Ratikka

No niin, nyt se lumimyräkkä, josta on vouhkattu jo päiväkausia,  on täällä. Ihan tässä ympärillä ja joka puolella. Kävin pitämässä pari oppituntia Kalliossa. Reissu venähti useamman tunnin mittaiseksi. Ensin odottelin kotipysäkillä hyvän tovin 3B:tä. Busseja tuli ja meni,  ratikkaa ei kirveelläkään. Kävely ei houkuttanut (mies, joka lähti liikkeelle aiemmin, soitti ja sanoi, että älä harkitsekaan kävelyä, tuuli voi viedä vaikka tajun!).  Lopulta ikuisuuden kestäneen odottelun jälkeen ratikka saapui ja huoahdimme erään rouvan kanssa helpottuneina, että tässä kelissä oppii olemaan näinkin vähästä kiitollinen. Jännitys kuitenkin jatkui. Kuljettaja kuulutti, että olemme poikkeusreitillä, mutta menemme ainakin rautatietorille saakka ja yritämme myös Hakaniemen torille, mutta sen jälkeen hänellä ei ole aavistustakaan mihin tämä ratikka jatkaa. Ja hän lisäsi, että hienoa kun te jaksatte olla noin reippaita! Ja sitten vähän ajan päästä anteeksipyytävästi, että tämä on nyt vähän tällaista...Kukaan ei sanonut mitään.

Tuntien jälkeen päättelin, että jos ratikka ei päässyt tänne pari tuntia sitten, ei kannata ottaa riskiä ja jäädä Karhupuiston pysäkille seisoskelemaan, vaan pyrkiä takaisin Hakaniemen torille.  Ihmiset ponnistelivat ympärillä: äidit työnsivät hiki päässä ja  pylly pitkällä lastenrattaita puolen metrin kinoksissa, autoilijat yrittivät kaivaa autojaan lumipöykyistä. Iso,  raidalliseen poolokaulukselliseen villapaitaan puettu musta villakoira istui tukka märkänä tyrmistyneen näköisenä Alepan ulkopuolella ja uikutti pienellä äänellä. Kuiskasin sille, että kyllä se emäntä varmaan ihan kohta tulee. Pyllähdin Siltasaarenkadun jyrkässä alamäessä ja istuin sen aikaa lumisella jalkakäytävällä, että ehdin todeta vaisusti itsekseni ”Au!”. Sitten kömmin pystyyn ja  jatkoin Hakaniemen torin ratikkapysäkille ja odotin ja odotin ja odotin ja odotin ja annoin kahden kuutosen ja ysin mennä, sillä vain ja ainoastaan 3B pysähtyy suoraan kotioven eteen ja lopulta se tuli ja kipusin sisään, sain istumapaikan ja silloin vasta tajusin, että tässä on nyt jotain ihmeellistä. Se oli taas se hiljaisuus! Kukaan ei puhunut puhelimeen eikä hölissyt eikä hosunut eikä henkäillyt kärsimättömästi. Ei edes yskinyt. Me kaikki vain istuimme syvissä mietteissä (tai apatiassa) paikoillamme haisten märältä koiralta kastuneissa tumpuissamme ja pipoissamme ja karvakauluksissamme ja katselimme ikkunasta miten ihmiset pärjäsivät luonnon armoilla.  Ja ratikka pysähteli ja nilkutti eteenpäin kunnes se teki Bulevardilla täyden stopin. Kukaan ei edelleenkään sanonut mitään, kaikki vain odottivat lammasmaisesti mitä tapahtuu, ja kun kuljettaja lopulta kuulutti että raide ei käänny, pakko jatkaa suoraan Hietalahdentorille, joku kysyi arasti, että voidaanko me sitten jäädä tässä pois ja ovet lennähtivät auki ja me hyppelimme hankeen kukin parhaaksi katsomallaan tyylillä ja marssimme hanhenmarssia puuroista Fredrikinkadun jalkakäytävää pitkin eikä edelleenkään kukaan rutissut tai kiukutellut. Mistä tuli mieleeni, että ääriolosuhteissa taidammekin olla aika zen! Mutta kyllä tässä taisteluaseitakin tarvitaan: haen kiireesti vintiltä pidemmän takin, sen muhkeimman, vaaleanpunaisimman ja untuvaisimman.

 Taylor Swift: Back to December: http://www.youtube.com/watch?v=RW66Vwg9zKI

Onnistumisen iloa

Kurkistin  äsken vähän Mark Levengoodin kirjaa ”Riemujen rikkaus ja surujen summa” (= ahmin kannesta kanteen) ennen kuin kääräisin sen pakettiin eräälle, joka viettää syntymäpäiväänsä itsenäisyyspäivänä ja joka aina pienenä luuli, että koko maa liputtaa hänen kunniakseen ja jota sen johdosta  joutui ojentamaan, että ei se sinun takiasi ole, senkin pöllö, vaan Suomen. No, nyt hän täyttää 39 ja tietää varsin hyvin että liput ovat isänmaan kunniaksi, mutta nyt minä olisinkin jo myöntyväinen pieneen leikkiin ja valmis sanomaan, että tottakai ne kaikki ovat SINUA varten.  Kumminkin, pieni katsaus Markin kirjaan. (Asianomainen, varo juonipaljastuksia!)

Mark kertoi miten oli parikymppisenä muuttanut Ruotsiin ja päässyt Farstan sairaalaan pitkäaikaissairaitten osastolle joksikin apulaisen apulaisen apulaiseksi. Kun osastonhoitajalle selvisi, että Mark on maahanmuuttaja, hän passitti tämän pakolliselle ”ruotsia maahanmuuttajille”-kurssille, eikä auttanut yhtään, vaikka Mark yritti selittää, että ruotsi on ainoa kieli, jota hän osaa ja jota on puhunut koko ikänsä äidinkielenään. Ohjeistuksessa sanottiin, että kaikkien maahanmuuttajien tuli osallistua kielikurssille ja siellä Mark istui muiden joukossa ja toisteli perässä että ”pöytä” ja ”lusikka” ja sai paljon kehuja, oli suorastaan kurssinsa priimus, mutta mitään varsinaista oppimisen iloa hän ei päässyt kokemaan.  Ja hän tunsi itsensä rumaksi ankanpoikaseksi, josta oli hyvää vauhtia kasvamassa joutsenen sijaan iso ruma ankka. Ja nyt kun asiaan on tullut vuosien myötä perspektiiviä, hän ymmärtää mistä se johtui. Joutseneksi kasvetaan vain kun joudutaan vähän venymään ja opettelemaan ihan uusia asioita joissa joutuu ensin olemaan hävettävän huono voidakseen sitten edistyä ja saavuttaa uusia taitoja. Ja se epämukavan venymisen jälkeinen onnistuminen tuottaa iloa samaten kuin se, että joku näkee sinut ulkoapäin ja uskoo sinun sopivan tosi hyvin johonkin. Kuten vaikka koulun esitykseen tai johonkin työhön tai vaikka Lucia-neidoksi, kuten Markin luokkatoveri Tina Lax, joka sopi niin mainiosti opettajien mielestä Luciaksi, että sai kunnian niin monena vuonna peräkkäin, että katkeroituneet luokkatoverit alkoivat happamina jupista, että jaha, 13. joulukuuta vietetään taas Tina Laxia.... Ja Mark on keksinyt oivan koston: hän järjestää luokkajuhlat, joissa jokainen on saa olla Lucia, paitsi Tina Lax, joka saa luvan istua ainoana katsomossa ihailemassa muiden esityksiä.

 Mutta nyt on aika rientää lelukauppaan kahmimaan omia onnistumisen kokemuksia. Sellaisen saa vaikkapa kun asiakas innostuu esittelemästäni eläinbingosta tai palapelistä tai kaloista, joita saa onkia ongella jonka päässä on magneetti tai pehmosiilistä tai kukkatatuoinneista tai koottavasta avaruusraketista ja kehuu vielä lahjapakettiakin hienoksi. Ja pomo kiittelee vuolaasti kaikesta mahdollisesta ja jos häneltä saa tekstiviestin työn ulkopuolella, se on jotain sellaista, kuin että sopiiko että hän vie meidät syömään Primulaan töiden jälkeen tai että tule käymään, jos ehdit, hänellä on yllätys (elokuvaliput) ja eilen hän toi meille leivokset ja toissapäivänä takahuoneesta kuului hätääntynyt kirkaisu ja kun riensin paikalle katsomaan mitä kamalaa oli tapahtunut, kävi ilmi että hän oli juuri huomannut henkilökunnan makeisvaraston olevan uhkaavasti loppumaisillaan, ja hän lähti heti paikalla täydentämään varastoja... Niin hirmuinen pomo minulla tätä nykyä on. Mutta takaisin ihanan Mark Levengoodin kirjaan, eräs on onnenpekka kun pääsee kohta lukemaan sitä ja suosittelen kyllä kaikille muillekin, että hankitte jonkun Markin kirjoista kaamosta valaisemaan.

 

Mika: Elle me dit:http://www.youtube.com/watch?v=NiHWwKC8WjU&feature=list_other&playnext=1&list=AL94UKMTqg-9BlJIVM86KrrEQ4JCPfmUyW

Lemmikkiainesta

 

Aamuteeveessä näytettiin viljakäärmeitä, ja mies pöyristytti minua innostumalla, että tuohan on kiva, otetaan tuollainen! Hyvä ettei aamukahvini läikkynyt syliin inhon ja epäuskon puistatuksilta.  Kokosin kuitenkin itseni ja sanoin, ettei kannata, sillä KOIRANPENTUNI ei välttämättä ymmärtäisi sitä ja puraisisi sen vahingossa keskeltä kahtia. Mies ei siitä lannistunut vaan riemuitsi edelleen, että sittenhän meillä olisi kaksi käärmettä!

Kuka haluaa lemmikiksi käärmeen? Ymmärrän kalat, sillä akvaariot ovat upeita ja niitä tuijotellessaan voi vajota ihanan unenomaiseen tilaan, mutta eivät kalatkaan ole mitään oikeita lemmikkejä joita voisi ulkoiluttaa ja paijata ja kammata ja joiden korvia voisi heilutella ja tunnustella sormiensa välissä ja joiden kuonoa vasten voisi hieroa nenäänsä ja joille voisi kertoa Oikeita Asioita. Miehellä on ollut iso, upea  akvaario ja pienenä kolme seeprapeippoa nimiltään Tip, Top ja Pop jotka lentelivät aivan estoitta pitkin poikin ja laskeutuivat välillä hänen isänsä päähän nyhtämään  pesäänsä haituvaista tukkaa, joka kävi lintujen hyökkäysten myötä yhä ohuemmaksi ja haituvaisemmaksi. Ymmärrän, että lintujen kanssa voi olla jonkinlaista kanssakäymistä, osaavathan jotkut papukaijat kiroillakin tosi vakuuttavasti, mutta kyllä nekin lemmikkeinä jättävät minut aika kylmäksi ja saman tien tajuan, että lemmikkirintamalla olemme todennäköisesti miehen kanssa kauempana toisistamme kuin millään muulla tärkeällä elämänalueella. Siinä riittääkin pureskeltavaa.  Siis kuka onkaan tuo ihminen, jonka luulin tuntevani niin hyvin, mutta joka yhtäkkiä haluaakin muka kotiinsa KÄÄRMEEN?! Sisälle? Asumaan?!

No, käärmettä ei tule ja harmillisen tiukassa tuntuu olevan koiranpentukin, mutta jätän jälkimmäisen suhteen vähän toivomisenvaraa ja vastaan aina johdonmukaisesti jokaiselle joka erehtyy kysymään mitä haluaisin syntymäpäivä- tai joululahjaksi että koiranpennun.  Sunnuntain jouluparaatissakin oli kuusiksi, poroiksi, tontuiksi ja enkeleiksi puettujen lasten lisäksi (ja pakollisen Angry Birdin, onko niiden ihan pakko ängetä JOKA paikkaan kahvipaketeista kosteusvoiteisiin ja nyt jouluparaatiin?!) ihana bassetkulkue, jossa lempeät pitkät maataviistävät pötkylät jolkottivat tonttulakkipäisten isäntiensä ja emäntiensä kanssa riemastuttavana ryhmänä. Ja niin ikään tonttulakkeihin sonnustautuneiden ratsupoliisien ratsuille oli puettu teddyturkiksesta ja vaahtomuovista tehdyt Petteri Punakuono-sarvet!  Mutta nyt eksyin taas hieman asiasta, jonka voi oikeastaan tiivistää hyvinkin lyhyeksi: koiranpennut ovat oikeita lemmikkejä, käärmeet eivät ja tässä asiassa minä olen oikeassa ja mies erehtynyt aivan poikkeuksellisen räikeästi.

 

Cute baby hedgehog: http://www.youtube.com/watch?v=x81b0qLXuNc&feature=related

Kaamea kaamos

Kai se on pakko myöntää, että kaamos jotenkin vie voimia ja saa himoitsemaan Vanhoja autoja (niitä karkkeja, ei oikeita menopelejä) ja Jane Austen-filmatisointeja ja torkkupeittoja  ja villatöppösiä ja pitkiä keskeytymättömiä hetkiä hyvän kirjan parissa. Tulin juuri pitämästä englannin keskustelukurssia jolla juttelimme niitä näitä mm. siitä ovatko väkivaltaiset videopelit harmitonta viihdettä vai eivät ja sitten pyysin kaikkia listaamaan viisi pakkomiellettään ja sitten levittelimme hetken niitä ja puhuimme ihmisistä joita ihailemme ja miksi ja lopuksi, kun aikaa oli vielä muutama minuutti, kysyin jokaiselta, että ”Do you love your personal life?” ja parhaimmassa tapauksessa he pitivät elämäänsä ok:na joinakin päivinä  ja yksi tunnusti juuri eilen itkeneensä isälleen oikein inhoavansa elämäänsä tällä hetkellä ja yksi oli aivan surkeissaan, sillä hänellä oli tänään 29. syntymäpäivä ja mitään sen kamalampaa hän ei tähän hätään pystynyt edes kuvittelemaan. Mutta sitten aika loppui enkä ehtinyt muuta kuin patistaa heitä tekemään jotain, joka saisi heidät rakastamaan elämäänsä edes vähän joka päivä. Ei koko päivää joka päivä, mutta joka päivä edes vähän.  Onneksi yksi omista pakkomielteistäni on joulu.

 Nyt kun valoa ei tule taivaalta, otetaan sitä jouluvaloista, joita jo levitelläänkin sinne tänne. On mukavaa, että Stockmannin kulmalla on jo välkkyviä kuusia ja Hakaniemen hallin nurkalla näkyi olevan iso kuusi ja lisää sopii minun puolestani pystytellä ihan kuinka paljon vain.  Kaamosta voi myös sulostuttaa antamalla itselleen pieniä lahjoja. Eilen sallin itseni istua kaikessa rauhassa Johanneksen kirkossa

yksin keskellä päivää kymmenen minuuttia ihan hiljaa, ja se tuntui oikeasti lahjalta (jossain vaiheessa olin kyllä kuulevinani hengitystä ja kun ketään ei näkynyt, ajattelin että onkohan joku tuolla takana nukkumassa penkkien välissä, ja lähtiessäni oikein kurkistin joka väliin, mutta ei siellä ketään ollut) ja sen jälkeen vein itseni ja ihastuttavan kirjailijatar Susan Breenin Designmuseon kahvilaan juomaan ison kupillisen maitokahvia ja vakoilemaan ihmisiä. 

Ja tänään minua lykästi Esplanadilla ihanasti; joku raukka oli pudottanut maahan sellaisen hienon sulkaheijastimen, jollaista juuri eilen hypistelin Designmuseon myymälässä, mutta en raskinnut ostaa. Joten kyllä tämä tästä, päivä  ja suklaalevy kerrallaan. Mutta jokainen lahja ja valonpilkahdus tulevat kyllä hyvään tarpeeseen. Miehen kanssa väsymys ja kaamos purkautuvat alituisena kiukutteluna ja kinasteluna. Kinastelemme siitä, kävelläänkö Mechelininkatua vai Runeberginkatua, katsotaanko MTV3:n vai YLE:n uutiset, ostetaanko vaaleaa vai tummaa vanukasta, kumman vuoro viedä roskat, sammuttaa valot, keittää kahvit, pidetäänkö ikkuna auki vai kiinni, pitääkö laturit laittaa lataamisten välillä pois näkyvistä vai saavatko ne lojua ja luikerrella rumina ja mustina pitkin lattioita (eivät!) ja  siitä, joudunko minä muka taas katsomaan YleAreenalta Mirandaa ja Solsidania kuulokkeet päässä, vaikka ne ovat niin hauskoja, että miestäkin varmasti naurattaisi (joudun). Mutta silti, jos minulta kysyttäisiin rakastanko henkilökohtaista elämääni, vastaisin että ehdottomasti. Mutta minä olenkin jo paljon vanhempi kuin kurssilaiseni.

Don't feel like dancing/ klippejä Mirandasta: http://www.youtube.com/watch?v=WGF50srLJtk&feature=related

Gamla stan

Kuten viimeksi kerroinkin, kävin taas piipahtamassa Tukholmassa. Olin suunnitellut suuntaavani vaihteeksi Östermalmille ja muutenkin kaupungin sille puolelle, mutta ilma oli aivan ihanan aurinkoinen ja olin vaatinut kahvitapaamisen Tukholmanystävättären kanssa tällä kertaa Södermalmin tai Kungsholmenin sijaan Vanhaan kaupunkiin.  Se on saanut viime kerroilla aivan liian vähän huomiotani vain siitä syystä, että minusta on tullut niin leuhka kun osaan kulkea sujuvasti kaikkialla muuallakin, mutta nyt kun olen kuljeskellut siellä sun täällä,  on aika tunnustaa, että Gamla stan on kuitenkin aina ja ikuisesti kaikkein ihanin.

 

 

Tällä kertaa, kylpiessään eksoottisessa marraskuun kultaisessa auringossa, se oli aivan satumaisen vastustamaton eikä päästänyt minua otteestaan enkä kauheasti edes yrittänyt, vaan maleksin ja istuskelin ja haaveksin siellä melkein koko päivän ja välillä join supermakeaa kaakaota, jonka päällä oli muhkea kermavaahtohattu ja päätin, että vaikka Tallinnan vanha kaupunkikin on ihana ja ruokkii mielikuvitustani ja saa minut suunnittelemaan muuttoa sinne joka kerta kun vierailemme siellä, kyllä Tukholman vanha kaupunki on vielä paljon ihanampi ja sinne muuttaisin tikkana heti jos tilaisuus ilmenisi. Ja että jos joskus vetolaukun kanssa Katajanokalla tuleekin mieleen, että mitä hittoa minä taas olen tekemässä, eikö tämänkin ajan voisi laittaa johonkin järkevämpään, niin heti kun pääsee istumaan rauhassa penkille ja voi vain nauttia kauneudesta ja rauhasta, tietää että ei voisi.

Tykkään muutenkin paikoista, joissa autot eivät pääse aivan estoitta ajelemaan ja historiallinen ympäristö rauhoittaa ja auttaa ymmärtämään, ettei yhden elämän aikana tarvitsekaan niin kauheasti saada aikaan ja kauneus on tärkeää ja sitähän Gamla stanissa riittää. Lisäksi se toimii kapeine mukulakivisine kujineen oivallisena köyhän tytön Venetsiana. Vieläpä ilman tulvavaaraa.

Ja mitä sitten vaikka siellä näyttääkin olevan runsaasti asianajotoimistoja ja hammaslääkäreitä. On siellä muutakin,  pieniä puoteja, matkatoimistoja, kouluja, lastentarhoja, kirjakauppoja, kahviloita mutta ennen kaikkea asuntoja, joissa asuu ihmisiä.  

Joista monilla on koiria. Ja taluttaessaan koiriaan he tervehtivät iloisesti toisia koirien taluttajia

ja nekin joilla ei ole koiraa, mutta jotka joko asuvat tai työskentelevät vanhassa kaupungissa, hymyilevät itsekseen kulkiessaan salaperäistä hymyä, joka ei voi johtua mistään muusta kuin siitä, että he saavat viettää niin paljon aikaa Gamla stanissa.

Paluumatkalla satamaan koukkasin taas Södermalmin kautta ja ostin ICAsupermarketista Folkungagatanilta yhdeksän palan  sushiannoksen ja painelin sen kanssa suoraa päätä laput silmillä ja kuulokkeet korvilla laivaan ja hyttiin ja söin sushit katsellen hytin ikkunasta vanhaan kaupunkiin päin ja yritin pitää tunnelmasta kiinni niin pitkään kuin mahdollista.

 

PS: Lapsille ja lapsenmielisille sekä kaikille tuhmuuksia hautoville tiedoksi: tonttuja on jo liikkeellä...

 

 Gamla stan by night: http://www.youtube.com/watch?v=VPH9yzVIgqE

 

Korkean paikan leiri

En ole ehtinyt kirjoitella, sillä viikonloppuna olin ensin pitämässä kurssia ja siitä lähdimme kiireen vilkkaa Nuuksioon, jossa juoksujoukkueellamme oli ensimmäinen korkean paikan leiri. Odotin sitä osittain alistuneena (omapa oli ideani alun alkaen) osittain kauhuissani (nyt paljastuisi, että olen lintsaillut harjoituksista viime aikoina ja istunut nojatuolissa katsomassa Downton Abbeyä ja juomassa viiniä ja syömässä läskiä ja etten vieläkään pysty mitenkään juoksemaan ja puhumaan yhtä aikaa, mikä minusta on aivan typerä periaate muutenkin, enhän minä muutenkaan puhu paljoa, miksi sitten silloin kun se tuntuu aivan erityisen hankalalta, mutta tässä kohdin tiimiläiset ovat aivan ehdottomia ja hokevat mottonaan PPP:tä, eli pitää pystyä puhumaan ja oliko siinä vielä neljäskin P: puuskuttamatta).

Pelkoni hellittää hieman, kun MSPV (miehen siskonpojan vaimo) ilmoittaa heti kärkeen, että pitää koukata Alkon kautta. Minä sinisilmäisyyksissäni ihmettelen, että miksi ihmeessä, johon hän sanoo, että eihän korkean paikan leiriä nyt ilman viiniä voi pitää. Joten minäkin ostan lammasmaisesti pullon punaviiniä. Ilmeisesti epäilykseni koko leirin suhteen huokuu takapenkille asti, sillä MSPV:n kolmevuotias tytär vetoaa kesken kaiken äitiinsä, että ”olettehan sitten kilttejä Hannalle?”. Kun viimein pääsemme perille ja laskeskelemme että juoksemaan on lähdettävä saman tien ellemme halua juosta pussipimeässä, juoksutiimin kolmas jäsen, miehen siskontytär (MST) ilmoittaa, ettei ehdi millään mukaan harjoituslenkille, sillä hänellä on kiire ALKOON. Sanon, ettet ole TOSISSASI, johon hän vastaa, että todellakin on; päivälliseksi on määrä nauttia kukkoa (tai jotain siipikarjaan kuuluvaa otusta) viinissä haudutettuna, mutta viini onkin yllättäen kadonnut parempiin suihin, joten nyt hänen pitää ajaa nasta laudassa Espooseen täydentämään varastoja, mutta että ei hätää: hän ottaisi meidät kyytiin ja tipauttaisi johonkin puoliväliin juoksemaan ja poimisi meidät sitten taas kyytiin Alkosta palatessaan. Ja että voi miten häntä harmittaakaan kun ei pääse juoksemaan vaan joutuu harmillisesti ostoksille juuri kun pitäisi treenata...Kun lopulta pääsemme lähtemään, kolmevuotias suojelijani varmistaa vielä kerran äidiltään, että muistaahan hän varmasti pitää minua kädestä kiinni juostessamme.

Ja niin meidät sitten tipautetaan tien varteen jossain ties missä ja teräskuntoinen MSPV sanoo, että no niin ja sitten mennään. Luulen koko ajan kuolevani ja on ihan kauheaa kun hän sanoo, että hienoa, kohta ollaan puolivälissä, ja sitten hän keksii kaikkea väliaikaviihdettä kuten että aina kaksi katulamppujen väliä mennään jotain ihme haarahyppelyä oikea jalka edellä ja sitten vasen jalka edellä ja ties mitä hänellä vielä olisi takataskussa, mutta hetken kuluttua minä en yksinkertaisesti suostu. Siitäkin hän löytää positiivisen puolen ja sanoo, että eikö tunnukin todella helpolta juosta tavallisesti tuon jälkeen? Ja onhan se ihanaa ja motivoivaa ja ilma on lämmin ja kostea ja minä HALUAN jaksaa juosta viisi kilometriä niin, että sen jälkeen jää sellainen olo, että eihän tämä tuntunyt yhtään missään. Joten treenaaminen on taas aloitettava tosissaan.

 

Lenkin jälkeen syömme ja juomme ja käymme saunassa ja saunasta myös kastautumassa  neliasteisessa järvessä. Myös MST:n 9-vuotias tytär ja MSPV:n  6-vuotias tytär, jota äitinsä rohkaisee ja suostuttelee lempeästi karjumalla laiturin päästä, että ”NYT SUKELLAT!!!!!!!” Ja tyttö kastautuu ja minä sanon että voi herranjestas sentään , mutta kuusivuotias onkin jo taas laiturilla ja tokenee äkkiä ja käy ilmi ettei tämä suinkaan ole ensimmäinen kerta, vaan että uimahallissakin dipataan aina neliasteiseen altaaseen. Saunan jälkeen pikkutytöt askartelevat tarrataideteoksia ja peittävät itsensä kukkatatuointeihin, jotka olen tuonut heille lelukaupasta ja  uranaiset MST ja MSPV juttelevat aikuismaisia työasioita ja MST:n mies katselee televisiota ja minä selailen kuvalehtiä ja tunnen itseni ihan infantiiliksi, vaikka kumpikin uranaisista on minua  useita vuosia nuorempi. Toisaalta heidän seurassaan tuntuu turvalliselta: MST ja MSPV voisivat pyörittää vaikka koko maailmaa kahteen pekkaan.  Muistan lukeneeni jostain Fay Weldonin kirjasta, miten on kahdenlaisia naisia, tai miksei ihmisiä; sellaisia joilla energia kuluu tekemiseen ja sellaisia, joilla se kuluu olemiseen. Ja on ihan selvää kumpaan joukkoon he kuuluvat ja että minä kuulun sitten siihen toiseen.

Ja kuin varmemmaksi vakuudeksi tulee vielä puhetta seuraavan viikon ohjelmasta ja joudun tunnustamaan, että olen taas lähdössä Tukholmaan huvikseni ja yksin (tai en suinkaan yksin; vanha ystäväni Fay Weldon lähtee mukaani, löysin onnekseni ”Maalle unelmien taloon” -romaanin erään divarin edessä olevasta laatikosta 1,5 eurolla ja olin onneni kukkuloilla, se on yksi kaikkien aikojen suosikkirjojani ja minulla oli se jo kerran, mutta sitten lainasin sen eteenpäin enkä saanut sitä koskaan takaisin mutta nyt minulla on se taas! ja mukaan pääsee myös uusi tuttavuus Susan Breen, jonka kirja ”The Fiction Class. Loving Books and Falling in Love” karjahteli ja mourusi Fidan kirjahyllystä siihen malliin, että se oli lopulta otettava, vaikka olin jo laittanut sen käsistäni kaksi kertaa takaisin hyllyyn ja mieskin pääsisi, varaan hytin aina toiveikkaasti meidän molempien nimellä, mutta hän ei opetukseltaan jouda) ja he kysyvät, että mitä minä sitten oikein teen siellä, että käynkö yökerhossa? (No, EN, kiesus!, paitsi tietysti Tukholmasta lähtiessä katsomassa kun kaupunki jää taakse). Entä syönkö buffetissa? Kyllä, aamiaisen. Mutta en MISSÄÄN NIMESSÄ päivällistä. Buffetaamiainen yksin kirjan kanssa = ylellistä. Buffetillallinen yksin (kirjalla tai ilman) = pohjattoman surullista. Minä lymyilen hytissäni. Luen ja heiluttelen villasukkiin verhottuja varpaitani. Nukun. Katselen tähtiä ja aaltoja ja sitten taas tähtiä ja sitten aaltoja. Nautin siitä, ettei tarvitse puhua kenellekään. Kirjoitan päiväkirjaa. Niin minun elämäni menee. Ja voihan se olla, että sitten kun se on kallistumassa loppuaan kohden havahdun, että herran jestas, enhän minä saanut mitään AIKAISEKSI, mutta todennäköisempää on, että silloinkin hätäännyn lähinnä siitä, miten monta hyvää kirjaa jäi vielä lukematta...

 

 Sweet November/ Enya: Only time: http://www.youtube.com/watch?v=_WYwB1qRgLM&feature=related

Vastarannan kiiski

Olen vastahankaan kaiken ja kaikkien suhteen. Olen kuullut puhuttavan ihmisistä, joiden on vaikea sanoa ei. Minä en kuulu heihin. Minä sanon ei ihan kaikkeen. Juuri nyt minua ei tunnu huvittavan juuri mikään paitsi elokuvamaratonit ja viltin alle käpertyminen kirjan kanssa. En ole käynyt lenkillä yli viikkoon ja kun se kieli pitkällä odottamani juoksukello viimein tuli, annoin sen olla paketissa pöydällä pari päivää ja kun lopulta sain sen ulos pakkauksestaan, vilkaisin siihen kerran ja totesin että äh, tämähän vaatii jotain hankalaa säätöä ja kello on maannut pöydällä koskemattomana siitä lähtien. Joka ilta ajattelen, että aamulla on pakko mennä lenkille, mutta aamulla ajattelenkin että ei hemmetissä, menen sitten illemmalla, jolloin ajattelen että ei hitossa tuonne kylmään ja pimeään, että parempi sittenkin mennä aamulla jne. jne. jne. Parasta olisi kai siirtyä  suosiolla kuntosalille hihnalle, mutta kun mies kysyy että joko hankitaan kuukausikortit, toppuuttelen että sitten vasta kun on lunta maassa. Mies kysyy, että enkö enää aio juosta ja vastaan, että en. Sitten hän kysyy, olenko kirjoittanut mitään ja vastaan siihenkin, että en.  Isäkin soittaa ja tiukkaa miksen ole kirjoittanut mitään  blogiini ja sanon, ettei minulla ole mitään kirjoitettavaa. Mies sanoo joka aamu, että tänään on hyvä päivä aloittaa dekkari ja tänä aamuna hän lisäsi pökköä pesään ja alkoi ehdotella nimiä. Hänestä ”Punavuoren puuterimurhaaja” olisi oiva nimi kirjalle jonka pääosassa seikkailisi sankaritar nimeltään ....öööh, vaikka ”Eugenia Eskelinen” ja kaikki saisi alkunsa siitä kun eräs nainen Sysmässä saisi postikortin, johon olisi kirjoitettu pelkkä B.... Huomautan miehelle kuivasti, että hänen kannattaa  kirjoittaa dekkarinsa ihan itse ja että hän sitä paitsi myöhästyy kohta töistä ja kun hän lähtee, istun pitkään koneella ja luen Vauva-lehden keskustelupalstan superpitkiä viestiketjuja joissa haukutaan suosittuja blogisteja. Verenhimoisempaa porukkaa saa hakemalla hakea.  Sitten katson viimeisimmät uutiset Talvivaarasta ja itken vähän kiukusta ja voimattomasta raivosta ja vielä pisteeksi i:n päälle Nuova Venezian sivuilta livekuvaa Pyhän Markuksen torilta, jolla tulva-aallot lyövät korkealle.

Mutta ei kaikki suinkaan ole synkeää. Lelukaupassa on edelleen ihanaa. Uudet hurmaavat soittorasiat ja lumisadepallot ovat saapuneet. Ja tilasin viimein itselleni Kaarina Davisin ”Irti oravanpyörästä”-kirjan ja Kaarina vastasi oikein nätisti sähköpostiini. Se on oikeasti todella hyvä kirja, olen lainannut sen jo aiemmin kahdesti kirjastosta ja nyt aion pakkoluetuttaa sen kaikilla ystävilläni.  Tein hyviä kirjalöytöjä kalliolaiselta kirpputorilta (mm. Spinoza-kirjan, kaksi Muumikirjaa ruotsiksi (Muminpappans memoarerin ja Farlig midsommarin) ja Alexander McCall Smithin ”Tears of the Giraffen” (joka kuulemma myös kirjoitti siellä Edinburghin kuulussa Elephant Caféssa, jossa J.K. Rowlingkin oli kirjoittanut, vaikkakin harvemmin kuin kahvila mielellään antaa ymmärtää) à 20 senttiä. Ja posliinilautasen, jossa se klassinen tsekkiläinen myyrähahmo kastelee haalareissaan mansikkamaata. Siitä on kiva syödä välipalaa. Ja sain sen verran irti itsestäni, että tein ison kattilallisen muusia miehen riemuksi, vaikka inhoan perunoiden kuorimista. Ja tänään alkaa viimein se kauan odottamani vapaaehtoiskoulutus. Kerron siitä myöhemmin. Tai sitten en. Mutta lähitulevaisuudessa aion kyllä pitää päivän, jolloin sanon kaikkeen "kyllä". Ihan vain vaihteen vuoksi.

Bruce Springsteen: Janey don't you lose heart: http://www.youtube.com/watch?v=6YLfBiBOwBE

Pakkomielle bourguignon

Televisiosta tuli taas elokuva ”Julie ja Julia” ja tietysti katsoin, vaikka osaan sen jo eessun taassun ulkoa. Meryl Streep on niin ihana huudahdellessaan Julia Childina että ”what can I doooooo?” ja pilkkoessaan kilpailunhaluisesti sipulia pariisilaisessa kokkikoulussa. Ja ne ruuat! Kala, joka ui voissa ja suklaakakut ja bruschetat ja ennen kaikkea boeuf bourguignon, burgundinpata, joka ui punaviinissä ja muhii uunissa vaikka kuinka kauan ja on aivan ihanaa. Meryl Streep kertoi muistaakseni jossain haastattelussa lihoneensa seitsemän kiloa filmausten aikana.

Olen tehnyt burgundinpataa kerran. Sekin oli aika pian sen jälkeen kun olin nähnyt elokuvan. Siitä on nyt kaksi vuotta. Tai kolme. Oli joulukuu, siitä olen varma, ja minulle oli tulossa kylään kaksi ystävätärtä joita en ollut nähnyt pitkään aikaan. Oli niin paljon kaikkea hässäkkää etten oikein muista millaista siitä tuli. Sen muistan, että olin hätää kärsimässä yrittäessäni paistaa herkkusieniä oikeaoppisesti Julian oppien mukaan  (se kohta tuli elokuvasta, itse reseptissä sienet käsketään vain ”käsitellä”) ja varsinkin ruskistaessani lihoja ”lähes savuavaksi” kuumennetussa rasvassa. Muistan, että keittiön valtasi kauhea käry ja että ruokaa tuli paljon. Mutta en muista tarkasti miltä se maistui. Nyt haluan tehdä saman uudestaan.

 

Meillä on hyllyssä miehen edesmenneen äidin peruina Julia Childin ”Ranskalaisen keittiön salaisuudet”. Mieskin näki sen padan televisiosta ja hänkin haluaa. Mutta resepti on iso ja vie aikaa. Haluamme valmistaa burgundinpataa johonkin erityistilanteeseen. Mahdollisimman  pian. Mutta minä olen edelleen paastolla. Paaston jälkeen ensimmäinen ateria ei mitenkään voi olla burgundinpata. Eikä toinen eikä kolmaskaan. Eikä neljäs.  Ehdotan miehelle, että juhlisimme tänä vuonna amerikkalaisittain kiitospäivää ja kutsuisimme ystäviä kylään. Mutta ystäväpiiriimme kuuluu kasvissyöjiä, jotka tuskin olisivat kiitollisia saadessaan eteensä kukkurallisen lautasellisen höyryävää häränlihaa (no, nautaa, mutta kuitenkin).

 

Entä jos tekisimme sitä itsenäisyyspäiväksi ja söisimme sitä kaksistaan samalla kun katselisimme linnan juhlia (me olemme aika kovia syömään, kyllä se onnistuisi ja lopun voisi pakastaa)? Tai ihan vain jonain tavallisena sunnuntaina (josta tulisikin aivan erityinen sunnuntai siksi, että tarjolla olisi burgundinpataa)?  Ajankohta on edelleen auki, mutta kirjoitin varmuuden vuoksi reseptin ainesosat paperilapulle jonka sujautin lompakkooni ihan vain siltä varalta, että insipiraatio iskee aivan vastustamattomana jonain tavallisena tiistaina

 

 Julia leikkaa sipulia: http://www.youtube.com/watch?v=RiDktbskePg&feature=related

Basta lavorare

Näin pyhäinpäivänä käy mainiosti laatuun hissutella kotosalla veluurihousuissaan ja villasukissaan ja polttaa tuhlailevaisesti seitsemää kynttilää kerrallaan. Mies nukkuu. Minä olen katsellut huolestuneena uutisista, miten Venetsiassa tulvii ja koneelta vanhoja valokuvia monen vuoden takaiselta avioeron jälkeiseltä  reissultani Venetsiaan. Olin siellä Tapaninpäivästä loppiaiseen ja osallistuin Istituto di Venezian kielikurssille, kuljeskelin ympäriinsä ja PALELIN, sillä kostea ilma oli todella hyytävää ja kävi armottomasti luihin ja ytimiin.

Kohtasin Istitutossa monia mielenkiintoisia ihmisiä, mm. surusilmäisen tanskalaisen kemianopettajan, jonka mies, joka oli kuulemma ollut myös hänen paras ystävänsä, oli hiljattain kuollut, los angelesilaisen neuroottisen naisen, jonka miesystävä oli jättänyt, mutta oli sentään antanut lohdutukseksi kausikortin oopperaan (hyvälle paikalle),  berliiniläisen asianajajan, joka oli erikoistunut liikennerikoksiin ja joka joutui alvariinsa hoitamaan holtittoman veljensä sotkuja, melbournelaisen perheen, joka oli ensimmäisellä yhteisellä lomallaan Euroopassa, sillä yleensä he olivat niin kiinni perhehotellissaan, kaksi madridilaista kirjastovirkailijaa jotka kulkivat kaikkialle yhdessä ja olivat niin tiivis pari, etten koko aikana oppinut erottamaan heitä toisistaan. Rialton kalatorilla ravintoloitsijan, jolla oli aikoinaan ollut palveluksessaan rovaniemeläinen kokki. Hauskan hollantilaisen tytön, joka oli potkaissut kelvottoman poikaystävänsä pellolle ja ostanut maaseudulta ison talon, jonne ”kaikki olivat aina tervetulleita vaikka kuinka pitkäksi aikaa” (paitsi ilmeisesti se entinen poikaystävä).  Hauskoja ihmisiä, erikoisia ihmisiä, sympaattisia ihmisiä, pinnisteleviä ihmisiä. Paikallisia, jotka antautuivat muitta mutkitta valokuvattaviksi. Ihmiset huomaa aivan eri tavalla, kun on liikkeellä yksinään. Välituntisin meille tarjoiltiin italialaisia joululeivonnaisia pan d'oroa ja panettonea ja palanpainikkeeksi iloisesti pirskahtelevaa proseccoa.

  

 

Harmittaa vähän, etten ollut sen kiinnostuneempi tutustumaan paremmin kehenkään. Nautin yksinolosta ja karkasin yhtä mittaa omille teilleni.  Mutta silloin tarvitsin juuri sitä ja muutenkin yksin matkustaminen on hienoa; ei tarvitse tehdä lainkaan kompromisseja vaan voi tehdä ja syödä ja juoda mitä haluaa ja mennä minne tykkää. Parhaiten mieleeni on kuitenkin jäänyt harmaahapsinen vanha setä, Guerrino Lavato , jonka Mondonovo- nimisessä naamiopajassa kävimme kielikurssiryhmän kanssa tutustumassa.  

Hän on koristellut La Fenicea (useampaankin otteeseen, sillä nimensä mukaisesti teatterirukka tuntuu palavan tuon tuostakin) ja Venetsian kasinoa ja tehnyt varmaan kymmeniätuhansia naamoita (mm. ne, joita käytettiin elokuvassa ”Eyes Wide Shut”) ja siinä hän istui rauhallisena hosumatta ja keskittyi hommiinsa kun me kiihdyksissämme pyörimme ympyrää ja päivittelimme, että oi miten hänen täytyykään olla TAITEELLINEN, johon hän vain hymähti huvittuneena ja sanoi, että äääää, basta lavorare, eli riittää kun tekee töitä, siinä sitä sitten pikkuhiljaa kehittyy.

 

Ostin häneltä naamion ja se on yksi niitä harvoja tavaroita, joita olen kuljettanut mukanani Turusta asti. Ihana asenne. Ihana setä. Ihana Venetsia. Ja ihanaa, että kateissa ollut muistitikku kuvineen  päivineen löytyi (oli kiilautuneena poikittain käsilaukun kännykkätaskun pohjalle). Ja ihanaa, että on Donna Leoneja odottamassa, jotta voin lukea niitä Venetsian kartta matolle levitettynä ja seurata aina missä komisario Brunetti ärhäköine vaimoineen milloinkin liikkuu.

Ja ihana rauhallinen olotila minullakin, kerrankin. Olen kiitollinen siitä, että minulla on aikaa olla ja lukea ja että minua lahjotaan ilmaisilla elokuva- ja teatterilipuilla. Paastoan neljättä päivää, eikä siitäkään ole tarvetta tehdä edelliskertojen kaltaista kauheaa numeroa. Juuri nyt kaikki tuntuu helpolta ja oikealta. Tosin Venetsiakuume alkaa taas uhkaavasti nostaa päätään...Mistä tuli mieleen, että  ylivoimaisesti kaikkien aikojen paras ja kiintoisin Venetsia-aiheinen kirja on kyllä John Berendtin "Pudonneiden enkelten kaupunki". Se on paitsi hauska ja juoruilevainen, myös informatiivinen ja tuo esiin Venetsian sisäänlämpiävyyden ja erikoislaatuisuuden niin hienosti, että on kyllä kamala vääryys, ettei sitä ole omassa kirjahyllyssäni edelleenkään, vaikka olen koittanut sitä kovasti etsiä.

Ps. Googletin Mondonovon. Kotisivuilta löytyi kuvia liikkeen sulkemisesta, siitä miten kylttejä irrotettiin, naamioita pakattiin ja kuljetettiin veneellä pitkin kanaalia ties minne (Guillermon kotiin?). Kauppa toimii nykyään museona.

Pps.Ei sen Berendtin kirjan hankkiminen ollutkaan niin vaikeaa, kunhan suostui ottamaan englanninkielisenä. Amazoniin ja klik klik klik. Tulossa on!

 

 

 

 

Petula Clark: Icouldn't live without your love: http://www.youtube.com/watch?v=rDMI1enOpxQ&feature=related

Piiskaa Pegasokselle

Noilla hakusanoilla joku oli löytänyt blogini. Toivottavasti ei ollut kovin pettynyt. Mutta kyllä tässä kieltämättä piiskaa vähän tarvitaankin. Varsinkin juoksurintamalla. Nyt kun jaksan juosta sen verran, että pahin jännitys sen suhteen, että voi tuupertua hetkenä minä hyvänsä kuolleena maahan on hellittänyt, joudun näköjään keksimään itselleni uusia jippoja pitääkseni mielenkiintoani yllä. Eilen illalla juoksin taas rannassa. Oli niin pimeää, että jos en olisi tiennyt että meri on tuossa ihan lähellä, ei sitä mistään olisi arvannut. Ja ihmettelin vähän että miksei kylkeen pistä yhtään eikä ole mitään muutakaan akuuttia hätää (= syytä lopettaa juokseminen) ja sitten tajusin, että HERRANJESTAS MITEN TYLSÄÄ TÄMÄ ON PITEMMÄN PÄÄLLE. Ja edelleen on TODELLAKIN pitkä matka siihen, että suoriutuisin mistään kympistä.  Olen vähän pettynyt itseeni, mutta toisaalta rehellisesti sanottuna ja itseni tuntien tämä oli kyllä ihan odotettavissa. En aio silti lopettaa juoksemista, vaan viettelen itseni lenkille uudella juoksumusalla, jota kävin äsken haalimassa kierrätyskeskuksesta pilkkahinnalla. Löysin kokoelman, jossa on oikein hyvää matskua juoksulistalle. Sieltä löytyy mm. ZZ Topin Sharp Dressed Man, Billy Idolin White Wedding, Status Quon Rockin’ All Over the World ja Guns n’Rosesin Paradise City. Niillä mennään taas. Ja sitten ostin vielä nostalgiasyistä Spagnan (mahdatteko sellaista muistaakaan?) levyn.  

Pimeys lisääntyy päivä päivältä ja siksi kannattaakin hakea iloa ja valoa sieltä mistä sitä saa. Eli lelukaupasta



 ja joskus ulkoakin

 

ja joskus joku yllättävä asia tulee vastaan ja onkin niin ihana, että tulee oikein tippa linssiin.  Tähän kulmille on avattu pieni puoti, jossa myydään kauniita kortteja ja muuta pientä. Ostin yhden kortin, koska se puhutteli minua (pieni koira matkustaa lentävän Pegasoksen selässä) ja kun käänsin sen ympäri, näin kortin nimen: ”Lennä korkealle ystäväni.” Aivan ihana!

 

Terhi Mickelsson "Lennä korkealle ystäväni".

Pimeyden lisäksi myös paikallistuntemukseni lisääntyy lelukauppapestini myötä suurin harppauksin. Eilen pääsin asioimaan paikallisessa rautakaupassa ja olin toki tiennyt, että se on siinä, mutta en ollut tiennyt että se on alakertoineen päivineen aivan VALTAVA. Ja kun työnsimme nokkakärryillä ostamaamme rautahyllyä kohti lelukauppaa, bongasin Fredrikintorilta miehen joka ulkoilutti kahta pienenpientä chihuahuaa. Osoitin koiria ja sanoin Annalle, että katso, torin pulutkin ovat isompia kuin nuo koirat, jolloin hän tunnisti miehen heti, sanoi tämän asuvan vastapäisessä talossa ja että heillä on kuusi lasta! Lisäksi hän tiesi kertoa, että perinteikkään second hand shopin ikkunassa oleva Chanel-laukku maksaa 1700 euroa! Tuollaiset pienet tiedonrippuset ovat juuri sitä, minkä avulla kaamoksesta selviää!

Status Quo: Rockin' all over the world: http://www.youtube.com/watch?v=-8OSiApeI_8