sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Uranainen!


Tähän viikkoon on mahtunut toimintaa: olen ehtinyt opettaa, käydä Tukholmassa, hihitellä pikkutunneille yökylässä olleen pikkusiskon kanssa, käydä Kirjamessuilla, osallistua kirjapiirin tapaamiseen ja työskennellä kahtena päivänä lelukaupassa! Blogia en sitten olekaan ehtinyt kirjoittaa. Tajuan, että monelle moinen täysi kalenteri on ihan jokaviikkoista, mutta sitä en tajua, miten he siitä viikosta toiseen selviytyvät. Itse olen niin pyörryksissä, etten millään meinannut tajuta miksi tietokoneen kello näyttää väärää aikaa, kunnes äkkäsin, että nyt taidetaan olla siirrytty talviaikaan ja lisäksi huomasin juuri hukanneeni muistitikkuni. Jossain välissä viikkoa. Viimeinen havainto siitä on torstailta, jolloin tarvitsin sitä Power Point-esitykseen. No, onneksi se kurssi loppui. Hei hei tikku, hei hei Power Point-esitykset! Mutta oli siinä kyllä aika lailla muutakin. Esim. kaikki blogitekstini ja läjittäin valokuvia ja ties vaikka mitä.  Mutta olen totta vieköön kiitänyt kuin mikäkin uranainen, ja kalenterissani on ollut merkintöjä joka päivälle. Joskus jopa useampia!

Viikosta riittäisi kerrottavaa vaikka kuinka, mutta kerron nyt vain sen, mitä tässä mielessä päällimmäisenä keikkuu.

 
 
Tukholmanreissu: Oma ennätys, pyjamassa jo ennen kuin laiva oli irronnut Katajanokan laiturista (olin VÄSYNYT!). Itse Tukholma oli oma ihana itsensä. Kävelin paljon: Söderiltä sitä jumalattoman pitkää Västerbron siltaa Kungsholmenille, jossa tapasin ystävätärtä kahvin ja pitkän juttutuokion merkeissä. Sieltä Norrmalmille (halusin käydä Olof Palmen haudalla ja kävinkin), sieltä Vanhan kaupungin kautta (jossa leikin paikallista ja ostin Coopista kahvia, näkkileipää ja Abban kalapullia) takaisin satamaan ja taas pyjamassa ennen  iltakahdeksaa. En kuitenkaan ennen kuin laiva irtosi satamasta. Minulla on nimittäin perinne: aina Tukholmasta lähtiessä tälläydytään laivan tanssiravintolan perälle isojen ikkunoiden ääreen ja katsellaan Margarita-lasi kourassa miten Tukholma jää taakse ja yritetään olla lipomatta kaikkea suolaa lasin reunoilta ennen kuin ollaan ohitettu Nacka (ei onnistu koskaan).

 
 
 
 
 
Kun laiva saapui Helsinkiin, kiiruhdin kotiin, kävin suihkussa ja vaihdoin vaatteet, ja lähdin töihin lelukauppaan. Oi sitä tuotteiden kirjoa! Koskahan oikein opin erottamaan toisistaan Babarit ja Barbapapat, Tummenit ja Labanit ja mitä niitä kaikkia onkaan. Mutta siellä on ihanaa! Osaan jo käyttää kassakonettakin! Pikkusisko tuli samana päivänä kylään ja hänestäkin lelukauppa oli aivan mahtava. Kun pääsin töistä, pikkusisko oli odottamassa ja kävimme pizzalla Bulevardin Denniksessä ja sanoimme, että tänään kyllä mennään aikaisin nukkumaan, mutta sitten ei mentykään, vaan katsottiin sen sijaan sikahauska brittisarja ”Miranda” puoli kahdeltatoista ja podettiin hepulia pitkälle aamuyöhön.

Aamulla saatoin pikkusiskon oikeaan ratikkaan, jotta hän ehti ajoissa kirjamessuille Kallion ilmaisutaidon lukiolaisten haastateltavaksi (en nähnyt, koska minulla oli opetusta samaan aikaan, mutta tuntien jälkeen tapasin pikkusiskon messuilla ja minulla oli kauhea nälkä, joten menimme syömään ja sitten tajusimme, että eihän täällä ole PAKKO olla siihen asti kun pikkusiskon juna lähtee jolloin pikkusiskolle tuli kiire ja juoksimme ulos ja ratikkaan, jotta hän ehti vielä ostoksille Stockmannille.) Joten kirjamessujen anti osaltani jäi tänä vuonna lohisalaattiin.
 

Mutta kirjallista antia mahtui viikkoon silti yllin kyllin. Kirjapiirimme kokoontui tällä kertaa erään jäsenemme ihanassa, boheemissa, kauniissa ja henkevässä Torkkelinmäen kodissa, jollaista aloin heti himoita itselleni ja jossa ruodimme yhdessä Vivica Bandlerin muistelmateosta ”Vastaanottaja tuntematon” ja se herätti niin paljon ajatuksia ja puheensorinaa (ihana kirja, oikeasti, lukekaa!), että jouduin oikein kilisyttämään lusikalla lasia päästäkseni kysymään, että eikö täällä muka aiota lainkaan keskustella urastani lelukaupan tätinä, ja kyllä siitä sitten vähän keskusteltiin. Ystävät ovat kyllä osoittaneet kiitettävästi kiinnostusta. Kaikkein kuumin kysymys tuntuu olevan, että mitä teen, jos sinne yhtäkkiä tulee joku JULKKIS!? No, arvoisat kirjapiiriläiset ja muutkin. Eilen sinne tuli eräs tv:stä tuttu kasvo ja osti pikku tyttärelleen soman askillisen pastellinvärisiä puisia macaronleivoksia. Mutta turha luullakaan, että kertoisin kuka.
 

perjantai 19. lokakuuta 2012

Seuraa peuraa


Luovuuskurssilaiseni aina luulevat että hassuttelen, kun tiukkaan heiltä josko he ovat kohdanneet jungilaista synkronisiteettiä sitten viime näkemän, eikä kukaan ikinä tunnusta mitään, sillä he pitävät yhä sitkeästi kiinni siitä käsityksestä, että sitä ei ole olemassakaan muuta kuin minun ja Julia Cameronin päässä. Siksi olenkin niin innoissani kun pääsen kertomaan heille seuraavan jutun, mutta koska en ikinä jaksa pitää hyviä juttuja itselläni pitkään ja luovuuskurssilaiset ovat syyslomalla, te saatte tietää sen jo nyt.

Minä nyt uskon melkein mihin tahansa. Uskon merkkeihin, johdatukseen, siihen, että universumi tahtoo meille hyvää ja voimaeläimiin. Omani on mitä ilmeisimmin peura. Pitkään ajattelin, että haluan jonkun muun, erikoisemman, koska peura on jo niin monella (ajatelkaa nyt vaikka Osmo Rauhalaa tai Harry Potteria), mutta me emme valitse voimaeläintämme, vaan se valitsee meidät.  Voimaeläin johdattaa huomiotamme oikeaan suuntaan ja valaa meihin rohkeutta ja siksikin  olen tosi onnellinen, että ostin viime joulun alennusmyynnistä 70% normaalihintaa halvemmalla kristallein koristellun valopeuran, jonka piilotin työhuoneen tiskipöydän kaapin alahyllylle välttyäkseni miehen ihmettelyltä ja sättimiseltä (koska ostin sen juuri kun meillä oli menossa ankara askeesikausi). Kohta sen voi ottaa esiin ja antaa sen tuoda iloa ja valoa kaamosaikaan.

Mutta nyt kerron, miten peura johti minut punavuorelaiseen lelukauppaan ja sai palaset elämässäni loksahtamaan paikalleen.  Kävelin viime sunnuntaina kotia kohti kauniissa aurinkoisessa säässä ja olin jo miltei perillä, kun huomioni kiinnittyi ihanaan peurakorttiin erään liikkeen ikkunassa. Otin siitä kuvan (yllä), ja kun nostin katseeni, näin ovessa ”palvelukseen halutaan”- lapun. Juuri sellaisen, joita Edinburghissa oli joka toisen kashmiria kaupittelevan liikkeen ikkunassa ja joista kommentoin pikkusiskolle, että miksei meillä ole tuollaisia, kaikki on niin jäykkää ja muodollista. Lappu oli lelukaupan ikkunassa.  Eikä minkä tahansa lelukaupan, vaan sellaisen taianomaisen lelukaupan, joka saa lapset nauramaan ja aikuiset itkemään, koska se on niin ihana.  Enkä tiedä mikä minuun meni, mutta googletin  maanantaina lelukaupan vain saadakseni tietää, että asiakkaatkin pitävät sitä ihanana ja taianomaisena ja soitin sinne  ja liikkeen omistaja pyysi minua käymään ja minä menin.

Ensi töikseen hän halusi esitellä minulle liikkeen varaston ja takahuoneen, jossa hänellä oli kahvinkeitin ja mikro (ja paljon pahvilaatikoissa purkamista  odottavia palapelejä). Sitten hän teki kädellään epämääräisen liikkeen ja sanoi, että tämä on nyt tällainen vähän sokkeloinen. Tyypillinen punavuorelainen kauppa.  Ja minä toistin kuin lumottuna: ”Tämä on punavuorelainen kauppa”.  Sitten hän kysyi minkä ikäinen olen ja paljastui, että olemme prikulleen saman ikäiset. Ja hän kysyi koulutuksestani ja kun kerroin että olen FM, pääaineenani englantilainen filologia, mutta että se ei oikein ole ollut... hän nojautui eteenpäin ja sanoi: ”Minä  tiedän” (tunnelma oli hyvin harry pottermainen) . Sitten hän kertoi omista opinnoistaan lääketieteellisessä ja kiireisistä jakkupukuvuosistaan lääketeollisuuden  palveluksessa ja siitä miten se alkoi ahdistaa ja sitten hän kosketti kevyesti olkavarttani ja sanoi: ”Eikö ole ihanaa päästää irti SIITÄ KAIKESTA?”. Ja me hymyilimme toisillemme täydellisessä salaliittolaismaisessa yhteisymmärryksessä katosta roikkuvien lentoliskojen ja pikkulintujen ja karusellien ja villieläinten keskellä.

Eilen hän soitti ja sanoi, että voin aloittaa ensi viikolla työt kaupassa ja olin ihan että jee, tämä on se puuttuva palanen joka ikään kuin sytyttää valot kotiin. Että kun yhdistetään osa-aikainen opettaja, vapaaehtoistyöntekijä (puolen vuoden koulutus saattohoitajaksi alkaa ensi kuussa), valmentaja ja lelukaupan täti, siitä tulee yksi KOKONAINEN IHMINEN.  Joka juoksee ja kirjoittaa.

Työmatkani lelukauppaan on kuusikymmentä metriä, joka taittuu joutuisasti säässä kuin säässä. Ja meitä on siellä nyt kuulemma kolme: yksi Anna ja kaksi Hannaa.  Se kolmas on kuulemma mikrobiologi. Ja muuten, se peurakortti oli mystisesti hävinnyt siitä ikkunasta viikonlopun aikana.
Gloria Gaynor: I am what I am: http://www.youtube.com/watch?v=d89h5jLF0k0&feature=related

torstai 18. lokakuuta 2012

Elämää sipsivuorella


Jatkan vähän teemasta, jota  olen sivunnut vain ohimennen aiemmissa kirjoituksissani: Kärppämatseista ja perunalastuista. Niillä on nimittäin kiinteä yhteys. Kun ostaa kaksi (jätti)pussia Estrellan sipsejä, saa niihin piilotetuilla koodeilla katsoa haluamansa jääkiekkomatsin Urho Web Tv:stä.  Saisi sen ilman sipsejäkin katsoa, mutta silloin se maksaisi kaksitoista euroa, joten mies on löytänyt aivan mahtavan keinon säästää, mutta ikävä kyllä sen seurauksena olemme hukkua perunalastuihin.  Niitä on joka paikassa: taikinakulhoissa, astiakaapissa, työnnettynä kaapin ja seinän väliin imurin taakse. Äsken sain (taas) yhden pussin päähäni kun tavoittelin kaapin ylähyllyltä kahvimukia.  Luojan kiitos kampanja päättyy lokakuun lopussa, mutta edun  voi käyttää vuoden loppuun mennessä, joten mies on alkanut hamstrata. Mittani on täyttymässä. Alamme olla kuin ne Lumikin seitsemän kääpiötä jotka lähtivät aina aamuisin pikku hakkuineen työhön kaivokseen ja kaivoivat pikku tunneleita vuoren sisään. Niin mekin joudumme tekemään sipsivuoremme kanssa. Jos me olisimme Lumikin kääpiöitä, minä olisin ”Närkästynyt” ja mies ”Hurahtanut”.
 
Perunalastut ovat kamala keksintö! Jokainen, joka tietää ravinnosta edes alkeet, ymmärtää ettei niitä voi syödä, niiden ”ravintoarvo” on niin totaalisen arseesta. Mutta Urho TV:n koodit on piilotettu pussien sisälle, joten ne saadakseen pussit on pakko avata ja jonnekin ne lastut on pantava ja teki niin tai näin  aina tulee morkkis.  Olemme herttaisen yksimielisiä siitä, että sipsit eivät ole meille kummallekaan hyväksi.  Jos söisimme kaikki sipsit, saisimme sydänkohtauksen ennen joulua.  Keksin, että mies voisi syöttää sipsejä opiskelijoille, mutta  kuuden pussin jälkeen havahduin siihen mitä olimme tekemässä: sydärinpelossamme syötämme sipsit nuorille, jotta HE saavat sydärin MEIDÄN puolestamme!? Stoppi moiselle kaksinaamaisuudelle. Sipsejä on pantu suoraan roskikseen (siitäkin tulee morkkis), sipsejä on yritetty syöttää vieraille (mutta aina kun niitä on saatavilla, syömme niitä itsekin vahingossa niin kuin minäkin eilen, vaikka tarkoituksenani on ollut ryhtyä syömään hiilihydraattitietoisesti) ja jos vieraat ovat miehen tavoin jääkiekkofaneja, heillä on omat sipsivuoret kotonaan valloitettavana. 
 
Ja sen säästönkin kanssa on vähän niin ja näin. Eilen kun yritin olla kiltti ja suostuin tuomaan kaksi pussia sipsejä (mikä on logistisestikin järkyttävän typerää, sillä pelkästään niistä täyttyy yksi kauppakassi) ja olutta miehen jääkiekkoiltaa varten (hän on syyslomalla ja ansainnut vähän ylimääräistä hauskuutta) tulin yhtäkkiä tietoiseksi siitä miltä minä näytän moisten ostosten kanssa ja lastasin hätäpäissäni kärryn täyteen kaikkea tuoretta ja kunniallista syötävää (ananaksen, tomaatteja, salaatteja, kurkkua, sipulia, fetajuustoa, mangopaloja) joka kassalla sanoisi puolestani; NÄMÄ ovat minulle, sipsit ja olut miehelle!
 Edu Kettunen: Matkalla San Franciscoon: http://www.youtube.com/watch?v=dld85h-aBQw

Mitä, mitä, mitä???



Olen ymmälläni. Tulin juuri lenkiltä kahden päivän totaalihimmailun jälkeen . En olisi mennyt tänäänkään, sillä täällä satoi koko päivän ja oli jotenkin niin kertakaikkisen nahkea meininki kaiken suhteen, mutta sitten  jääkiekkohelvetti  (Ässät – Kärpät) pääsi valloilleen ja miehelle tuli kavereita kylään katsomaan ja kun ensimmäinen infernaalinen JEEEEEEE!!!!! kajahti ilmoille, aloin pikku hiljaa kerätä kamppeitani ja päätin sittenkin mennä vähän ulos.
 
Mikään ei puhunut sen puolesta, että luvassa olisi hyvä lenkki. Olin syönyt kourakaupalla perunalastuja, juonut  miehen pohjattomasta lätkämatsiolutvarastosta näpistämäni oluen, vatsani kramppasi, sillä NE, olivat alkaneet aamulla, iPodini ilmoitti heti rappukäytävässä, että  ”virta on vähissä”, mutta en lannistunut vaan survoin vekottimen piuhoineen päivineen taskuuni ja mutisin uhmakkaasti että ”sinulta ehkä, mutta ei minulta” , työnsin ulko-oven auki ja astuin ulos kosteaan iltaan.  Ja sitten juoksin kuin ei mitään ja hengityskin toimi paljon paremmin kuin yleensä. Juoksin meren rannassa ja jalkakäytävillä ja hiekkapoluilla ja mietin mitä iPodini olisi tarjoillut, jos se ei olisi ollut niin sippi. Olen nimittäin ihan varma, että se kommunikoi kanssani.  Kaksi kertaa lyhyellä aikaa on käynyt niin, että juuri kun olen ajatellut, että nyt en jaksa enää nanosekuntiakaan, luureista on alkanut kuulua Katy Perryn ”Firework” ihan kuin täsmäviestinä ja pakkohan sen tahdissa on juosta vaikka henki menisi. Mutta nyt siis juoksin hyvin, oikeastaan paremmin kuin koskaan tähän mennessä. Ilman musiikkia ja huonosti valmistautuneena, olut mahassa hölskyen.

Mistä  ihmeestä se voi johtua? Oluesta? Perunalastuista? Kärppäpelistä? Yllätyksellisyydestä, kun en ollut yhtään suunnitellut lähteväni juoksemaan? Musiikin puutteesta? Kosteasta ilmasta? Tätä minä tarkoitin, kun sanoin silloin aiemmin, että kaikessa on aina vähän tilaa mystiikalle.


Katy Perry: Firework: http://www.youtube.com/watch?v=QGJuMBdaqIw


sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Sunnuntaimietteitä


Uskomatonta, vielä ei ole edes puolipäivä ja olen jo ehtinyt kirjoittaa aamusivut, käydä juoksemassa, nauttia ehtoollisen Kaisaniemessä sirkusteltassa. jossa jumalanpalvelukseen oli yhdistetty tulishow, olla todistamassa kahta massiivista jonotustapahtumaa, joista toinen Ateneumiin (Helene Schjerfbeckin näyttelyn viimeinen päivä)
 
 
ja toinen, surullista mutta totta, Hulluille päiville.
Heräsin hyvin levänneenä 11,5 tunnin yöunien jälkeen ja ikkunasta minua tervehtivät hauskat oranssinväriset pilvet ja jotenkin minulla oli heti tosi hyvä fiilis tästä päivästä.

 
Kaikesta viivyttelystä huolimatta Murakamin ”Mistä puhun kun puhun juoksemisesta” loppui eilen.  Tykkäsin kovasti, mutta yritän olla kertomatta liikaa siltä varalta, että joku muukin on aikeissa lukea kirjan.  Sen verran sanon, että olin ihmeissäni, kun Haruki sanoi, ettei hän ajattele juostessaan juuri mitään. Tai sen verran, että jos on kylmä tai kuuma, hän ajattelee vähän sitä  tai jos häntä janottaa tai sattuu johonkin, niin pikkuisen sitä, mutta ei mitään muuta; hän juoksee kuin tyhjiössä. Pystyisinpä samaan! Omat aivoni rakuttavat väsymättä. Tänään pohdiskelin mm. sitä, miksi työhaastatteluissa kysytään, että ”mikä on huonoin puolesi” tai jos ei niin suoraan, niin ”mikä on suurin haasteesi”, vaikka jokainen tietää, ettei siihen ole kuin yksi hyväksyttävä vastaus (”Minulla on taipumus tehdä liikaa töitä”). Mutta jos haluaa olla rehellinen itselleen ja pystyä kohtaamaan katseensa rävähtämättä peilissä (ja mitään muuta tässä elämässä ei niin hirveästi edes kannattaisi haluta) ei niin VOI sanoa. 
 

Toisaalta jos kysymykseen vastaa rehellisesti, se on sama kuin ampuisi itseään jalkaan juuri ennen juoksukilpailua. (Niinkuin miehen ystävä, joka oli vastannut alkoholin käyttöä koskevaan kysymykseen, että "Olen vähentänyt reippaasti.) Kauheinta onkin, ettei kukaan haastattelija edes odota mitään aitoa vastausta. Oma rehellinen vastaukseni kysymykseen olisi, että olen allerginen kaikelle pönötykselle, turhille palavereille ja tärkeilylle ja yliherkkä töykeydelle ja tökerölle viestinnälle ja että minulla on ylikorostunut vivahteiden taju. Jos joku sanoo minulle jotain kökköä, lähettää tylyn teksti- tai sähköpostiviestin, sanoo jotain turhan käskevään  sävyyn tai ilmaisee itseään muuten yksioikoisesti, pidän häneen tiettyä välimatkaa seuraavat kuusi vuotta. Toinen juttu, joka huolettaa itseäni ehkä hieman enemmän on se, että samastun edelleen, tymäkässä keski-iässä, kovin vahvasti Britney Spearsin kappaleeseen ”I’m not a girl, not yet a woman”.  (Totuuden nimissä on sanottava, että tuon vastauksen kuultuani en  edes itse ottaisi itseäni töihin).
Mutta olisipa virkistävää, jos vuodessa olisi edes yksi päivä, jolloin jokainen saisi lopettaa typerät sanattomiin sopimuksiin perustuvat leikit ja sanoa, mitä heidän päässään todella liikkuu. En nimittäin millään jaksa uskoa olevani tässä suhteessa kovinkaan poikkeuksellinen.
 
 
Britney Spears: I'm not a girl :http://www.youtube.com/watch?v=OsR9HxNxkE4
 

lauantai 13. lokakuuta 2012

Ylen hirveää



 Osoittaakseni, että olen edes jotenkin ajan hermolla ja tietoinen paheksunnasta, jota Yle on saanut osakseen jostain epäonnistuneesta tanssiohjelmahankinnastaan, minäkin haluan työntää lusikkani soppaan ja sanoa pari valittua sanaa. Minulle on jokseenkin yhdentekevää, mitä ohjelmia televisiosta tulee, kunhan Eduskunnan kyselytuntiin, Avaraan luontoon ja Agatha Christie-filmatisointeihin ei kajota. Mutta on kaksi asiaa, joiden yli en pääse ollenkaan. Toinen on se, että suloisen sympaattinen ensi-iltaleffoja perjantain aamuteeveessä ruotinut parivaljakko Tarmo Poussu ja Satu Linnapuomi vaihdettiin siihen yhteen tyyppiin, joka on selvästi aivan liian rakastunut omiin mielipiteisiinsä ja ääneensä.  Toinen puistattava Ylen uudistus on se, että aamuteeveen uutistenlukijat on pantu lukemaan urheilu-uutisia.  On silkkaa kärsimystä katsella ja kuunnella, kun sievä ja hienostunut Tuulia Thynell joutuu silkkipaidassaan kertomaan  mikä NHL-joukkue kulloinkin on ”kukistanut” kenetkin. Olen puhunut. Toivottavasti Ylellä ymmärtävät nyt hävetä. 

Vaikka itse asiassa juuri tänään Yle yllätti minut iloisesti lähettämällä mainion koko perheen elokuvan ”Nim ja salainen saari”, jossa neuroottinen kirjailija (Jodie Foster) kirjoittaa huimia seikkailuromaaneja, muttei itse uskalla edes poistua asunnostaaan ottaakseen tuntumaa ulkomaailmaan, koska ”maailma ei ole hygieeninen”, mutta joka sitten kuitenkin lähtee auttamaan suurinta faniaan, 11-vuotiasta saarella tiedemiesisänsä kanssa asuvaa Nimiä. Ihana elokuva, menee samaan kategoriaan Greyfriarsin Bobbyn kanssa josta olenkin jo muistaakseni teille kertonut aiemmin.
 
 
 
Muutenkin elämä on mukavaa: luen juoksupalkintokirjaani säännöstellen, koska muuten se loppuisi alle kahdessa tunnissa. Kirja alkaa näillä sanoilla:

”On olemassa viisas sanonta, joka kuuluu näin: todellinen herrasmies ei puhu entisistä naisistaan eikä maksamiensa verojen määrästä. Se on täyttä valetta. Keksin sen juuri äsken. Anteeksi!”

Ja sitten siinä aletaan pikku hiljaa keskittyä juoksuun ja siihen mitä se Haruki Murakamille on merkinnyt ja opettanut. Luen kirjaa uudet juoksuhousut jalassani, jotta voin vain hypätä tossuihin jos iskee yllättävä halu lähteä itsekin kirmailemaan (ei pelkoa lähimpään pariin tuntiin,  uunissa muhii  lohi). Juoksuhousut ovat mahtavat! Niissä on edessä jotain vahviketta, jota luulin ensin  vakiovarusteena kiinni ommelluksi inkontinenssisuojaksi, mutta joka onkin lämpöä varten ja takana ihan vyötärönauhan alla pieni vetoketjulla suljettava tasku, jonne voi kätevästi laittaa...öh...luottokortin? Lisäksi minulla on uusi tekninen paita, jossa on runsaasti erilaisia vyöhykkeitä (tuuletusta, lämmön tasaamista, viilentämistä, kosteudensäätelyä ja  vieläpä kyynärtaivetta ja munuaisia varten). Olen tullut piiiitkän matkan siitä, kun kieltäydyin pukemasta ylleni mitään muuta kuin 100% luonnonkuitua. Väkisinkin tulee mieleen se kun  Brooke Logan silloin Kauniitten ja Rohkeiden alkutaipaleella (jolloin hän vielä oli kemisti) kehitti Forresterin muotitalolle käänteentekevän ”Belief”-kankaan. Ehkäpä se on toiminut paidantekijöidenkin insipiraationa?

The Monkees: Daydream believer:http://www.youtube.com/watch?v=Big69qASiUw&feature=related

torstai 11. lokakuuta 2012

Insinööri, tuo mainio pikku epeli!



Jee, olen tänään juossut 5km ja täten ansainnut juoksuhousut ja kirjan "Mistä puhun kun puhun juoksemisesta." Mitenkö se on muka mahdollista? Siten, että juoksujoukkueeni insinööri teki enemmän kuin tervetulleen intervention harjoittelutouhuihini luettuaan tarpeekseen blogistani päämäärättömästä säntäilystäni. Insinöörit ovat sitten mainioita. Kun he havaitsevat ongelman, he pyrkivät ratkaisemaan sen (sen sijaan, että jäisivät jotenkin ihailemaan ongelmaa ja vellomaan siinä kuten meille humanisteille tuppaa usein käymään). Insinöörit eivät ongelmoi, he tekevät. Miten virkistävä, raikas ja uusi lähestymistapa!

Näin:

Ongelma: Juoksutiimin (perustaja!)jäsen inisee, ettei jaksa juosta viittä kilometriä, vaikka yllyttää kaikkia kynnelle kykeneviä liittymään joukkueeseen, jonka tavoitteena on juosta keväällä Naisten kymppi.

Ratkaisu à la Insinööri: Haetaan inisevä tiimin jäsen  kotoaan ja juoksutetaan tätä viisi kilometriä jonka jälkeen (rehvakas, puuskuttava, punajuuren värinen) henkilö palautetaan kotiovelle venyttely- ja jatkotreeniohjeilla evästettynä.

Insinööri ratkoo ongelmat rivakasti ja loogisesti edeten suorinta reittiä kohti ratkaisua. Humanisti pyrkii tavoitteeseensa hankalaa labyrinttiä pitkin ja joutuu usein hukkateille ja hämmennyksiin. Insinöörille on päivänselvää, että jos henkilö haluaa juosta kymmenen kilometriä, hänen pitää suoriutua myös viidestä kilometristä. Humanisti myöntää, että tässä on tiettyä logiikkaa, mutta jättää silti ovet auki muillekin, mystisemmille ratkaisuille, eikä sulje pois suoranaisen ihmeenkään mahdollisuutta. Miettikää nyt vaikka abioosia, ilmiötä, jossa elottomasta syntyy jotain elollista (olen vielä vähän Osmo Rauhala-huumassa). Kai sellaisen rinnalla yksi Naisten kympistä ilman sitä edeltävää vaivalloista vitosta suoriutuminen olisi aika pientä.



Mutta nyt minulla on insinöörin laskema kotiovelta kotiovelle viisi kilometriä pitkä mittatilauslenkki (Fredrikinkatua Bulevardille, siitä Hietalahdenrantaan, Nosturin ohi Eiranrantaan ja sieltä Carusellin ohi Kaivopuiston rantaa Kompassille (omassa maantieteessäni jäätelökioskille, Huom. ei kuitenkaan asioimaan!), siitä ylös Kasarmikatua (lupa kävellä ylämäki ensimmäisillä kerroilla, siitä alamäkeä Esplanadille ja sieltä taas Bulevardille ja Fredrikinkadulle. Se minun on määrä nyt juosta kerran viikossa seuraavan parin kuukauden ajan ja lisäksi tehtävä yksi rivakka kävelylenkki ja toinen vallattomampi juoksulenkki, jolla saan juoksennella iPodini vietävänä vähän rennommin. Kerran kuukaudessa juoksemme yhteisen lenkin,jolloin insinööri arvioi edistymistäni ja sosiaalitsemppaa minua eteenpäin.. Treenini on noussut aivan uudelle tasolle ja sillä on SELKEÄ SUUNTA JA TAVOITE. Suurkiitos, Reetta!



Muista unohtaa kaikki

 
Olin eilen Kiasmassa kuulemassa Osmo Rauhalaa ja tutustumassa hänen uuteen näyttelyynsä. Osmo Rauhala on ihana! Hän puhui paljon kielestä ja koodistoista ja miten jännittävä selitys maailman synnylle lukuisten eri tarinoiden ja hypoteesien ohella on se, että ”ALUSSA OLI SANA” (lieneekö se sana tosin ollut ”dna”?) ja hän selosti kirjoitetun kielen syntyä (miten se sai alkunsa eläinten jäljistä) ja pohti mitättömyyttämme ja voimattomuuttamme virusten mahdin rinnalla ja taiteen merkitystä noin laajemmalti, että mikähän siinä on, että jo kivikaudella on tehty luolamaalauksia ja veistetty mammutinluusta hevosia, vaikka takuulla siinä puuhastellessa on mennyt useampikin villisika sivu suun ja että voihan sitä ajatella, että yhteisössä on aina  ollut tilaa muutamalle liikaa huumaavia sieniä nauttineelle taivaanrannan maalarille, mutta entäs ne VALTAVAT rinteisiin  kalkkikivestä laaditut taideteokset, joilla ei oikeasti ole mitään varsinaista käyttöä ja joiden kyhäämiseen on tarvittu koko yhteisön aikaa ja työpanosta. Niitä on pelkästään Englannissa yli viisikymmentä ja yksi niistä on Uffingtonin Valkoinen hevonen Dorsetissa (mistä tuli mieleen, että jos jaksan joskus juosta puolimaratonin, voisin antaa itselleni lahjaksi helikopterin, jolla voisin tutustua tähän  kiintoisaan aiheeseen, josta minulla ei ennen eilistä ollut hajuakaan. )
 
 
Lisäksi Osmo kertoi bushmanneista, joilla ei ole kuolemanpelkoa sellaisena kuin se länsimaissa esiintyy. Että he elävät sopusoinnussa luonnon kanssa sitä kunnioittaen eivätkä kasaa itselleen ja jälkipolville sen tyyppisiä paineita kuin että lapsi pitää panna kolmivuotiaana laadukkaaseen päiväkotiin, jotta hän myöhemmin menestyy koulussa, jotta hän pääsee opiskelemaan itselleen mielekkään ja hyvän ammatin, jotta hän voi ansaita paljon rahaa ja varmistaa itselleen turvalliset ja lokoisat eläkepäivät. Bushmannien elinikäennuste on toki lyhyempi kuin meillä, mutta se elämä on mielekästä (he työskentelevät kolme tuntia päivässä ja loppu aika otetaan rennosti ja vietetään perheen parissa) ja tasapainoista.
Kotona yritän kertoa väkisin bushmannijuttuja miehelle, vaikka hän ei ole ollenkaan vastaanottavaisessa tilassa, sillä Urho Tv:ltä tulee TPS-Kärpät. Hän yksinkertaisesti kieltäytyy kuuntelemasta tätä viimeistä juttua, joten sujautan sen tänne blogiin: Vaikka bushmannit eivät siis pode varsinaista kuolemanpelkoa, kyllä hekin varmasti kokevat kuolemankauhua kun ollaan vaikkapa kuristajakäärmejahdissa. Kuristajakäärmeitä pyydystetään nimittäin kuulemma niin, että syötiksi luolan suulle pannaan mies. Puolessa tapauksista mies vetää kuristajakäärmeen mukanaan luolasta, puolessa kuristajakäärme miehen mukanaan luolaan.
Mutta Osmosta vielä. Hänessä on parasta se, että hän elää vaivatta todeksi sitä tosiseikkaa, että harva meistä on selkeästi joko-tai -tyyppi monenkaan asian suhteen. Meissä on kaikissa niin paljon potentiaalia, että liian tiukat raamit johtavat itsemme tukahduttamiseen ja se taas masentaa ja vieraannuttaa meidät todellisesta itsestämme. Osmo ei hermoile, että olenko minä  kaupunkilaispoika vai maalaispoika ja taiteilija vai perheenisä ja sitä vai tätä. Hän on luontevasti sekä siurolainen luomuviljelijä, että new yorkilainen taiteilija.  Ja maalaa peuroja, koska ne ovat olleet hänelle tärkeitä siitä lähtien, kun hän lapsena näki Disneyn Bambi-elokuvan.

Ai niin ja tuosta otsikosta vielä. Se on kuvassa näkyvän pääskysaiheisen teoksen nimi ja se viittaa antiikin filosofiin Plotinokseen, joka oli kuulemma sitä mieltä, että ”muisti on niitä varten, jotka ovat unohtaneet.”

PS. Mies kertoi lukeneensa blogini ja raportoi "kauheasta möhläyksestä", nimittäin eilisestä pelistä. Se siis EI ollut TPS-Kärpät, vaan Kärpät -TPS eikä se edes tullut UrhoTV:stä vaan netistä. Olin ihan, että oletko tosissasi ja että tekevälle sattuu, mutta että tämän tason "möhläyksen" vuoksi en aio menettää yöuniani, on niitä paljon pahempiakin (miettikää nyt vaikka Talidomidin ja DDT:n kehittäjiä), mutta tulipa nyt sitten oikaistua.
 
 


tiistai 9. lokakuuta 2012

Keppiä vai porkkanaa?



Meillä on sellainen tilanne, että miehellä on ihan älyttömästi opetustunteja ja minulla ihan älyttömän vähän. Olisi tietysti kaikin puolin ideaalia, että molemmilla olisi suunnilleen yhtä paljon, mutta kun ei niin ei. Mies lähti aamulla  pitämään yhdeksää oppituntiaan ja sanoi lähtiessään, että ”Minä menen nyt ja tulen vasta illalla. Kirjoita sillä aikaa dekkari." Sanoin, etten osaa ja mies sanoi, että "Opettele.Tajuat kai millaiset kissanpäivät sinulla on?” Tajuanhan minä tavallaan. On aikaa juoksennella pitkin rantoja ja puistoja ja raivata tavararöykkiöitä kirpputorille ja  kirjoittaa blogia ja suunnitella tulevia mahdollisia kursseja  ja pitää vähät tuntinsa innoissaan ja antaumuksella.  Ja nyt kun tilanne on mikä on, kannattaa siitä toki ottaa kaikki irti ja kehittää juoksukuntoaan.
Olen jo keksinyt  itselleni erilaisia palkintoja, joita saan aina tietystä etapista (juoksuhousut, kun jaksan juosta 25 minuuttia putkeen. Haruki Murakamin ”Mistä puhun kun puhun juoksemisesta”-kirjan kun jaksan juosta 5km, KOIRANPENNUN kun jaksan juosta sen saamarin kympin (minkä saavuttaminen tuntuu aivan utopistiselta), JAHDIN kun jaksan juosta 10,5 km, LINNAN kun jaksan juosta 15km jne. jne.) No joo.


Sitä Murakamin kirjaa ja housuja olen kyllä lupaillut itselleni jo pitkään, mutta eivät ne minua mihinkään huomattaviin tuloksiin ole siivittäneet. En ole niin helposti juksattavissa. Tiedän, että jos todella haluan ne housut, voin painella urheilukauppaan ja ostaa ne, vaikka en jaksaisi juosta metriäkään ja sen kirjan saa adlibriksestä parilla klikkauksella ilman että poistuu asunnosta ollenkaan.

Sen sijaan yhden parhaista lenkeistäni tein sillä mökkireissun jäykistämällä selälläni vain päästäkseni pakoon Urho Tv:n Kärppäottelua, jota mies ja hänen siskonpoikansa olivat tälläytyneet meille katsomaan. Juoksin pimeässä illassa ensin pakkominuuttini ja kävelin sen jälkeen vähän ja sitten iPodistani tuli Rauli Badding Somerjoen ”Fiilaten ja höyläten” ja intouduin juoksemaan sen tahdissa aika rivakasti ja oikein yllätin itseni juoksemalla Kaivopuistonrannan ylämäenkin kuin ei mitään. Lasken sen ensimmäiseksi intervalliharjoituksekseni! Ehkä saan tosiaan itsestäni irti enemmän juostessani jotain pakoon kuin jotain kohti? Go figure!

Rauli Baddin Somerjoki: Fiilaten ja höyläten:http://www.youtube.com/watch?v=qogNtCbiEWI

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Ui!

 

On jännää, miten me toisinaan näymme ikään kuin erilailla ulkomaailmalle. Joskus olemme vahvasti läsnä ja saamme helposti äänemme kuuluviin ja meidät huomioidaan. Joskus olemme aivan altavastaajina. Voin vaikka vannoa, että kerran olen muuttunut jopa täysin näkymättömäksi! Se tapahtui jokunen vuosi sitten. Ensin olin eräällä kurssilla, jossa oli alle kymmenen osallistujaa. Istuin eturivissä. Ohjaaja totesi kaikkien muiden paitsi minun olevan läsnä. Ilmoitin, että olen minä tässä, mutta hän ei kuullut. Sanoin uudestaan kovemmalla äänellä olevani paikalla, jolloin hän hätkähti säikähtäneenä, että mistä sinä siihen tupsahdit, vaikka olin istunut metrin päässä koko ajan! Ja kun miehen piti tulla illalla minua vastaan, hän käveli ohitseni puolen metrin päästä huomaamatta minua ollenkaan!

Eilen meillä oli vieras. Hän kysyi mieheltä, kumpaa muistutan enemmän, isääni vai äitiäni. Mies sanoi, että vaikea sanoa. Molemmat vanhempani ovat niin leppoisia ja rauhallisia. Vieras jatkoi ihmettelemällä, että mistähän minä sitten olen perinyt niin ärhäkän luonteen  ja miehen kanssa he pohdiskelivat pitkään eri vaihtoehtoja ja minä yritin sanoa väliin, että olen tässä näin ja kuulen mitä he juttelevat, mutta he vain jatkoivat kuin ei mitään. Voi olla, että osaan joskus olla ärhäkkä enkä useinkaan jää väittelyissä alakynteen, mutta joskus minunkin eteeni osuu niin kova luu, että oksat pois!
 
 
Tänään kävimme miehen kanssa ravintola Pisellissä tuhlaamassa Offerium-diilimme ja sen jälkeen jatkoimme Eiran rantaan. Pysähdyin rannalle kuvaamaan. Ylläni oli vihreä parkatakki ja vaelluskengät ja kaulaliinani sojotti suoraan sivulle tuulen voimasta. Ajattelin juuri, että nyt on kaivettava tumput ja pipot esiin ja siirryttävä pukeutumisessa lämpimämmälle linjalle, kun takaani kuului huuto: "Sinä siinä!". Käännyin katsomaan ja näin vähän iäkkäämmän rouvan hinkaamassa itseään kuivaksi karhealla pyyhkeellä. En ollut ihan varma, oliko rouva huutanut minulle, joten katsoin häntä vähän kysyvän näköisenä jolloin rouva alkoi puhua. Tai oikeammin käskeä. Hänellä oli selvä missio: saada minut mereen.



"Tämä on hyvä ranta", hän aloitti. "Siivoamme tätä ahkerasti ja vesi on puhdasta. Sen tietää siitä, että täällä kasvaa rakkolevää. Eräskin mies sanoi, että tämä on suorastaan Helsingin käyntikortti!" Nyökyttelin vähän ja hän jatkoi. "Sinunkin kannattaa uida täällä. Vaatteiden kanssa on tietysti pientä vekslausta, kun ei ole pukukoppia, mutta panet päälle jonkun anorakin, tuo mikä sinulla nyt on kelpaa. Ja saappaat on hyvä olla kanssa. Pyyhkeen jätät tähän (hän osoitti sormellaan rantaviivaa), ei sitä siitä kukaan vie. Veteen menet tästä näin (hän osoitti kädellään suoraan eteenpäin), voit juosta jos haluat, mutta kahden metrin päästä tulee äkkisyvä. Tuoltakin voit mennä (hän osoitti kauemmas pitkän betonilaiturin päähän), mutta siellä ei sitten ole pohjaa ollenkaan."

"Paljonkohan…" yritin sanoa väliin, mutta hän ei jaksanut kuunnella kysymystäni edes loppuun. "Kaksitoista astetta, eli ihan lämmintä vielä. Naapurini käyvät uimassa vielä uudenvuodenpäivänäkin!" Sitten hän kuivasi itsensä valmiiksi riuskoin ottein ja nyökytteli pontevasti sen näköisenä että mene jo hakemaan niitä uimakamppeitasi äläkä siinä seisoa tönötä. Ja minä olin ihan pyörryksissä, että mikähän minuun iski. Mutta nyt on kieltämättä kauhea hinku uimaan!


lauantai 6. lokakuuta 2012

Patologinen flirttailija


Englannin keskustelukurssillani on ihanaa väkeä! Opiskelijoiden keski-ikä on siinä parinkymmenen tietämillä ja kun heitä katsoo, näkee tulevaisuuden vaihteeksi valoisana! He opiskelevat kuka mitäkin; käsikirjoittamista, graafista suunnittelua, urheilu-, kuva- ja lehtijournalismia, taloustieteitä ja sen semmoisia. He ovat iloisia ja välittömiä ja paneutuvat innolla milloin mihinkin aiheeseen. Usein käytän apunani Proust Questionnairea (sekä työssä että vapaalla, kerrankin se nosti ihan tavalliset uuden vuoden bileet aivan Uudelle Tasolle ja keskustelu kävi kuumana, kiintoisana ja syvällisenä aina pikkutunneille saakka).  Tällä kertaa pyydän kurssilaisia miettimään, mitä piirrettä he eniten inhoavat itsessään ja eräs nuori mies nostaa välittömästi kätensä suoraan kohti kattoa (vaikkei kurssillani edes tarvitse viitata) ja haluaa tunnustaa omansa: hän flirttailee töissä.  Sanon, että sehän on vain suloista, että ei kai se nyt mikään inhottava piirre ole, mutta hän parahtaa että ON SE; hän haluaa saada sen loppumaan, mutta ei MAHDA itselleen mitään! Ihan sama onko asiakas mies, nainen, nuori tai vanha, hän aloittaa saman tien aivan armottoman flirttailun! Ja tämän sanottuaan hän painaa häpeissään päänsä pulpetin kantta vasten ja kietoo kätensä päänsä suojaksi.
 
 Haluan heti tietysti tietää, missä hän on töissä (Hesburgerissa) ja härnään, että tämä täytyy nähdä omin silmin ja että aion ehdottomasti tulla vakoilemaan hänen flirttailuaan ja moni muukin haluaa nähdä sen livenä, johon kyseinen nuori mies vaikertaa kättensä suojista, että ”älkää....!” mutta meitä muita ajatus pakonomaisesta flirttailijasta kiehtoo aivan tajuttomasti.  Emme saa aiheesta ollenkaan kylliksemme. Joku kysyy, että onko siitä flirttailusta sitten koitunut jotain haittaa ja nuori mies vastaa (edelleen pää vasten pulpettia), että ”fnnabers”.  Kysymme, että "WHAT...?" jolloin hän nostaa päänsä pulpetista ja toistaa: "phone numbers." Niitä on kuulemma kertynyt jo valtava laatikollinen! Ja hänellä on huono omatunto niistä, koska hän ei edes muista mikä on keneltäkin eikä hän sen puoleen edes aio soittaa kenellekään.

Tapasin äskettäin pitkästä aikaa vanhaa tuttavaa, joka on jokseenkin edellä mainitun tapauksen vastakohta. Hän on vähän kuin se baarimikko siitä ”P.S. Rakastan sinua”- leffasta, joka sanoo kuolleen miehensä muistoksi karaokea laulaneelle Hilary Swankille, että ”Sinä olet kyllä tosi surkea laulaja. Jos minä olisin sinä, olisin aivan nolona”.  "Sinäkin alat jo olla aika vanha", tuttavani ilmoittaa iloisesti heti tapaamisen kärkeen.

Monta vuotta sitten tämä tuttavani neuvoi minua uravalinnassa sanoen, että  ”Sinusta voisi tulla hyvä terapeutti, jos vain saisit tuon pahan luontosi aisoihin.”  Nyt hän sanoi, että ”Vau, sinun täytyy olla todella huono tietotekniikan kanssa, jos et osaa käyttää edes iPodia”. Hän on varoissaan, mutta avoimesti vähän pettynyt ja ihmeissään siitä, ettei ole vieläkin rikkaampi.  (Mitä siihen voi ikuinen pätkätyöläinen sanoa: "Jaa-a, ehkäpä ylläsi leijuu jokin kirous?"). Samaan syssyyn hän ihmettelee miten minä ylipäätään tulen toimeen. Sitten hän surkuttelee, että  hänen parisuhdeviritelmänsä menevät aina myttyyn jolloin minä yritän lohduttaa, että hän ei vain ole vielä kohdannut sitä oikeaa. Hänen tapaamisensa on vähän kuin menisi huvipuiston kummitusjunaan. Sinne menee ihan mielellään, koska tietää kyllä viihtyvänsä hyvin, mutta koko ajan on vähän varuillaan, että kohta tulee jotain kamalaa. Mutta ihan kuin se flirttaileva nuori mies, ei tämäkään kaiketi vain  MAHDA itselleen mitään. Ja siksi hänelle ei koskaan edes suutu.
 
Michael Bublé: Haven't met you yet:http://www.youtube.com/watch?v=gcF9ICgLqi4

torstai 4. lokakuuta 2012

Terkkuja landelta!

 
Kääk, selkäni on jumissa! Mutta toisaalta minulla on takana muutama ihana mökkipäivä, joten en viitsi rutista liikoja. Mökillä oli aivan ihanaa! Ruska oli kaunis ja pikkuruinen kääpiöomenapuuni oli onnistunut tuottamaan valtavia punaisia omenoita ja hieno viljelylaarini tuotti puolen litran minigrip-pussillisen peukalon kokoisia porkkanoita. Syksyisin mökillä on hipihiljaista ja ilma on kosteaa ja tuoksuu hyvälle ja yksi vuoden kohokohtia on aina laittaa kukkasipulit maahan (tänä vuonna maltilliset nelisensataa kappaletta).
 
Lisäksi voi käännellä muodon vuoksi vähän maata ja muuten ei olekaan kauheasti muuta tehtävää kuin sytytellä tulia ja juoda teetä ja istua pöytään aina kun isä ja äiti haluavat ruokkia minua kylmäsavulohella tai kantarellimuhennoksella tai muilla herkuilla ja sitten voi vain lampsia ympäriinsä kumisaappaissaan ja tehdä uria saviseen, märkyyttään litisevään nurmikkoon  kottikärryillä ja istua katselemassa lintulaudan kimpussa hääriviä lintuja. Ja saunoa. Ja nukkua. Pimeys tulee jo iltakahdeksalta ja sen jälkeen pitää joka tapauksessa siirtyä pikkuhiljaa sisätiloihin ja jos haluaa mennä nukkumaan jo ennen yhdeksää, ei mikään estä.  Ja koska saunamökki tulee helposti lämmitettyä turhankin kuumaksi, on paras ratkaisu kömpiä paksun täkin alle ja avata ovi. Se on vähän kuin nukkuisi ulkona, paitsi että nukkuu sisällä sängyssä.  Ja aamulla kun herää, mökki on taas viileä ja voi aloittaa lämmittämisen alusta.
 
 
Viihdyn mökillä niin hyvin, että pikkusiskon kirjan julkaisusta huumaantunut isäni ehdotti, että minunkin kannattaisi ryhtyä kirjoittamaan  kirjoja ”kyllähän sinulla sen verran yleissivistystä on” ja silloin voisin muuttaa pysyvästi mökille ja hoitaa kesät puutarhaa (nyt kun olen oppinut kasvattamaan jopa koristekaalin!)
 
 
ja kirjoittaa talvisin kirjoja. Kehuin isää loistavasta ideasta, mutta muistutin, että se edellyttäisi sitä, että joku ostaisikin niitä kirjoja, mutta sitä isä ei pitänyt minään esteenä, sillä ”kaikkihan ostavat kirjoja tosi paljon”.  Isärukka. Mutta idea sinänsä on ihana. Varsinkin, jos saan isän maksamaan minulle viikkorahaa siihen saakka kunnes pääsen eläkkeelle.
Harmittelin vähän sitä, etten pysty kalastamaan. En pysty, sillä ne kaikki koukut ja niistä irrottamiset ja tappamiset ja perkaamiset ovat niin brutaalia touhua, mikä on tietysti aivan tekopyhää hurskastelua kun minulla ei kuitenkaan ole pienimpiäkään vaikeuksia upottaa haarukkaani paistettuun kalaan ja syödä sitä suihini. Mutta olisihan se nyt fantastista olla silläkin tavalla omavarainen.  Ehkä voisin pyytää kalaa verkoilla tai katiskalla ja huumata ne sitten jotenkin niin, että ne eivät tajuaisi että nyt niiltä lähtee henki.

Tutuksi käynyt bussikuskikin tietää, että viihdyn maalla. Hän muistaa minun matkustaneen kyydissään muutama päivä sitten ja  kysyy nyt onko minulla ollut mukavaa ja säälittelee, että joudun palaamaan Helsinkiin jo näin pian ja kehottaa tulemaan pian takaisin. Ja minä sanon että vaikka heti!


Susan Boyle: Autumn leaves: http://www.youtube.com/watch?v=_HO15k3vpPY