tiistai 27. syyskuuta 2011

Kylässä


 On se kamalaa, miten varmuus ja identiteetti rapisevat kun tullaan kyläpaikkaan jossa on tarkoitus viipyä pitempään, oikein yöpyä. Kauheasti aikaa menee tuskaiseen tavaroiden etsimiseen ja penkomiseen (siis ihan omien, ei isäntäväen) ja joutuu miettimään tohtiiko jättää hammasharjansa kylpyhuoneeseen ja shampoonsa suihkukoppiin ja pelkää että jos jättää niin isäntäväki ajattelee että jaha sitä ollaan jo kuin kotonaan ja vallataan elintilaa ja toisaalta jos ei jätä niin isäntäväki luulee ettei meillä ole mitään omia vehkeitä mukana vaan käytämme röyhkeästi heidän kosmetiikkaansa. Ja saako itse ottaa vesilasin kaapista vai pitääkö pyytää emäntää antamaan, vaikka hänellä on monenlaista puuhaa kun lapsenlapsi huutaa vessasta pyyhkimään ja puhelin soi ja molemmissa tilanteissa näyttäytyy aivan idioottina ja tuskailee miksei älynnyt pysyä kotona ja ajattelee isäntäväen ajattelevan ihan samoin juuri samalla hetkellä. Mutta koska emme ole kylässä sattumalta vaan kutsuttuina, on aika varmaa että suurin osa tästä tuskailusta ja epävarmuudesta on omassa päässäni, ei muiden ajatuksissa eikä kyläilyssä sinänsä (vaikka kyllä Helvi Hämäläinenkin on sanonut että kun on yötä vieraassa paikassa se on ihan kuin olisi jokin työ suoritettavana.)

            Isäni on yltiösosiaalinen. Sellainen joka jututtaa jokaista joka eksyy samaan hissiin tai parkkipaikalle tai kulkee mökin ohi. Äidin mielestä kohteliain mahdollinen tapa kohdella lähimmäistään on jättää hänet rauhaan ja jos sortuukin menemään kylään niin sieltä pitää ainakin älytä lähteä mahdollisimman pian pois. Ketään ei saa vaivata ja oletusarvo on että oma seura häiritsee toisten hyvinvointia. Ei ihme että oloni on skitsofreeninen ja minulla on vaikeuksia kylässä ja juhlissa. Yleensä en ole kauhean halukas menemään ollenkaan koska ajattelen että ei ole kohteliasta mennä sinne muita vaivaamaan (äiti!) mutta sitten jos menen siellä onkin yleensä kivaa ja alan muistuttaa isääni ja kyselen ummet ja lammet kaikesta mahdollisesta (isä!).

            Kesällä oltiin kylässä Oulussa miehen siskon luona. Se oli ihanaa ja kamalaa. Ensin viikko sukulaisia ja miehen lapsuuden muistelua ja käymistä vanhoissa tutuissa paikoissa ja sitten loppuhuipennuksena miehen siskon pikkuveljelleen järjestämät syntymäpäiväjuhlat. Mies on pidetty ja hauska seuraveikko, mutta ei mitään isosiskoonsa verrattuna. Sisko on niin sosiaalinen, että hänen rinnallaan tuntee itsensä aivan metsäläiseksi. Ensimmäisenä aamuna panin merkille, että naapurissa on koiria. Pidän koirista. Naapurin koirat näyttivät kivoilta, vähän samanlaisilta kuin Peggy Guggenheimin lhasa apsot joita hän hoivasi Venetsian kodissaan kunnes ne yksi toisensa perään kuolivat ja haudattiin palatsin puutarhaan ja kerran kävi niin onnettomasti, että kun yhdelle sydänkäpysistä oltiin kaivamassa hautaa, toisen edesmenneen sydänkäpysen pyöreä kallo pullahti esiin mullasta, mutta onneksi Peggy oli silloin jo niin seniili ettei huomannut. Minulle olisi riittänyt näköhavainto naapurin koirista ja tämä mieleeni tullut karmiva anekdootti Peggyn koiran kallosta kierimässä palatsin pihalla. Miehen siskolle ei. Hänelle kiinnostuksen osoittaminen oli merkki ja hyvänä organisoijana hän ryhtyi toimintaan. Mene seisomaan tuonne aidan viereen, hän komensi tehden kädellään kiivasta, hätistävää liikettä. Kun katsoin kummissani hän selitti kärsimättömästi että jos seison siellä, koirat tulevat räksyttämään aidan viereen ja sitten naapuri tulee katsomaan mikä niitä riivaa ja voin kysellä tarkemmin koirista. En mennyt, mutta aloin aavistella että tulevasta viikosta tulisi haastava. Sen jälkeen kun olin päätynyt yllätyskylään itselleni uppo-oudoille ihmisille, jotka onneksi osoittautuivat ihaniksi vaikka olin kuin suolapatsas jonka käteen on tökätty sangrialasi (olin lupautunut lähtemään rannalle, sitten oikaisemaan metsän poikki kun miehen sisko yhtäkkiä äkkäsi, että tässä asuvat Kyllöset, mennäänpä kylään!) opin tosin olemaan varuillani mutta silti tuntui kuin olisin uinut vieraassa järvessä ja pohja olisi yllättäen kadonnut jalkojeni alta. Minusta tuli jähmeä, päättämätön ja avuton.  Enimmäkseen seisoskelin ahdistuneena ovensuissa tietämättä mitä tehdä. Jos yritin olla aloitekykyinen ja keittää vaikkapa kahvia, kävi ilmi että kukaan muu ei juo ja tuhlailevaisesti keitetty pannullinen kärisi keittimessä tunti kaupalla osoituksena siitä ettei minulla kerta kaikkiaan ole hajuakaan siitä miten tässä huushollissa ollaan. Ihmisiä tuli ja meni täysin arvaamattomasti. Kun olin varautunut valmistamaan päivällisen neljälle hengelle, pöytään ilmestyikin viisi henkeä lisää ja pöytä täyttyi huudosta ja ojentuneista käsistä ja kiertävistä voilautasista ja minä tunsin kutistuvani siinä porukassa Peukaloisen kokoiseksi. Mies näytteli minulle lapsuuden maisemiaan. Joka hetki kun olimme kahdestaan, kitisin hysteerisenä kun en enää tiennyt kuka olen ja miten täällä kuuluu olla. Mies neuvoi että saan olla ihan miten tykkään mikä ei auttanut yhtään sillä halusin etupäässä köllötellä selälläni ja sitä en kehdannut tehdä, sillä miehen siskon huusholli on oikea puuhakkuuden pesä. Vaikka olisin kömpinyt kuinka aikaisin alakertaan niin isäntäväki oli jo  leiponut leipää, käynyt uimassa, leikittänyt lapsenlapsia ja leikannut mielenkiintoisia artikkeleita Hesarista ja Kalevasta, suolannut lohta ja hakenut niityltä kukkia maljakkoon. Vähempikin masentaa. Itse olen tottunut aloittamaan aamuni tuppisuuna, ottamaan isoon mukiin kahvia ja kirjoittamaan sitten kolme sivua tajunnanvirtaa, järjissäpysymiskonsti jonka olen oppinut luovuusopettaja Julia Cameronilta. Täällä ei kukaan istu aloillaan eikä hiljaa sen vertaa että saisin keskityttyä sivuihin tarvittavat 40 minuuttia. Sivut jäivät ja tajusin miten juuttunut olen siihenkin rutiiniini. Kirjoittamattomuus aiheuttaa hätäännystä ja turvattomuutta. Niin aiheuttaa kyläilykin. Olin tuplasti ahdistunut, mutta onneksi minut vietiin retkelle Haaparantaan ja siitä tuli fantastinen päivä. Mies ei halunnut lähteä ja normaalisti olisin tällaisesa tapauksessa jäänyt itsekin pois, mutta nyt oli liian paljon pelissä. Haaparanta on ulkomailla! Ja niin pohjoisessa, että minulla oli mahdollisuus hyvällä tuurilla nähdä poro! Haaparannassa on Ikea ja ICA! Mies sai jäädä, minä lähdin miehen siskon ja hänen miehensä kanssa retkelle, vaikka tiesin että matkalla saattaisi tulla mitä tahansa suunnitelmanmuutoksia ja yllätyksiä vastaan (miehen siskon mies ei ole ehkä yhtä sosiaalinen kuin vaimonsa, mutta spontaani hän on ja hänellä on niin suuri  valikoima kiinnostuksenkohteita, ettei koskaan tiedä mihin päädytään, tällä kertaa tuli tosin vain yksi harha-askel, Kemin jalokivigalleriaan, mutta se oli vain hauskaa).

 Sain purettua paineitani tekemällä kivoja ostoksia, mm. fleecepeiton jossa on metsän eläinten kuvia, sormisuolaa, joka maksaa Helsingin kauppahallissa kuusi euroa, mutta Haaparannan ICA:ssa vain kolme, olutnakkeja tölkissä, ruotsalaisen naistenlehden, jonka kylkiäisenä tuli Australia-elokuva, sydämenmuotoisen suklaarasian ja pussillisen bilareita, periruotsalaisia autokarkkeja, tuliaisiksi miehelle ja kilon painoisen vonkaleen briejuustoa. Sen jälkeen olin taas maadoittunut, oma itseni, löytänyt uudelleen paikkani universumissa, lörpöttelin vapautuneesti kaikista näkemistäni tuotteista ja mahdollisuudesta nähdä poro edes kotimatkalla ja olin valmis jatkamaan kyläilyä vaikka kuinka kauan. Mutta sitten tuli suuri juhlapäivä ja syntymäpäivät olivat jättimenestys ja seuraavana päivänä matkustimme  onnellisina joskin krapulaisina junalla kotiin Helsinkiin.







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti