torstai 28. tammikuuta 2016

Piano vai nokkahuilu?

Huomatkaa keskellä punaisena hehkuva piuha!
Terveisiä Tampereelta. Samanlaista vesisadetta, jäätä, loskaa ja liukastelua kuin täälläkin, paitsi että täällähän näkyy kohta nurmikko. Näin vanhempia ja iso- ja pikkusiskoa.

Vanhempien kanssa kävin Prismassa. Kamala megahalli! Ruokaa ei näkynyt missään! Sen sijaan kattiloita, pilkkihaalareita, tauluja, pyöränrenkaita ja muuta tavaraa kyllä. Tuli mieleen se vähän aikaa sitten esitetty Pentti Linkolan haastattelu, jossa hän sanoi lannistuneena, ettei tarvitse kuin vilkaista Prisman ovesta sisään niin heti näkee ettei ihmiskunnalla ole pienintäkään toivoa...
- Mitä te tämmöisessä kaupassa asioitte?! Ei ihme että äiti väsyy! Minäkin olen jo ihan poikki eikä täältä edes löydy mitään!
- Löytyyhän! Juuri löysin kaksi tölkkiä olutta..
Ostokset tuli kuitenkin hoidettua ja ulos mennessä näin Musti ja Mirri-eläinkaupan edessä koirakalentereita puoleen hintaan. Myös shih tzu-kalenterin. 
- Pitäiskö ottaa Lauralle?
- Vai onkohan sillä  jo?
- Soitetaan ja kysytään!
Mutta pikkusisko oli palaverissa eikä vastannut. Kun pari tuntia myöhemmin tapasin hänet kaupungilla, kävi ilmi että juuri sellaisen kalenterin hän olisi tarvinnut. Kävimme syömässä Näsilinnankadulla intialaisessa ja sen jälkeen kahvilla Aleksis Kivenkadulla mukavassa kahvilassa. Matkalla kahvilaan pikkusisko viittilöi Satakunnankadulla sijaitsevaan eläinlääkäriin päin.
- Tuolla meidän marsuja käytettiin kolme kertaa silloin kun niillä oli loisia. Niillä oli oikein omahoitaja.Tatjana.
Kysyin mitä hän on hankkinut Lennille, jonka he saavat kotiin ihan kohta. 
- Villa-asun! Ja pannan.

Kahvilassa kiroilin puhelintani, jonka laturin johto on jotenkin hiertynyt niin että puhelimen akku ei saa virtaa. Sitä pitää syöttää kuin jotain pientä orpoa kissanpoikaa pitämällä puhelinta millilleen tietyssä asennossa ja nipistämällä johtoa sormilla liittymän kohdalta. Siitä seuraa kaikenlaisia pistelyoireita käteen. Tein sitä bussissa Keimolasta Hämeenlinnaan. Kamala vaiva ja onnistuminen hyvin kyseenalaista. Joka töyssyssä yhteys katkesi ja jouduin vääntelemään puhelinta sinne tänne. Pikkusisko vilkaisi ohimennen ähellystäni ja sanoi sitten että hänellä oli sama, oli pakko hakea uusi laturi Tigerista. Maksoi kahdeksan euroa. Mikä ihana tieto! Nyt minullakin on uusi piuha, vieläpä sellainen joka hohtaa punaista valoa ladatessaan. Maksoi vitosen (pikkusiskolla on iPhone, minulla halpa Nokia). Pikkusisko oli rasittunut, sillä palaverissa oli käytetty todella ärsyttäviä sanoja. Sellaisia kuin "porinaryhmä" ja "makustella". Pahimmillaan yhdessä: "Muodostetaan porinaryhmiä, joissa voitte makustella näitä asioita".  Piristyksekseen ja ilahduttaakseen minua hän näytti facebookista ystävänsä päivityksiä "Skippo-salaseurasta", jonka kaikki muut jäsenet ovat yli 90-vuotiaita, mutta johon luonnollisen poistuman vuoksi oli tullut tarve värvätä uusia jäseniä, ja niin tämä pikkusiskon ystävä oli päässyt mukaan. Ikäeroa seuraavaksi nuorimpaan on viitisenkymmentä vuotta. Mukana oli kuvia pitsiliinoista ja kultareunuksisista kahvikupeista ja tietysti Skippokorteista, sillä tapaamisissa pelataan aina korttia, otetaan tömpsyt, muistellaan menneitä, vaikkapa sellaisia kuin "vuonna 1952 työmatkalla Portugalissa Anni (nimi muutettu) osti ensimmäistä kertaa alkoholia", ruoditaan nykymenoa "Sipilä on huono, ajattelee kaiken euroissa", "babtisti ei saa olla, mutta körtti kyllä" ja "pormestari on pilannut koko Hämeenkadun!" ja suunnitellaan tulevaa tapaamista poikkeuksellisesti pikkusiskon ystävän luokse, sillä salaseura haluaa nähdä "miten nuoriso asuu". Kaikki nämä kultajyvät pikkusiskon ystävä kirjaa ylös, kuten myös arkisemmat "Elli unohti tulla, koska dementia" ja "Alina ei ymmärrä uusia kortteja, koska dementia" sekä mahdolliset ongelmat tilataksien tilaamisissa. 

Isosiskon runoja vuodelta -79

Vanhemmat olivat löytäneet jostain nivaskan isosiskon alle parikymppisenä kirjoittamia runoja, ja katselimme niitä isosiskon kanssa yhdessä. Koneella, siis kirjoituskoneella kirjoitettuja.


Isosisko kaivoi esiin vielä nivaskan käsin kirjoitettuja, myöhempiä runojaan ja pyysi minua kirjoittamaan ne puhtaaksi. Hän oli ostanut kympillä kannatuksen vuoksi jonkun punktytön cd:n, jonka nimi oli "Pillerit jakoon".  Muistelimme taas miten olin syntynyt jalka nilkasta taipuneena (isosiskolla oli taipuneena korvalehti, joka kylläkin oikeni omia aikojaan) ja hän sanoi, että onpa ihanaa että se kampurajalka saatiin vääntämällä korjattua "vaikka et sinä itse siitä tainnut koskaan olla erityisen huolissasi".
- No, mähän olin vauva...
- Niin, mutta kyllä sulla oli aina silmissäsi sellainen luottavaisen toiveikas katse, kun sitä väännettiin!
Selailin vanhoja valokuva-albumeja ja nostalgia nosti päätään. Kuvia joissa olen jotain yhdentoista. Muistin intianpuuvillaisen paidan, joka minulla kuvassakin on: ohuen ohuita punaisia raitoja vakoisella pohjalla niin että paita näyttää vaaleanpunaiselta. Alla beige t-paita (selässä purjelaivan kuva) ja jalassa tummanruskeat samettihousut. Sitten löysin kuvan itsestäni kahdenkymmenen vuoden takaa! Se on otettu Pariisissa silloin kun olin siellä neljä kuukautta kesätöissä. Sovittelen siinä kättäni Kim Basingerin kädenjälkeen (lunttasin kuvan takaa, suoraan sanottuna minulla ei ollut hajuakaan missä kuva oli otettu) ja hymyilen kameralle niin onnellisen näköisenä, että oikein säikähdin! Miksi minä näytän niin onnelliselta, vaikka sen piti  olla vaikeaa aikaa? Miksi en enää näytä? Mitä on tapahtunut (no, kaikkea!)? Onko tuommoinen olotila (olkoonkin ehkä näennäinen) ikuisiksi ajoiksi menetetty? Mikä se olotila edes oli? 


Vanhemmilla yritin olla avuksi pyyhkimällä vähän pölyjä, pesemällä pari koneellista pyykkiä ja vessan sekä tekemällä muusia ja nakkikastiketta. Mitään painetta siihen suuntaan ei kyllä ollut. Äiti ihmetteli pölynpyyhkimisiäni, piti sitä ilmeisen turhanpäiväisenä puuhailuna ja totesi:"laiskuus on oikein käytettynä hieno lahja".
Lainasin äidiltä hänen joululahjakseen saaman Janna Satrin "Sisäinen lepatus - herkän ihmisen tietokirjan". Itse inhoan sanaa "erityisherkkä". Herkkä vielä menee. Satri käyttää onneksi pelkästään sitä. Löydän itseni ryhmästä "elämyshakuinen herkkä", on siinäkin ihmiselle ristiä kerrakseen! Isollesiskolle yritin tarjota Riikka Pulkkisen "Iris Lempivaaran levoton ja painava sydän"-kirjaa, mutta hän kieltäytyi kohteliaasti "mä luulen että mä arvostaisin tuota kirjaa, mutta en nauttisi siitä". Itselläni on loppusuoralla Martin Pagen "Kuinka minusta tuli tyhmä", jota usutin pikkusiskonkin Metsosta pyydystämään, ja vuoroaan odottaa sympaattisista sympaattisimman Petri Tammisen "Rikosromaani". Mies sai tuliaisiksi toppahousut ja salmiakki-suklaapäällysteisiä manteleita. 


Taylor Swift: Begin Again:https://www.youtube.com/watch?v=cMPEd8m79Hw

torstai 21. tammikuuta 2016

Persetti


Persetti



Olen tainnut palelluttaa pääni, siis oikeasti. Kärsin puolitoista vuorokautta kovasta päänsärystä ja etovasta olosta. Yritin helpottaa oloani juomalla litra kaupalla vettä ja makaamalla piikkimatolla piikkityyny niskan alla. En tiedä mikä auttoi, mutta joku joka tapauksessa, sillä nyt pää tuntuu enää vähän "hellältä". Heräsin kuitenkin jo neljän jälkeen, keitin kahvit ja yritin liikkua asunnossa mahdollisimman hiljaa, huonolla menestyksellä tietenkin. Mies nosti päätään tyynykasan keskeltä:
- Paljonko kello on?
- Hmmmm...jotain ehkä puoli kuusi (04:45)...nuku vaan vielä.
Hain Hesarin ja yllätysKauppalehden, joka oli tullut joko kaikille mainosmielessä tai olisi kuulunut naapurille. Luin sen uteliaisuuttani ja opin, että käyttämäni pipomalli (tupsullinen, vieläpä JÄTTItupsullinen) kuuluu vain ja ainoastaan leikkikentälle. Oikeanlainen pipo, jollaista naisen tulee Kauppalehden mukaan  käyttää, on  sileää villaa ja pitkänmallinen.

Mies kahisi peitoissaan pelottavan kuuloisesti. Kohta jäisin kiinni!
- Turha vielä nousta ollenkaan...mä herätän sut sitten kyllä...
- Paljonko kello on?
- Öööö.... jotain kuusi ehkä kohta tulee...(05.15).
- No sama kai se on nousta, en mä enää saa unta kuitenkaan... (raahustaa vessaan, ottaa puhelimensa ja pelini on pelattu).
- Ei voi olla totta! Kello on vasta viisi!
- Hyssssss....naapurit nukkuu...
- Monelta sä olet oikein herännyt? Neljältä?! 
- Oli se varttia yli...
Mies on raivoissaan. Aamu on pilalla. Hänen uusi fleecekerrastonsakin on huono.
- Ärsyttää kun nää lahkeet on tämmöiset liian....röyhelöiset! Ei mahdu  edes sukkaan!
- Tarkoitatko leveät?
Lupaan hyvitykseksi saattaa hänet kävellen töihin. Pakkasta on 17 astetta.

Sorsarukat
Nyt on televisiossa meneillään joku työelämän myyttien todenperäisyyttä arvioiva televisiosarja ja yhtenä teemana oli ahkeruus. Kaarina Davisiakin haastateltiin. Hän kertoo omassa blogissaan hauskasti itse haastattelutilanteesta, jossa tila-autollinen ylikierroksilla käyvää mediaväkeä liian kireällä aikataululla tulee tekemään ohjelmaa säätäen ja häsläten ja ylipäätään typerehtien Kaarinan metsässä olematta lainkaan läsnä ja esittämällä aivan epäolennaisia kysymyksiä. Ilmeisesti kaiken sauhuamisen tarkoituksena oli luoda illuusio valtavasta draivista ja tehokkuudesta, mutta ketä ja mitä ihmettä varten?
Kysymykset, joita Kaarina olisi toivonut kysyttävän, olivat sellaisia kuin:

Olemmeko ahkeria oikeissa asioissa?
Pitääkö meidän jatkuvasti kilpailla ja kasvaa?
Mitä on menestys?
Miten meillä on varaa tällaiseen elämäntapaan?
Millainen työ on ahertamisen arvoista?
Pitääkö meidän ahkerasti tuhota maapalloa vai ahkerasti olla tuhoamatta?

No, näitä me voimme kukin pohtia tykönämme ja lukekaa oikeasti se Kaarinan blogikirjoitus, se on traagisella tavalla hauska.
Vastavirtaan. Kluuvin alikulkukäytävä.
Yleisen tympeyden ja päänsäryn lannistamana yritin soittaa pikkusiskolle. Hän ei vastannut. Hän oli puolestaan soittanut sillä välin kun olin matkalla töistä kotiin poikennut Fidaan ostamaan kirjoja, sillä siellä on muutosta johtuva -50%:n alennus kaikesta jo ennestään pilkkahintaisesta, mutta en ollut kuullut. (Sain dementiavaroituksen: ihmettelin että onpas tuo Jodi Picoult ollut poikkeuksellisen tuottoisalla päällä, kun oli kaksikin eri kirjaa tarjolla. Valitsin niistä "Sing you homen" ja ihmettelin vielä että ihmeen paksu hänen kirjakseen. Vasta kotona tajusin, että olin ajatellut koko ajan Joan Didionia. No, nyt tulee sitten annettua Jodi Picaultillekin mahdollisuus). Soitin kotiin päästyäni uudestaan.
- Halojaa?
- Mitäs?
- Ei mitään. Aivan sairaan kylmä! Mä makaan täällä sähkölämmitteisen patjan ja sähkölämmitteisen peiton välissä ja tuijotan seinää. Aivan per***stä!....Mistä tulikin mieleen, mä ostin meille saunaan uuden persetin, mutta se olikin niin hieno että mä otin sen pöytäliinaksi.
- Älä nyt?! Mulle kävi just päinvastoin. Ostin Indiskan loppuhyperalesta kaitaliinan. Mun piti ripustaa se seinälle, mutta se näytti niin typerältä että mä otin sen meille saunaan persetiksi.





Meatloaf: I'd do anything for love (but I won't): https://www.youtube.com/watch?v=79fLv3Vn6O4

maanantai 18. tammikuuta 2016

Vuoren huipulta meren pohjaan ja takaisin



Lelukauppapomo toi minulle Floridasta tuliaisena muodikkaan rannekorun, jossa on läpinäkyvien helmien seassa yksi pikimusta ja yksi vitivalkoinen helmi. Mustan sisällä on hippunen Kuolleen meren mutaa muistuttamassa, etten elämän mustimmillakaan hetkillä menettäisi toivoani ja valkoisen sisällä pisara vettä Mount Everestin huipulta muistuttamassa, että pysyisin nöyränä silloinkin kun kaikki menee putkeen. Olen käyttänyt korua joka päivä. Joulushampanja sen sijaan on ja pysyy pullossaan odottamassa riittävän arvokasta hetkeä. Sitä paitsi olemme tuttuun tapaan tipattomalla.

Viimeksi kun istuin tässä bloggaamassa lopetin siihen kun oli määrä hankkiutua eroon kuusesta. Näin myös teimme. Työnsimme sen ulos ikkunasta, mies meni alas varmistamaan ja minä suoritin lopullisen tuuppauksen. Vielä roskakatoksessakin se tuotti meille iloa ja ylpeyttä. Muilla oli aivan kauheita karahkoja.

Olimme ystävien kanssa katsomassa Lux-esitystä. Pakkanen ja lumi olivat aivan olennaiset erikoistehosteet shown onnistumisen kannalta. Luxin jälkeen poikkesimme Forumin Alepaan ostamaan vähän iltapalatarvikkeita ja törmäsimme yllättäen miehen siskon esikoistyttäreen, joka niin ikään oli miehensä ja tyttärensä kanssa iltapalaostoksilla. He asuvat Nuuksiossa, joten kyllä siinä melkoisen sattuman tunnusmerkit täyttyivät.





Nuorten jääkiekkokullan juhlahumu oli jo laantumaan päin, mutta mies halusi yhä että katsoisin Jesse Puljujärven haastattelun, jossa häntä haastateltiin englanniksi. En suostunut. Keskustelupalstoilla oli jo ruodittu Jessen englannin taitoa pilkalliseen sävyyn ja tuollaiset tilanteet ovat minusta aina ylikiusallista seurattavaa. Mies tietää sen kyllä. "Tämä ei ole YHTÄÄN sellainen, kato nyt vain!". Panin edelleen hanttiin. Muistan eräänkin aikoinani pitämäni kielikurssin, jossa oli vaikka kuinka koulutettua väkeä, lainoppineita, hallintovirkamiehiä ja jos vaikka mitä. Siellä he istuivat katse lattiassa, hartiat korvissa kyniään pyöritellen ja välillä kalliista kalentereistaan ja nahkasalkuistaan turvaa hakien ja minä ajattelin vain, että mitä noille oikein on koulussa TEHTY!? Sain panna kaikkeni peliin ennen kuin he rentoutuivat ja uskalsivat  laskea hartiansa, katsoa ympärilleen, avata suunsa ja vähän ehkä hymyilläkin. Olen edelleen ylpeä, että sain luotua ryhmään leppoisan ja turvallisen opiskeluilmapiirin. Mies ei tietenkään antanut periksi, Puljujärven haastattelu oli katsottava ja oi ihmettä, oloni ei ollutkaan yhtään kiusaantunut. Jesse kuunteli tarkkaavaisen näköisenä mitä haastattelija kysyi, sitten hän kääntyi avustajansa puoleen: "Mitä se kyssyy?... No eikäkö sano sille että tosi kovvaa tullee Ruotsi että ei auta ko pelata entistäki kovemmin" ja sitten kohteliaasti haastattelijalle: "Tänk juu veri mats". Ihana. Joku ehti jo ehdottaa nuorten leijonien pärjäämisen syyksi sitä, että näitä on pidetty lapsena riittävästi sylissä. Voi hyvin ollakin?


Uutinen David Bowien kuolemasta sai minut siinä missä muutkin muistelemaan miten Bowie on omaan elämääni liittynyt. No tietysti ne "Heroes" ja muut ihanat kappaleet ennen niitä kamalia "China girl" ja "Let's dance"-hittejä, mutta myös ihan hiljattain kun katsoin sen Walter Mittyn ihmeellinen elämä-elokuvan. Siinä oli ilkeä työpaikan "saneeraaja", varsinainen nilkki, joka kutsui pilkallisesti omissa maailmoissaan välillä viihtyvää Walter Mittyä "Major Tomiksi", mutta sitten samassa työpaikassa oleva ihana nainen, johon Walter oli ihastunut sanoi, että se laulu kertoo itse asiassa rohkeudesta ja on hieno kappale ja Walter sai siitä rohkeutta kriittisellä hetkellä (Grönlannissa!) uskaltaa lähteä tavoittelemaan itselleen tärkeää asiaa. Toinen Bowie-anekdootti ei ole omakohtainen, vaan tuttavilta kuultu. Miehellä on Kaitsu-niminen ystävä. Kaitsu oli vaimonsa kanssa ollut joskus monta vuotta sitten Bowien konsertissa, aika edessä, ja yhtäkkiä Bowie oli ottanut Kaitsuun hyvin intensiivisen katsekontaktin ja pitänyt sitä yllä kokonaisen kappaleen ajan. Kaitsun vaimo sanoi, ettei osannut edes olla mustasukkainen, vaan oli pelkästään ylpeä miehensä saamasta huomiosta. Kaitsu on kyllä semmoinen aika kauniskasvoinen mies. Vatikaanin kulttuuriministerikin oli twiitannut Bowien kuolemasta kuultuaan pätkän Space Odditystä: "Ground control to Major Tom. Commencing countdown, engines on. Check ignition and may God's love be with you."
Annankadulla tiputellaan katolta lumia.
Bowien kuolema sai minut surulliseksi, nykyään 69-vuotiaatkin näyttävät vielä niin nuorilta, mutta sitten tuli uutinen samanikäisen Alan Rickmanin kuolemasta, ja se viimeistään särki sydämeni. Hän oli niin ihana. IHANA! Ja styylasi 45 vuotta saman naisen kanssa, kunnes meni hänen kanssaan pari vuotta sitten naimisiin. Tai nainen meni hänen kanssaan naimisiin. Tai siis, he menivät naimisiin. Oli miten oli, nyt Alan on kuollut, minun sydämeni on särkynyt, vaimonsa sydän on oletettavasti aivan muusina ja monella muullakin on Alania ikävä. Voi sentään!
Sometimes you're on top of the world. Stay humble. Sometimes you've hit a low.Stay hopeful.

Space Oddity: David Bowie/ Kristen Wiig (Walter Mittyn ihmeellinen elämä): https://www.youtube.com/watch?v=-oQO-kGU2lA

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Vuoden ensimmäiset




Ruttopuiston valaistu kenkä

Vuosi on jo täydessä käynnissä. Pitäisi kai jo riisua kuusi koristeistaan, mutta kun se on niin ihana! Toisaalta olisi taas pitkästä aikaa kiva päästä käsiksi sen peittämän  kirjahyllyn sisältöön. Olihan meillä aikomus riisua se jo loppiaisena, mutta siinä oli kaikenlaista (rästiin jäänyt Downton Abbeyn päätösosa ja kolme jaksoa uudesta ihanasta "Kotiin takaisin"-sarjasta Yle Areenalta, kolme Liza Marklundin dekkareihin perustuvaa Annika Bengtzon-filmiä, sekä miehen kanssa yhdessä "Walter Mittyn elämä-"-elokuva (superihana!) ja kokeeksi Blå ögon-poliittisen sarjan avausjakso Viaplaylta), joten se "unohtui" , lue: vuorokaudesta loppuivat tunnit. 
Walter Mittyn elämä. Katsokaa! Itse aion katsoa pian uudestaan.
Pakkaset ja lumi tulivat, elimistöni sai ilmeisesti kaipaamansa shokkiherätyksen ja yhtäkkiä olenkin elementissäni! Kauneus hivelee ja pidän siitä, että tunnen säätilan kasvoillani. Tottakai kylmyys on ihan järkyttävän kamalaa! Mutta niin erikoista! Ravistelevaa!


Kun aamulla irrotan lelukaupan teräksisen munalukon, se polttaa kättäni. Ja kun myöhemmin onnistun kaatamaan vedenkeittimestä kuumaa vettä suoraan kädelleni, se tuntuu ihan samalta.
Pakko painaa pitkää päivää...

Kävelin viime perjantaina, talven kovimpana pakkaspäivänä, Keskuspuiston läpi Terhoon. Pitkään omat jalanjälkeni olivat ainoat merkit tiessä. Vasta Pasilan jälkeen vastaan tuli kaksi ratsupoliisia ja myöhemmin yksi lenkkeilijä. 
-23 astetta, ou jeah!


Terho teki taas tehtävänsä. Niittasi tiukasti käsillä olevaan hetkeen, teki nöyräksi ja kiitolliseksi. Yritän pitää tunteesta kiinni, kuten myös viikoittaisesta käynnistäni siellä, joka jäi loppuvuoden pyörityksessä jalkoihin ja unohtui. Vapaaehtoistyö tekee minulle hyvää. 

Uusia vapaaehtoisia koulutetaan parhaillaan, kahdeksastakymmenestä haastatteluihin otetuista on valittu kolmetoista.Kyselyjä tulee kuulemma koko ajan lisää, varsinkin sen jälkeen kun Hesrissa oli juttu hurmaavasta vapaaehtoiskonkaristamme Seppo Laurénista. 
Vuoden ensimmäinen päivä. Kävelimme neljästään Lassilasta keskustaan.
Uutena vuotena istuimme tutussa porukassa neljästään Lassilassa ystävien kotona. Kysyin, mikä on spontaaneinta mitä kukin on elämässään tehnyt. Vaivalloisen kaivelun jälkeen löysimme kukin jotakin mainitsemisen arvoista. Jostain parinkymmenen vuoden takaa. Ehkäpä tässä olisi petraamisen varaa. Lupauksiakin annettiin, mutta ei mitään kiloissa tai euroissa mitattavaa. Tänä vuonna keskitymme luonteemme kehittämiseen: porukan kiltti sopeutuja yrittää opetella ilmaisemaan rohkeammin mielipiteensä ja kieltäytymään asioista, joita ei halua tehdä. Porukan pedantein yrittää ottaa vähän rennommin ja lakata korjaamasta keskustelukumppaniensa väärää englannin ääntämystä tai kielioppivirheitä, porukan hedonisti yrittää elää vähän kurinalaisemmin. Vain yksi ei oikein keksinyt mitään parannettavaa, eivätkä muutkaan oikein osanneet auttaa. "Voisithan sä ehkä koittaa olla jotenkin...tota...jämäkämpi...vaikka toisaalta, kyllähän sä nytkin tunnut yleensä saavan sen minkä haluat".
Hedonisti lupasi yrittää vähän rajoittaa....
Joulupukki toi minulle muun muassa Anja Snellmanin "Antautumisen", joka kertoo hänen elämästään erityisherkkänä. Luin sen ja luulen oivaltaneeni jotakin. Sitten luin toisenkin Outi Pakkasen, "Muistivirheen" ja vaikka Pakkasvalinnoilleni naureskellaan, minua viehättää se kaupunkikuvaus aina vain. Niissä pyöritään kulmilla, jotka ovat Helsinkiaikanani tulleet todella tutuiksi ja se, että näkee tapahtumapaikat niin selvästi silmissään, tuo aivan uutta ulottuvuutta. Parhaillaan kesken on Henrik Tikkasen "Henrikinkatu". "Yrjönkadun" luin jo ennen joulua. Aion kerätä kaikki Tikkasen "kadut". 
Töistä kotiin. - 20 astetta. Ei pöllömpää, sanoi Pellonpää.
Kuljen päivittäin töihin ja takaisin Ruttopuiston läpi (yritin kokeeksi jokusen kerran Yrjönkatu- Eerikinkatu-Annankatu- Iso Roba -Freda- kombinaatiota, mutta se on paljon tylsempi) ja nyt olen saanut nauttia siitä Lux-loistosta. Itse asiassa kauemmin kuin suurin osa muista, sillä valoteosten ripustus ja pystytys alkoivat jo viime viikonloppuna. Ihastelimme valkoisia valomyttyjä, mekkoja, ja lyhtyjä matkallamme Uunisaareen, jossa mies oli päättänyt syöttää jouluisen panettonen ja leipien loput sorsille. Kiersimme koko saaren, ennen kuin näimme ensimmäiset sorsat ja niistäkin vain kaksi ymmärsi mistä on kyse ja hotkivat kaiken mitä eteen lensi, kun taas toiset silminnähden säikkyivät kohti sinkoilevia käntynpaloja. Kotimatkalla ostimme Kanuunasta kaksi valkoista metallijakkaraa pikkupöydiksi. Pulitimme niistä yhteensä neljä euroa ja sen jälkeen jokailtaiset teehetkemme (kirjapiiriläinen toi tuliaisiksi ihanan  English Tea Shop de luxe-rasian, jossa on kuutta eri sorttia!) isoissa löhötuoleissamme teeveen edessä ovat nousseet aivan uudelle tasolle!
Valomytty.
Hyvä yritys.
Pikkusiskon perhe on sortunut, eläköön pikkusiskon perhe! Heille tulee kuun viimeinen päivä pieni ruskeavalkoinen shih tzu-pentu, jolle he ovat jo antaneet nimen "Lenni". Lenni jakaa saman syntymäpäivän pikkusiskon ja Suomen kanssa ja on kotoisin Orivedeltä, eli "Olihveleltä" niin kuin Juupajoen vaari tapasi paikkakuntaa kutsua. Olen saanut puhelimeeni toistaiseksi vasta viisi kuvaa, mutta veikkaan kuvalähetysten lisääntyvän eksponentiaalisesti, jahka nuori shih tzu-herra asettuu taloksi uuteen kotiinsa. Pikkusisko hermoilee jo osaako hän kasvattaa koiraa, mutta minä lohdutan, että onhan hän saanut kaksi lastakin pidettyä hengissä ja hyvinvoivina teineiksi asti. Puhumattakaan perheen marsuista, jotka ovat käsittääkseni esimerkillisen hyvinvoivia otuksia. 

Mies toi juuri äsken kellarista jättikokoisen, kirkkaanpunaisen Tukholman Drömhuset-roinakaupasta ostetun kassin, jonka sangasta roikkuu pieni pipopäinen villasta tehty lintu. Se on meidän joulukoristekassimme. Mieskin katselee kuusta haikeasti. "Onko meidän pakko? Sehän on ihan hyvä vielä...Kestäisiköhän se ensi jouluun? Vaikka kellarissa?". No, juu-ei. Ryhdyn riisumaan kuusta. Nu är det dags!

Samae Koskinen: Sinä:  https://www.youtube.com/watch?v=0NvxX-_JZjI