Mies rakastaa pyöräilyä enemmän kuin mitään. Minä rakastan lukemista enemmän kuin mitään. Yleensä tämä ei muodosta minkäänlaisia ongelmia; minusta on ihanaa lukea kaikessa rauhassa kun mies pyöräilee eikä miehelle tule huono omatunto pyöräilystä, kun hän tietää että aikani kuluu mielekkäästi kotona kirjan kanssa. Mutta kerran pari kesässä mies painostaa minua ”ihanalle” pyöräretkelle ja silloin tällöin minä saan pakkomielteen, että miehen on luettava kirja. Joskus jos mies on tympeällä tuulella eikä jaksa innostua esimerkiksi leikittelemään ajatuksella paikkakunnan vaihdoksesta, hän saattaa sanoa jotain sellaista kuin että ”kuule se on aivan samantekevää asuuko sinun kaltaisesi ihminen New Yorkissa vai Nakkilassa kun kuitenkin vain makaat ja luet.” Tai jos minua yhtäkkiä alkaa ärsyttää kun mies onkin lukuasioissa erilainen kuin minä, saatan piikitellä häntä Erik Wahlströmin ”Tanssivasta papista”, joka on hänestä ”tosi hyvä”, mutta on siitä huolimatta maannut puoliksi luettuna yöpöydällä kohta kaksi vuotta. Mutta alkukesästä mies innostui mökillä tonkimaan kirjahyllyä ja luki peräkkäin ”Kenraalin paon”, ”Miljoonan dollarin aivot” ja ”Shakaalin”, joten kumpikin tietää, että olen hänelle velkaa pyöräretken ja on vain ajan kysymys koska mies lausuu sen ääneen.
Ei minulla periaatteessa ole mitään pyöräilyä vastaan. Pienenä pyöräilin tukka putkella sinne tänne. Mutta nykyään jos suunnittelenkin nousemista pyörän selkään mieleeni tulevat ne lukuisat iltapäivälehdistä lukemani jutut, joissa orava on sännännyt pinnojen väliin ja pyöräilijä on kaatunut ja loukkaantunut pahasti tai Ruissalossa joku golfari on golfannut pahaa aavistamattomalta pyöräilijältä hampaat suusta tai joku huono-onninen on kaatunut häiriintyneen ihmisen virittämään ansalankaan ja taittanut niskansa. Toisaalta ihailen ihmisiä jotka pyöräilevät kesät talvet lujaa ja rohkeasti ja ovat jänteviä ja lihaksikkaita ja uhkuvat terveyttä. Ja olisi kiva kokeilla Niksi-Pirkan niksiä, jossa eväsleivät tehdään suodatinpusseihin jolloin ne on helppo syödä sotkematta. Ja haluan myös saada pakollisen pyöräretken alta pois, jotta saan taas keskittyä rauhassa lukemiseen. Eräänä päivänä mies sitten ehdottaa pyöräretkeä. Käyn yhden päivän viivytystaistelun vedoten siihen, että vintti on siivottava, mutta kun säätiedotus lupaa seuraavallekin päivälle hellettä ja mies alkaa hiillostaa ja syyllistää ja kärttää toden teolla, suostun. Mies on taivaissa ja leväyttää saman tien pyöräilykartan olohuoneen matolle. Hän ehdottelee eri vaihtoehtoja ja kannustaa minua osallistumaan päätöksentekoon. Minulle on suoraan sanottuna aivan sama minne mennään, kunhan saan tämän ikävän velvollisuuden alta pois ja voin taas keskittyä lukemiseen. Olen ostanut kierrätyskeskuksesta aika monta kivaa pokkaria todella edulliseen hintaan.
Pakkaamme pyörälaukkuihin evästä (vadelmamehua, keitettyjä kananmunia, tomaatteja, suodatinpusseihin survottuja tonnikalaleipiä, banaaneja), kirjoja, viltin, aurinkorasvaa ja laastaria. Mies säteilee kilpaa auringon kanssa. Lähdemme polkemaan rantaa pitkin, Kaivopuiston kohdalla meinaamme jäädä valkoposkihanhien saartamaksi, mutta muuten menee hyvin. Ohitamme kauppatorin kolaroimatta turistien kanssa. Laastaria tarvitaan ensimmäisen kerran jo Katajanokalla (ei kaatumisia, mutta polkiessa kalvava kenkä). Suuntaamme kohti Kulosaarta ja mieleni on aika hyvä. Kulosaaressa on aina kiva käydä ja varsinkin sen jälkeen kun luin miten Henrik Tikkanen oli asunut siellä perheineen silitysraudan muotoisessa talossa jonka puutarhan ruusuja lannoitettiin Korkeasaaresta kuljetetulla leijonan kakalla. En tiedä onko se totta, mutta hyvä tarina se on ja onhan siellä todella aivan mielettömiä taloja. Vanhat puiset ovat ihanimpia.
Herttoniemessä alan jo olla hikinen ja nälkäinen. Odotan malttamattomana pääseväni eväiden kimppuun. Olen janoinenkin. Haluan mehua. Heti paikalla. Mies on viisas ja suostuu pysähtymään ensimmäiseen sopivaan paikkaan. Levitämme viltin, lastaamme sille eväät ja kirjat ja olemme iloisia koska olemme retkellä ja on kaunista ja lämmintä ja meri pilkahtelee puiden lomasta. Mies on tohkeissaan koska olemme hänen organisoimallaan pyöräretkellä eikä se olekaan minusta inhottavaa. Köllöttelemme hyvän tovin, mutta juuri kun olen nukahtamaisillani, mies pakottaa takaisin satulaan. Maanittelee ja lupaa terassikahvit vanhassa kaupungissa kosken rannalla.
Luvassa on monta kilometriä hiekkatietä. Huumaava heleä alkukesän vihreys ympäröi meitä kaikkialla, koiranputket kuohuvat ja ryöpsähtelevät ja tuoksuvat tien molemmin puolin. Mies osoittelee vuoroin oikealle vuoroin vasemmalle, esittelee maisemia kuin omia tiluksiaan. Hän on järjestänyt minulle tämän elämyksen, hän tietää etten voi vastustaa sellaisia näkyjä kuin lehmiä laitumella, kukkaloistoa siirtolapuutarhassa, ruusupensaita ja sorsapoikueita ja pakottaa minut toistuvasti kehumaan kaikkea tätä ja myöntämään että pyöräily on ihanaa. Hän on puoliksi oikeassa. Maisemat ovat ihanat, mutta pyöräily alkaa käydä työstä. Minua ei ilahduta huomata kuinka surkeassa kunnossa olen. Ehdotan, että mies ojentaisi kätensä ja vetäisi minua. Hän ei lämpene ajatukselle. Sanon kokeeksi, että minulla on pissahätä (vaikkei olekaan). Mies teeskentelee, ettei kuule. Ehdotan aina kun näen penkin (ja niitä on monia, ollaan Viikissä, täällä on jotain luontopolkuja ja kylttejä, esimerkiksi kuusen edessä saattaa olla pieni kyltti, jossa lukee ”kuusi” ja se on tietysti mukavaa, antaa sellaisen tunteen, että ulkoilijaa halutaan kannustaa eikä hänellä oleteta olevan minkäänlaisia perustietoja Suomen luonnosta) että pysähdytään tähän, mutta mies sanoo että älä höpötä. Juuri kun olen todella väsähtämässä, tullaan perille taukopaikkaan, juodaan kahvit kosken rannalla ja katsellaan syöksähteleviä tiiroja ja naapuripöydän puolijulkkista ja se on ihan kivaa, mutta iloani varjostaa tieto että edessä on edelleen monta kilometriä poljettavana eikä kukaan tee sitä puolestani.
Pyörän selkään nouseminen tuntuu todella epämiellyttävältä. Oloni alkaa olla hikinen ja ärtyisä. Mies on pirteä kuin mikäkin. Muistatko kun oltiin tuolla, hän kysyy ja viittilöi epämääräisesti johonkin suuntaan. En, sanon ilkeästi. Alan hidastella, pyöräilen hitaammin ja hitaammin mutta mies ei ole huomaavinaan. Hakaniemessä kehitän pientä draamaa. Poljen miehen kiinni ja väitän, että meinasin juuri jäädä auton alle eikä hän huomannut mitään. Mies sanoo ettei hän huomannut mitään. Niinpä!, minä totean happamasti. Mies pyöräilee liian lujaa, minä syytän. Hän väittää ettei hitaammin ole mahdollista edetä taluttamatta. Uhoan korkkaavani kuohuviinipullon samalla sekunnilla kun pääsen kotiin. Sen sinä olet ansainnut, mies sanoo sävyisästi. Ja juon sitä täyden tuopillisen!, höystän. Ohhoh, mies päivittelee kohteliaasti.
Pääsemme kotiin, minä marssin marttyyrimäisesti sisään alahuuli pitkällä. Onnun vähän muodon vuoksi, mutta kun mies ei noteeraa sitä mitenkään, alan kävellä normaalisti. Käyn suihkussa ja tulen vähän paremmalle tuulelle. Mies avaa kuohuviinin ja ojentaa minulle, ei rahvaanomaista tuoppia vaan kauniin kapean lasin. Olen ollut kauhean reipas, olen pyöräillyt 26 kilometriä. Ja nyt saan toivottavasti olla vuoden rauhassa. Illalla lähettelen runsaasti tekstiviestejä, joissa kerron huolettomaan sävyyn, miten olimme tänään vähän pyöräilemässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti