perjantai 31. maaliskuuta 2017

Östermalmilla



Karkasin taas pienelle retkelle Tukholmaan. Matkaseuranani oli, uskokaa tai älkää, Reijo Mäki. Ei toki elävänä itsenään, vaan kirjansa "Slussen" muodossa. Sain sen syntymäpäivälahjaksi ystäviltä ja koska siinä murhataan vaaleatukkaisia naisia ympäri Tukholmaa, ajattelin sen olevan oivaa hyttiviihdykettä. Esipuheessa Mäki paljastaa olleensa aikoinaan neljä kesää Tukholmassa kesätöissä, joten hänellä oli riittävää paikallistuntemusta uskottavantuntuiseen miljöön luomiseen. Ihan viihdyttävä kirja se oli, mutta "miekkonen"-sanan käyttöä olisi kyllä voinut tuntuvasti rajoittaa. 


Carl von Linne asui täällä

 Minusta on ihanaa kävellä pitkin Tukholmaa. Tällä kertaa mieleni teki Östermalmille, Toki Gamla stanin kautta.


Aamen. Nyt kolme kuukautta takana ilman kahvia.

 Oli aika rauhallista ja aurinkoista. Ostin Gamla stanin Coopista puolentoista litran pullon Ramlösaa reppuuni, jotta jaksaisin tarpoa nääntymättä.


 Östermalmilla norkoilin Kunikaallisten hevostallien tuntumassa. 

En nähnyt mitään vavisuttavaa, mutta muistin miten mies kerran osti vahingossa karvasmanteleita tavallisten sijaan läheisestä kulmakaupasta. Kävin istuskelemassa Hedvig Eleonora-kirkossa. Ihmettelin lähtiessäni miksi liperikaulainen, tyylikkäisiin farkkuihin ja muhkeasolkiseen vyöhön sonnustautunut pappi hermoili jollekin huoltoihmiselle kirkon pihaa rumentavista tupakantumpeista, että ne pitää saada pois "heti", mutta äsken luin Aftonbladetin sivuilta, että samaisessa kirkossa on tänään ollut Noppe "kuninkaanystävä" Lewenhauptin hautajaiset ja paikalla on ollut kuninkaallisia vieraita ja muita silmäätekeviä! Vieraita on ollut 700 ja Carola Häggvist on esittänyt kappaleen "The Final Countdown" (?!) Kukahan istui paikallani rivillä kahdeksan?!
Poikkesin uudessa kiiltävässä kauppahallissa ihmettelemässä ja vielä Hemköp-ruokakaupassakin vakoilemassa paikallisia ihmisiä arkitouhuissaan. Kaupassa oli vähän ankeaa, mutta kaduilla näkyi hyvinvoivan näköisiä naisia hyvälaatuisissa beigeissä tai helmenharmaissa villakangastakeissaan ja kapealanteisia miehiä kalliissa kengissään.
Dramaten


 Suoritin myös tuotevakoilua östermalmilaisen lelukaupan ikkunan takana. Meiltä puuttuvat (toistaiseksi)  pörheät joutsenet sekä usean patjan päällä loikoileva "Prinsessa-hiiri"! Muuten kestämme kyllä hyvin vertailua.

Jatkoin Stureplanille, jossa sellaiset suuruudet kuin vaikkapa prinsessa Madeleinen mies Chris O'Neill käyvät ördäämässä Sturehofissa tai Bardotissa, jossa Chris oli haastanut Madeleinen exän Jonas Bergströmin "shottikaksintaisteluun" ja sitten he olivat tilanneet toinen toistensa pöytään vuoron perään shottitarjottimia tarkoituksenaan selvittää kumpi kestää enemmän viinaa. Mistäkö tiedän? No, tiedänpähän vain. (Minulla on aika paljon vapaa-aikaa).

Tulin poikenneeksi myös Medelhavet-museossa ja sen yläkerrasta löytyi yllättäen ihana kahvila nimeltään Bagdad. Katselin etruskien pieniä mustia kippoja ja kuppeja ja kyproslaisia ja kreikkalaisia käyttö- ja taide-esineitä. Kultaisia rannekoruja joissa oli käärmeitä ja kaulakoruja joissa oli kultaisia oliivinlehtiä. Melkein kaikilta kipsipäiltä oli ajan hammas puraissut nenän.



Iltapäivällä kävelin Södermalmin kautta takaisin laivaan. Kävin vielä viime hetken ostoksilla Icassa ja poikkesin Anna Lindhin haudalla ennen kuin heittäydyin jälleen Reijo Mäen Sakari Roivas-poliisin pauloihin. Välillä tuijottelin ikkunasta. Jaksan tehdä sitä aika kauankin yhteen menoon. Ehkä se johtuu siitä, että koti-ikkunasta näkymä on niin sumppuinen. Nukahdin aikaisin ja näin aivan uskomattomia unia.  Jatkoin aamulla lukemista ja sain kirjan loppuun Suomenlinnan kohdalla. Mies sai tuliaisiksi toivomaansa salamia.

Melanie C. & Emma Bunton: I know him so well: https://www.youtube.com/watch?v=7eO0hhfq5RM

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Kikilipsu

Kävimme lauantaina miehen kanssa päiväkävelyllä Tallinnassa. Söimme pizzat jossain kunnianhimoisessa, uudenkarheassa pizzeriassa  ja joimme oluet maanalaisessa skottipubissa.

Teimme myös ostoksia: koriin päätyivät pastellinvärinen puolikkaan munan muotoinen charlotte russo, jonka päällä oli vielä joku persikanvärinen sokeriperhonenkin ja miehelle kaksi rahkapullaa. Lisäksi pieni kimppu kukkia, koska se nyt on aina noilla reissuilla pakollinen hankinta. Ynnä pullo kolmen euron kuohuviiniä. Kotimatkalla kuuntelimme karaokea ja kyllä oli viihdyttävää! En muista milloin olisin nauranut niin paljon. Siis hyvällä! Se ihmisten itsekritiikittömyys ja heittäytyminen olivat todella virkistävää seurattavaa ja kaikille tietysti taputettiin. Eräs liikuttui omasta esityksestään kyyneliin asti. Hänelle vasta taputettiinkin.

Jotkut osasivat ihan oikeastikin laulaa. Melkein kaikki lauloivat suomeksi  tai englanniksi, mutta yksi veti viroksi "Kikilipsun", meille tutummin "Hymyhuulet". Miehen siskonpoika tuli kaiken kukkuraksi hakemaan meidät satamasta sillä ehdolla, että toisimme hänelle laivalta viskiä, joten pääsimme mukavasti autolla kotiovelle asti. Mies on jo syönyt pullansa, mutta charlotte russo päätyi pakastimeen odottamaan pääsiäistä.

Kerroinko jo viimeksi, että minuun on iskenyt pakkomielle päästä Pariisiin viettämään seuraavaa syntymäpäivääni? No, se iski eikä siinä mikään auttanut. Nyt olen varannut lennot ja vietin monta päivää koneella vertaillen hotelleja. Sen piti täyttää tietyt kriteerit. Ensinnäkin sen piti tietysti sopia budjettiin ja lisäksi sijainnille ja ulkonäölle olivat omat kriteerinsä ja sitten hotellin saamien arvostelujenkin piti olla "erittäin hyvät". Löysin kuin löysinkin täydellisen hotellin! En voi laittaa kuvia, koska mies haluaa pitää sen itselleen yllätyksenä (voi pojat, kylläpä hän tuleekin yllättymään!), mutta sanonpa vain, että se on jotain todella spesiaalia ja pariisilaisittain epätyypillisesti vielä vitsikäskin. Sen nimi on "Hotel Platine". Olen yllyttänyt myös ystäväpariskuntaa lähtemään mukaan.

Takatalvea pukkaa Yrjönkadulla

Pariisikuumeeni riehuessa kuumimmillaan yritin lääkitä sitä kirjallisuudella, mutta en löytänyt hyllystäni siihen hätään kuin Henri Mulgerin "Boheemielämää", jossa oli turhauttavat KAKSI esipuhetta. Nakkasin sen syrjään ja katsoin sen sijaan you tubesta erilaisia pätkiä Pariisista etenkin joulunaikaan, (mutta myös pätkiä elokuvasta "Before Sunset") ja niin kuin you tubessa usein käy, eksyin sivulta toiselle ja opin muun muassa, että Leonaro da Vincillä oli lukihäiriö ja hän oli vasenkätinen ja tutkimuksissa on selvinnyt, että juuri tämän kombinaation omaaville ihmisille peilikirjoituksen hahmottaminen on helppoa ja siinä syy, miksi Leonardokin sitä suosi. Ei siis ollakseen salaperäinen, vaan saadakseen muistiinpanonsa edes jotenkin kirjatuiksi ylös. Toisesta pätkästä opin äänten värähtelystä, että paitsi että jokainen nuotti värähtelee omalla taajuudellaan, se myös muodostaa aivan spesifin ornamenttimaisen kuvion, joka tulee näkyviin kun peltilevylle pannaan hienoa hiekkaa! Aivan mahtavaa!
No, seuraavana päivänä kävin Fidassa putsaamassa hyllyt Pariisiin sijoittuvista kirjoista. Saaliinani Justine Levyn "Tapaaminen Sorbonnen aukiolla" ja Mazarine Pingeotin "Ensimmäinen romaani". Molemmissa liikuskellaan enimmäkseen Latinalaiskortteleissa ja molempia olen lukenut Pariisin kartta esillä hahmottaakseni millä kadulla milloinkin ollaan. 


Nyt olemme saaneet jo esimakua keväästä, mutta mitään luottamista siihen ei vielä ole. Nytkin on suorastaan hyytävää, vaikka aurinko paistaakin. Mutta valon määrä on jo suuri, päivisin aurinko lämmittää  ja katupöly salpaa keuhkot ja tukkii limakalvot ja virallisestikin kesäaika on alkanut, joten rohkeasti huhtikuuta kohti!


Four cats: Suuret setelit: https://www.youtube.com/watch?v=BkScf2ae5ak

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Maailma on ihana


Tulin juuri Terhosta. Yleensä lähijunalla matkustaminen ei ole mitenkään erityisen kohottavaa. Pahimmillaan vaunussa häälyy aggressiivinen väkivallan uhka, monesti ilmassa on ärsyttävää häröilyä, mutta tavallisimmin toki vain harmitonta, jurottavaa vaitonaisuutta.  Toista oli tänään. Pari penkkirykelmää edempänä istui iloisesti lörpöttelevä mummo miehensä kanssa. Mummon kirkas ääni kantautui vaivatta korviini, mutta matalaäänisemmän miehensä vastauksista en ikävä kyllä saanut selvää. Salakuunteluni oli silti todella viihdyttävää.
- Karkkia? Pantteria?
- mmmmm
- Saako antaa omin käsin? Yksi, kaksi..noin! Kaikille kolmelle jalalle!
- mmmmm
Sitten hän keskittyi ilmeisesti iltapäivälehden ristikkoon.
- Niinistö? Viisi kirjainta, toinen "u"? Saulin toinen kirjain on "a". Onko semmoista kuin Tuomo Niinistö?
- mmmmm mmmmm mmmmm.
Mummo hylkäsi ristikon ja taisi siirtyä tv-osioon.
- Maajussille morsian?! Minkä takia?!
- mmmmmm
Ja sitten, harmikseni:
- Huopalahti! Tässäkö me jäädään pois?
Jäivät, katsoin ikkunasta heidän menoaan. Mummulla oli kirkkaankeltainen tikkitakki, miehellään vaalea poplari. 

Hetkeä myöhemmin istuin jo Terhon oleskelutilassa viehättävän rouvan seurana, kun hän söi kaalilaatikko- ja hedelmäkiisselilounastaan.
- Tämä sairaus on semmoinen, että mikään ei maistu miltään. Syön puhtaasti vain ravitakseni itseäni, en nautinnokseni.
Samalla viereisessä pöydässä äiti juotti sairaalle pojalleen olutta, Zagrebista vierailulle tullut konserttipianisti soitti Chopinia ja erään potilaan omainen kumarteli talvipuutarhassa pienen rukousmattonsa päällä Mekkaan päin.

Menin käymään erään toisen potilaan luona. Olen tavannut hänet ennenkin. Puhumme aina ruuasta, mutta tänään myös kielistä ja musiikista.  Sibelius-akatemian opettaja oli aikoinaan sanonut, että hänen sormensa ovat liian lyhyet konserttipianistille, joten hän oli siirtynyt soittamaan jazzia. Lisäksi hän on kulinaristi, mutta surukseen ei voi enää syödä mitään. Hän kertoo minulle miten pihvi kuuluu paistaa ja miten pihviliha kuuluu valita. Ei koskaan sitä punaisinta, kiinteintä lihaa, vaan sitä vähän tummunutta, kunnolla riippunutta, jonka syyt ovat vähän löystyneet. Hän puhuu kastikkeista, entrecotesta, lohimedaljongeista, kehuu Aleksanterinkadun Raffaelloa ja Stockaa vastapäätä olevaa Famigliaa ja haukkuu Kämpiä, jossa he ovat vaimonsa kanssa kerran käyneet syömässä "jotkut snobiannokset" ja menneet heti perään syömään McDonaldsille hampurilaiset. Hän kertoo työstään musiikkialalla, vaimostaan ja matkustelusta.

- On niin kurjaa, että pitää lähteä täältä. Minä olen vasta 75! Ja maailma on niin ihana, niin kaunis ja ihana...


Junailen takaisin kotiin. Poikkean Mediatorille katsomaan kuvajournalismikilpailun kuvia ja tulen siitä sitten kotiin jatkamaan Tito Collianderin "Kohtaamista", joka on todella nautinnollista luettavaa. Kun vielä satuin lukemaan sitä ennen Anna Gavaldan "Viiniä keittiössä", on Pariisikuumeeni nostanut päätään. Sinne on päästävä vielä tänä vuonna. Ehkä joulukuussa? Syntymäpäiväkseni? Koska maailma on kaunis ja  ihana, ja Pariisi myös.

Louis Armstrong: What a Wonderful World: https://youtu.be/bkTLIO2zanM

lauantai 11. maaliskuuta 2017

"Makkara yllätti jalankulkijan!"


Pehmoeläinkala? Siltä se ainakin näytti

Tulin juuri Turusta. Olen niin kiitollinen siitä, että nykyinen systeemi mahdollistaa meidän autottomien pienituloisten liikkumisen kaupungista toiseen pikkurahalla. Ja tänään vielä erikoisuutena oli paluumatkalla aivan mahtavana taivaalla möllöttävä kuu, jota tuijotin suu auki ja yritin, raukka, vielä ikuistaakin tasku-Olympoksellani (joka muuten yrittää sanoa sopimustaan irti konstailemalla linssisuojuksen ja muiden kanssa, hah, ikään kuin minulta olisi mennyt puolta sekuntia kauempaa hoksata, että suojusta voi aukoa ja sulkea myös manuaalisesti), vaikka pitäisi kokemuksesta tietää, että kuu on tehty nautittavaksi livenä. Yllä oleva kuva ei ole Turusta, vaan Sea Lifesta, jossa kävimme miehen kanssa viime viikolla. Mutta siihen Turkuun ja ystävyyspäivään.



Heräsin puoli kuudelta ehtiäkseni kunnolla vähän vaille seitsemää lähtevään bussiin. Olin Turussa vähän puoli kymmenen jälkeen ja ystäväni oli vastassa.

- Mä niin toivoin, että tuo olisi se bussi!
- Mä näin sut tuolta bussista!
- Ihan samanlainen olo kuin lapsena, kun oli joulu tai kun pääsi uimahalliin ja haistoi sen kloorin..!

Kävelimme iloisesti lörpötellen kohti keskustaa. Kerroin miten olin edellisenä iltana kävellyt lelukaupasta kotiin ihan zombiena ja yhtäkkiä havahtunut Ruttopuistosta tulvivaan grillimakkaran tuoksuun...
 Ystäväni keskeytti minut: - Todella ruma nimi puistolla, eikö nyt mitään muuta...
- Siis kun kävelin Vanhan kirkon puiston kohdalla ihan ajatuksissani, niin yhtäkkiä nenääni leijaili aivan ihana makkaran tuoksu ja mä olin ihan että mitä ihmettä, ja sitten kun mä katsoin, niin siellä oli semmoinen makkarakoju, ei sitä vielä aamulla ollut!
- Makkara yllätti jalankulkijan!, ystäväni laati välittömästi kertomuksestani iltapäivälehtikelpoisen lööpin. Tämä on yksi syy miksi rakastan häntä. Mutta ei ainoa.

Hän on toipumassa keuhkokuumeesta. Keuhkokuumeesta! Siinä taudissa ei ollut mitään hyvää, paitsi että pakkolevossa hän sai katsottua Netflixiltä kokonaisen sarjan "The Crown", jonka minäkin haluaisin kuollakseni nähdä, mutta koska meillä on Viaplay, olen joutunut tyytymään "The Royalsiiin", joka tosin on myös äärimmäisen viihdyttävä. Käy ilmi, että ystävällä on MYÖS Viaplay (saanut kylkiäisenä lapsen ulkohaalariostoksen yhteydessä), joten suosittelen "The Royalsia" hänellekin.

Kävimme Zarassa vähän hassuttelemassa. Hän osti mustat tekonahkaiset housut, joiden punteissa oli pienet röyhelöt ja minä paidan, jonka hihat näyttävät shar-pein jaloilta. Kävimme myös Akateemisessa sormeilemassa kirjoja. Suosittelin hänellekin Bea Uusman "Naparetkeä", mutta hän ei innostunut.
- Musta kaikki tuommoiset naparetkeilijät ja muut äärimmäiset seikkailijat on tosi epäilyttäviä...elämä on muutenkin raskasta, miksi ihmeessä siitä pitää tekemällä tehdä entistäkin hankalampaa?

Poikkesimme H&M:ssä ostamassa hänen tyttärelleen uusia housuja, koska vanhat ovat jääneet lyhyiksi ja hankkimassa karkkikaupasta "pitkät tikkarit" hänen lapsilleen, sillä nuoremman tajuntaan ei ole juuri muuta mahtunut kuin "pitkä tikkari" sen jälkeen kun hän oli onnistunut näkemään sellaisen karkkikaupan ikkunassa kaksi viikkoa sitten.

Sitten menimme ihanalle brunssille jokirantaan Tiirikkala- nimiseen anniskeluravintolaan. (Hyvä, että minulla oli taskussani heidän lautasliinansa, olisin voinut vaikka vannoa, että nimi oli "Kirveli".)



Ystäväni kertoi, että poikansa Kalle, 4 vuotta, oli nähnyt televisiosta mainoksen "Riisutut"-nimisestä televisio-ohjelmasta ja on  siitä lähtien kärttänyt, milloin tulee "se ohjelma, jossa on paljaita naisia". Aihe kiehtoo häntä kovasti. Brunssin jälkeen menimme käymään Tuomiokirkossa. Sen takana avautuu yliopistoalue ja kiittelimme hetken onneamme, ettei enää tarvitse opiskella, tenttiä eikä suorittaa.
- Ei mulle opiskeluaika ollut mitenkään erityisen onnellista...
- No ei mullekaan!
Kirkossa oli menossa jotkut harjoitukset konserttia varten ja kuuntelimme vaikuttuneina. Kun harjoitukset loppuivat, kiertelimme vähäsen.



Sitten kävelimme paikkaan, jossa eroni jälkeen asuin. Talo on purettu ja tilalle on rakennettu kerrostalo. No, kamala röttelöhän se olikin.
- Mutta sä toit tänne ihanan joulunkin!, ystävä muistelee.
Kävimme Alvarissa juomassa mustikkasiiderit.
Näkymä Alvarin ikkunasta. Tutuilla huudeilla...

Näiden takana se oli. Keräsin usein roskia tuosta rauta-aidan takaiselta pikku pläntiltä, koska ne häiritsivät näkymääni, kun istuin oveni edessä rappusilla.


Ystäväni kertoi, miten uusien älykkyystutkimuksien mukaan lasten ja nuorten yleissivistys on yksiselitteisesti heikentynyt ja että he ovat nyt yrittäneet  tietoisesti kotona jotenkin ujuttaa lapsilleen edes jotain sivistävää tietoa ja jonkun aasinsillan kautta puhe oli kääntynyt tervanpolttoon, jolloin hänen miehensä oli kysynyt ystävältäni, että mitenkä sitä tervaa nyt poltettiinkaan, johon hän oli äsähtänyt loukkaantuneena, että "En minä nyt NIIN paljon sinua vanhempi ole, että tuollaisia tietäisin!!". Juttelimme muutakin.

- Oli se aikamoista se aika silloin tuossa. Sä olit mulle kyllä niin suurena tukena.
- Niin säkin olit mulle. Etkö sä voisi ajatella muuttavasi vielä...
- En. Sä olet varmasti ainoa länsi-suomalainen ihminen, josta mä aidosti pidän. Ihmeellistä, nuivaa porukkaa.. (Aiemmin, Wiklundilla, korviini oli sattunut äidin narisevalla äänellä tyttärelleen osoittama: "Onk niit tuattei misä?"- kysymys, eikä ihoni ollut vieläkään palautunut kananlihalta").
- No, onko helsinkiläiset muka sen parempia?
- On.
- Älä valehtele! Leuhkoja...
Tunnustin, etten itse asiassa tunne kovin montaa helsinkiläistä, joten voivat olla vaikka minkälaisia, mutta minä viihdyn täällä tosi hyvin.

Jatkoimme kauppahalliin. Alla kuvasarja saaliista.




Kävimme Yliopiston apteekissa, josta ystäväni osti kynsilakkaa ja huulikiiltoa. Sitten ehdimme vielä kahville.





Oli todella mukava päivä, vaikka olinkin täysin ylipukeutunut. En tyylillisesti, vaan määrällisesti. Lämpöasteita oli varmaan viisi, aurinko paistoi ja minulla oli neule ja toppatakki. Ja pipo, tosin repussa. Tohtiiko toivoa, että tämä talvi oli nyt tässä?!

Vielä viimeinen säälittävä kuunkuvausyritys Narinkkatorilta... totuus oli kaukana tästä.


Beyonce: I was here: https://youtu.be/8RDUjA0fN4o