Muistatteko sen elokuvan, ”Tilaa rakkaudelle”, jossa Barbra Streisand opettaa mukamas kirjallisuutta yliopistossa ja Jeff Bridges esittää matematiikanprofessoria? Barbra on ikisinkku, joka tykkää katsoa urheilua telkkarista ja syödä donitseja, mutta jota hänen äitinsä hiillostaa alati treffeille, ja Jeff menee aina aivan sekaisin kauniista naisista ja sössii kaikki asiansa. Koska Barbra ei ole mukamas kaunis, Jeff ei sekoile, vaan on ihan normaali hänen seurassaan ja niinpä Barbra ja hän päättävät solmia platonisen avioliiton, joka pelastaa Barbran äitinsä hiillostukselta ja Jeffin kauniiden naisten aiheuttamalta sekoilulta (mutta sitten Barbrasta tuleekin Jeffin työmatkan aikana oikea kaunotar, ja voitte vain arvata mitä kaikkea siitä oikein seuraa!)
No, ennen kuin Barbra alkaa keskittää kaiken huomionsa ulkonäköönsä, kotelomekkoihin ja juoksumattoon ja vaihtaa donitsit porkkanoihin, hän on fiksu ja hassu kirjallisuuden opettaja, ja sanoo opiskelijoille, että me olemme rakkausasioissa elokuvien aivopesemiä ja odotamme, että Oikean Ihmisen osuessa kohdalle, päässämme alkaa soida Puccini. Ja kun ei ala, ajattelemme että äääää, ei tämä taida olla sittenkään mistään kotoisin. Ja sitten kun he loppukohtauksessa taas löytävät toisensa ja Jeff sanoo että ei Barbra ollut hänestä alun perinkään pahemman näköinen, ilmoille rävähtää Puccinin ”Nessun dorma” , muistaakseni se oli "Nessun dorma" Puccinia joka tapauksessa, ja Barbra ajattelee, että onpa hän ollut kuivakka ja tosikko kirjallisuudenopettaja, kun on opettanut nuorille, että Puccinia kuuluu vain elokuvissa vaikka näköjään oikeastikin kuuluu (vaikka hänkin siis ON elokuvassa, näin meidän kannalta ajateltuna.)
No, joskus elämä on NIIN PUISEVAA ja näkkileivänmurujen, selvittelemistä odottavien vaatemyttyjen ja yleisen tympeyden ja saamattomuuden täyttämää, että annos Puccinia on enemmän kuin kohdallaan. Hain youtubesta ”Nessun dorman” ja luukutin sitä täysillä neljä kertaa, kunnes mies sanoi, että lopeta nyt herran tähden!, ja sitten vielä kuulokkeet päässä seitsemän kertaa. Putkeen. Haluan, ja aion myös huolehtia siitä, että tästä lähtien jokaiseen päivääni sisältyy annos Puccinia, eihän se vie kuin nelisen minuuttia, ja kymmeneenkin kertaan kuunneltuna vajaan tunnin ja parasta siinä on se (jos ei pakoteta kuuntelemaan kuulokkeilla, niin kuin eräissä kotitalouksissa (mies lukee tätä blogia, sanoo ettei lue ja lukee sitten kuitenkin salaa)), että mitä tahansa teetkin Nessun Dorman säestyksellä, se tuntuu hienolta, elokuvamaiselta tai vähintäänkin siedettävältä. Valitsin teitä varten kaikkein kauneimman ”Nessun dorma”- pätkän lukuisista tarjokkaista. Tekin olette Puccininne ansainneet (kuunnelkaa loppuun, se KASVAA ja KASVAA!) Olkaa hyvät ja nauttikaa:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti