Kirahvikieltä

Olen Nonviolent communication-luennolla opettelemassa väkivallatonta vuorovaikutusta. Se on Marshall B. Rosenbergin kehittämä metodi, jolla pyritään edistämään empaattista kanssakäymistä toisten ihmisten kanssa. Hän on ollut toteuttamassa mallia muun muassa Ruandassa ja Afganistanissa. ”Nonviolent communicationista käytetään myös nimitystä ”kirahvikieli”, osaatteko arvata miksi?”, opettaja kysyy. Jaa-a, koska oikein kurotamme kaulaamme kauhean pitkäksi kun yritämme niin kovasti ymmärtää toistemme tarpeita? ”No, juuei”, ohjaaja sanoo. ”Sitä kutsutaan kirahvikieleksi sen tähden, että kirahvilla on maaeläimistä kaikkein suurin sydän, ja nonviolent communication on puhtaimmillaan kommunikointia kahden sydämen välillä niin että vuorovaikutus rikastuttaa kummankin osapuolen elämää. Sen vastakohta on ilkeä ja näykkivä ”shakaalikieli”, joka ei rikastuta kummankaan osapuolen elämää, vaan tekee siitä kurjaa.” Emmehän me sellaista halua. Mieleen tulee elävästi se kun muutama vuosi takaperin makasin raumalaisen koulun liikuntasalin lattialla Feldenkrais-kurssilla syvästi onnettomana, koska en ollut saanut hakemaani työpaikkaa ja hieno tulevaisuuteni olisikin ihan tyhmää samaa vanhaa työtä vain. Se oli ihana kurssi siihen saumaan, sai vain maata ja liikutella itseään hellävaraisesti ja muistan miten ihanalta tuntui kun kehoni löysi ihan itsestään sisiliskon kiemurteluliikkeen. Mutta tänään keskityn olemaan kirahvi.

            ”Nonviolent communication, kirahvikieli, perustuu selkeään malliin”, opettaja sanoo. ”Se menee niin, että ensin on HAVAINTO ja olkaakin tarkkoja, että pidätte sen puhtaana mistään tulkinnoista. Te voitte havaita mitä toinen sanoo tai miltä hän näyttää, mutta te ette voi tietää mitä hän tarkoittaa tai tuntee. Havaintoa seuraa TUNNE, siis se joka herää teissä itsessänne. Te olette vastuussa omista tunteistanne, kukaan muu ei voi saada teitä tuntemaan mitään. Ja tarkkoina tässäkin. Tunne on eri asia kuin ajatus. Esimerkiksi ”petetty” tai ”väärinymmärretty” eivät ole tunteita, vaan ajatuksia, mutta niiden takana saattaa olla moniakin tunteita, vaikkapa surua, vihaa ja hämmennystä. Sitten mietitään mikä on TARVE. Pyrkikää tiedostamaan mikä tarve piileskelee tunteenne takana, esimerkiksi vihan takana saattaa olla tarve tulla kuulluksi tai jätetyksi rauhaan. Yrittäkää myös nähdä, mikä toisen osapuolen tarve mahtaa olla. Meillä kaikilla on pohjimmiltaan samat tarpeet, mutta ne eivät tietenkään ole aktiivisia yhtä aikaa. Viimeinen vaihe tässä mallissa on PYYNTÖ. Miten voit pyytää vastapuolta täyttämään tarpeesi niin, että hän ei koe sitä vaatimuksena, siinä sitä on haastetta kerrakseen. Harjoitellaan!”

            Teemme harjoituksia, muistelemme vuorovaikutustilanteita jotka eivät ole menneet aivan nappiin ja sitten saamme rakentavaan kommunikointiin sopivia valmiita vuorosanoja. Voimme sanoa toiselle: ”kun sanot noin, minusta tuntuu…, KOSKA tarvitsen….sitten PYYNTÖ joka jättää hänelle mahdollisuuden vastata. Harjoittelen hiki hatussa. Jään heti kiinni liiasta tulkinnasta. ”Puhdas havainto”, opettaja huutaa, ”keskity siihen, nyt sinä tulkitsit taas omin lupinesi vastapuolen motiiveja”. Muotoilen vaivalloisesti vuorosanojani uudestaan kunnes opettaja sanoo, että hyvä, kiitos kaikille ja jatkamme tästä huomenna ja että voitte heti kotona harjoitella kirahvikieltä elävässä tilanteessa.

            Kotona. Mistä me kiistelemme? No, milloin mistäkin ja esimerkiksi siitä, että mies menee päiväunille untuvapeiton alle, vaikka olen pedannut sängyn aamulla nätiksi ja meillä on runsas valikoima torkkupeittoja päiväunia varten. Tästä tosiaan ollaan kinattu joka ikinen päivä kolmen vuoden ajan. Mutta nyt siihen tulee muutos. Muutan tilanteen elämääni rikastuttavaksi kirahvikielelläni. Shakaalikielen pidän visusti kurissa. Harjoittelen mielessäni jo vuorosanani jo valmiiksi. Näin aion sanoa: ”Kun NÄEN (havainto), että ryömit untuvatäkin alle päiväunille, vaikka olen aamulla pedannut sängyn nätiksi, minusta TUNTUU (tunne) kurjalta, sillä TARVITSEN (tarve) ympärilleni kauneutta ja harmoniaa voidakseni hyvin. Voisitko nukkua päiväunesi torkkupeiton alla (pyyntö)?” No niin. Olen valmis. Seuraan miehen puuhia sivusilmällä. Ahaa! Mies laittaa silmälasit pöydälle (havainto). Tiedän sataprosenttisella varmuudella mihin se johtaa, mutta nonviolent communicationissa ei varmaan saa ennakoida tulevaa. Odotan henkeäni pidätellen ja kyllä, hän tarttuu täkin kulmaan. Nyt! ”Krhm”…aloitan. ”Kuule, kun näen, että ryömit untuvatäkin alle päiväunille, vaikka olen aamulla pedannut sängyn nätiksi (mies aikoo sanoa jotain, pakko jatkaa kiireesti loppuun!), ”minustatuntuu (nielaisu) kurjalta (henkäys) sillätarvitsenympärillenikauneuttajaHARMONIAA!”. Mies katsoo minua kummissaan, sitten hän kysyy että tarkoitanko minä oikeasti, että näillä tyynyillä ja muilla on sängyssä joku vakipaikka. ”Tietysti”, sanon. ”Olen asetellut ne nätisti, sillä tarvitsen ymp…”. ”Hys”, mies keskeyttää, ”äläpä häiritse kun aikuinen nukkuu!” AAAARRRGGH, hän ei tottele, mikä nyt neuvoksi? Onneksi illalla on taas kurssia.

            Kielin miehestä opettajalle. ”Niin”, hän sanoo. ”Kun pyydämme jotakin, on tietysti olemassa se riski, että pyyntöömme ei suostuta. Osaatko nähdä miehesi tarpeet kun hän toimii kuvaamallasi tavalla?” Totisesti. Hänellä on tarve saada myllertää sänky niin, että petivaatteet seisovat sängyssä pystysuorassa. ”Asiat eivät muutu hetkessä”, opettaja sanoo. ”Kirahvikieli vaatii totuttelua ja harjoitusta.” No, tilanne toistuu joka päivä. Voin harjoitella joka päivä. On se nyt kumma jos ei hommaan tule tolkkua!

            Seuraavana aamuna petaan sängyn korostetun hitain ja selkein liikkein, jotta mies näkisi, että jokaisella tyynyllä ja torkkupeitolla ja pehmosammakolla on todella tarkoin harkittu paikkansa. Mies menee pyöräilemään, tulee kotiin ja syömme lounaaksi rapeita kalataskuja. Sitten hän ottaa silmälasit päästään ja laskee ne pöydälle.  Hän menee sängyn viereen, kahmaisee mahdollisimman monta tyynyä syliinsä ja ojentaa kättään untuvatäkin kulmaa kohti. Ajoitukseni on täydellinen. ”Kun näen sinun riehuvan varta vasten kauniiksi petaamassani sängyssä..”(mies vilkaisee syrjäsilmin, mutta ei keskeytä puuhiaan, taittaa peiton ja, voi jumaliste, nyt se meni sinne, untuvatäkin alle! Mies ristii kätensä rinnalleen ja kysyy että niin mitä olit sanomassa. ”En mitään. Tai olin. Olin juuri sanomassa että pois sieltä untuvatäkin alta ja vähän helvetin äkkiä!” Paska. Meni shakaaliksi. Mies sanoo, että rauhoitu, tule sinäkin tänne nokkaunille tai jos et, niin älä ainakaan rapistele.

            Kurssi on loppu. En voi enää konsultoida opettajaa. Mutta voin toki jatkaa harjoittelua. Tilaisuuksista ei todellakaan tule olemaan pulaa. Seuraavana päivänä näen taas miehen asettavan silmälasinsa pöydälle ja lähestyvän sänkyä. Hän heilauttaa untuvatäkin auki komeassa kaaressa ja alkaa keskittyneesti pinota tyynyjä ennätyskorkeaksi keoksi. Nyt olisi kirahvin aika puhua. Mutta mies näyttää niin onnelliselta. Taidan antaa olla. Kirahvi ja shakaali voivat mennä vaikka pihalle leikkimään.