Juhlitaan!

Kaikelle on aikansa, syntymälle ja kuolemalle ja eteenpäin menolle ja pysähtymiselle. Ja juhlimiselle. Mark Levengood sanoo kirjan "Ystävä sä lapsien anna villoja" esipuheessa, että "Aika on ajatella ja pohtia, ja aika on myös tanssia pöydällä alusvaatteisillaan (yleensä myöhäinen yöaika)". Nyt on syytä juhlaan! Ystävätär synnytti perjantaina pienen pojan! Ja vaikka en välttämättä juhlistakaan sitä Markin kuvaamalla tavalla pöydällä tanssien (ei voi,  hajoaisi tuusan nuuskaksi, meillä on jatkettava, useasta osasta koostuva pöytä), niin jotenkin kyllä. Yhdistän sen vaikka vapunviettoon. Vastassa oli sama ynseä lääkäri kuin viimeksikin, mutta ystävätär oli oppinut ja ilmaisi toiveensa säästyä tällä kertaa isommilta sättimisiltä, varsinkin kun se ei viime kerrallakaan varsinaisesti auttanut mitään ja näin tapahtui; lääkäri piti suunsa supussa! Ja kätilötkin olivat kuulemma mukavia ja rohkaisevia.  Minä kehuin ystävätärtä ja sanoin, että nyt se on tehty ja hän sanoi, että totisesti; nyt perhe on täysilukuinen ja voi keskittyä sen vaalimiseen.

Minäkin haluan jättää itsestäni jonkun jäljen ja siksi kylvän joka vuosi mökille jotain  uutta monivuotista tai istutan puun tai pensaan. Erityisen ylpeä olen kuudesta tammestani, jotka olen kasvattanut itse pikku terhoista asti. Noukin ne aikoinani Ruissalosta ja nyt ne muistuttavat minua siitä ajasta hyvällä tavalla ja toivottavasti ne kasvavat ISOIKSI ja ULJAIKSI, vaikka ovatkin joutuneet kauas kotoaan Hämeeseen.

Minun oli määrä mennä ensi viikonloppuna Tukholmaan kuulemaan idoliani Sanna Ehdiniä, joka olisi käskenyt minua elämään kurinalaisemmin, sillä se tekisi hyvää henkiselle kasvulleni, mutta luento onkin peruttu ja lähden sen sijaan kylvöhommiin mökille, ja kun kukaan ei kerran ole sanomassa minulle, että tulisi elää kurinalaisemmin, jatkan elämistäni kuin pellossa ja siinä sivussa laitan siemeniä multaan. Minulla onkin jo aika paljon siemeniä hankittuna: mustajuurta, lanttua, silpoydinhernettä, härkäpapua, ruusukaalia (pakko kokeilla kun näin viimen miten ne kasvavat, tornimaisina varressa kuin salkoruusut konsanaan!), kuukausimansikkaa (pienet taimet pilkistävät jo! Tai viimein...), sokerihernettä, härkäpapuja, sitruunamelissaa, punaista basilikaa (pursuaa jo esikasvatusrasiastaan kauhealla voimalla), persiljaa, rukolaa, keräsalaattia, porkkanaa, naurista, tammenlehtisalaattia, avomaankurkkua, kesäkurpitsaa, retiisejä, timjamia, pensaspapuja (en ole ennen kokeillut papuja, mitä jos sato onkin hyvä, kuka niitä oikeastaan syö?), pillisipulia,  punajuurta, kyssäkaalia, kirjolupiineja (ei saa sanoa isälle, muuten se niittää ne! Haluan keltaisia, pitäkää peukkua!), pioniunikkoa, iso-olkikukkia, koristekaalia, vaaleanpunaisia pörheitä ”Lilac Pompom” unikoita, tuoksukaunokkia, kaunopunahattua (nyt esikasvatan todellisella pieteetillä, olen jo yrittänyt metodilla ”heitä multaan ja toivo parasta”. Ei onnistunut.) Isosilkkikukkaa, matalia kerrottuja auringonkukkia, jotka näyttävät aivan daalioilta, sinipellavaa, kesäharsoa, lehtisalaattia, harjaneilikkaa (kaksivuotista opettamaan minulle kärsivällisyyttä), perhoskukkaa, puistolemmikkiä, ketoneilikkaa, maloppia, kellohunajakukkaa, tiibetinkoirankieltä, rusoikikukkaa ja tomaattia. Sekä valkoapilaa maanparannusta varten. Muutamia mainitakseni.

Sitä ennen tulee vappu, Fredrikinkadun pikku puotien pitäjät ovat kuin yhteisellä sopimuksella koristelleet ovenpielensä ilmapalloin, joten voimme kulkea hauskaa pallokujaa ja juuri kilahti tekstiviesti ystäviltä, jotka haluavat leikkiä kanssamme huomenna vapun kunniaksi. Mukavaa! Onhan tässä juhlan aihetta vaikka kuinka.

Heli Kajo: Juhlat:http://www.youtube.com/watch?v=gH_CBUoWieQ&feature=endscreen&NR=1

Mielipuolinen salaattipöytä

Olen parina viikkona hyödyntänyt VR:n hintarysähdystarjousta, jolla on päässyt matkustamaan Helsingin ja Turun väliä 9 eurolla. Koska tarjous on koskenut vain tiettyjä vuoroja, minulle on jäänyt puolitoista tuntia bussin ja junan väliin luppoaikaa Turussa. Eilen käytin sen tallustelemalla vähäsen pitkin Memory Lanea. Itse asiassa minulla oli alustavasti muita suunnitelmia. Bussissa jo tuumin, että Turusta voi olla montaa mieltä, mutta upean kirjaston he ovat totta vie saaneet aikaiseksi ja ajattelin käydä siellä, varsinkin kun näin jostain mainoksen siellä olevasta lintuaiheisesta valokuvanäyttelystäkin. Mutta kirjasto olikin kiinni jonkin järjestelmäuudistuksen takia, joten jatkoin matkaani ja ihmettelin, että maailmassa on  olemassa ihmisiä, jotka ovat joskus päättäneet, että ”Hei, minä haluan myydä laukkuja!” ja sitten he laittavat liikkeen pystyyn Eerikinkadulle eivätkä koskaan muuta mieltään tai piinaa kumppaneitaan ehdottamalla yhtenä päivänä, että mitä jos muutetaan Karjaalle ja seuraavana, että vai pitäisikö sittenkin lähteä Uuteen Seelantiin, vaan pysyvät alkuperäisessä suunnitelmassaan ja myyvät laukkuja samassa paikassa vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen.

En ole  kaivannut Turusta mitään yksittäistä paikkaa, mutta jokin minussa läikähti, kun kuljin tuttujen paikkojen ohi. Ja koskettavinta oli, että aloin tuntea lämpöä ja hellyyttä sitä naista kohtaan, joka Turussa asuessani olin. Cosmic Comic cafe oli ensimmäinen paikka, jonne menin yksin avioeroni jälkeen ja jossa käytiin monesti  myös ystävättären kanssa. Ja sitten oli Koulu ja Apteekki, jossa oli aina ihan kauhea ryysis, tupakansavu ja meteli. Kuljin Forumin kauppakeskuksen läpi ja luin taas kaiken ihan väärin. Luin, että kauneushoitolassa myydään ”kuolleen miehen kosmetiikkaa” ja ajattelin että yök, kuka ostaa, mutta tarkemmin katsottuna se olikin ”Kuolleenmeren kosmetiikkaa”. Sitten näin viihtyisän näköisen ruokapaikan, jonka ulkopuolella olevassa taulussa mainostettiin, että heillä on ”mielipuolinen salaattipöytä” ja ajattelin, että ai siellä ollaan vähän vitsikkäitä ja suuruudenhullujakin, mutta sekin laimeni tarkemmin katsoessa ”monipuoliseksi salaattipöydäksi”. Kävin katsomassa paikkaa, jossa sijaitsi puinen, keltainen purkukuntoinen talo, johon muutin eroni jälkeen ja jonka päätyyn raivasin pienen kukkapenkin johon istutin orvokkeja ja samettiruusuja ja jonka kivirappusilla istuin kesäaamuisin vuodattamassa lohduttomana kyyneliä aamupuurooni tai vaihtoehtoisesti kahvimuki kourassa onnellisessa vapauden huumassa hymisten. Välillä hain jonkin ihanan leivonnaisen viereisestä Naantalin Aurinkoisen myymälästä.  Aika usein, itse asiassa. Minulla oli sohvassani/sängyssäni 3 untuvapeittoa, kymmenkunta tyynyä ja lämpöpatja. Se oli mainio paikka pesiä ja sukia höyheniäni, kunnes olin taas kyllin vahva jatkamaan eteenpäin. Siihen aikaan talon edessä olevassa talossa oli Sammakon kirjakauppa, enää ei näköjään ole. Ramppasin Stockmannilla hakemassa yhden hengen aterioitani ja himoitsemassa milloin mitäkin tuotetta, ikään kuin maailmassa ei parempaa paikkaa olisi olemassakaan, vaikka näin jälkikäteen ajateltuna senkin ajan olisi voinut viettää oikeasti kivoissa paikoissa, kuten Ruissalossa tai maauimalassa tai torilla, jossa kyllä itse asiassa vietinkin paljon aikaa ja ostin luumuja ja aprikooseja ja paprikoita ja omenoita ja liljoja, jotka tuoksuivat pikku kodissani niin voimakkaasti, että jouduin siirtämään ne ulos.  Ja törsäsin rahani Anttilan cd-levyihin ja elokuviin ja luin, luin ja luin ja välillä kävin pikku kotini vinolle lattialle makaamaan ja murehdin, että elämästäni ei tule koskaan yhtään mitään. Ja tajuan, että olen ollut tosi jumissa, sillä muistan ajatelleeni usein, että en jaksa kävellä kirjastoon asti, vaikka sinnehän oli vain viiden minuutin matka! Vähän matkan päässä lähellä rautatieasemaa sijaitsi silloin ja sijaitsee näköjään edelleen vaatemyymälä, joka lupaa  valtavissa ikkunaplakaateissaan tosi paksukaisille sopivia ”XXXXXXXXXXXXXXL”-koon vaatteita ja aina ohikulkiessani olen miettinyt, että sen malliston minä haluaisin nähdä, mutta en koskaan mennyt sisään ja pyytänyt saada nähdä heidän jättimallistoaan, enkä mennyt eilenkään. Sen sijaan ostin Anttilasta mustajuuren ja härkäpavun siemeniä ja ripsivärin ja kävin Hansakorttelissa, jonka edustalla notkui tuttuun tapaan nuorisoa, ja he näyttivät ihan samoilta kuin ennenkin, mutta silloisten teinien täytyy olla jo aikuisia, joten nämä ovat uutta polvea. Ja sen vanhan puutalon kohdalla on nykyään uusi kerrostalo.

Chisu: Kohtalon oma:http://www.youtube.com/watch?v=qH7qzBvHFic&feature=related

Muisti älä jätä!

Siitä tietää, että on jotenkin ylikuormittunut, kun lähimuisti heikkenee ja joutuu hapuilemaan ihan tuttuja englannin sanoja ja katsomaan oikein allakasta, että mitä tänään pitikään tehdä ja säikähtämään vähintään kerran päivässä, että on jättänyt kynttilän palamaan tai hellan tai silitysraudan päälle. En tykkää! Ainoa lohtuni on, että idolini Nora Ephronkin on antanut uusimman kirjansa nimeksi "I remember nothing." Normaalisti allakkani on niin väljä, että muistan ulkoa mitä siellä millekin viikolle on merkitty ja niin haluan asioiden olevankin. En näe mitään hienoa hektisyydessä enkä ole ikinä ymmärtänyt esimerkiksi take away-kahvien suosiota.  Kuka ihme haluaa puikkelehtia jalkakäytävällä tulikuuma pahvitötterö kädessään, laukku olkaa hiertäen, selkä hiessä kun voisi istua alas ja juoda kahvinsa ihan rauhassa?  En minä ainakaan. Minä haluan olla rauhassa aina ja kaikkialla. Ja kun opin uutta kivaa tietoa, vaikka sen, että "toukomettinen" on sama kuin metsäkyyhky, en halua unohtaa sitä saman tien.  Vitsailen äidille puolileikilläni, että tekisi mieleni hypätä oravanpyörästä, mutta en voi, koska en ole koskaan päässyt edes koko pyörän kyytiin. Kaikkein ihaninta olisi saada olla rauhassa oman päänsä sisällä, tai vielä päätäkin parempaa olisi saada olla omassa sydäntietoisuudessaan, mutta nyt minulla on kokeita laadittavana ja korjattavana ja kaikkea muuta pientä silppua niin, että se ei ota onnistuakseen (paitsi että ihan kohta menen metsään ja haahuilen siellä vähän aikaa ja katson mitä se vaikuttaa).

Yleensä minulla on aika hyvä muisti ja myöskin taito irrottautua ja ottaa rennosti ja olen siitä vähän ylpeäkin. Mutta tietyt asiat sotken aina ja ikuisesti. Minulta menevät myötäänsä sekaisin esimerkiksi Sharon Stone ja Jessica Lange, Tammisaari ja Kirkkonummi, kaakko ja luode, hame ja mekko ja Krishnamurti ja Kierkegaard joista edellinen on sanonut, että ”siunattu hän, jolla on hiljaiset, vaiteliaat aivot.”  Siihen pyritään! Mutta jos alan tosissani pelätä muistini menettämisen puolesta, voin aina tehdä Heikki Salon ”Mikä ei kuulu joukkoon?” testin. Toistaiseksi olen läpäissyt sen joka kerta…Ihan leikiten, joten suurempaa hätää tässä ei liene.  Jos teitä huvittaa kokeilla, niin se on tällainen:

Mikä ei kuulu joukkoon?

Sininen, vihreä, punainen,

oranssi, keltainen, haisevat vanhat villahousut,

musta ja valkoinen.

Mikä näistä ei kuulu joukkoon?

Mikä näistä ei kuulu joukkoon?

Mikä näistä ei kuulu joukkoon?

Se on älypää, joka arvaa sen!

Varis, metso ja tiainen,

sorsa ja pääskynen, moottoripyörän bensaletku,

kotka ja kirvinen.

Mikä näistä ei kuulu joukkoon?

Mikä näistä ei kuulu joukkoon?

Mikä näistä ei kuulu joukkoon?

Se on älypää, joka arvaa sen!

Pelakuu, kielo ja ruusunen,

lumme, voikukkanen, Karvisen Harrin ongenvapa,

kaktus ja nokkonen.

(Heikki Salo)

Fiiliksellä beibi: http://www.youtube.com/watch?v=H8m5jKTBxdE

Ajoittain sumenee

Pikkusisko oli eilen Helsingissä käymässä. Istuskelimme Ruttopuistossa penkillä jalkojamme heilutellen ja hän kertoi että he olivat olleet viikonloppuna Ähtärin eläinpuistossa ja että oli ollut tosi hauskaa seurata, miten aivan järkevänoloisilta ihmisiltä sumenee päässä, kun he astuvat sisään matkamuistomyymälään. Pikkusisko ihmettelee miksi ihmiset ylipäätään ostavat matkamuistoja, eivätkö he muka muuten muista missä ovat olleet ja hän kertoo miten eläintarhan myymälässä oli ollut äiti kahden lapsensa kanssa joista toinen oli välttämättä halunnut husky-päähineen (21e). Kun äiti oli kysynyt että mitä sinä tuolla tekisit, lapsi oli vastannut että leikkisi koiraa johon äiti alistuneesti, että no sitten... Ja samaan aikaan toinen lapsi oli löytänyt järjettömän ruman pehmokukon (19e), pusertanut sen rintaansa vasten eikä ollut hellittänyt ennen kuin kassalla, jossa äiti oli maksanut nämä hienot matkamuistot, jotka tällä hetkellä (tiistaina) todennäköisesti lojuvat hylättyinä jossain lelulaatikon pohjalla, josta ne näkevät päivänvalon seuraavan kerran sitten kun äidin mitta tulee täyteen (tai huushollista loppuvat neliöt, usein nämä sattuvat samoihin aikoihin...) ja hän sanoo, että nyt viedään kirpputorille sellaiset lelut, joilla te ette enää leiki. Ja sitten hän saa olla onnellinen, jos joku urpo suostuu maksamaan rumasta vanulla täytetystä kukosta euron.

Sitten pikkusisko menee juttelemaan kuvittajansa kanssa WSOY:lle ja minä menen asioille ja sen jälkeen tapaamme Kolmen sepän patsaalla ja minä kysyn onko Tampereella jo sellainen Tiger-kauppa ja pikkusisko sanoo että ei hänen tietääkseen ja sitten vien hänet Kamppiin Tigeriin ja  odotan jännittyneenä, milloin hänellä alkaa sumeta. Mutta hän pysyy aika viilipyttymäisenä ja ostaa vain yatzy-pelikuponkeja, lyijykyniä, muistivihon ja aurinkolasit eikä itsellänikään sumene kuin luumusaippuan ja hunajasaippuan verran (yhteensä 1e), vaikka pikkusisko yrittää kovasti ylipuhua minut ostamaan vihreän samettisen mäyräkoiran, koska se kuulemma "sopisi tosi hyvin meille". Sitten pikkusisko puhuu pitkään siitä miten on löytänyt ihanan vaatemerkin, Creamin, ja että ne ovat juuri sellaisia joista minäkin kuulemma pitäisin ja että niitä myydään ainakin Sokoksella. Minä kysyn että no haluatko sitten mennä  Sokokselle ja hän sanoo, että kyllä kiitos ja sieltä hän löytää Creamin osaston alta aikayksikön nuolihaukkamaisella tehokkuudella ja määrätietoisuudella ja nostelee rekeistä nähtäväkseni yhtä sun toista rimpsuilla ja pitseillä ja nyöreillä somistettua hepenettä ja minä katselen ja myöntelen että oikein ovat ihania, juu, mutta että juuri möin kirpputorilla viisi tunikaa ja niitä on vielä kotona parisenkymmentä, että mitään akuuttia tarvetta tässä ei ole ja sitä paitsi olemme luopumassa, emme hankkimassa lisää tavaraa ja että pyhiinvaelluksella nuo rimpsut ovat vain tiellä, mutta sitten katseeni osuu kummalliseen collegekangasta olevaan pitkään sireeninlilaan takkiin jossa on jotenkin onnistuttu yhdistämään romanttinen pitsityyli ja arkinen materiaali ja ojennan käteni sitä kohti ja tunnen jo miten päässäni alkaa sumeta, mutta viime hetkillä pelastaudun, sanon pikkusiskolle, että äkkiä ulos, minua oksettaa ja Mannerheimintiellä hengitän hetken syvään ja sitten olen taas normaali ja tyytyväinen. Saatan pikkusiskon junalle ja lähden pitämään tuntini ja vielä illallakin tunnen onnistumisen iloa siitä, etten ostanut sitä Creamin ihmeellistä vaatetta. Mutta kesän alennusmyynti voikin sitten olla jo toinen juttu...

Jill Johnson: Vilken härlig dag: http://www.youtube.com/watch?v=lmISSwVqfOw

Neiti Kevät on tullut kaupunkiin

 Ihana valo, ihana lämpö. Voi juku! Mies on innoissaan kun pääsee taas pyöräilemään, se vaikuttaa hänen koko olemukseensa ja muistuttaa minuakin siitä, että ihminen joka tekee asioita joista pitää ja huolehtii näin omasta onnellisuudestaan, on ilo myös ympäristölle. Ja niin minäkin menen ja kylvän mansikan-, mintun-, kurpitsan ja idänunikonsiemeneni nyt kun kuukin on suotuisassa vaiheessa. Avoimesta ikkunasta kuuluu lokkien kirkunaa ja se on minulle rakas ääni ja muistan aina sanoa miehelle, että kuuntele, taas kuuluu Luopioisten ääntä (mökki on siellä). Mies lähtee pyöräilemään Espooseen ja minä katson Puutarhaetsivät ja luen lintujen äänen innoittamana ”Lokki Joonatanin” ja lörpöttelen puhelimessa pikkusiskon kanssa ja pesen koneellisen pyykkiä.

 Sitten lähden kävelemään aurinkoiseen iltaan ja kävelen Ruoholahdessa sitä kanavanvartta aina Kaapelitehtaalle asti ja siitä Lauttasaaren sillalle ja katselen kaiteen yli merelle ja seuraan saavatko rannalla onkivat miehet kalaa ja sitten mies pyöräileekin jo vastaan ja jatkamme yhtä matkaa kotiin päin. Hän haluaa esitellä minulle löytämänsä pikkuruisen pubin, joka muistuttaa kuulemma sitä jota hän aikoinaan pyöritti kavereineen Tampereen Puutarhakadulla (vaihe, josta riittää juttuja kerrottavaksi koko loppuelämäksi), mutta on vielä paljon pienempi ja minä haluan esitellä itseäni inspiroineen tavan kylvää krookuksia josta aion ottaa mallia ensi syksyksi. Ruoholahdessa on muutama nurmikumpare, jotka ovat aivan kokonaan eriväristen krookusten peitossa! Näky kuin jostain satukirjasta ja ymmärrän heti, että juuri noin krookukset pitääkin kylvää! Ei minnekään kukkapenkkien reunuksiin häpeilemään, vaan valtavaksi tiiviiksi matoksi paraatipaikalle keskelle nurmikkoa! Ja niitä pitää olla SATOJA! Ja mieskin sanoo että ovat nuo kyllä hienoja ja sitten käydään ruokakaupassa ja mies polkee edeltä kotiin laittamaan kanan uuniin ja minä lampsin vielä pitkin rantaa ja Bulevardia ja vedän keuhkot täyteen kevätilmaa ja olen kiitollinen, etten ole allerginen millekään.

Sir Elwoodin Hiljaiset Värit: Nti kevät:http://www.youtube.com/watch?v=lwIgXd6avWY

Ken koilliseen katsahtaa...

Olen vähän tutkiskellut joululahjaksi saamaani ”Feng shui. Tie harmoniseen asumiseen”-kirjaa. Siinä opastetaan mm. näin:

”Erityisesti stressiin ja kovaan kiireeseen taipuvaisten henkilöiden on syytä välttää katseen suuntaamista koilliseen ruokaa laittaessaan. Jo pienetkin virheet voivat aiheuttaa sen, että kokonaisnäkemys katoaa ja ruoat epäonnistuvat.”

En tiedä kumpi on typerämpää, tuo lause vai se, että toden totta nousen nojatuolista ja haen takkini taskusta minikokoisen Suunto-kompassini jota kuljetan aina mukanani ja menen sen kanssa keittiöön. Katson suunnat, palaan olohuoneeseen ja sanon miehelle, että nyt on piru merrassa. Meillä on sekä jääkaappi että liesi koillisessa ja että se on paha, paha asia ja tarkoittaa sitä, että joudun hapuilemaan raaka-aineita jääkaapista silmät suljettuina ja käsittelemään myös hellaa ja uunia niihin katsomatta ja minä olen muutenkin niin altis palovammoille ja mies kysyy, että mitä ihmettä sinä horiset ja minä otan ”Feng shui. Tie harmoniseen asumiseen”-kirjan käteeni ja heristän sitä miehen edessä  haudanvakavana ja mies sanoo, että TUON takia ei ainakaan muuteta yhtään mihinkään eikä me tietysti muutetakaan. Eilenkin oli niin kivaa.

Ilmahan oli niin kamala ettei tosikaan. Vettä satoi kuin aisaa, joka suunnasta, ja tuuli niin kovaa ja puuskaisesti ettei sateenvarjosta ollut mitään hyötyä ja niin sitä oli sitten vain antauduttava ja annettava sataa suoraan naamaan ja niskaan. Tajusin, että olen vuosikymmenet käyttänyt kauheasti energiaa siihen, ettei naamani vain kastuisi, mutta että sehän tuntuu itse asiassa ihanalta. Vain se on vähän hätkähdyttävää, kun iso pisara läsähtää suoraan silmämunaan. Meidän oli haettava loput myymättä jääneet tavarat Oivasta ja mikä parasta, saimme myydyistä tavaroista kertyneet rahat kouraamme minkä johdosta tunsimme olomme hetkellisesti rikkaiksi ja auvoisiksi ja sitten miehen pakettiautoileva ystävä vielä lupasi tulla hakemaan meidät Kalliosta vetolaukkuinemme ja pyörinemme ja vei meidät kotiinsa Arabianrantaan, ruokki meitä ihanalla katkarapusalaatilla ja jäätelöllä ja minä sain viiniäkin ja mies olutta ja lisäksi miehen ystävä antoi minulle riikinkukon sulan. Sitten kun oli aika lähteä kohti Punavuorta, miehen pakettiautoileva ja romuja rakastava ystävä kysyi, että onko meillä kova kiire, mutta eihän meillä ollut yhtään ja sitten hän kysyi, että tulemmeko mukaan kun hän katsastaa pari roskalavaa ja me siihen, että mikä ettei. Sitten ajoimme Ruskeasuolle ihan sen koulun viereen, missä miehen sisko opettaa ja siellä oli tosiaan pullisteleva roskalava, jota miehen ystävä alkoi ammattimaisin ottein tutkia. Me, noviisit, intoilimme kaikesta mitä näimme; keittiön kaappi, jossa oli lasiovet oli meistä tosi hieno ja yllytimme miehen ystävää ohiajavan ambulanssin sireenin tahdissa, että KYY-TIIN, KYY-TIIN, KYY-TIIN, KYY-TIIN...!  Mutta miehen ystävä sanoi, että ette voi olla tosissanne, että nämähän ovat jo aivan sateesta turvonneita ja aivan risoja ja kamalia lastulevyhökötysiä muutenkin.  Sitten hän komensi, että autoon siitä ja että kierrelläänpäs vielä vähän muuallakin. Ja koska meillä ei ole autoa, pakettiautokruisailu pitkin Helsingin hämäriä, sateen pieksemiä katuja oli meille tosi hauska ja erikoinen juttu. Kerroimme kaikki itsellemme tärkeitä anekdootteja, tyyliin ”tuosta paperikaupasta ostin tosi kivoja kortteja” ja ”tuolla asui Bubi-huuhkaja” ja "tuossa on Lallukan taiteilijatalo" ja sitten yritimme pinnistellä ja muistella keitä muita kuin Outi Heiskanen siellä asuu. Ja kun miehen ystävä vielä kommentoi mitä virheitä muut tekivät koko ajan liikenteessä, olimme vähän kuin siinä Poliisit-sarjassa (vaikka emme ehkä aivan ammattilaisen näköisinä minä riikinkukon sulka ja mies oluttölkki kourassaan).  Ja sateen täplittämien ikkunoiden takaa katuvaloissa kiiltävä Helsinki näytti niin kauniilta, että minä sanoin miehelle, että ehkä voimmekin jäädä tänne asumaan, mutta perunoita viljelemme silti. Mökillä. Ja hän sanoi, että jaaha, juu.

Blue Rodeo: Rain down on me:http://www.youtube.com/watch?v=b-wiNEWIvA0&feature=autoplay&list=ULqzuruoxIEjU&lf=mfu_in_order&playnext=4

Puutarhaunelmia

Isä ja äiti ovat mökillä ensimmäistä kertaa yötä talven jälkeen. Yleensä soittelemme noin kerran viikossa. Nyt keksin asiaa keskimäärin kuusi kertaa päivässä. Kysyn miltä siinä ja siinä kukkapenkissä näyttää ja onko nurmikko kuivaa vai märkää vai siltä väliltä ja mitä lintuja pihassa on näkynyt ja muuta tärkeää ja kun äiti sanoo, että ”kyllä täältä jotain on nousemassa” hiillyn ja patistan häntä kertomaan kunnolla, mutta äiti ei ehdi, sillä he ovat isän kanssa saunamökissä katsomassa "Pitkäjärveläisiä" ja ryystämässä kahvia. Ja lämmittämässä saunaa. Olen aivan kateellinen. Varsinkin, kun olen lukenut viime aikoina runsaasti Kaarina Davisin kirjaa ”Irti oravanpyörästä” jossa hän jättää kevytmielisen ja epäekologisen kaupunkielämän taakseen ja muuttaa Hämeenkyröön ja ryhtyy elämään omavaraisesti.  Siitä tuli radio-ohjelmakin hiljattain ja kuuntelin sen Yleareenasta neljä kertaa. Sitten sanoin miehelle, että eikös ole paradoksaalista tämäkin, että minun pitää levottomuuksissani muuttaa Helsingin keskustaan vain huomatakseni, etten kaipaa täältä mitään , hah hah, ja että pakkaapas muuten kimpsusi, me muutamme nyt maalle viljelemään perunaa. Mies sanoi, että äläpäs hoppuile ja että lukukausihan on vielä kesken ja entäs sinun hieno valmentajanurasi ja minä kysyin, että koskas sinusta on tuollainen konservatiivi tullut. 

Sitten alan suunnitella mitä alan viljellä kukkieni lisäksi, jotta tulemme toimeen. Sipulia ainakin. Haluan olla omavarainen sipulin suhteen. Mitä se tarkoittaa käytännössä? Paljonko me syömme sipulia noin ylipäätään? Kumpikin pitää siitä ja lisää sitä miltei kaikkeen ja usein keittiöstä kuuluu että ”eikö meillä muka ole yhtään sipulia?”.  Kun mietin itseäni kaupassa ostamassa sipulia, ostan yleensä kerralla neljä tai viisi. Jos kumpikin söisi viikossa viisi sipulia, se tekisi yhteensä 520 sipulia vuodessa. Mutta missä niitä voisi säilyttää? Ei jääkaapin vihanneslokerossa ainakaan. Sitä paitsi emme me mitenkään syö kymmentä sipulia viikossa. Päätän, että jatkossa, maalla asuessamme syömme viisi sipulia viikossa. Se tietää sitä, että minun pitää istuttaa 260 pikkusipulia. Tai sanotaan nyt 270, että on vähän mätänemis- ja vierasvaraa. 

Ja sitten perunaa. Peruna on kuulemma hauska ja helppo kasvatettava.  Ja salaattia ja porkkanoita. Niissä on kyllä oltava joku niksi, sillä aiemmat yritykseni ovat jääneet isoimmillaan pikkusormeni kokoisiksi. Marjoja ja sieniä saamme metsästä ja nokkosta tietysti keräämme talteen kaiken sen, mitä omalta (ja naapurin) tontilta irtoaa.  Mansikoita, joista sanon kaikille omahyväisesti, että ”kaupungissa asuessani en edes tiennyt miltä aito luomumansikka voi maistua!”.  Ja tyrniä! Ja gojimarjoja! Ja kesäkurpitsaa ja kyssäkaalia!

Mutta kuten sanottua, lukukausi on vielä kesken.  Annan teineille isohkon kirjoitustehtävän , varmistan että kaikki tietävät mitä kuuluu tehdä ja sanon, että hyvä, tehkääpäs tätä nyt sen aikaa kun minä menen käymään vähän tuolla…Sitten livahdan työharjoittelussa olevien hoitolinjalaisten luokkaan, liu’utan stetoskoopin ulos rasiastaan,  painan sen rinnalleni ja istun kuuntelemassa, kuinka sydämeni lyö. Sitten palautan stetoskoopin paikoilleen, menen takaisin luokkaan ja kysyn, että  ”Jaaha, jokos täällä aletaan olla valmiita?”

Van Morrison: In the garden:http://www.youtube.com/watch?v=YeuyoyMIF0Q

Lauantain ei-toivotut

Miehen siskon perheellä on vieraiden kannalta ikävä traditio. Heidän omasta mielestään se on huippuhauska. Joka lauantai he kerääntyvät radion ääreen kuuntelemaan Lauantain toivotut-ohjelmaa ja arvuuttelemaan musiikkikappaleita. Pisteitä voi saada tietämällä (= arvaamalla) säveltäjän, sanoittajan, kappaleen nimen, esittäjän tai levytysvuoden ja jokaisesta pisteestä kilpaillaan verisesti. Joku yrittää aina tuurilla: ”Sanat Sauvo Puhtila, eli Saukki” ja miehen siskon mies yrittää aina hämätä kanssakilpailijoita sanomalla kesken esityksen, että ”Kylläpä Tapani Kansa laulaa kauniisti...” ja kerran jopa lensin siihen lankaan ja luulin laulajaa Tapani Kansaksi vaikka se oli Elvis. Miehen siskon poika taas yrittää kahmia osapisteitä tarjoamalla sellaisia esiintyjiä kuin ”kaupunginorkesteri” tai ”filharmonikot”. Ulkopuoliselle koko touhu on aivan sietämätöntä, mutta jos on erehtynyt kylään lauantaina tiettyyn aikaan, pakotietä ei ole, vaan leikkiin on pakko osallistua. (Mutta kun vieras (= minä) sitten tietää jotain, vastausta ei jonkun ihme sääntöpykälän vuoksi hyväksytäkään). Se on saanut minut inhoamaan visailua entistäkin enemmän. Siinä tuntee itsensä niin voimattomaksi.  Viimeksi paljastui, että tätä kiirastulimaista huvittelumuotoa harrastetaan jo kolmannessa polvessa; sitä ovat aikoinaan leikkineet jo miehen siskon miehen edesmenneet vanhemmat.

Minä yritän kärvistellä parhaan taitoni mukaan ja yleensä käytän huippuunsa hiottua visualisointikykyäni ja kuvittelen itseni kauas, kauas pois, mutta toisaalta ahdistuksestani kielii jotain se, että käteni käy erilaisilla naksu- ja pähkinäkupeilla aivan liian tiheään. Jossain vaiheessa ohjelma sitten loppuu, ja ennen aina ehdin huokaista helpotuksesta että ihanaa, nyt voidaan taas olla normaalisti, mutta sitten opin, että siitä se huuto, mellastus ja pisteistä ja säännöistä riitely vasta alkavatkin. 

Mutta eilen tuli televisiosta Titanic. Leonardo di Caprio ja Kate Winslet ovat siinä ihania ja kun Leonardo/Jack kutsutaan hienoille päivällisille ykkösluokkaan, hän sanoo että pitää elää niin, että jokaisella päivällä on merkitystä. Otin siitä heti onkeeni. Jack ei olisi istunut päivätolkulla valittamassa, että on kylmä ja että laventeli itää huonosti ja K-kaupasta on taas munat lopussa. Hän piirsi ja eli rohkeasti ja tanssi hurjasti irlantilaisia kansantansseja ja iski sen tytön jonka halusi. Ja sitten hän kuoli. Mutta kumminkin.  Uusi motto: To make every day count!  Muita kuulumisia: Mies osti eilen elämänsä ensimmäisen kolesteria alentavan Becel-levitepaketin. Minä aion hakea Hietsusta kourallisen hiekkaa ja sekoittaa sen multaan johon kylvän mansikansiemenet, kunhan kuu on otollisessa vaiheessa.

Elvis,  Kentucky Rain:http://www.youtube.com/watch?v=8GC_WN_10NM&feature=related

Towanda!

Ystävätär puolipakotti minut lainaamaan elokuvan Paistetut vihreät tomaatit kuultuaan ja taivasteltuaan etten ollut nähnyt sitä aiemmin. Meidän piti tavata eilen Ateneumissa ja ajattelin suorittaa elokuvan alta pois, sillä leffa oli lojunut hyllyssäni jo luvattoman pitkään. Katsoin sen aamulla ja saavuin tapaamiseemme silmät punaisina, mutta sydän ylitsevuotavaisena. Se on ihana, ihana, ihana elokuva jossa kaikki henkilöhahmot ovat toinen toistaan parempia, siis oikeasti ei yhtään ärsyttävää hahmoa ja tarina on huikea ja koskettava ja teemana tietysti lempiaiheeni, eli nainen joka löytää voimansa ja murtautuu irti vanhoista rooleistaan ja lisäksi se on ihana tarina ystävyydestä ja rakkaudesta ja suvaitsevaisuudesta. Ja se on esteettisesti ihanaa katsottavaa. Menkääs nyt heti hankkimaan se leffa ja katsokaa se saman tien! Se tekee teille hyvää.

Muuten onkin ollut vähän vitsit vähissä viime aikoina. Huhtikuu pettää aina. Ei sillä suotta ole julmimman kuukauden titteliä. Talvesta selvitään pitkälti sillä, että lasketaan milloin kevät alkaa ja huijataan itseä vähän sillä että ajatellaan sen alkavan maaliskuussa (vaikka tiedetäänkin, että silloin saadaan mitä todennäköisimmin vielä lunta niskaan ja pakkastakin voi olla kevyesti toistakymmentä astetta).  Mutta valon ja kesäaikaan siirtymisen vuoksi se lasketaan kuitenkin. Huhtikuulta sen sijaan odottaa jo todellista kevään tuloa ja pettyy joka kerta, kun maisema pysyy päivästä toiseen masentavan oljen värisenä ja lisääntyvän valon vuoksi sitä samaa sävyä joutuu tuijottamaan melkein koko vuorokauden läpeensä (jos ei älyä mennä aikaisin nukkumaan ja nousta myöhään seuraavana aamuna). Ja kun sitten huhtikuussakin tulee lunta, se ylittää sietokyvyn kertakaikkiaan.  Ymmärtää hyvin,  miksi eräskin Folke, 48, Surahammarista ilmoitti asiallisesti kuvan kera  paikallislehden katugallupissa, jossa kysyttiin, että ”Vad har du gjort i påsk?”, että ”Jag har druckit alkohol.” Vaikka kyllä nyt rehellisyyden nimissä on mainittava, että Ruttopuistossa oli eilen jo aavistuksen viherrystä oljenvärin seassa.

Ja kyllä huhtikuussakin voi tapahtua fantastisia asioita. Miehen siskonpoika soitti miehelle kiihdyksissään, että hänellä on tälle YLLÄTYS ja kun he tapasivat, siskonpoika ojensi miehelle juhlallisesti roskiksesta löytämänsä puhelimen, sitä samaa ikiaikaista nokialaismallia jota ei ole myyty enää vuosikausiin, mutta jota mies pitää parhaana mahdollisena mallina ja on jo ollut aivan ahdistunut, kun se on ollut aivan lahoamispisteessä ja uuden hankkiminen on tuntunut vääjäämättömältä. Ja nyt miehellä on ”uusi” puhelin, vieläpä samaa väriä kuin entinen, mutta tuhat kertaa parempikuntoinen kuin vanha rämä.

Mutta siitä elokuvasta vielä: jos te olette joskus vähän allapäin, katsokaa se kohta, jossa Kathy Bates hyppii minitrampoliinilla verkkareissaan olohuoneensa lattialla. Towanda!

 I'll remember you:http://www.youtube.com/watch?v=euIAWlvpXqg&feature=related
Trampoliini: http://www.youtube.com/watch?v=8cILRm3F3ic
Towanda parkkeerauskohtaus: http://www.youtube.com/watch?v=kXZs3mjGlQU

Paikan saa kiltti kätilö

Rakas ystävättäreni odottaa viimeisillään toista lastaan. Kävin yökylässä ja minulle tarjoiltiin ihanaa moussakaa, viiniä ja patonkia ja jälkiruuaksi ystävätär kantoi pöytään tarjottimen, jolla oli paloiteltuna tuoretta ananasta, kiiviä, banaania, mansikoita ja vaahtokarkkeja sekä kulhollisen sulaa suklaata johon sitten dippasimme valitsemiamme herkkupaloja samalla kun keskustelimme siitä mitä omassa elämässämme on tapahtunut ja meneillään ja siitä mitä tv-hahmoilla on meneillään (ystävätär oli huolissaan Salkkari-Seposta ja minä päivittelin, että Iholla-sarjan Marian uudesta talosta oli löytynyt hometta!) ja koska olin aivan tohkeissani suklaafonduesta, ystävätär kaivoi kaapistaan sydämen muotoisen fonduekulhon ja tuikkutelineen, jonka päälle se asetetaan ja sanoi, että minä saan ne ja sitten hän näytti, että hänkin oli ostanut laivalta samanlaisen Odd Molly-tunikan kuin minäkin, mutta pinkin, mutta eniten hän olisi halunnut puuterinvärisen, jossa on turkoosit silkkinauhat, mutta niitä oli ollut vain S-kokoa ja minä huudahdin, että minulla on se kotona L-kokoisena ja että vaihdan sen mielelläni pinkkiin, jos hän haluaa ja ystävätär sanoi, että tämän täytyy olla Johdatusta! Sitten kysyin jännittääkö tuleva synnytys ja ystävätär sanoi, että kyllä. Ja sitten hän kertoi miksi.

Esikoistaan saadessaan hän oli supistusten alettua soittanut sairaalaan ja kysynyt että pitäisikö jo tulla ja puhelimeen vastannut henkilö oli äsähtänyt, että mistä HÄN voi tietää milloin ystävättären lapsi on syntymässä, että kyllä se pitää tajuta ihan itse. Ja sitten kun ystävätär miehineen viimein meni sairaalaan, hänelle sanottiin, että olisi pitänyt tulla aikaisemmin.  Ja sitten kätilö jätti heidät oman onnensa nojaan, sanoi tulevansa takaisin, mutta ei koskaan tullutkaan. Sen sijaan tuli uusi kätilö, joka nähdessään että ystävätär makasi tässä vaiheessa tuskissaan lattialla, otti tilanteesta ilon irti ilkkumalla, että no siellä lattialla  rouvalla onkin varmaan mukavat oltavat. Ja sitten seurasi kaikenlaista härdelliä ja yhdessä vaiheessa vauvan sydänäänet heikkenivät ja supistukset loppuivat ja ystävätär oli tuskissaan ja peloissaan eikä  tiennyt mitä tapahtuu eikä tilannetta varsinaisesti auttanut se, että kukaan ei vaivautunut selittämään hänelle mitä nyt on tapahtumassa, mutta kyllä hän tietysti ymmärsi, että jokin on pielessä. Sitten huoneeseen astui kandi. Hän oli kuulemma ainoa henkilökunnan jäsen koko aikana, joka otti ystävättäreen katsekontaktin ja hän sanoi rauhoittavasti ja rohkaisevasti: ”Sinä selviät tästä.” Ja vaikka kandi ei sinänsä tehnyt mitään, silmiin katsomisella ja rohkaisevilla sanoilla oli sata kertaa suurempi merkitys kuin kätilöllä, joka vain seisoi koko operaation ajan jalkovälissä sättimässä. Turun murteella. Tai lääkärillä, joka hosui hermostuneesti ja  haukkui hänen ponnistusyrityksiään.

No, ystävätär selviytyi, vauva syntyi ja on nyt jo siinä iässä, että rakentelee leegoista taloja ”ihaniksi ja näteiksi” ja sepittelee kaikkea mahdollista muun muassa kirahveista. Mutta soisin kernaasti,  että ystävätär saisi synnyttää toisen vauvansa niin, että hänelle jäisi kokemuksesta parempi maku ja kuten hän itse sanoi, että hän saisi olla jotenkin paremmin osallisena siinä mitä tapahtuu. Olisi ihanaa jos hänellä olisi tukenaan joku sellainen kiltin oloinen, rauhallinen ja osaava synnytyslääkäri kuin vaikka prinsessa Victoriaa synnytyksessä auttanut valkohapsinen setä. Ja kiltti ja empaattinen kätilö joka osaisi valaa uskoa ja rohkeutta ja tekisi kaikkensa helpottaakseen äidin oloa ja tunnustaisi, että äidillä on merkittävä rooli synnytyksessä. Ja olisi ihanaa, jos tällä kertaa osastolla olisi enemmän kuin yksi renkaan muotoinen tyyny, jolla vastasynnyttänyt äiti kärsisi istua. Viimeksi niitä oli ollut osastolla tosiaan vain se yksi ja kun ystävätär oli viimein päässyt kokeilemaan sitä aamuviideltä, hän luuli päässeensä taivaaseen. Ja jos ystävätär vuotaisi taas verta lakanoilleen, joku tulisi ja auttaisi vaihtamaan ne sen sijaan että tivaisi että eikö kukaan ole käskenyt sinua hakemaan uusia lakanoita tuolta noin ja vaihtamaan niitä?! Olin aivan raivoissani ystävättäreni puolesta. Jos olisin rikas, lähettäisin hänet johonkin luksussairaalaan jossa oltaisiin  paitsi asiantuntevia, myös (vaikka sitten maksusta) kilttejä ja ystävällisiä. Mutta en ole rikas, joten ystävätär saa luvan mennä samaan paikkaan kuin viimeksikin. Ainoa rohkaisuyritykseni on laimeahko: ”Ehkä ne samat eivät ole tällä kertaa työvuorossa”. Ja sitten ystävätär sanoo urheasti, että on niitä kyllä sellaisiakin äitejä, jotka joutuvat synnyttämään vaikka sodan keskellä ja pelkäämään että kesken kaiken sotilaat ryntäävät sisään ja tekevät lopun koko perheestä, että siihen nähden hänellä on kyllä tosi hyvin...

Lady Gaga: On the edge:http://www.youtube.com/watch?v=x50ti3k7PCo

Bussinne, madame...

Meillähän ei ole autoa ja siksi olemme julkisten armoilla aina kun haluamme jonnekin minne emme jaksa kävellä (pyhiinvaelluksemme jälkeen sellaista paikkaa ei tietenkään ole enää olemassakaan…). Äiti kysyi minulta kummalla matkustan mieluummin, junalla vai bussilla. Ennen vanhaan olisin ilman muuta sanonut, että junalla, mutta nykyään se on niin vaivalloista ja epävarmaa ja pelkkä lipunostokin niin uskomattoman hankalaa, että vastaukseni on ehdottomasti bussi, joka on kaiken kukkuraksi vielä halvempi.  En tykkää asioida millään automaateilla, ne hermostuttavat minua ja painelen aina ties mitä nappeja ja päädyn katastrofiin. Ennen luulin, ettei kukaan muu ole yhtä tumpelo ja häpeilin osaamattomuuttani, mutta nyt olen ollut todistamassa niin montaa muiden sähläystapausta, etten häpeä enää mitään, ja kaikkein vähiten sitä, että jos maksan pitkän pennin junalipustani haluan, että sen myy minulle ihminen joka ottaa vastuun, jos jotain sähläystä tapahtuu. Hiljattain matkustin vaunussa, johon pölähti äkäinen nuori mies, joka oli ostanut lippunsa automaatista ja saanut yllätyksekseen jonkun kalliin luksuspaikan, johon sisältyi kahvi ja iltapäivälehti ja joka tietysti maksoi paljon enemmän kuin normaali lippu. Koko matkan hän soitteli ystävilleen ja tuttavilleen ja kirosi epäonneaan ja kertoi ettei ole koskaan maksanut matkasta näin paljoa.  Eikä hän edes hyötynyt mitään, koska ei ollut älynnyt mennä luksusvaunuunsa, jossa olisi saanut kalliin kahvinsa ja lehtensä.  Toki lipun saa ostaa asemaltakin, oikealta ihmiseltä, mutta ensin pitää ottaa jonotusnumero ja malttaa odottaa kiltisti. Eilen edelläni oli 61 asiakasta jonossa, eikä se ollut mitenkään poikkeavaa. Eilen kyllä yritin olla moderni nykyajan ihminen joka ostaa lippunsa netistä ja tulostaa sen kotona ja onnistuin varaamaan paikkani ja maksamaan ja kaikki, mutta sitten kun lippu piti tulostaa, printteristä tuli täysin lukukelvoton töhry, jota kukaan konnari ei olisi hyväksynyt ja niin minä päädyin taas jonotusnumeroineni asemahalliin. Ja silloin kun ostin ensimmäistä kertaa pitkän tauon jälkeen lippua ja yritin ostaa sen netistä, siinä kysyttiin puhelinnumeroa ja minä hullu annoin ja siinä samassa lippu kilahti puhelimeeni. Jossa ei ole nettiyhteyttä. Ja koska kyseessä oli kello kuuden aamujuna, en voinut mennä oikomaan asiaa asemahallin lippupisteeseen ja menin tekstiviestini kanssa junaan. Helsingin konnari näpytteli tyynesti puhelimesta piiiiiiiiitkän numerosarjan, mutta kun vaihdoin junaa Toijalassa, uusi konnari saikin raivarin ja tivasi että enkö ymmärrä, ettei tällä tavalla voi matkustaa, että se on RIKOLLISTA ja kun kerroin hänelle että tämä oli minulle aivan uusi kokemus ja vahinko hän sätti minua siitä, että olin jättänyt lipunoston niin viime tinkaan (vaikka olin ostanut lipun 8 tuntia ennen matkan alkua) ja kun sanoin, ettei Helsingin konduktöörillä ollut asian kanssa mitään vaikeuksia, hän sanoi, että no juu meillä on täällä eri käytäntöjä.  Eilen kun kävelin ruttuinen töhrylippu kourassani lippuhalliin (musteen vähyys tulostimessamme EI TOKI OLLUT VR:n vika), olin aika huonolla tuulella ja kaikki näytti synkältä. Yritin psyykata itseäni itseapufraasein (teepusseista ym. saaduilla) että ”Emme näe maailmaa sellaisena kuin se on, vaan sellaisina kuin me itse olemme”. Kiva, olen siis megalomaanisen ärsyttävä, konstikas, pökkelömäinen ja hankala. No, kieltämättä. Mutta näin minä siis kuljen töihin. 

Toiseen suuntaan sen sijaan kuljen bussilla.  (Toisin päin se ei aikataulullisesti onnistu). Otan paikallisbussin päästäkseni linja-autoasemalle. Paikallisbussilla kulkee paljon mammoja ja pappoja ostoksille ja kiltti kuski päästää heidät aina kyydistä siinä missä kukin haluaa jäädä, oli pysäkkiä tai ei. Joskus tekee vähän tiukkaa aikataulun kanssa ja hermoilen ehdinkö Helsingin bussiin. Tai hermoilin, mutta kun puin sen sanoiksi, kuski sanoi, että ei  huolta.  Jos se bussi ehtii lähteä, hän ajaa sen kiinni. Toinen kuski, joka on myös oppinut että minulla on kiire Helsingin bussiin, sanoi viimeksi, että voi itku, nyt ollaan vähän myöhässä, mutta sitten hän soitti Matkahuoltoon ja pyysi että sieltä käytäisiin sanomassa Helsingin bussille, että odottaisi hetken, sillä hänellä on täällä MATKUSTAJA!  Ja Helsingin bussikuski odotti minua ja sanoi, että ai sinä tulit jo (sillä olin ainoa matkustaja). Sitten hän ajoi minut pikkubussilla Forssaan ja sanoi, että siellä pitää ikävä kyllä vaihtaa toiseen bussiin, mutta en viitsi purnata siitä, sillä hän ajoi bussinsa toisen bussin viereen keulat vastakkain siten, että bussien ovet olivat aivan kohdakkain ja kun astuin yhdellä askeleella uuteen bussiin, molemmat iltapäivälehdet olivat siinä odottamassa, mihin olenkin jo ehtinyt tottua. Olisi rehvakasta sanoa, että olin ainoa matkustaja koko matkan Helsinkiin asti, mutta se ei ole ihan totta. Karkkilasta nousi kyytiin yksi toinen.  

Mutta mitä ikkunasta näkyviin eläimiin tulee, juna ja bussi ovat tasoissa. Eilen näin junan ikkunasta pellolla ruokailevia kurkia ja bussin ikkunasta näin viimeksi pellolla ruokailevia peuroja.

Avril Lavighe: Complicated: http://www.youtube.com/watch?v=VQXfexNVPSs&feature=related

Isosisko

"Systrarna"-patsas Tukholman Mosebackenilla

Kun käyn Tampereella, yritän myös käydä tapaamassa isoasiskoa.

Soitan ja kysyn voinko tulla. Isosisko sanoo, että eiköhän se käy, kunhan en tule juuri silloin kun hän on päiväunillaan.  Käymme pitkähköt neuvottelut ja saamme viimein sovittua, että isosisko yrittää ottaa päiväunensa ennen kello neljää ja ottaa vielä kännykkänsä tyynynsä viereen. Isosisko on toisinaan vähän omissa maailmoissaan. Kun isosisko avaa oven, heiluttelen hänen naamansa edessä höyhenillä koristeltua pajunoksaa ja virvon vimmatusti. Isosisko sanoo, ettei hänellä ole suklaamunia, mutta että saisin pääsiäishalauksen. (Mies on samaan aikaan virpomassa Helsingissä omalla isollasiskollaan ja saa palkaksi tölkin olutta). Olen sonnustautunut garderobini kruununjalokiveen; hienoon ja arvokkaaseen Odd Molly-tunikaani. Isosisko katselee minua hyväntahtoisen huvittuneena pää kallellaan ja sanoo sitten että ”Sinä  et ole koskaan jaksanut piitata pukeutumisesta, olet aina ollut samanlainen hippi” ja kun kaivan hänelle kassista pääsiäismakeispussin, jossa on suklaapupu ja eri värisiä rakeita ja suklaamunia, hän huokaisee helpotuksesta ja sanoo jo vähän pelänneensä että tänä vuonna menee koko pääsiäinen ilman nameja, mutta kun kaivan esiin vielä äidin lähettämät juuston ja keksit, hän huolestuu, että tuleekohan hänestä lihava. Sitten annan hänelle hänen pyytämänsä pääsiäispostimerkit ja hän istuu pöydän ääreen liimaamaan merkkejä paikoilleen. Marisen, että onko ihan oikeasti tarpeen, että hän liimaa isän ja äidin ja minun ja miehenkin korttiin merkin ja minä vien ne itse postilaatikkoon, että enkö voi saada korttia tässä ja nyt, mutta isosisko sanoo, että hyvä se on että ne siellä postissa näkevät, että tekin saatte edes yhden pääsiäiskortin. 

Isosisko ilmoitti muutama vuosi sitten, että hän ei enää aio juhlia kenenkään nimipäiviä, että turha odottaa mitään, mutta pääsiäistä hän juhlii ja hanukkaa. Ja syntymäpäiviä. Niin me sitten vaihdamme joulu/hanukka- ja syntymäpäivälahjoja. Tavallisimmin vaihdamme keskenämme Marilyn Monroe-aiheisia lahjoja. Viimeksi minä annoin siskolle syntymäpäivälahjaksi Marilynjulisteen ja Marilyn-nenäliinoja ja joululahjaksi Marilynkalenterin ja sain syntymäpäivä/hanukkalahjaksi Marilynkirjan.  Onneksi maailmassa riittää Marilyntuotteita. 

Kun isosisko saa korttisavottansa päätökseen (me tulemme saamaan kortin, jossa on pullea keltainen tipu valkoisella pohjalla), hän haluaa soittaa minulle youtubesta vähän Tuula Amberlaa. Sitten kiistelemme hetken siitä, oliko Culture Clubin Boy George lihava jo ”Karma Chameleon”-hitin aikaan vai pulskistuiko hän vasta myöhemmin ja sitten selailemme ”Hanhiemon lipasta” ja muistelemme mistä kuvista tykkäsimme pienenä ja minua kauhistuttaa kun isosisko sanoo aina pitäneensä kuvasta, jossa on kolme sokeaa hiirtä ja hän tykkää kuulemma siitä lorustakin, vaikka se on ihan kauhea, sokeilta hiiriltä katkotaan siinä hännät  ja sitten silmiini osuu loru ”Entee rentee” ja siitä muistan miten isällä on usein tapana sanoa kauppareissulle valmistautuessaan, että ”Entee rentee markkinoille sikaa ostamaan” ja sitten nauramme, että Tyyris Tyllerö näyttää aivan Hitleriltä ja sitten isosisko sanoo kyllästyneenä, että eiväthän nämä lorut ole kyllä mistään kotoisin, mutta että ei se Kirsi Kunnaksen vika ole, että alkuperäiset ovat varmaan vielä huonompia.  Sitten minä alan tehdä lähtöä ja isosisko antaa minulle pinkit  joulupukin tuomat aamutossut, jotka ovat hänelle liian  pienet ja huikkaa  perään, että ”Siunausta!”.

Culture Club: Karma Chameleon: http://www.youtube.com/watch?v=JmcA9LIIXWw&ob=av2e

Mustarastaan huono päivä

Olen ollut Tampereella. Kävin isän ja äidin luona ja henkisen kasvun messuilla.  Saattaa olla, että kerron teille tästä joskus myöhemmin lisää.

Mutta ensin kerron teille, miten pahantuulinen mustarastas sai minut hyvälle tuulelle. Pitkän talven jälkeen mikään ei ole niin ihanaa kuin mustarastaan laulu. Se liikuttaa minut aina miltei kyyneliin ja ajattelen teatraalisesti, että selvisin taas yhdestä talvesta. Mutta vain nipin napin. Että jos mustarastas ei olisi nyt lirutellut sielua virvoittavaa luritustaan, olisin saattanut kuolla! Mutta mustarastaita tai ei, aina kannattaa lähteä pirtistä pihalle jos on vähän allapäin. Tai vaikkei olisikaan. Kun lähtee ulos, näkee tai kuulee vääjäämättä jotain uutta. Vaikka miten  voinkeltaiset popcornit näyttävät eksoottisilta ja yllättäviltä märkää asvalttia vasten (jonkun herkut olivat levinneet Lönnrotinkadun ja Fredrikinkadun kulmaan.)

Tai näkee miten vastaan keinuu eksoottisen näköinen, liehuviin helmoihin, huntuihin ja muihin tykötarpeisiin sonnustautunut olento ja kun pääsee kohdalle, kuulee miten hän kailottaa puhelimeensa selvällä Oulun murteella, että ” Emmää edes tiijä missä se koko Fredrikintori on!!!”ja entistä hauskemmaksi asian tekee se, että koko näytös esitetään Fredrikintorilla. Ja samaan syssyyn tulee vastaan tyylikkäästi pukeutunut herrasmies, jolla on kädessään kaksi valjaisiin päättyvää talutushihnaa. Toisissa valjaissa askeltaa uljaasti valtava rotukoira ja toisissa kompuroi pieni kurahaalariin puettu lapsi. Mies ulkoiluttaa kumpaakin yhtä eleettömän välinpitämättömästi.

Tai entäs kun Oopperaa lähestyy bussi, jossa lukee ”Ei ajossa” ja silti bussia ajava nainen panee vilkun päälle ja ajaa pysäkille ja sisään kapuaa pitkään poplariin pukeutunut mies ja hän ja bussikuski antautuvat intohimoiseen syleilyyn ja sitten kuski laittaa taas vilkun päälle ja jatkaa ajoa posket punehtuneina. Poplarimies jää kyytiin.  Kaikkea tällaista voi nähdä, kun vain lähtee tallustamaan kotoa kohti Talvipuutarhaa (jossa narsissit ja liljat ovat niin ihania että vallan ja karpit ovat saaneet altaansa reunalle korillisen suklaamunia).

Mutta ylivoimaisesti paras oli silti Hesperianpuistossa näkemäni mustarastas. Hoksasin sen jo kaukaa, se istui aika matalalla pensaassa ja sydämeni hypähti ja ajattelin ilahtuneena että hyvänen aika, tuossahan on mustarastas ja kohta se liruttelee sieluani virvoittavan lurituksen! Oodin keväälle.  Että muistan taas miksi elämä on niin ihanaa. Kävelin odottavaisena sitä kohti. Mutta mustarastas piti nokkansa tiukasti supussa. Ja kun tulin sen kohdalle, näin ettei sillä ollut aikomustakaan laulaa. Se istui umpimielisen näköisenä, tukkahöyhenet pörrössä ja niska kyyryssä ja mulkoili minua pensaastaan kärttyisenä. Sitä selvästi jurppi kaikki. Kukahan laulaisi mustarastaan hyvälle tuulelle?

Amy Winehouse: Bye bye blackbird: http://www.youtube.com/watch?v=hPUMoOMBK0w&feature=related