Voi pyhä Jaakob!

Nyt on hyvä mieli! On Hanke, on tarmoa ja on innostusta niin, että olen jo kirjoittanut aamusivuni, viskannut untuvapeitteet parvekkeelle tuulettumaan ja pussilakanat sun muut pesukoneeseen kuumaan höykytykseen. Lisäksi poljin puoli tuntia kuntopyörää ja tarjosin psykosynteesikurssia kahteen eri paikkaan. Eilen olikin vähän toisenlainen päivä. Vietin sen aamusta iltaan pyjamassa ja katsoin rakkaimman ohjelmani ”Puutarhaetsivät” kaksi ensimmäistä jaksoa (uusintoja) YleAreenasta. Kahdesti. Ja leivoin sämpylöitä.  Ja sen jälkeen pyörin turhautuneena ympyrää ja kaipasin jotain hyvää luettavaa, mutta koska meillä on edelleen tavaramäärän pienentämiseen tähtäävä prosessi ajattelin, että aloitetaan nyt noista mitä on valmiina omassa  hyllyssä. Ja sitten otin käteeni Susanna Linnan ”Simpukankuorelta kotiin – Matkani Santiago de Compostelaan” jonka hankin jokin aika sitten koska sen kansi oli niin kutsuva kampasimpukankuorineen ja koska pidän matkakertomuksista ja se olikin sitten menoa!

Minua kiehtoo tavattomasti se miten kaikki liittyy kaikkeen ja miten merkkejä ja tienviittoja on joka paikassa ja me huomaamme ne tai sitten emme tai mikä minusta on lohdullisin tulkinta; huomaamme ne kun aika on kypsä ja sitten ihmettelemme miten emme ole tajunneet niin ilmiselvää asiaa ennestään! Se, mikä nyt on käynyt ilmiselväksi on tietysti se, että minun täytyy lähteä pyhiinvaellusmatkalle Santiago de Compostelaan! Vaeltaa 800 kilometriä niin kuin kymmenet tuhannet ihmiset tekevät joka vuosi. Minun hienon Suuren matkani ei siis tarvitse ulottua sinänsä maailman ääriin. Minun ei tarvitse edes poistua Euroopasta (ei sillä että minulla olisi jotain sitä vastaan, mutta tiedän että tämä matka on nyt se Oikea). Ja silti voin matkustaa pitkälle. Mielessäni ja myös fyysisesti. Miksi olen tuntenut niin pitkään aivan vastustamatonta vetoa kampasimpukan kuoriin niin että olen pakottanut miehen syömään niitä liukuhihnalta saadakseni kuoria tuikku- ja saippuakupeiksi ja koristeiksi ikkunalaudoille? Kampasimpukankuori on Santiago de Compostelan pyhiinvaellusmatkan symboli ja sellainen annetaan jokaiselle matkaan lähtijälle! Entäs sitten se nimi? Santiago de Compostela. En ole vaivautunut miettimään sitä sekuntiakaan, mutta kun Susanna purkaa nimen osiin, siitä tulee Sant Iago, Pyhä Jaakob ja campus stella, eli tähtikenttä tai tähden paikka eli ”Pyhä Jaakob tähtikentällä” ja miksi minulle olisi muuten siunaantunut Jaakko-niminen mies kuin siksi, että voimme yhdessä tehdä tämän vaelluksen rinta rinnan. Ja ihmeiden ihme; kun sanon tämän  ääneen, mies ei venkoilekaan yhtään vastaan vaan sanoo, että tuollaisesta reissusta hänkin tykkäisi (selvä tavoite joka päivälle, saa pitää kirjaa kilometreistä ja laatia listoja). Joten me lähdemme! Miten Susanna itse keksi lähteä? No, työkaveri ehdotti liikennevaloissa keskellä Helsinkiä, että lähde vaeltamaan Santiago de Compostelaan, jos et muuta lomallasi keksi ja pari viikkoa myöhemmin hän oli jo matkassa! Näin meille annetaan viestejä ja tienviittoja ihan mitä arkisimmissa tilanteissa. Ja Susanna vaelsi 30 päivää ja kirjoitti siitä kirjan. Jonka minä ostin ja jota haudoin hyllyssäni, kunnes aika siihen tarttumiseen oli kypsä. Ja siinä hän kertoo millaista oli yöpyä refugioissa, nimenomaan pyhiinvaeltajille tarkoitetuissa majapaikoissa ja millaisia ihmisiä hän tapasi (vaikka millaisia!). Mutta me emme säntää matkaan suin päin (vaikka mieli tekisi). Lähdemme vuoden päästä keväällä. Todennäköisesti toukokuussa. Mikä antaa meille kosolti aikaa valmistautua.

Kaiken tulee olla kevyen kevyttä ja kenkien tietysti todella hyvät. Susannalla oli kymmengrammainen höyhentyyny! Minulla on siis aikaa paitsi hankkia kunnon vaelluskengät, myös ajaa ne sisään niin että ne ovat tosi hyvät. Tai ei välttämättä: Susannan retkikumppaniksi osuneella Jimillä oli koko matkan jalassaan vanhat lenkkarit ja hänkin pärjäsi hyvin. Minulla on rinkka (ja olen aina tuntenut oloni jotenkin Oikeaksi se selässäni, mitä muuta sekään voi tarkoittaa kuin että minun tulee matkustaa kävellen). Miehelle pitää hankkia oma. Ostaa tai lainata. Makuupussit, sadevarusteet, ensiaputarvikkeet, HAKANEULOJA (niillä ripustetaan pyykki kuivumaan ja korjataan kaikki sellainen, mitä ei korjata ROUDARINTEIPILLÄ, jolla korjataan kaikki rikkoontuneista rinkoista vuotaviin kenkiin). Joudun kiinnostumaan aivan uudella tavalla tekokuiduista, sillä vaatteiden tulee olla nopeasti kuivuvia, lämpimiä tai viileitä (fleece noussee arvoon arvaamattomaan), pitää satsata KUNNON SUKKIIN (kahdet päällekkäin, näin sukat hinkaavat toisiaan vasten eivätkä ihoa). Ja hankkia sveitsiläinen linkkuveitsi. Pitää huoltaa nivelet kuntoon (vuosi aikaa syödä hainrustopuristeita ja lisäksi hyvä syy pudottaa painoa, jokainen pudotettu kilo keventää askelia joita 800 kilometriin mahtuu aika monta, mahtuu vaikka päätyisimmekin ”vain” 500 kilometrin vaellukseen), pitää hankkia puhallettavat tyynyt ja kevyt kamera. Susanna sanoo, että pitää olla sydvesti, sadehattu ja minua huolestuttaa jo vähän etukäteen etten tule olemaan viehättävä näky se päässäni.  Tämä kaikki tarkoin harkittu ja laadukas vaelluskama hankitaan rahoilla, jotka saamme vuoden aikana luopumalla kaikesta turhasta sälästä. (Myös Joulupukki saa mielellään kantaa kortensa kekoon). Tänä vuonna viemme uutterasti tavaraa kirpputoreille. Meidät näkee kesällä Hietsussa ja muualla. Ja jokainen ropo pannaan talteen ja sijoitetaan järkevästi tai pannaan matkakassaan ja vanhat dekkarit ja hassut aikoinaan naurattaneet koriste-esineet ja kaikissa kirjon väreissä loistaneet tunikat ja kullanväriset käsilaukut ja sydämenmuotoiset silikoniset munakasmuotit ja muut sen sellaiset vaihtuvat vuoden kuluttua nautittaviin aamiaisleipiin ja espressoihin matkan varren pikku kahviloissa ja iltapäivän runsaisiin ja ravitseviin, päivän vaelluksen jälkeen hyvin ansaittuihin päivällisiin. Voi jumpe, vai pitäisikö sanoa Jaakob, mitä onnea on Hieno Hanke!

Colbie Caillat: Like Yesterday: http://www.youtube.com/watch?v=QWFuHtwPl1c&feature=related

Överraska dig själv!

Matkustin taas eilen junassa ja silloin kun juna on täpötäynnä, se ei ole erityisen rentouttavaa puuhaa. Sain sellaisen paikan jossa penkit ovat vastatusten. Vastapäätä istuivat äiti ja pieni poika. Äiti latoi eväät tiskiin (pojalle makkaraa ja itselleen lihapiirakan Aseman Wurstista) ja perusteli omaa apettaan lapselleen, että ”Äiti otti itselleen lihapiirakan, koska äiti ei syö tänään enää mitään. Sinä syöt vielä  mummulassa. Äiti on sellainen ihminen, että vaikka hän tekee kovasti työtä, hän haluaa myös nautiskella. Äiti tekee tästä sinun lääkärireissustasikin itselleen pienen retken.” Sitten hän pisteli rivakasti lihapiirakan poskeensa ja kaivoi laukustaan esiin Harry Potter-kirjan ja ilmoitti pojalle, että nyt luetaan.  Ja hän alkoi pajattaa tekstiä kireällä ja monotonisella äänellä ja pojan katse harhaili jossain katonrajassa ja välillä hän yritti kurkistella junan ikkunasta näkyviä maisemia, mutta jos hän erehtyi nojautumaan liian pitkälle ikkunaa kohti, äiti kivahti että ”Kuunteletko sinä?!” Ja pajatusta kesti koko matkan Hämeenlinnaan saakka, jossa äiti paukautti kirjan kiinni ja sanoi että loput luetaan sitten illalla.

Vaihdoin junaa Toijalassa ja junassa oli nyt huomattavasti väljempää. Käytävän toisella puolella istui nuorehko mies tietokone sylissään ja viereisellä penkillä keltainen muovikassi, jossa luki ”Överraska dig själv” ja mies pelasi koko ajan peliä ja toisella kädellään hän kauhoi muovipussista sipsejä suuhunsa ja kun hän vääntäytyi vessaan, minulle tarjoutui näkymä hänen puolitangossa roikkuviin housuihinsa joista paistoi kohtalainen pätkä takapuolen viivaa. Sitten hän tuli takaisin ja jatkoi samaa rataa, kunnes tunsi tarvetta ottaa yhteyttä ulkomaailmaan, kaivoi esiin kännykkänsä ja soitti jollekin tutulleen ja ilmoitti pelanneensa koko matkan peliä ja syöneensä sipsejä ja sitten hän kysyi että mitä te syötte. 

 Mutta mikä minä olen kanssamatkustajiani ylenkatsomaan? Itselläni ei ollut mitään sanottavaa kenellekään, ei eväitä, tietokonetta eikä edes kirjaa (tai oli tietenkin, Claes Anderssonin ”Oton elämä” ja Karin Ehrnrootin ”Vinoon varttunut tyttö”, mutta molemmat olin jo lukenut ja ne olivat matkalla takaisin kirjastoon, josta ne olin lainannut). Oikeastaan matkani kohokohta oli se sipsimiehen keltainen muovipussi, joka kehotti yllättämään itsensä ja mietin mitä sellaista voisin tehdä, että tosiaan yllättäisin itseni, mutta sitten muistin, että minähän olin jo aiemmin samana päivänä yllättänyt itseni ja samoin mies.

Meillähän on nyt se pöytä siellä Oivan kirpputorilla (ollut jo pari päivää ja toistaiseksi kauppansa ovat tehneet ainakin beige pellavatunika, pinkki tunika, tarotkortit, yksi kirja, poro (koriste), käsilaukku, sininen paita ja vaaleanpunainen Burberry-huivi (ei tuottanut tuskaa luopua, ei ole ikinä ollut lähelläkään tyyliäni). Sekään ei ole mikään salaisuus, että lähes koko kotimme on sisustettu kirpputoritavaroilla. Siksi meidän onkin oltava kieli keskellä suuta ja mieli kirkkaana aina kun viemme tavaroitamme Oivaan myytäväksi ettei vain käy niin, että tuomme saman verran (tai enemmänkin!) takaisin kotiin.  Viimeksi eilen tarkastelimme tyytyväisinä omaa myyntipöytäämme saatuamme lastimme puretuksi mielestämme edustavaksi ja houkuttelevaksi ryppääksi. Sitten käännähdimme ympäri ja sekunnin murto-osassa katseeni rekisteröi harmaanvalkoisen, harjastukkaisen puisen koristehevosen, jolla oli liikkuvat nivelet (onko tässä nyt se kuuluisa hallava hevonen?) ja huudahdin, että ”Tuollaista olen AINA toivonut!” ja samaan aikaan mies oli hoksannut ison puisen tarjottimen, jossa oli esiin käännettävät jalat (ja joka mahdollistaisi paitsi aamiaisen nauttimisen sängyssä, myös netin liveshakkiturnauksiin osallistumisen makuultaan, sillä tarjotin oli kyllin suuri sekä tietokoneelle että eväille) ja mies otti tarjottimen syliinsä ja sanoi että ”TÄMÄ on kyllä tosi hieno!”.  Mutta sitten me katsoimme toisiimme ja puistimme kiivaasti päätämme ja sanoimme yhteen ääneen: ”Ei, ei, ei!”.  Siinä me totisesti yllätimme itsemme ja toisemme positiivisesti!

Leevi and the Leavings: Raparperitaivas: http://www.youtube.com/watch?v=6O5oYSbIlfk

Kaikkein paras lapsi



Mies on ollut kaunis pienenä. Tämä on tehty minulle tiettäväksi useaan otteeseen. Olin siitä tietoinen jo kauan ennen kuin me edes olimme pari. Eräät eivät totisesti pidä kynttiläänsä vakan alla... Mies tutustutti minut aiheeseen alun perin pohjustamalla, että minä olen varmaan ollut ihan suloinen pienenä, mutta tuskin kuitenkaan yhtä suloinen kuin hän, sillä hän oli NIIN kaunis, että kaikki oikein ihmettelivät kuinka noin kaunista lasta voi ollakaan ja että kerran jopa Lippe Suomalainen oli päiväkävelyllä vastaantullessaan huudahtanut, että hän ei ole koskaan nähnyt noin kaunista lasta! Ja sitten mies venyttää peukalonsa ja etusormensa mahdollisimman etäälle toisistaan näyttääkseen kuinka pitkät silmäripsetkin hänellä oli. Mikään ei olisi minulle niin mieluisaa kuin lyödä hänelle luu kurkkuun jollain ylimaallisen ihanalla lapsuuskuvalla, mutta ikävä kyllä en voi. Häviäisin. Minulla oli järjettömän pyöreä pää, jota sangen epäpukeva kypäräkampaus ja päälaella keikkuva jättirusetti oikein korostivat.

Miehen sisko on aivan yhtä mahdoton. Hän herättää närää omissa neljässä lapsessaan kertomalla usein ja auliisti miten ihana hänen pikkuveljensä oli pienenä ja miten hän oikeastaan pitää 12 vuotta nuorempaa pikkuveljeään ensimmäisenä lapsenaan ja näin ollen pikkuveli nauttii ikuisesta erityisasemasta ja jatkaa porskuttamistaan vaikka on jo yli viidenkymmenen! Miehen sisko kertoo miten talon muutkin tytöt palvoivat pikkuveljeä ja joskus hän oli raivoisan mustasukkainen kun hän koulusta tullessaan näki miten naapurin tytöt työnsivät valkoiseen kaniturkkiin puettua pikkuveljeä rattaissa ympäri Haagaa ja kun isosisko tivasi mihin he olivat viemässä hänen pikkuveljeään, tytöt vastasivat nokkavasti saaneensa heidän äidiltään luvan! Pikkuveljen naama oli paahtunut aivan ruskeaksi kaikkien rattaissa istuttujen keväisten huviajeluiden jäljiltä. Joskus kun kyllästyn miehen ja hänen siskonsa hehkutukseen, kysyn häijysti että eikö ole traagista, että hänen parhaimmat vuotensa ajoittuvat aikaan ennen kuin hän on tajunnut mistään mitään, mutta hän ei ole moksiskaan, asettuu vain harmaantuneine partoineen ja ohimoineen peilin eteen muikistelemaan ja julistaa voitonriemuisena: ”Yhä mannekiiniainesta”!

Mies ja isosiskonsa.

The Duck song: http://www.youtube.com/watch?v=MtN1YnoL46Q&feature=related

Hyvää ja pahaa tuulta

Ja varsinkin pahaa. Olen ollut viime aikoina vähän kärttyisällä tuulella ja arvatkaapas mitä äsken tapahtui? Painalsin koko tämänpäiväisen blogitekstini taivaan tuuliin! Jäljelle jäi vain yksi kirjain, mutta onhan sekin parempi kuin ei mitään. Viime aikainen kärttyisyyteni voi johtua hormonaalisista syistä, kirjapiirin hövelistä viinitarjoilusta, sokerista, raha-asioilla stressaamisesta, takatalvesta tai sitten se voi olla vyyhti kaikesta tuosta. Mutta jotain hyvääkin aina mahtuu mukaan: eilen onnistuin paistamaan varmaan ensimmäistä kertaa eläissäni kasan ehjiä lättyjä, yleensä tuloksena on ollut ruma läjä rypistyneitä taikinariekaleita.  Ja lisää iloitsemisen aihetta antaa se, että sain viimein aivan omin nokkineni painelluksi blogiasetuksistani jotain nappuloita, joiden seurauksena kommentoinnin pitäisi nyt onnistua (ja kaverit voivat heretä sättimästä minua asian johdosta). Lisäksi tilasin netistä itselleni konkurssia uhmaten uuden uimapuvun. Minulla on ollut inhottava musta ja löpsö uimapuku, jonka kuivuminen kestää ikuisuuden. Sen malli on kaiketi ”klassinen” eli tylsä ja se saa minut pahalle tuulelle. Musta ei sovi minulle. En pidä mustasta ja sullon aina kiireesti miehen jäljiltä lojumaan jääneet sukat ja verkkarit jonnekin näkymättömiin. En tajua miksi olen tullut alun perinkään hankkineeksi moisen luotaantyöntävän vaatekappaleen. Ja koska en ole halunnut pukeutua mustaan uimapukuuni, en ole myöskään käynyt uimassa. Mutta siihen tulee muutos jahka paketti kolahtaa postiluukusta. Näen jo itseni viilettämässä uudessa uimapuvussani kohti järveä! Näen jo muutenkin itseni viilettämässä paljain jaloin pitkin mökin tiluksia tuoreella nurmikolla. Ja näen itseni uusien puutarhasaksieni kanssa keräämässä tuoreita nokkosia ja mustaherukka ja vadelmapensaiden lehtiä kuivumaan. Ja näen itseni kamera kädessä jahtaamassa sudenkorentoja ja perhosia ja sitten asettumassa pitkäkseni helteen lämmittämälle rantakalliolle, jossa on sitä varten mitä oivallisin painauma. Mutta kun katson kaupungissa ulos ikkunasta, näenkin inhottavan takatalven ja ajattelen, että kesä ei tule koskaan ja että raha-asiat eivät järjesty ikinä ja katson ympärilleni kotona ja tajuan etten tunne ketään muuta, jolla olisi kotona näin paljon pölyä, mistä ihmeestä sitä oikein sikiää tuollaiset määrät joka päivä? Ja olen kiukkuinen siitäkin, että kun löydän itselleni uuden ihanan artistin, Melissa Hornin, palvottavakseni ja googletan hänet, käy ilmi että hän on juuri ollut konsertoimassa Helsingissä, Korjaamolla ja liput ovat maksaneet jotain kympin luokkaa ja mitä ihmettä minä olen silläkin hetkellä tehnyt? Todennäköisesti vahdannut televisiosta Avaraa luontoa tai jotain vastaavaa (vaikka kyllä Avaran luonnon lukijallakin on ihana ääni, sitä kuunnellessaan tuntee olevansa kaikin tavoin turvassa). Mutta voin kohentaa mielialaani keskittymällä siihen mikä on hyvää ja kaunista sen sijaan että sätin itseäni missatusta Melissan keikasta ja istun täällä inhoamassa säätä (jolle nyt ei yksinkertaisesti voi mitään) tai rumaa uimapukuani (jonka voin ihan vapaasti viskata menemään ). Hyvää ja kaunista on tällä hetkellä: miehen kaupasta tuoma suloisen terhakka ruukkunarsissi. Se, että pikkusisko haluaa minut mukaansa kesäkuussa Edinburghiin, jonne hän lähtee lasten kanssa (lapset ovat valinneet kohteen ja ratkaisevaksi tekijäksi osoittautui Edinburghin hieno eläintarha ja varsinkin siellä asustava koala). Tukholmanystävättären antama ”Inspirationskort”- pakka, josta saa paljon lohtua ja perspektiiviä. Nostan nyt yhden. ”Jag vänder mig inåt och hittar svaren.”  Niin juurikin. Kirjoitan tämän loppuun ja sitten meditoin hetken. Eikä pidä unohtaa sitä uutta uimapukua. Se on turkoosi ja siinä on punaisia koristeita ja rusetti. Varmaankin he siellä Englannissa käärivät sitä juuri parhaillaan silkkipaperiin (tai tunkevat kirjekuoreen) ja liimaavat päälle postimerkkejä joissa kuningatar hymyilee kuin pystykorva (Heli Laaksosta siteeratakseni) ja ihan pian se on täällä!

Melissa Horn "Hanna":http://www.youtube.com/watch?v=JDWzgI6JPvY

Kanta-asiakas

Minulla ei ole plussakorttia, s-etukorttia, ykkösbonuskorttia eikä muitakaan kanta-asiakaskortteja, paitsi yksi: Viking Linen kanta-asiakaskortti. Tästä syystä (ja koska he lähettävät minulle usein sähköpostia) ajattelen olevani heille aivan erityisen tärkeä asiakas, joka tunnetaan ja josta keskustellaan toimistolla. Vaikkapa tähän tyyliin:

(Kaksi punaisiin pukeutunutta VikingLinen tätiä pyörii jakkaroillaan toimistossa ja juttelee).

-Aika hiljaista.

- No niin on, (näpyttelee tietokonetta), ja laivoillakin taas tosi väljää.

-          Mutta onhan meillä se yksi Pölhö-Kustaa Punavuoressa.

-          Jaa niin se.

-          Se lähtee AINA, jos sille tarjotaan ilmaista risteilyä.

-          Paitsi että sillä pitää aina olla ikkunallinen A-hytti.

-          Joo, siitä se on tosi tarkka.

-          Laitetaanko sille taas sähköpostia?

-          Juu, laita laita! Mää otan aikaa kellosta.

-          Nyt lähti!

-          Yksi, kaksi, kolme, neljä… ( tietokoneesta kuuluu ”PLING!”). Joko se vastasi?

-       Juu. Nielaisi taas syötin saman tien. On se kyllä varma nakki. Ja hyvässä lykyssä se sortuu taas ostelemaan Odd Molly-tuotteita yli varojensa.

-          No sehän on varma!

Ja niin minä olin taas kyntämässä merta. Ja hetken aikaa jo ehdin katua, sillä siellä oli jotkut Kuubaviikot ja taxfree-myymälässä oli joku keikarimaiseen liiviin ja rusettiin pukeutunut myyntitykki kuuluttamassa että ”Meillä on täällä risteilyllä mukana Vladimir. Hän on tullut kaukaa Kuubasta asti ansaitsemaan vähän elantoa perheelleen. Vladimirilla on viisi lasta – vaikka ei uskoisi!! Te voitte auttaa Vladimiria elättämään perhettään ostamalla häneltä sikarin! Kyllä kelpaa sitten kotona tuprutella.” Ja pöydän ääressä istui katse pöytään nauliintuneena joku setä tunkemassa putua sikarikääryleisiin ja minä lähdin pois ja olin taas pyjamassa ennen iltakahdeksaa (mennen tullen, paikallista aikaa).  Mutta kyllä oli Tukholmassa keväistä ja mukavaa! Minulla oli treffit Tukholmanystävättären kanssa Slussenin kukkatorilla ja sitä ennen ehdin kuljeskella omia teitäni pitkin poikin Södermalmia ja valitsin taas vähän eri reitin ja päädyin Katarinakirkon pihalle ja suoraan Anna Lindhin perhehaudalle! Viime kerrallahan jouduin vastentahtoisesti käymään NK:lla eikä se vastentahtoisuus siitä johdu, että minulla olisi jotain hienostelua vastaan, vaan nimenomaan siitä, että olen aina haistavinani Anna Lindhin veren jo ala-aulassa, eikä se ole omiaan lisäämään humputteluhaluja. 

Ystävättären kanssa kuljeskeltiin sitten pitkin poikin ja nähtiin muun muassa ison luokan elokuvan tekoa Hornsgatanilla (tai nähtiin ja nähtiin, pelkkää odottelua ja kauhea määrä jättikokoisia valaisimia ja nostureita ja ranteenpaksuisia kaapeleita (tai jotain) ja rekkaa rekan perään, ja me oikein norkoilimme siinä hyvän tovin siinä toivossa että näkisimme vilaukselta Mikael Perspbrandtin tai Mikael Nyqvistin tai jonkun muun ihanan, mutta ei mitään, mutta siinä odotellessamme nojailimme kaiteen yli ja katselimme Maria Magdalenan kirkon suuntaan ja Tukholmanystävätär tiesi kertoa, että kirkon lähistöllä on tehty niin järeitä maanalaisia räjäytyksiä, että oli ihan hilkulla ettei Ebert Taube singahtanut kirjaimellisesti haudastaan!

Sitten minä halusin taas Vanhaan kaupunkiin rautatien alittavan tunnelin kautta ja Tukholmanystävär hoki että ”ai kamala, ai kamala” ja minä kysyin että mitä niin hän sanoi että mitä jos Riddarfjärdenin vesi yhtäkkiä nousee ja vyöryy tänne tunneliin ja minä sanoin että sitten juostaan ja kovaa. Sitten kuljeskeltiin pitkin poikin ja kikateltiin ja juotiin lasit viiniä Cafétabacissa Stora Nygatanilla ja käytiin ihanassa kolmen kerroksen Indiskassa ja vaikka aikomukseni on edelleen luopua turhasta ryöhnästä, en saanut silmiäni irti vaaleanpunaisesta ripustettavasta pikkulinnusta ja sanoin Tukholmanystävättärelle, että tuntuu kovin vaikealta ajatus jatkaa elämääni ilman tuota lintua ja hän sanoi, että ”No perkule” ja vei linnun kassalle, maksoi ja ojensi minulle! Muistoksi! Ja sitten lampsittiin takaisin Södermalmille ja Tukholmaystävätär sanoi että käydäänkö Cajsa Wargin kaupassa ja minä olin ihan että missä? Ja hän ei ollut uskoa korviaan, että minä en muka tiedä mikä on Cajsa Wargin kauppa ja sitten minua vietiin ja kun päästiin perille Renstiernas gata 20:een, kävi ilmi, että kyseessä on luomutuotteita ja muita korkealaatuisia elintarvikkeita myyvä kauppa ja ystävätär kiskoi minut liha-altaalle, tökkäsi sormensa paksuun jauhelihapihviin (oli siinä muovi välissä) ja julisti: ”Tämä on parasta mahdollista luomulammasta.  Ei muuta kuin suoraan pannuun!” Sitten hän tökkäsi valkoista möhkälettä, jonka välistä tursusi jotain täytettä ja lausui: ”Luomulintua. Ei muuta kuin suoraan uuniin”. Ja vaikka yritin pyristellä, sillä minulla oli jo vähän kiire satamaan, hän kiskoi minut vielä myymälän takaosaan, tempaisi auki pakastinkaapin oven, sieppasi käteensä tölkin ja messusi: ”Tämä on jäätelöä, jonka valmistamiseen on käytetty ainoastaan luomukermaa ja mustikoita!” Kieltämättä kaupan anti jäi mieleen ja taas opin jotain uutta. Mutta parasta oli se kevät ja lämpö ja lumikellot ja pursuilevat kukkatorit. Kun tulin aamulla Helsinkiin lunta oli vielä vaikka kuinka, oli KYLMÄ eikä Kauppatorilla ollut myynnissä kuin lanttuja ja pipoja.

Cajsa Wargin kauppa

Antakaas minulle!

Vaikka haaveilen oikeasti tilasta ja yksinkertaisuudesta ja yritän tosissani vapautua roinasta, ei se näköjään suojele minua mielihaluilta. Kuten muistanette, askartelin paastotessani reseptikirjaa. Sinne eksyi myös kuva naisesta, joka lojui höyryävässä kylpytynnyrissä pyyhe turbaanina päässään, kirja kädessään ja lasi valkoviiniä tynnyrin reunalla. Se kuva naulitsi huomioni kerta kaikkiaan ja leikkasin sen irti ja liimasin reseptivihkooni ja sen jälkeen olen tuijotellut sitä hyvät tovit. Ymmärtänette, että olen siitä lähtien tuntenut pakottavaa tarvetta saada mökille kylpytynnyri! Kylpytynnyrit eivät ole halpoja. Ja varsinainen ilonpilaaja oli tieto, että ne vaativat vaivalloista ja ikävää huoltoa. Mutta annan silti itselleni luvan haaveilla kylpytynnyristä. Ja kun haluamisprosessille näyttää vihreää valoa, ei kestä kauaakaan kun padot aukeavat ja sitä huomaa haluavansa yhtä sun toista. Annoin huvikseni itselleni luvan tehdä listan kaikesta siitä, mitä haluaisin (jos vapautuisin ikävästä omistajan vastuusta, joka sammuttaa ilon ihanimmistakin asioista). Vähän kuin Miitta-tädin terapiakirjan ohje. ”Haluatko uuden auton? Leikkaa lehdestä kuva siitä. Sinulla on jo melkein se!”.

Aloittakaamme. No, ensinnäkin se kylpytynnyri. Lisäksi mökille huvimajan, uudet punaiset kottikärryt, kasvihuoneen, riippukeinun, suihkulähteen, karppialtaan (miehelle), isoja pasuunankukkia (vaaleanpunaisia ja valkoisia), monta tuoksuvaa jasmiinipensasta ja patsaan. Sitten haluaisin jokusia koiranpentuja, ainakin lhasa apson, shihtzun, villakoiria (1xtoy, 1xkääpiö ja 1xkeskikokoinen, mutta EI jättikokoista), sekä kettuterrierin, jack russelin terrierin ja länsiylämaanterrierin. Ja pannaan sekaan vielä yksi skotlanninterrieri. Kilipukin. Alpakan. Korillisen kissanpentuja. Ja pari ankkaa. Riikinkukkoja! Uuden, rouvamallisen polkupyörän jota ajetaan selkä suorana. Mansikkamaan. Päärynäpuun. Sireenimajan. Uuden, hyvin istuvan uimapuvun. Rantakaistaleen. Pation. Kesäkeittiön. Kuparikattilan. Kaivon. Puuhellan. Maalausvälineitä. Kauniin lattialampun. Rakkauspapukaijan (onko sellaista olemassa?). Kauniit, uudet kumisaappaat joissa on pehmeää neulosta varressa.  Siinä kaikki tällä erää.  Äh, mitä hittoa minä himmailen? Pannaan mukaan vielä pieni yksiö Tukholman Gamla Stanista, Venetsiasta ja Pariisista. Joissa kaikissa on pieni parveke ja kesätuulessa liehuvat keveät verhot. Ja iso nojatuoli, puinen työpöytä ja pylvässänky.

Tosielämässä olen taas lähdössä haaskamaisesti kyntämään merta. Tukholmanystävär on luvannut viedä minut tutustumaan Saltsjöbadeniin siihen Mariefredin hoitokotiin jossa Helene Schjerfbeck vietti viimeiset aikansa. Kevät on täällä ja siellä vielä enemmän. Aion lähteä matkaan Converseissani. Kevään ensi tennariaskelissa on aina oma erityishohtonsa. Mutta keski-ikäinen minussa murehtii jo etukäteen mahdollista lätäkköön astumista ja jalkojen kastumista. Pitää ottaa mukaan monta paria sukkia. Mutta ennen lähtöä pitää vielä kylvää tomaatinsiemenet.

Colbie Caillat: Dream life, life: http://www.youtube.com/watch?v=pbk560ZEIfY&feature=BFa&list=AVGxdCwVVULXdSHfXB2FSY9_psBRLUFY7S&lf=list_related

Saa Oivan port..eiku kirppismyyjä lantin?

Aina pitää näköjään olla joku projekti. Jos se ei ole paasto niin sitten jotain muuta. Sain viimeinkin aikaiseksi ja varasin itselleni myyntipöydän ja vaaterekin neljäksi viikoksi legendaarisen kalliolaisbaarin Oivan alakerran itsepalvelukirpputorilta. Viikosta 12 alkaen. Sen sijainti on itse asiassa ideaali, sillä pääsen ajelemaan ratikalla suoraan kotiovelta perille asti. Olen jo tehnyt alustavaa inventaariota ja pessyt ja hinnoitellut vaatteita ja kaivanut esiin muuta roinaa, jota on kertynyt aivan käsittämästi ja jonka kirjo on aivan uskomaton. On valokuvakehyksiä (useita erilaisia), pyöreävatsaisia kädellä vilkuttavia buddhapatsaita, kirjoja, pelikortteja, helminauhoja, korkeakorkoisia saappaita, kukkakuvioiset bootsit, superpalloja, huiveja, hattuja, dvd- ja cd-levyjä, eri värisiä tunikoita (vaaleanpunaisia, keltaisia, sinisiä, beigejä, vihreitä, valkoisia), mukeja, kynttilänjalkoja, keittokirjoja (joita en tarvitse nyt enää kun paasto teki minusta armoitetun ruuanlaittajan, joskin olen jo palautunut piirun verran kohti entistä itseäni ja alkanut taas inhota esimerkiksi erilaisten juuresten kuorimista sydämeni pohjasta), käyttämätön tulipunainen caffettiera, kulkusilla koristettu ja pehmustettu narrinlakki, koristetyynypäällisiä, lumisadepallo jonka sisällä uiskentelee kaksi valkoista norppaa,  ym. ym. ym. Toivon totisesti, että pääsen isosta osasta roinaa eroon ja pyrin edesauttamaan sitä hyvin maltillisella hinnoittelulla. Haaveilen jo tyhjästä kaappitilasta ja väljästä ja siististä vintistä. Jotta elämääni mahtuu jotain uutta, on vanhasta ryöhnästä luovuttava, jokainen itseapukirjakin sen tietää. 

Mies on kipeänä, flunssassa ja vaatii milloin mitäkin oloaan lievittävää. Hän haluaa lihapullia. Ja muusia. Ja limsaa. Ja pullaa. Ja pehmeämpää paperia niistämistä varten. Se on kyllä perusteltua; miehen nenänpielet loistavat tulipunaisina vaikka Hello Kitty ilmankostutin puhkuu ja syöksee höyryä molemmista korvistaan minkä ehtii ja pystyy. Onneksi eilen kävi niin, että veljeni vaimo soitti ja kysyi arastellen voisinko armollisesti ottaa vastaan kassillisen erilaisia voiteita ja suunhoitotuotteita ja huuhteluaineita joita hän oli siivoamassa kaapistaan (hän asuu Helsingissä ollessaan ihan tuossa kulman takana) ja minä vinkaisin innoissani että JUUUU ja sitten hän tuli ja purki puoliksi häpeillen kassinsa anteliaan sisällön ; Vichyn, Sebamedin, BM:n ja Bellan kasvovoiteita, hammastahnaa ja purutabletteja ja suuvettä (hän on apteekissa töissä) ja pahoitteli kovasti, että jostain purkista oli vähän otettu, mutta minähän olin aivan ekstaasissa ja mies sai heti Bella 30+ voidekerroksen nokkaansa ja ajattelin mikä menetys olisi ollut, jos veljen vaimo ei olisikaan kysynyt suostuisinko armollisesti vastaanottamaan hänen lahjansa! Ja hän oli iloinen ja helpottunut, sillä hän pääsi heti nauttimaan väljästä ja siivotusta kylppärin kaapista. Ja minä pääsen toivottavasti huhtikuussa samaan omien kaappieni kanssa.

The Smashing Pumpkins: Tonight, tonight:http://www.youtube.com/watch?v=NOG3eus4ZSo&ob=av2e

Minä ja pekoni

No niin, paasto on loppunut. Yhteensä kaksi viikkoa, neljätoista vuorokautta, jee! Ihoni on sileä (joskin kalpea, mutta kelläpä ei pitkän talven jäljiltä ja nythän sitä voi mennä paahtamaan kevätaurinkoon, jos haluaa elää vaarallisesti...) ja farkuissa on kerrankin tilaa. Tuntuu mukavalta aloittaa kevät vähän keventyneenä ja raikkaana. Kertoisin kernaasti myös olevani äärimmäisen seesteinen ja henkistynyt, mutta se olisi juksausta. Olen ihan samanlainen kuin ennenkin. Olin jo suunnitellut yleviä otsikoita ja suitsutusta aiheesta ”hengen voitto ruumiista”, mutta sekään ei olisi aivan rehellistä. Itse asiassa askartelin kuumeisesti ruuan parissa, hamstrasin sitä kaupoista ja laajensin reseptivihkoani monen monen sivun verran. Paaston loppuvaiheissa kehitin ilmeisen nälkiintyneenä oudon lukihäiriön, jossa näin kaikkialla ruuan nimiä.  Varsinainen pohjanoteeraus oli, kun luin naistenlehden kannesta, että lehti sisältäisi artikkelin ”Minä ja pekoni”. Läheisempi tutustuminen artikkeliin paljasti, että siinä ei viitattu pekoniin sanallakaan ja että artikkelin nimi olikin itse asiassa ”Minä ja peLkoni”...

Nyt olen siis aloittanut syömisen. Mies ihmetteli, kun näki minut ensi töikseni olutpullo kourassani ja kysyi aionko tosissani juoda sen, mutta enhän minä hullu ole. Minulla oli muuta mielessä. Olin jo usean päivän ajan halunnut kokeilla Kotiliedestä löytämääni pretzel-reseptiä, mutta koska olin jo tehnyt peräkkäisinä päivinä pullaa, jyväsämpylöitä ja ruissämpylöitä, mies aneli ja rukoili, että en leipoisi pariin päivään, jotta hän ei halkeaisi. Niinpä pretzelit saivat odottaa. Mutta eilen leivoin niitä ja niistä tuli hienoja! Te voitte luulla, että teen kauheasti ruokaa, mutta se ei pidä paikkaansa muuta kuin näköjään paastotessa. Jotain siitä kertoo sekin, että kun teen jotain ennenkuulumatonta (pullaa, pretzeleitä....), valokuvaan sen.  Niinpä kuvasin myös pretzelit ja tuossa ne nyt komeilevat yllä. Seuraavan kerran aion tehdä pretzeleitä, kun olemme menossa eväsretkelle Talvipuutarhaan tai kesällä Suomenlinnaan.  Tai Korkeasaareen! Ne voisi halkaista ja täyttää vaikkapa....ei, nyt olen eksymässä aiheesta. Sitä paitsi pretzelit eivät ole paras mahdollinen valinta ensiateriaksi paaston jälkeen. Mitäkö sitten syön? No, etupäässä jyviä... Oikeasti. Smoothiessa. Olen liottanut kannussa yön yli auringonkukan-, pellavan- ja hampunsiemeniä sekä vajaan kourallisen pähkinöitä ja aamulla sekaan laitetaan raastettu omena, banaani, mustikoita, tuoretta ananasta (miehen juhlallinen paastolahja) ja mansikoita sekä loraus soijamaitoa ja kaikki jauhetaan paksuhkoksi pirtelöksi ja sitä sitten syödään. Tai juodaan pillillä. Mutta haukkasin minä vähän pretzelistäkin. Hyvää oli. Jos tekin haluatte kokeilla pretzeleitä, niitä tehdään näin:

500g vehnäjauhoja

25g hiivaa

1tl sokeria

3dl olutta

1tl suolaa

2rkl voisulaa

PINNALLE

1 munanvalkuainen

2rkl olutta

1tl sokeria

karkeaa suolaa

1. Murenna hiiva jauhoihin. Lisää sokeri ja huoneenlämpöinen (miehen varastoista pihistetty, tai omista. Tai kaupasta varta vasten ostettu) olut. Sekoita ja anna kohota vedottomassa paikassa liinan alla 20 min.

2. Sekoita suola voihin ja lisää seos taikinaan. Alusta kunnolla ja anna kohota vielä 30 min.

3. Kuumenna uuni 225-asteiseksi. Leivo taikina pötköksi ja jaa se kahdeksaan osaan. Leivo palat n. 40 cm pitkiksi nauhoiksi, keskeltä paksuiksi ja päistä ohuemmiksi. Muovaa rinkeleiksi niin, että keskelle muodostuu palmikoitu nauha. (Yllättävän helppoa ja hauskaa, kämmenten välissä vain ja sitten kieputtamalla oikean muotoiseksi). Kohota vielä hetki ja sivele pinta valkuais-olutseoksella, ripota pinnalle suolarakeita (maltillisesti, itsellä kuulemma meni aivan överiksi suolan kanssa, sanoi mies ja sitten liikaa suolaa piti hingata pois keittiöpyyhkeellä) ja paista 225 asteessa n. 15 minuuttia.

Roxette: Milk and toast and honey:http://www.youtube.com/watch?v=nxWyAtA7-OY&feature=related