Ihailen ja kadehdin Helena Bergströmiä, sillä hän on niin ihanan ponteva. Katsokaa vaikka millaisella vimmalla hän puolustautuu lappuliisaa vastaan elokuvassa ”Heartbreak Hotel”, (jossa hän esittää vasta eronnutta gynekologia), tai sanoo asiakkaalleen: "Gertrud, sinä sanot, että olet lesbo. Minä sanon, että olet raskaana." Tai miten hän oksentaa ”Uutispommissa”, (jossa hän esittää Liza Marklundin dekkareista tunnettua Annika Bengtzonia). Helenan lisäksi ihailen ja kadehdin sellaisia ihmisiä, jotka osaavat valita jonkin moton elämänsä ohjenuoraksi ja sitten elää sen mukaan. Tai vaikka eivät eläisikään sen mukaan, osaavat ainakin kysyttäessä sanoa jonkun kivan. Itse en osaa. En millään löydä sellaista, joka kestäisi tilanteessa kuin tilanteessa, mutta haluaisin kyllä löytää. Oma motto toisi minunkin elämääni helenamaista pontevuutta. ”Elä jokainen päivä kuin se olisi viimeinen” tuntuu paitsi kliseiseltä myös liian hengästyttävältä, joskus on pakko saada istua koko päivä pyjamassa isossa nojatuolissa hyvä kirja kädessä ja jättimuki maitokahvia ulottuvilla. ”Elä jokainen päivä kuin se olisi ensimmäinen” tuntuu myös uuvuttavalta, ikään kuin mikään ei edistyisi koskaan, vaan joka aamu pitäisi aloittaa alusta. Sitten on runsaasti sellaisia ahkeruutta ja periksiantamattomuutta ylistäviä kuin vaikka että ”no pain – no gain” eli ei tuloksia ilman hikeä ja raadantaa ja kyllähän sen ymmärtää, että näin varmaan on, mutta ilahduin silti kun luin Katri Mannisen haastattelun jossa hän kertoi miten oli ollut kauhea suorittaja ja työnarkomaani kunnes uupui niin että päätyi itkemään äitinsä vierashuoneeseen muutamaksi kuukaudeksi ja tajusi että jokin on pahasti vialla. Tai en minä siitä ilahtunut, mutta juttu jatkui niin, että hän löysi elämäntaitogurun nimeltä Michael Neill, jonka motto olikin ”no pain - no pain!” ja lamppu syttyi Katrin pään päällä, ja hän päätti lakata stressaamasta.
Muutenkin tuntuu että periksiantamattomuutta ja sinnikkyyttä arvostetaan ihan liikaa. Luin jostain, että Jules Verne oli 25-vuotiaana saanut valmiiksi ensimmäisen kirjansa ja tarjosi sitä neljälletoista kustantajalle jotka kaikki nauroivat hänelle päin naamaa, mutta viidestoista, Hetzel-niminen kustantamo innostui ja tarjosi Vernelle siltä istumalta 20 vuoden ja 20 kirjan sopimusta ja molemmat tekivät rutkasti rahaa ja ne neljätoista kustantamoa saivat näpäytyksen! Kyllähän tällaiset tarinat kivoja ovat, mutta jos minun käsikirjoitukselleni nauretaan ensimmäisessä kustantamossa, ei minun tee mieli toistaa kokemusta kolmeatoista kertaa. Myöntäkää pois, että harva asia tuntuu yhtä ihanalta kuin se, että heittää pyyhkeen kehään jonkin vastenmieliseltä tuntuvan ja hankalan asian edessä. Toteaa vain wagnermaisesti, että "en näytä tätäkään osaavan" (puhun nyt siitä siasta, en säveltäjästä). Nainen, joka on kirjoittanut kirjan ”Sata tapaa nauttia elämästä luopumalla turhista asioista” sanoo reippaasti, että jos jokin on vaikeaa, älä tee sitä. Että kulmikasta palikkaa ei voi työntää pyöreään reikään ja siihenkin hedelmättömään ähellykseen suunnatun tarmon voisi käyttää paljon hyödyllisemmin. Elaine St. James on ihana! Tulette kuulemaan hänestä vielä useasti, jos luette tätä blogia. Mutta nyt kuulen buuausta jostain, omatuntoniko se on vai Sarasvuon Jari? Vai onko se Helena, joka on itse tulta ja tappuraa eikä ikimaailmassa heittäisi pyyhettä kehään. Helenan motto voisi vähän sama kuin Paavo Lipposenkin käyttämä "so what", paitsi että Paavon käytettyä sitä siihen on tullut hivenen ylimielinen ja halveksuva sävy, ja sellainen Helena ei ole ollenkaan. Enkä minä, mutta voihan sitä silti kokeilla. Maksatko sinä vieläkin opintolainaa? "So what." Et ole käynyt koko päivänä ulkona. "So what." Eihän tässä jutussa ole päätä eikä häntää! "So what". Hmmm, onhan tässä tiettyä viehätystä, mutta pitkään jatkettuna se on ehkä ihmisistä ja elämästä vieraannuttavaa, ja sellaistahan hyvä motto ei missään nimessä tee, vaan pitää kiinni elämässä ja valaa uskoa siihen, että kaikki kääntyy hyväksi.
Toisaalta, miksi hikoilen mottojahdissa, kun tulosta ei kerran synny. Voin tyytyä toteamaan, ettei mikään motto riitä ohjeistamaan koko elämää. Jos haluaa kattaa kokonaisen ihmisiän, pitää käyttää ajatelmaa, mielellään jonkun elämää kokeneen ihmisen punnittua ja testattua juttua, eikä minkään keltanokan polleaa ja katteetonta uhoa. Ystävä lähetti kortin, jossa on yksi ihana. Se antaa suoranaisen siunauksen kaikelle munailulle ja hapuilulle elämässä ja on siten myös hyvin helenamainen. Sen on kirjoittanut Tommy Tabermann ja se kuuluu näin: ” Jotka tulevat suorinta tietä, saapuvat tyhjin taskuin. Jotka ovat kolunneet kaikki polut, tulevat säihkyvin silmin, polvet ruvella, outoja hedelmiä hauraassa säkissään Niin se ystäväni on, niin se on, että eksymättä et löydä perille.” Aamen.
Linkin takana Ponteva Helena Bergström ja Maria Lundqvist (Hearbreak Hotel)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti