Joulu"yllätyksiä"

Pienenä joutui aina vatsa kuralla jännittämään mitä joulupukki tuo vai tuoko mitään, mutta siihen on tullut aikuistumisen myötä selkeä muutos. Syksyllä olemme kyläilemässä miehen siskon ja hänen miehensä luona Taka-Töölössä. Siskon mies pilkkoo turkoosilla pienellä puukolla palsternakkaa tai jotain muuta sietämättömän kovaa ja pahanmakuista juuresta, kunnes puuskahtaa, että nyt saa riittää ja nakkaa turkoosin veitsen kiukkupäissään tiskipöydälle. Se on kuulemma paska ja joutaa lentää roskiin. Näen hetkeni tulleen, ojennan käteni ja sanon: ”Anna!”. Ja miehen siskon mies sanoo, että ilomielin ja käärii sen pahviin ja kotimatkalla minulla on puukko olkalaukussa ja tunnen itseni oikein vaaralliseksi. Ja se on loistava puukko! Miehen siskon miehen surkein puukko on paras puukko jota olen koskaan pidellyt käsissäni ja olen aivan innoissani ja pilkon kaikkea sydämeni kyllyydestä ja kuorin ja viipaloin ja ties vaikka mitä joka päivä useaan otteeseen niin että joulukuuhun mennessä siitä on tullut aivan tylsä. Pyydän miehen siskon mieheltä syntymäpäiväksi puukon teroitusta ja lupaan että hän saa tehdä sen samalla kun siemailee kuohuviiniä ja miehen siskon mies tulee paikalle, leväyttää teroitusarsenaalinsa pöydälle ja ilmoittaa että anna tulla. Ja minä haen kallisarvoisen turkoosin puukkoni keittiöstä ja ojennan sen miehen siskon miehelle, joka alkaa työstää sitä hartaasti ja pieteetillä ja ojentaa sen lopulta minulle ja käskee kokeilla KYNTEENI onko se jo kyllin terävä johon minä puuskahdan, että oletko hullu ja hän sanoo, että niin puukon terävyyttä testataan ja että ole hyvä ja tuo loputkin ja minä olen ihan äimänä että mitkä loput. Ja miehen siskon mies sanoo, että loput puukot niin hän hoitelee ne samaan syssyyn ja minä sanon, ettei muita ole. Miehen siskon mies ei ole uskoa korviaan. Millä te leikkaatte leivän, hän kysyy ja minä nyökäytän turkoosia puukkoa kohti. Millä te fileeraatte kalan, hän tivaa ja minä osoitan etusormellani turkoosia pikku puukkoa. Millä te leikkaatte kalkkunan, hän jatkaa ja minä nostan turkoosin puukon kasvojeni eteen ja näytän sitä hänelle ja hän ähkii tuskaantuneena ja epäuskoisena ja ottaa puhelimensa ja soittaa miehen siskolle ja kielii, että tässä taloudessa ei ole kuin yksi puukko ja sekin hänen antamansa ja sitten hän päättää puhelun ja toteaa, että no, onpa helppoa ostaa teille joululahja tänä vuonna. Ja niin tapahtuu, että paketista tulee VALTAVA puukko ja toisesta ikiomat teroituslevyt ja heti kun pääsemme kotiin annan valtavalla puukolla kyytiä tuoreelle ananakselle, joka on ollut pöydällä vähän niin kuin koristeena ja se menee kappaleiksi ennenkokemattoman vaivattomasti ja minä alan vähän päästä jyvälle siitä mikä ilo on tehdä keittiöhommia asiaankuuluvilla varusteilla.

Pikkusisko puolestaan soittaa ovelan kuuloisena joulun alla ja sanoo, että sitä vain että älä osta sitä Woody Allenin Midnight in Parisia, sillä saat sen joululahjaksi ja minä ilahdun vaikka yllätys vähän tärvääntyykin enkä ole ollut aikeissakaan ostaa sitä itse. Seuraavana päivänä pikkusisko soittaa vielä uudestaan ja kertoo vuokranneensa samaisen elokuvan ja olevansa nyt täysin vakuuttunut siitä, että tulen RAKASTAMAAN elokuvaa, sillä siinä on semmoista ja semmoista ja semmoista (mutta ei hän koko juonta sentään kerro, joten yllätyksiäkin jää jäljelle kun katsomme elokuvan Nuuksion väen jättiläistelevisioruudulta).

Isoveli onnittelee syntymäpäivän johdosta ja kysyy voisimmeko olla tänä vuonna vaihtamatta joululahjoja, sillä niiden hankkiminen on aina hänelle yhtä tuskaa ja minä sanon auliisti, että se sopii oikein hyvin johon hän vastaa että paitsi sinä saat minulta tietenkin leipäkoneen. Ja niin saankin. Siihen liittyy kyllä tarina kesältä, kun olimme mökillä ja isoveli kertoi kauhukokemuksiaan lahjahankinnoistaan ja että hänellä on tapana tehdä paniikkihankintoja ja varsinainen pohjanoteeraus on hänen hankkimansa leipäkone, joka on maannut  kodinhoitohuoneessa keräämässä pölyä ja epäuskoisia katseita johon minä huudahdin, että leipäkonehan on kiva ja hän sanoi, että selvä, saat sen joululahjaksi johon minä olin ihan että jee. Ja nyt minulla on leipäkone (mutta ilman käyttöohjeita). Yritän löytää ne netistä.

Isä ja äiti yrittävät aina pakottaa meidät valitsemaan lahjakirjoja kirjakerhon lehdestä jotta pääsisivät helpommalla, mutta tänä vuonna meillä on muuta mielessä. Alushousuvallankumoukseni jälkeen olen käynyt t-paitojen kimppuun ja katsellut nenääni nyrpistellen miehen kauluksesta repsottavia harmaaksi muuttuneita muinoin valkoisia t-paitoja ja omiani, joissa on inhottavan keltaisiksi syöpyneet kainalot ja sanon, että valkoiset t-paidat olisivat todella mieluisa ja käyttökelpoinen lahja ja siitähän se härdelli syntyy. Äiti soittaa moneen kertaan ja tiedustelee kokojamme ja raportoi mistä he ovat etsineet turhaan ja sitten he ovatkin löytäneet, mutta mitä jos MALLI ei olekaan meille mieleen ja minä ihmettelen miten he voivatkaan tehdä valkoisista t-paidoista noin monimutkaisen asian, vaikka ajatukseni oli nimenomaan säästää heitä stressiltä ja hässäkältä. Ja kun t-paidat sitten ovat paketeissa ennen joulua, isä yrittää vielä saada minut avaamaan paketit ja tarkistamaan ovatko ne kelvolliset , jotta hän ehtii ostaa tarvittaessa uudet tilalle! En tietenkään suostu. Valkoiset t-paidat paljastuvat aikanaan paketeistaan hohtavina ja täydellisinä ja juuri sellaisina kuin valkoisten t-paitojen kuuluu ollakin.

Joulu”yllätykset” voivat olla myös aineettomia. Miehen siskon mies haluaa joka vuosi lukea Aku Ankka-klassikon ”Tyhjälän joulu” ja kesken tarinan hän purskahtaa joka kerta lohduttomaan itkuun, painaa päänsä käsiinsä ja nyyhkii koko kookas keho vavahdellen ja miehen sisko nauraa hänelle päin naamaa. Mutta ei ilkeästi, sillä se on aika liikuttavaa. Mutta ajatella, jos hän joku joulu lukisikin sen osoittamatta pienintäkään mielenliikutusta. Se olisi todellinen jouluyllätys. Mutta oikeastaan aika huolestuttava sellainen.

Dixie Chicks: Rainbow Connection:http://www.youtube.com/watch?v=CN-d73yzsrY&feature=related

Joulun todellinen ihme

Vietämme joulun välipäiviä kotosalla aamutakissa aamusta iltaan vailla aikomustakaan pistää nokkaamme ulos. Eikä ole syytäkään; ulkona myrskyää ensin Tapani ja heti perään Hannu ja ikkunalasit helisevät ja tuuli ulvoo ja ravisuttelee kattopeltejä niin ettei voi edes tuulettaa. Sitä paitsi jääkaappi pullottaa joulun rääppiäisruokia joita miehen siskontyttö pakkasi mukaamme, suklaata on vielä jäljellä ja hyviä kirjoja pinossa odottamassa vuoroaan.  Kynttilöitä on läjäpäin, mutta niitä tarvitaan vain tunnelman luomiseen eikä valaisemiseen kuten monissa sähköä vailla olevissa kotitalouksissa. Meillä kaikki pelaa, valoa ja televisioviihdettä saadaan napista ja vettä tulee hanasta. Mies lukee John Grishamia ja on poikkeuksellisen pitkään hiljaa. Minulla on vielä Ympyrän pää kesken ja yritän säästellä sitä pitkittääkseni nautintoa. Onko elämämme ihanaa? On, on! Toivommeko kenties että oispa meillä joulu ainainen? Emme! Itse asiassa kiemurtelen aika lailla tässä koneen ääressä kirjoittaessani, sillä kehoni on kipeytynyt liiasta makaamisesta . Kaipaan liikuntaa ja venyttelyä. Ja mikä ihmeellisintä, kaikkien ahmimieni herkkujen jälkeen huomaan himoitsevani eniten kaurapuuroa. Sitä kaikkein harmainta ja liimamaisinta sorttia. Ja olen saanut jonkinlaisen yliannostuksen ja kehittänyt hienoisen vastustuksen kaikkea kimaltavaa  kohtaan ja olen jopa rajoittanut elävien kynttilöiden määrää pöydällä. Ja olen salaa mielissäni kun Tallinnasta tuomani kultamaalilla suihkutettu ja tulipunaisella foliolla ympäröity muhkea joulukukkakimppu alkaa viimein osoittaa lakastumisen merkkejä. Ja kuusen valot sammutetaan nykyään yöksi, mikä on aivan ennenkuulumatonta, sillä aikaisempina vuosina juuri se kuusen valossa nukahtaminen ja herääminen ovat olleet ihaninta mitä tiedän.  Ja nyt suunnittelen heti tammikuusta alkavaa askeesia ja kurinalaista elämää innoissani ja motivoituneena. Laadin listoja ja pakotan miehenkin laatimaan. Lupaan jopa pyöräillä miehen kanssa. Ja siinä on joulun todellinen ihme!

Bowling for Soup: Sometimes http://www.youtube.com/watch?v=Pp72QvILo18&feature=related

Jeesnaisen joulukuu

Ensinnäkin, oikein hyvää joulunaikaa kaikille näin jälkikäteen! Sesonkia on toki vielä jäljellä loppiaiseen asti ja halukkaat saavat puolestani venyttää sitä aina Nuutinpäivään saakka. Sitten joulu on kertakaikkiaan ohi ja viimeistenkin täytyy siirtyä elämässä eteenpäin. En ole hyvistä aikomuksistani huolimatta ehtinyt kirjoittaa, sillä minusta on yhtäkkiä kuoriutunut esiin ihminen, joka sanoo kaikkiin ehdotuksiin ”kyllä”, vaikka ennen sanoin miltei kaikkeen ”ei MISSÄÄN nimessä!”. Olen tullut siihen tulokseen, että se johtuu siitä, etten enää joudu työssäni alttiiksi niin isoille ihmisryhmille kuin aiemmin. Silloin kaikki vapaa aika täytyi käyttää siihen, että suojautui ihmiskontakteilta ja nyt kun suojautumisen tarvetta ei ole, olen aivan eri tavalla suopea seuraelämälle. Tämä uusi piirre on saanut aikaan sen, että olemme käyneet joulutorilla sekä Tukholmassa että Tallinnassa, vastanneet kaikkiin juhlakutsuihin kyllä (myös yökyläkutsuihin) ja sen ansiosta elämämme on ollut hirvittävän hauskaa (ja kaloripitoista) viime viikkoina. On ollut omat syntymäpäivät ja muiden syntymäpäiviä ja sisarusten ja vanhempien tapaamista Tampereella ja  perinteiset munatotijuhlat aatonaattona ja sitten se varsinainen joulu, jota vietimme tänä vuonna Nuuksiossa miehen siskon tyttären kotona. Nuuksion joulusta  mukaan karttui uusimpana kokemuksena avantouinti. Totuuden nimissä on myönnettävä, että jeesnaiseuteni jarrutti vähän siinä vaiheessa kun miehen sisko kysyi ensimmäistä kertaa  menomatkalla autossa, että aionko käydä avannossa. Siinä vaiheessa spontaani vastaukseni oli, että oletko hullu, mutta sitten kun rantasauna lämpeni ja vettä satoi ja järvi huurusi ja oli jotenkin kesäisen näköistä, minä sanoin oma-aloitteisesti, että aionkin mennä kastautumaan. Ehkä.  Ja pyydän saada huomauttaa, että vaikka järvi huurusikin ja ympärillä kaikki oli vihreää, kyseessä oli ihan oikea avantouinti, sillä rannan tuntumassa oli runsaasti jäähilettä, jota piti sohia kepillä kauemmaksi ennen pulahdusta. Ja sitten minua kehuttiin vuolaasti ja olin niin mielissäni, että menin toisenkin kerran! Sitten syötiin ja tuli pukki jne. jne. jne. ja oli oikein hauskaa ja minä uhosin meneväni avantoon ensi töikseni joulupäivän aamunakin. Mutta kenties endorfiinimyrsky tai runsas joulupäivällinen tai punaviini tai mikä lie aiheutti sen, että nukuinkin joulupäivänä puoliinpäiviin ja heräsin suoraan brunssipöytään ja sitten menimme polttamaan jouluroskia nuotiossa rantaan ja joimme glögiä ja söimme taatelikakkua ja sitten tuli "Ihmeellinen elämä" vai mikä se mustavalkoinen klassikko on mikä tulee joka joulu ja siinä vaiheessa kun kaupungin asukkaat kaatoivat miltei itsemurhaan päätyneen Georgen pöydälle vakallisen seteleitä, me kaikki miehen siskon tyttären miestä lukuun ottamatta kyynelehdimme ja uiminen jäi sillä erää. Mutta illalla menin. Vaikka oli pussipimeää! Miehen sisko ja siskontyttö ja siskontytöntyttö tulivat mukaan. Ja se oli kamalaa ja ihanaa ja nyt olen ihan koukussa! Ja hyvä oli että meninkin, sillä yöllä nousi myrsky joka repi laiturin riekaleiksi ja katkoi sähköt ja  murjoi grillikodan ja katkaisi vedet ja kävi niin, että heräsin Tapaninpäivänä Muumitalossa, jonka ulkopuolella raivosi myrsky, mutta sisällä takka loimotti kodikkaasti ja kynttilöissä paloi tuli ja nelimetrinen kuusi kimmelsi (vaikka kuusenkynttilät olivatkin pimeinä) ja väki oli vetäytynyt sohville ja sänkyihin ja kaikkialta kuului vain tuhinaa ja silloin tällöin joku kuiskasi jotain ja vettä haettiin ämpäreillä järvestä ja kahvivettä lämmitettiin terassilla kaasugrillillä. Ja kun tiedotin tästä kaikesta Tukholman ystävättärelle, hän vastasi hyvin tove janssonmaisesti, että varo, tulossa on varmaan vielä kamalampaa... Ja sitten siskontyttären mies lähti toimittajan kanssa kuvaamaan myrskytuhoja ja me pakkasimme ihanat lahjamme ja itsemme autoon ja ajoimme kaupunkiin ja nyt olemme kotona ja täälläkin oli vielä lahjoja kuusen juurella odottamassa ja me olimme aivan ekstaasissa ja hihkuimme kun saimme kaikkea ihanaa, esimerkiksi fish and chips annoksen kahdelle ravintola Tornin pubissa. Ja nyt on hyvä kirja Tom Egelandin ”Ympyrän pää” kesken ja pino muita odottamassa ja iso suklaarasia avattuna ja elämä on niin ihanaa kuin se vain voi olla ja toivon, että teillä kaikilla on samoin tai edes lähes!

Darlene Love: Christmas (Baby please come home): http://www.youtube.com/watch?v=dn0FsOyQ-jY&feature=related

Korkeavuorenkadulla

Oskari Katajisto kertoo iltapäivälehdessä, että hänestä on ihanaa asua Korkeavuorenkadulla, sillä se on vähän kuin asuisi Pariisissa ja että mitä sitten vaikka alue on tyyristä, hän ei halua asua missään muualla ja jääpähän vähemmän rahaa huonoon elämään, jo että on ihanaa kun on parin minuutin matka ydinkeskustaan ja parin minuutin matka meren rantaan ja mieleeni tulee se kohtaus Sinkkuelämää-elokuvasta, jossa Carrie intoilee asuntokaupoilla ja leikkii, että asuu tosi hienossa penthousessa Manhattanilla ja sanoo pää kallellaan, kädet levällään: ”Hello, I live here.” ja ajattelen Oskarin astuvan asunnostaan Korkeavuorenkadulle, tekevän saman liikkeen ja lausuvan samat sanat ja lähtevän sitten tarpomaan Korkeavuorenkatua ylös ja alas  tyytyväisyydestä hyristen.

Samana päivänä luen Claes Anderssonin elämäkertaa ”Jokainen sydämeni lyönti”, jossa hän kertoo lapsuudestaan Korkeavuorenkatu 17:ssa, jonka ikkunoista oli näkymä Johanneksen kirkon viereiselle luistinradalle, jossa hänen isosiskonsa pyörähteli jääprinsessana rahisevaksi soitetun suosikkilevyn tahdissa. Mutta Claes Andersson pystyi ilmeisesti kuvittelemaan elämää Ullanlinnan ulkopuolellakin ja onkin asunut siellä sun täällä, mutta hauskin juttu on se, kun Claes asui nuorena lääkärinä perheineen Tammisaaressa sairaala-alueella ja heillä oli Porvoo-niminen kissa. Sairaalan pihassa käyskenteli runsaasti fasaaneja ja Porvoo sai päähänsä pyydystää yhden, mutta fasaani ei antautunutkaan Porvoon saaliiksi, vaan nousi lentoon ja lensi ainakin viisikymmentä metriä Porvoo selässään. Mutta takaisin Korkeavuorenkadulle, jossa Claes siis asui lapsuutensa ja piileskeli mm. halkokellarissa pommituksia paossa. Se on koskettava, historiallinen anekdootti.

Sitten silmiini osuu vielä juttu Jorma Uotisesta, joka kertoo asuvansa Punavuoressa (mikä selittää sen, miksi olen törmännyt häneen jo lyhyellä aikaa kahdesti kukkakauppa Andanten edustalla ja päässyt ihastelemaan hänen notkealanteista rentoa etenemistään, vaikka hän sanookin ettei harrasta kävelyä koska on saanut liikkua työnsä puolesta ihan tarpeekseen) ja että hänen ikkunoistaan näkyy Johanneksen kirkko ja Korkeavuorenkatu on aivan kulman takana ja minä, joka uskon synkronisiteettiin, ajattelen että joku syy tähän Korkeavuorenkatuhössötykseen nyt on oltava ja että pitäisikö Korkeavuorenkatua kävellä useammin ja jättää Annan- ja Yrjönkadut vähemmälle tallustelulle ja varsinkin yrittää nähdä se Oskarin silmin ja leikkiä olevansa Pariisissa. Ja minä kävelen kotiin sitä kautta ja poikkean Johanneksen kirkkoon fiilistelemään eikä siellä ole ketään muuta kuin minä ja iso valaistu joulukuusi ja siellä on ihanaa,  rauhallista ja kaunista ja ajattelen, että tämä kaikki on yksin minun, minun, minun ja olen jo vähällä levittää käteni, kallistaa päätäni ja lausua ”Hello, I live here” à la Carrie (ja Oskari), mutta sen sijaan sonnustaudun taas untuvatakkiini ja jatkan matkaa katua alaspäin ja kyllä minä tietenkin näen ja tajuan että tämä on ihana katu ja putiikit ja kahvilat ja näyteikkunat ja talot ja kaikki ovat mieltäkohottavan kauniita ja aistikkaita, mutta ehkä se johtuu siitä, etten ole syntyperäinen helsinkiläinen, etten minä ihan ytimiäni myöten pysty tyydyttymään jostain Korkeavuorenkadusta tai edes koko Helsingistä, toisin kuin joku Hector joka kutsuu kaupunkia luontevasti stadiksi ja kirjoittaa kaupungille rakkauslauluja tai Anni Sinnemäki, joka kirjoittaa sille runoja. Ja pystyn ihan hyvin kuvittelemaan asuvani muuallakin (näin äkkiseltään tulee mieleen Tukholman vanha kaupunki ja Venetsia. Tai Pispala!) ja tulen vähän murheelliseksikin kun tajuan, että ei ole olemassa mitään fyysistä paikkaa, missä tuntisin olevani niin itsestään selvästi kotonani että voisin julistaa ja vannoa, että täältä en lähde milloinkaan. Mutta toisaalta, on sekin vähän murheellista, jos ei pysty kuvittelemaan elämää Ullanlinnan ulkopuolella. Ullanlinnahan on loppujen lopuksi tosi pieni alue. Ja Oskarille tiedoksi; koskaan ei pidä sanoa "Ei koskaan." Minä sanoin kerran, etten ikimaailmassa voisi asua Turussa ja tottakai päädyin sinne kymmeneksi vuodeksi. Semmoinen kokemus voi jättää ihmiseen syvät arvet.

Hector: Nukkuva stadi:http://www.youtube.com/watch?v=P_jBCPdxqPA&feature=related

Oi kuusipuu

Päivää ennen itsenäisyyspäivää istuskelen tylsistyneenä nojatuolissa ja katselen kuinka sade pieksee ikkunaa. Pilvet roikkuvat polvissa ties monennettako päivää, ei huvita mennä ulos, opetusta on vasta illalla ja minä päätän, että kuusi koristellaan nyt eikä huomenna. Haen valkoisen tekokuuseni ja koristeet vintiltä ja heti alkaa sydänalaa lämmittää.  Joulukuusen koristelu on iso juttu ja suhtaudun siihen samalla pieteetillä ja huolella kuin (toivottavasti) insinöörit tehdessään vaikkapa lujuuslaskelmia. Joulukuusi saa sekä parhaat että pahimmat puoleni kukoistamaan. Kun muutimme Helsinkiin oli kevät, mutta ensi töikseni päätin, että ensi jouluna kuusi haetaan Fredrikintorilta ja kannetaan romanttisesti kotiin minä latvasta mies tyvestä kannatellen à la Billy Crystal ja Meg Ryan elokuvassa Kun Harry tapasi Sallyn ja niin tehtiin, vaikka Iso-Roban K-marketin edestä olisi saanut kuusen puolet halvemmalla.

 Yleensä kammoan kaikkea kiihkeää suvaitsemattomuutta, mutta kun on kyse joulukuusesta minua suvaitsemattomampaa ihmistä ei ole. Minulla on järkkymätön vakaumus, joka kuuluu näin: Minä koristan nätisti. Muut (=kaikki perheenjäsenet lapsuuden perheestä plus mies) koristavat rumasti. No, sisarukset ovat saaneet koristella kuusensa miten lystäävät jo vuosikaudet ja isä ja äiti ovat nostaneet tässä asiassa kätensä pystyyn, joten saan mellastaa heidän kuusensa kimpussa mielin määrin. Mies ei onneksi edes yritä osallistua, mutta hän paljastaa tietämättömyytensä huudahdellessaan ”OooooOOOOOoo hieno on, hieno on!” vaikka näytillä on vasta kuusen raakaversio, jossa tunnustellaan koristeiden mittasuhteita, värimaailmaa ja harmoniaa ja valojen kirkkautta, tasaisuutta ja riittävyyttä. Raakaversion perusteella lyödään lopulta tämän vuoden värimaailma ja teema lukkoon. Kellertävää, valkoista, vihreää ja vähän ruskeaa sekä aavistus ärhäkkää fuksianpunaista (kuulostaa ällöttävältä, mutta yllättäen ei ole!) Tänä vuonna enemmän floraa (valkoisia orkideoita ja kangasruusuja, misteliköynnöstä ja murattia) ja vähemmän faunaa (paitsi lintuja ja kolme keppihevosta). Ja sitten muutama piparkakkukoriste, joihin opin tänä vuonna jouluaskartelukurssilla tekemään elintarvikevärillä värjättyä sokerilasia. (No, opin ja opin, kurssilla kaikki paloi pohjaan ja meni pitkin pöytiä ja kovettui lusikkaan, mutta harjoittelin kotona uudestaan ja  nyt osaan ja evidenssi siitä  roikkuu kuusessa!) Kun värimaailma ja teema on lyöty lukkoon, alkaa viimeinen vaihe ja hienosäätö, joka voi kestää ikuisuuden, sillä jokin epäkohta saattaa iskeä silmään aivan yllättäen kun kuusta vilkaisee uudesta kulmasta.  Ja kuusen täytyy olla täydellinen joka puolelta. Ja koristeiden on saatava riippua vapaina heilahdellen (poikkeuksena keppihevoset, joiden tulee nojata oksaan ja olla vähän vinossa, sillä vapaasti riippuessaan ne näyttäisivät typeriltä), ne eivät saa olla liian kaukana toisistaan, mutta eivät myöskään liian lähekkäin klimpissä, sillä se luo raskaan vaikutelman.  Ja värien pitää olla harmoniassa ja tasaisesti pitkin kuusta. Luonnollisesti.  Ja joskus on vain nöyrryttävä ja tunnustettava jos on tullut tehtyä ylilyöntejä ja silloin pitää uskaltaa ottaa takapakkia tai jopa aloittaa aivan  alusta.  Mutta kun kuusi sitten on valmis, istuudun glögilasi kädessä autuas hymy huulillani palvomaan sitä ja olen valmis suvaitsemaan vaikka mitä. Ja silloin olen parhaimmillani.

Rockin' around the christmas tree:http://www.youtube.com/watch?v=nq0WR0I4Rkc&feature=related

Pienestä kiinni

En ole kirjoittanut muutamaan päivään, sillä elämäni on yhtäkkiä muuttunut aivan satumaisen ihanaksi enkä ole ehtinyt kaivata koneeni ääreen. Mitäkö on tapahtunut? Ei mitään suurta, mutta paljon pientä ihanaa josta saan kiittää enimmäkseen itseäni. Ensinnäkin menin päättäväisesti kauppaan ja ostin seitsemän paria uusia alushousuja. Puuvillaisia ja napakoita. Sellaisia joita on mukava pitää, mutta jotka eivät koskaan komeile alushousukatalogien kannessa (eivätkä edes sisäsivuilla). Mutta minä halusinkin panostaa arkeen, sillä olen oppinut jo ajat sitten (joskaan en aina muista elää periaatteeni mukaan), että asiat, jotka rassaavat lähes päivittäin, on yksinkertaisinta vain hoitaa pois päiväjärjestyksestä. Ja minua on pitkään masentanut avata alusvaatelaatikkoni ja pohtia mitkä nuhjuisista, venähtäneistä tai virttyneistä kalsareista vetäisin tänään jalkaani. Ja toin uudet kalsarini juhlasaatossa (=muovikassissa) kotiin ja asettelin ne hellin käsin alusvaatelaatikkooni ja vanhat viskasin armotta menemään. Oloni oli välittömästi kohentunut, ryhtiä myöten. Mutta ei tässä vielä kaikki. Ihanuuksien vuo aukeaa, kun saan lainaksi Merete Mazzarellan "Juhlista kotiin", jota kirjapiirissäkin taannoin puitiin ja hotkaisen sen nautiskellen ja myötäeläen ja tuntien suurta onnea siitä, että niin hyvä kirja on olemassa ja että minä saan lukea sen. Kirja kertoo Mereten äidistä ja siitä miten hän sairastuu syöpään ja kuolee. Mereten äiti oli ihana! Ja hän asui Fredrikinkadulla ja kulki turkisliikkeiden ohi, ehkä samojen kuin minäkin ja ilakoi kotiin tullessaan miten paljon rahaa hän olikaan säästänyt kun ei ollut ostanut yhtään turkkia ja vaikka minä en koskaan turkkia edes harkitsisi, on tässä monta vastaavaa houkutuksia tarjoilevaa kauppaa tarjolla minullekin (erityisen suuren kiusauksen muodostaa Deb, jonka ikkunassa on aniharvoin mitään mitä en haluaisi, mutta koska ikkunassa ei ole koskaan hintoja, en tiedä paljonko olen tähän mennessä säästänyt, mutta kyllä sen kymmenissä tuhansissa täytyy liikkua. Ja minä ajattelen, että mitä jos Mereten äiti on asunut samassa talossa kuin minä!? Mutta ei se voi pitää paikkaansa; Mereten äidin talon seinässä oli lipputanko, jonka puolitangossa olevaa lippua tuttava kerran jo ehti säikähtää eikä meidän talon seinässä ole lipputankoa. Toisekseen Merete asuu Huvilakadulla ja mainitsee, että äidin kotoa on hänen luokseen kaksi kilometriä ja meiltä matkaa ei tule millään ilveellä niin paljoa, joten Mereten äidin on ollut pakko asua kadun toisessa päässä. Ja totta kai minä saan pakkomielteen kirjaan ja haluan antaa sen omalle äidilleni joululahjaksi ja koska tässä kulmilla on monta divaria, käyn tiedustelemassa kirjaa, mutta laihoin tuloksin. Ja yksi sympaattinen divarisetä sanoo, että Mereten kirjat ovat hirveän kysyttyjä ja niitä liikkuu hirveän vähän ja minä sanon että niin, koska niihin kiinnytään  eikä niitä hennota panna eteenpäin ja divarimies sanoo että sepä se. Mutta koska asioilla on ihmeellinen tapa kytkeytyä toisiinsa, kohtaan Meretejahtini tiimellyksessä serkkuni, jota en ole nähnyt vuosikausiin ja me juttelemme vähän Juupajoen mummusta ja puutarhanhoidosta ja serkku toivottaa onnea Meretejahtiin ja minä sanon että niin, voinhan vielä koittaa netistä. (Mutta koska on vaara, että äiti lukee tätä myös, en voi kertoa, miten Meretejahtini päättyy tai edes onko se vielä päättynyt.) Mutta tässäkään ei vielä kaikki. Miehellä on pikkujoulut ja hän lähtee  perjantaina iltapäivällä matkaan iloisena silitetyssä paidassaan ja ”hienommissa” samettihousuissaan ja koska on hyvin todennäköistä, että hän palaa takaisin vielä iloisemmissa tunnelmissa, päätän että minäkin olen ansainnut hauskuutusta ja mietin että mikä on ihaninta mitä tähän hätään keksin ja tulen siihen tulokseen, että sitä on Liza Marklundin uusi dekkari pyjamaan, aamutakkiin ja villasukkiin sonnustautuneena, Tukholman kartta viereen valmiiksi levitettynä, pari katkarapuleipää ja pullo kylmää olutta, uusia kynttilöitä ja  kimppu leikkokukkia. Hankin tarvittavat tuotteet ja vieläpä imuroin, tuuletan ja järjestelen kotona, että kaikki  olisi täydellistä. Ja viimeinen puserrus ennen kuin ilta on kokonaan minun on se, että miehen ystävä piipahtaa hakemaan pari paperia, jotka minun on määrä olla kotona tiettynä kellonaikana hänelle ojentamassa, sen jälkeen  ei mikään eikä kukaan häiritse minua. Miehen ystävä saapuu pari minuuttia myöhässä ja tervehdykseeni hän vastaa että tunnenko Adelea ja minä olen ihan että häh ja hän sanoo, että Adele on syy siihen miksi hän on  vähän myöhässä ja että minun pitää nyt heti mennä googlettamaan Adele, ja minä sanon, että jassoo ja selvä juttu ja kysyn haluaako miehen ystävä tulla hetkeksi sisälle, mutta hän sanoo ettei hän ehdi sillä hän haluaa takaisin Adelen luo niin pian kuin mahdollista ja minä sanon että  hei sitten vain ja unohdan saman tien koko Adelen ja vietän ihanan illan katkarapuleipien ja Liza Marklundin ärhäkän Annika Bengtzon-hahmon parissa.

Ja tämä voisi hyvin olla tämän vuodatuksen loppu, ellen olisi sattunut silmäilemään iltapäivälehtien lööppejä netistä eikä silmiini olisi sattunut juttua, jossa kerrotaan paljonko eri tähdet "oikeasti" painavat ja  prinssi Williamin vaimo Catherine painaa pituuteensä nähden vähiten, joten hän on tietysti kaikkein ihanin, sillä vaikka Angelina Joliekin painaa alle viisikymmentä kiloa, hän on muutaman sentin Catherinea lyhyempi ja siksi vain toiseksi ihanin, mutta Adele saa moittivasävyisen erikoismaininnan, koska hän on kauhean painava (joskaan ei yhtä painava kuin Kirstie Alley) ja minä ajattelen että piru vieköön mikä juttu ja että tiedän ainakin yhden jolle painava Adele kelpaisi tosi hyvin ja googletan hänet viimein. Ja kyllä hän ihana onkin, kuunnelkaa vaikka.

Adele: Someone like you http://www.youtube.com/watch?v=hLQl3WQQoQ0&feature=related