Kun ei ole omia lapsia, on vähän vaikea pysyä mukana siinä mitä lapsilta voi missäkin iässä odottaa. Ja rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että kun innostuneet vanhemmat raportoivat vauvan kierähtäneen vatsalleen, tai kakanneen pottaan tai muodostaneen neljäsanaisen, kieliopillisesti korrektin lauseen, ajattele NELJÄSANAISEN!, sitä hihkuu ja päivittelee mukana vähän väkinäisesti kohteliaisuudesta ja sitten unohtaa saman tien koko asian ja seuraavan kerran lapsen olemassaoloon ja kasvamiseen tulee kiinnittäneeksi huomiota kun tulee kutsu lapsen rippi- tai ylioppilasjuhliin. Tai häihin. Mutta joskus pääsee kurkistamaan sellaiseen jännään väliin, kun lapsi on jo oppinut sisäsiistiksi ja ilmaisemaan itseään sanallisesti ja pukemaan ja riisumaan itse, mutta ei ole vielä muuttunut angstiseksi murrosikäiseksi. Ja se voi olla yllättävän hauskaa, kuten silloin kun saimme miehen siskon tyttärentyttären, Lindan, lainaksi SeaLifeen.
Meillä on ollut sama lapsi lainassa ennenkin, pari kolme vuotta sitten Korkeasaaressa, mutta silloin hän oli hämmentävä sekoitus pikkulasta ja vähän isompaa lasta. Välillä hän istui rattaissa, välillä leikki itsenäisesti eläintarhan leikkipuistossa ja jäätelökioskilla hän ilmaisi toiveensa hämmästyttävän selkeästi. Vessassa hän tarvitsi kuitenkin apua, eihän pikku raasu olisi edes yltänyt pytylle omin voimin, ja vapaina tepastelevat riikinkukot saivat hänet vähän raiteiltaan, vaikka toisaalta senkin hän osasi pukea hienosti sanoiksi ”minua vähän jännittää tuo kukko…” osoittaen kypsää reflektiokykyä. Kaikki tietysti olettivat, että minä ja mies olimme Lindan vanhemmat ja minä olin heti mielelläni leikissä mukana, tyttö oli ja on suloinen kuin nukke ja harvoinhan me saamme leikkiä perhettä, jossa olisi oikeita lapsiakin, yleensä perheemme koostuu vain kahdesta lapsellisesta aikuisesta. Käry kävi kuitenkin melkein saman tien. Linda nautti täysillä leikkipuiston joka laitteesta ja jossain vaiheessa hän päätyi keinulautailemaan pienen pojan kanssa. Pojan äiti katseli hyväksyvästi lasten touhuja ja kysyi minulta miten vanha tyttö on. ”En tiedä”, vastasin (mikä oli totta), ”veikkaisin kaksi viiva neljä”. Äiti loi minuun tosi oudon ja pitkän katseen ja sanoi pojalle että nyt lähdetään katsomaan karhuja.
Nyt tiedän Lindan olevan jo esikoulussa ja hän on itse toivonut pääsevänsä kanssamme uudestaan Korkeasaareen (joten ei hän kauhean traumatisoitunut edellisen retkemme jäljiltä voi olla), mutta koska on jo marraskuun loppu päädymme SeaLifeen. Hermoilen vähän etukäteen; mitä jos hän haluaa heti kotiin, mitä jos hän alkaa itkeä, mitä jos hän vierastaakin meitä, mitä jos hän kaatuu, mitä jos hän pelästyy haita tai saa paniikkikohtauksen akvaarion pimeissä sokkeloissa, mitä jos hänellä on tosi tylsää, mitä jos hänellä on nälkä tai jano tai kylmä tai joku muu hätä ja minä en tajua sitä. Varaan kassiin pillimehua ja pasteijoita ja laastaria ja Puuha-Pete karkkiaskin ja Hello Kitty-nenäliinoja ja sitten mennään. Meillä on treffit SeaLifen edessä, jonne Linda tulee mummin ja vaarin kyydillä.
Linda nousee autosta itsevarmasti hymyillen eikä näytä välittävän, vaikka isovanhemmat kaasuttavat saman tien matkoihinsa. Hän riisuu ripeästi ja käskemättä pinkin toppahaalarinsa ja ojentaa sen ja reppunsa naulaan ripustettaviksi. Lipunmyynnissä saamme kaikki leiman käteemme ja pienen jouluaiheisen visailutehtävän jonka palauttajille annetaan pieni palkinto ja sitten mennään akvaarioon. Linda vilkaisee kilpikonnia, piraijoja ja muita kaloja ohimennen ja viipottaa puolijuoksua eteenpäin. Minä ja mies katsomme toisiamme epäröiden. Lindan vauhdilla koko SeaLife on viidessä minuutissa kierretty. Mitä me teemme loppuillan? Sitä paitsi me molemmat tykkäämme katsella kaloja. Mutta eihän se käy, että asetamme omat tarpeemme lapsesta huolehtimisen edelle. Hän voi eksyä ja kaatua ja juosta päin lasia ja vaikka mitä kauheaa sillä välin kun me seisomme tollottamassa merihevosia. Toisaalta emme kehtaa ruveta komentamaan kovalla äänellä lasta, joka ei ole meidän. Ainoa vaihtoehto on yrittää pysyä Lindan vauhdissa kunnes hän väsyy ja sen jälkeen palata takaisin samoja jälkiä ja katsoa kalat nurinkurisessa järjestyksessä. Minä yritän saada Lindan innostumaan visailukysymyksistä. Mikä on nimeltään Joulupukin kuuluisin poro, kysyn opettajamaisella äänellä: A) Iisakki B) Jooseppi C) Petteri. Iisakki, Linda huudahtaa. Minä sanoisin ehkä kuitenkin että Petteri, vastaan, eiköhän raaputeta c-kohd…mutta Linda keskeyttää ja sanoo että kyllä se on Iisakki, ainakin eräässä sadussa oli ja minä olen ihan että piru vieköön, olenko pudonnut niin pahasti kelkasta että Petteri Punakuonon rinnalle on tullut joku Iisakki ilman että minä olen kuullut asiasta mitään, mutta sitten ajattelen että näinkö helposti minun itseluottamukseni horjuu. Maailman helpoin kysymys, mutta kun kuusivuotias vähän kyseenalaistaa niin yhtäkkiä en olekaan enää yhtään varma. Tajuan, että Linda ei näe mitä raaputan, visailulomake on minulla ja hän on sitä paitsi jo juossut monta kymmentä metriä eteenpäin. Nojaan seinään ja raaputan henkeäni pidätellen Petteri-vaihtoehdon ja puh, onneksi sen alta löytyy hymyilevä kala merkiksi oikeasta vastauksesta.
Kun Linda saapuu viimeiselle kala-altaalle mies sanoo, että katsopas Linda mitä täällä on ja alkaa kulkea samaa reittiä takaisin ja Linda, joka on juossut kiihdyksissään koko akvaarion läpi, rauhoittuu ja alkaa katsella kaloja miehen kanssa kuin näkisi ne ensimmäistä kertaa (niin kuin itse asiassa näkeekin). Sitten hän sanoo minulle hyvin aikuismaisesti, että nyt hänen oikeastaan pitäisi niistää, olisiko minulla mahdollisesti nenäliinaa ja minullahan on! Tunnen, että asiat alkavat sujua hienosti. Tarjoan hänelle pillimehua sillä ehdolla että hän lupaa olla juoksematta pilli suussaan. Hän ottaa mehun arvokkaasti vastaan. Katselemme kaloja. Akvaarioon tulee perheitä joiden lapset remuavat ja kitisevät. Me kuljemme rauhallisesti ja levollisesti ja harjaamme yhdessä ja hosumatta pehmeillä sudeilla hiekan alta fossiilin esiin niin että se paljastuu kokonaan. Sitten tulemme askartelupisteeseen. Se on pöytä jonka ympärillä on tuoleja ja pöydällä on kartonkia ja liimaa ja saksia ja värikyniä ja piirustuspaperia ja erivärisiä silkkipapereita ja malleja joiden mukaan voi askarrella kartongista ja silkkipaperista ikkunaan meriaiheisen koristeen. Linda haluaa askarrella. Mikäs siinä, ajattelen, mutta saman tien iskee kauhu. Mitä jos hän leikkaa kaikki sormensa irtipoikki! Miten saan vaivihkaa selville osaako hän käyttää saksia loukkaamatta hänen tunteitaan?
Sanon voivani auttaa hankalissa kohdissa, mutta Linda sanoo että ei tarvitse, kiitos vain, ja sitten hän piirtää ihan itse mallin mukaan kaikkein monimutkaisimman kuvion, ravun, kartongille ja ryhtyy taiturimaisesti leikkaamaan sitä irti. Mies näyttää olevan paljon kipeämmin avun tarpeessa, vaikka on valinnut kaikkein yksinkertaisimman kalan ja minullakin on ihan täysi tekeminen merihevoseni kanssa. Mutta voi, miten idylliseltä perheeltä meidän täytyykään näyttää siinä kiireettömästi askarrellessamme! Tämmöisinä hetkinä vanhemmuuden täytyy olla todella palkitsevaa; minun kaunis lapseni istuu nätisti askartelemassa kun muiden kakarat vinkuvat ja ryntäilevät ja hikiset vanhemmat laskevat tuskissaan minuutteja että koska täältä pääsee pois. Ja he näkevät meidän pienen leikkiperheemme askartelemassa yhdessä kiireettömästi ja tiuskimatta ja heidän on pakko ajatella että millä helkkarilla tuollainen idylli on saavutettavissa. Ja juuri kun ajattelen, etten voisi olla ylpeämpi pikku Lindasta, joka ei enää olekaan ihan pieni, käyttää saksiakin kuin mikäkin, hän aloittaa tyylikkään small talkin kysymällä mikä minä olen horoskoopissa. Ajatelkaa, HOROSKOOPISSA! Miten hän osaa jo puhua tuollaisista abstrakteista vaikeista asioista kuten horoskoopeista? Kerron olevani jousimies. Vai niin, Linda sanoo ja kertoo, että hänen äitinsä on hirvi. Niin, äitisi taitaa tosiaan olla härkä, sanon malttamatta olla korjaamatta. Ja mummi on semmoinen … peili, Linda jatkaa häiriintymättä puuttumisestani. Niin, mummi on vaaka, oikaisen saamatta pidettyä itseäni kurissa (tosikko mikä tosikko). Ja Linda kertoo että hänkin on semmoinen jolla on sarvet ja hänen syntymäpäivänsä on toukokuussa niin kuin äidinkin ja heti seuraavana päivänä kun se on ollut, he menevät äidin kanssa kaupunkiin ja hän saa kaksi marsua ja ikioman kännykän.
Keräämme askartelutuokiomme hedelmät ja käymme välillä vessassa, jossa Linda asioi aivan itse ja sitten hän ilmoittaa että nyt taisi käydä niin että hän unohti pillimehunsa jonnekin ja minä sanon, että se ei haittaa, voimme ostaa uuden ja sitten kierrämme koko akvaarion vielä kolmannen kerran rennosti ja varmoin askelin, lunastamme visailupalkinnon (suklaata), katselemme tuotteitta myymälässä ja Linda ei mangu yhtään mutta ostan hänelle silti kimaltelevan taikasauvakynän muistoksi ja sitten ajamme ratikalla meille kotiin josta Lindan äiti tulee hakemaan tyttärensä ja kiittelee vuolaasti ja me sanomme että ei yhtään mitään kiittämistä, ilo oli meidän puolellamme ja se on kaiken huipuksi aivan totta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti