sunnuntai 19. toukokuuta 2019

Lymyilyn lumo



No niin, takana on ihoa vanhentava ja mieltä virvoittava, jo perinteeksi muodostunut toukokuinen Kreikan loma. Tällä kertaa Kreetan Plataniaksessa. Hotellihuoneen parvekkeelta näkyi lumihuippuisia vuoria, hotelli kiilteli hienouttaan ja koska sesonki oli vasta alussa, saimme osaksemme runsaasti huomiota (ja jatkuvana vuona ihania kylpytuotteita, vaikka entisetkin olivat vielä reilusti yli puolillaan). Meillähän on tapana matkustaa niin, että minä istun koneelle, tarkastelen valikoimaa kaikessa rauhassa omat prioriteettini sumeilematta etualalle asettaen, teen varauksen ja kerron miehelle asiasta joskus parin kuukauden kuluttua niin, että hänen tuskailunsa ei pilaa iloani hyvän kohteen löytämisestä ja toisaalta sen verran hyvissä ajoin, että hän ehtii unohtaa alkunärkästyksensä ja innostua lähestyvästä matkasta.

Kirjavalintani onnistuivat! Minulla oli se Abbi Jacobsonin I Might Regret This, joka oli juuri niin ihana kuin olin ajatellutkin ja lisäksi annoin viimein mahdollisuuden suuresti hehkutetulle Elena Ferrantelle. Jostain syystä en lähtenyt siihen hypetykseen mukaan silloin kun se kävi kuumimmillaan. Ehkä minua ärsytti, kun niin moni oletti minun olevan aivan kärkikahinoissa sen ahmimisen suhteen, koska edustin varmaan tyypillistä lukijakuntaa olemalla nainen joka pitää Italiasta ja italiasta. Sen lisäksi pelkäsin, että pitäisin sitä latteana tai imelänä ja tuodessani sen julki leimautuisin snobiksi ja kolmanneksi varmaan pelkäsin, että pitäisin siitä niin paljon, etten voisi hillitä itseäni, vaan ryntäisin suuna päänä Napoliin, jonne en tolkuissani ollessani erityisemmin välitä rynnätä laisinkaan, niin elävinä ovat ne kuvat löyhkäävistä roskavuorista edelleen mielessäni. 

No, pitkän talven jäljiltä olin niin ryytynyt, kyynistynyt ja uupunut, etten enää jaksanut pelätä mitään ja ostin kirjasarjan ensimmäisen osan, Loistavan ystäväni, lentoaseman kirjakaupasta mukaani viime tingassa. Pidin siitä, aion lukea loputkin osat, mutta en hullaantunut suuntaan enkä toiseen. Ei se Abbille pärjännyt. Mutta oli siinä enemmän vivahteita kuin uskalsin odottaa. Ja David Lagercrantzin Se mikä ei tapa oli viihdyttävyydessään myös ihan ok lomakirjavalinta. Miehellä oli mukanaan yksi säälittävä Lars Kepler joka sekin jäi puolitiehen.


Oivalsin myös yllättäen asian, jota olen ihmetellyt itsekseni jo jonkin aikaa. Silloin muutama vuosi sitten  Santorinilla lukemani Lionel Shriverin Jonnekin pois oli niin hyvä, että se oikeastaan pitkälti oli se loma. Mutta sitten löysin hänen romaaninsa Syntymäpäivän jälkeen ja ajattelin, että siitä tulee toinen hieno loma, mutta jostain syystä en ole saanut aloitetuksi sitä ollenkaan. Viime vuonna en uskaltanut ottaa sitä lomalukemiseksi, koska pelkäsin ettei se mitenkään voisi olla yhtä hyvä kuin Jonnekin pois, mutta en ole lukenut sitä täällä kotonakaan. Nyt tajusin mistä kiikastaa! Kirjan takakannesta käy ilmi, että tarina muodostuu kahdesta kertomuksesta, joissa on yksi kohta, jonka valinnan tuloksena päähenkilön elämä lähtee tiettyyn suuntaan, ja sitten on toinen tarina, jossa kerrotaan miten se olisi mennyt jos hän olisikin valinnut toisin. Siinä se! MINÄ INHOAN KAIKENLAISTA JOSSITTELUA!! Nenän kaivaminenkin on hedelmällisempää toimintaa. Se Gwyneth Paltrowin tähdittämä elokuvakin, Sliding Doors, nyt minä tajuan mikä siinä niin hämmensi ja turhautti. Ainoastaan hauskan brittiläisen sairaalasarjan Green Wingin kohdalla teen poikkeuksen. DVD tarjoaa kaksi vaihtoehtoista  loppua tarinalle, ja sen mahdollisuuden otin avoimin sylin vastaan, mutta vain siitä syystä, että olin niin rakastunut sarjan hahmoihin, että ahmin kaiken lisämateriaalin pieleen menneitä otoksia, sarjan kulisseissa filmattuja pätkiä, henkilöiden haastatteluja ja kaikkea mahdollista myöten.



Kirjailijoista puheen ollen luin jostain, että Camilla Läckeberg oli ollut 1.5. Helsingissä. Samaan aikaan kun me yritimme löytää jostain vähän vappumieltä ja raahauduimme Espalle katselemaan popliinitakkeihin ja ylioppilaslakkeihin sonnustautuneita kirkkaassa auringossa silmiään siristeleviä ja talven jäljeltä kalalokin kalpeita ohikulkijoita, hän oli lymyillyt hotelli Kämpissä ja katsellut ikkunastaan puistossa "opiskelijahatuissaan" kulkevia juhlijoita. Siinä on minulle mieluinen rinnakkaistarina. Ei jossiteltavaa, vain uutta perspektiiviä ja muistutus, että monenlaista elämää eletään ihan tässä ympärillämme. Tajusin myös, että olemme asuneet Antti Holman kanssa Fredalla toisiamme vastapäätä! Se kävi ilmi, kun katsoin jotain hänen youtube-juttuaan ja ihmettelin miksi tuo hänen ikkunastaan näkyvä vihreä talo näyttää niin tutulta. No siksi, että me asuimme siinä! Se on jotenkin lohdullinen tieto, vaikka en osaa oikein selittää millä tapaa. 


Siellä Espalla  oli tietenkin paljon ilmapallokauppiaita. Suosittu palloaihe näkyi olevan kakkaemojin muotoinen heliumpallo. Mainitsin siitä miehelle. 
- Mikä kakkapallo?
- No tuo kolmionmuotoinen ruskea kasa, jolla on silmät.
- Tuoko? Mä luulin, että se on hevonen...

Kreetalainen ilmap...eikun hevonen.

Eräänä iltana, kun olimme jo nukahtamassa, mies kysyi yhtäkkiä pidänkö pastisseista.
- Pastisseista? Mä en ole ihan varma mitä ne on...
- Eikö ne liity jollain tapaa näyttämötaiteisiin?
- Ai? Mä olen luullut, että kirjallisuuteen.
- Googlataan!
Kävi ilmi, että olimme molemmat tavallaan oikeassa. Pastissi on eräänlainen mukaelma jostain jo olemassa olevasta taideteoksesta, mutta ei parodia, vaan kunnianosoitus sille.
- Sitä ei missään nimessä saa sekoittaa parafraasiin! mies opasti.
- Ei tietenkään.
Mietin, että elokuva Clueless on ilmiselväsi Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo-romaanin pastissi. Vai onko se pastissi romaanille? Tai pastissi romaanista? Tajusin etten osaa käyttää termiä. Yleissivistyksessäni on pastissin mentävä aukko!


Lomalla parasta on se, kun saa lymyillä. Lymyillä rannalla, lymyillä hotellihuoneessa, parvekkeella, aurinkopedillä, aurinkolasien takana, uima-altaassa, pyyhkeen alla...Rakastan lymyilyä. Jos saisin valita, lymyilisin elämäni tappiin asti hotelleissa asuen ja kirjoja ahmien. Ikävä kyllä aikuisen on ansaittava elantonsa, ja vaikka olenkin siinä mielessä onnekas, että sekin onnistuu pääosin tietokoneen välityksellä löhötuolissa lymyillen, välillä on kerta kaikkiaan nohevoiduttava, kohdattava ulkomaailma ja muut ihmiset. Otettava asiakaspalvelijan rooli! Onneksi ei enää juurikaan opettajan.




Niinkin voi sattua, että haluaa yhtäkkiä kovasti mennä Haniaan ja joutuu matkustamaan seisaallaan täpö täydessä bussissa kymmenen kilometriä nenä jonkun hikisen ruotsalaisturistin kainalossa.  Mieskin, joka sentään on tuhat kertaa sosiaalisempi, hermoili kun ei saanut edes syödä rauhassa, kun koko ajan joku oli kysymässä, että "voitteko te hyvin?" "No, ei ne tarkalleen ottaen ihan noin kysy, vaan yleisellä tasolla tiedustelevat onko kaikki ok", yritin puolustella laimeasti, vaikka itsekin jo tuskailin etukäteen sitä poskipusujen ja silittelyjen määrää, joiden kohteeksi vääjäämättä joutuisimme tehdessämme lähtöä tavernasta. Kerran luin jostain netin keskustelupalstalta ekstrovertin esittämän kysymyksen, että "mitä introvertit oikein pyrkivät salailemaan?" Siihen joku oli vastannut, että ylivoimaisesti eniten sitä, miten vähän toisten asiat ja mielipiteet meitä oikeasti kiinnostavat. Mutta se kuulostaa paljon tylymmältä kuin mitä onkaan, eikä edes ole täysin totta. Ainakaan ihan koko aikaa. Vai miten voi selittää sen, että jouduin omituisen tunnekuohun valtaan nähdessäni reippaasti yli seitsemänkymppisen naisen kävelykeppiin nojaavan miehensä kanssa jalkakäytävällä bussia odottaessamme. Naisella oli vitivalkoiset froteeshortsit ja pinkki t-paita, jossa luki: MAYBE IT HAPPENS.





Chrissie Hynde: You or No One: https://youtu.be/16O3ZKJmol4
Green Wing: https://youtu.be/L8-3ghXWtfY