli kurkkineeksi
edellä jonottavan ihmisen olan yli tämän selailemaa kuvalehteä, jossa oli kuva
gotlantilaisesta huvilasta. Ystävätär tajusi heti, että tuo on se, mitä hän on
etsinyt, osti lehden, otti yhteyttä toimitukseen ja kiristi itselleen lehdessä
esitellyn villan omistajan (ruotsalainen kirjailija) yhteystiedot, sai häneltä
talon piirtäneen, Lidingössä asuvan arkkitehdin numeron, soitti tälle ja tämä
lupasi piirtää vielä tämän yhden villan ennen eläkkeelle jäämistään. Sanon tällekin ystävättärelle että minulla on kova
tarve saada olla rauhassa. Hän vastaa, että arvaa miksi hän tuon talon
rakentaa. Että olisi viimeinkin paikka, jossa saisi vain olla rauhassa ja
levätä.
Ilona Sampovaaran näyttelystä |
Pikkusisko on kotona kirjoittamassa
apurahan turvin. Hänellä oli töissä äärimmäisen stressaavaa ja siksi hän
odottikin aivan malttamattomana syksyä kotona. Että saisi olla rauhassa ja
keskittyä vain kirjoittamiseen. Nyt kun hän on saanut olla rauhassa, keho on yllättäen ruvennut reagoimaan aiempaan
stressiin viiveellä; pikkusiskon sydän laukkaa aika ajoin kuin hullu
rytmihäiriön villiinnyttämänä. Se ei ole ollenkaan tottunut siihen, että saa olla
rauhassa. Mutta kun se lopulta tottuu, veikkaan ettei se enää ikinä muuta
haluakaan.
Simple Plan: Welcome to my life: http://www.youtube.com/watch?v=SxCDSI2Q0qo&feature=channel&list=UL