Kaikissa itsensäkehittämisoppaissa painotetaan aina, että pitää uskoa haaveisiinsa ja uskaltaa tavoitella niitä. Pitää luottaa, että elämä kantaa, sillä epäluottamus on epäkohteliasta Luojaa kohtaan. Ajattelen, että elämä kantaa, ehkä, ja jos ei kanna niin mitä sitten. Mitä sitten?!!!! Ensi paniikin jälkeen ajatus alkaa kiinnostaa. Voin kirjoittaa kirjan siitä miltä tuntuu kun elämä ei vastoin odotuksia kannakaan, tai kun joku sanoo että kaikki järjestyy kyllä, eikä mikään sitten järjestykään. Huvittaisiko teitä lukea semmoinen kirja? Toisaalta, voisin olla vaikka vankilassa kerta kaikkiaan kaiken tyrineenä ja sittenkin joutuisin elämään elämäni loppuun asti jollain konstilla. Ajattelen, että juuri nyt minulla on koti (sekainen), vaatteita (nuhjuisia), ruokaa jääkaapissa (muovipussillinen putsaamattomia sieniä , purkki rahkaa ja pari nakkia) ja rahaa tilillä (muutama kymppi). Ajattelen, että olen terve (ainakin päällisin puolin). Ajattelen, että me kaikki joudumme tai saamme elää elämämme loppuun asti, tuli mitä tuli (viileä, objektiivinen totuus). Ajattelen, että on sietämätöntä kun ei ole mitään varmuutta töiden jatkumisesta eikä tuloista eikä yhtään puskurirahaa tilillä eikä mitään varmuutta siitä, että kaikki päättyy onnellisesti (kiihkeä, subjektiivinen totuus).
Miksen voi olla kuin se mies, joka keksi Botoxin ja piehtaroi nyt rikkauksissa vailla huolen häivää ja jakelee työntekijöilleen lahjaksi autoja, joiden pölykapseleissa on ”B” muistuttamassa heitä siitä mikä järjettömyys tämänkin ylellisyyskapineen on rahoittanut? Tai se nainen, joka oli naimisissa rikkaan hienostolääkärin kanssa Kaliforniassa, kunnes mies löysi 19-vuotiaan tyttösen ja halusi tehdä tästä uuden rouvansa ja vanha rouva sai luvan lähteä ja olikin yhtäkkiä rutiköyhä ja koditon, mutta opiskeli sitten kosmetologiksi eikä siinä vielä mitään, mutta sitten häntä pyydettiin kehittämään naamiointiväri armeijan käyttöön, koska sotilaat saivat näppylöitä entisestä ja hän ajatteli, että miksikäs ei, sotiahan maailmassa riittää, ja kehitti, ja elelee nyt jumalattoman rikkaana Amerikassa ja sanoo televisiossa, että entinen hienostolääkärimies uusine teinirouvineen saa hänen puolestaan haistaa paskan. Keksisinpä jotakin pientä joka osoittautuisikin suureksi ja tekisi minusta miljonäärin yhdessä yössä. Mutta en keksi mitään ja vaikka keksisinkin ruiskuttaa myrkkyä ihmisten naamaan, en tohtisi kumminkaan tehdä sitä, enkä ainakaan ottaa siitä rahaa.
Pelkään, että aika on ajanut minusta ohi. Nyt jo! Monet televisio-ohjelmatkin Hercule Poirotia ja Eduskunnan kyselytuntia lukuun ottamatta tuntuvat aivan kaheleilta. Luen joulupukilta saamani Barack Obaman ”Rohkeus toivoa”-kirjan . Hän kirjoittaa hyvin, mutta missä ihmeen välissä?! Minulla aika vain menee ja liruu ja valuu ja noruu, mutta Barack on jäntevä ja tehokas ja tarttuu hetkiin ja ilahduttaa minua sellaisilla huomioilla kuin että hänen mielestään ohjelmaa, jossa joukko ihmisiä vailla mitään näkyvää tulonlähdettä ryypiskelee ja makoilee porealtaassa vieraiden ihmisten kanssa ei välttämättä kannattaisi markkinoida nuorisolle ”tositeeveenä” ja se lausahdus sopii meille tänne ihan yhtä hyvin. Yhdysvalloissa se kuitenkin nosti kauhean metakan ja Obamaa syytettiin pyrkimyksistä rajoittaa sananvapautta ja haukuttiin, että kauhea niuho vaikka on muka olevinaan demokraatti.
Virkistykseksi ja vanhojen aikojen muistoksi aloitettu tanssiharrastuskaan ei ota tulta. Asetun samba-reggae tunnilla takariviin ja toikkaroin siellä omiin ajatuksiini uppoutuneena energisen musiikin tahtiin. Opettajatar kannustaa meitä vääntelehtimään yhä julkeammin ja iskemään lantiolla puolelta toiselle ja eteen ja taakse ja tekemään sillä ympyrää ja kahdeksikkoa ja nytkyttelemään rintakehäämme ja tepastelemaan pylly pitkällä edes takaisin. Semmoinen kuuluu sambaan. Hän kehuu miten loistavasti liikkeet vahvistavat lantionpohjalihaksia. Sehän on fantastista, kukapa niitä ei haluaisi vahvistaa! Sitten hän tekee virheen. Hän yrittää saada meidät ylittämään itsemme sillä verukkeella, että hän on muka nuori, komea, hyvin pukeutunut mies jolle me voimme keikistellä. Me pälyilemme epäluuloisina ja hermostuneina toisiamme . Opettajatar huutaa vielä epätoivoissaan, että paitsi nuori ja komea, hän on vielä rikaskin, aivan tajuttoman rikas! Mutta tyttö rukka ei tajua, että eihän tuollainen pure alkuunkaan tietyn iän ohittaneisiin naisiin. Tunnemme itsemme vain noloiksi ja kiusaantuneiksi. Mutta annas olla, jos hän olisikin huutanut että kuvitelkaa itsenne vanhainkodin loputtomille käytäville ja päivähuoneisiin. Muut asukkaat kolistelevat rollaattoreineen paksu, hiostava vaippa housuissa, mutta teillä on sambatuntien ansiosta rautainen pidätyskyky. Tekolonkat, ehkä, mutta aivastaessa ei pissa lirahda, ettekä tarvitse vaippaa, sen voin taata jos vain nyt jaksatte panna kaiken peliin! Olisimme taatusti riehaantuneet aivan estottomiin suorituksiin, mutta ei nuori suloinen tyttö osaa mitenkään asettua vielä keski-ikäisen rouvan asemaan. Hemmottelen itseäni lopettamalla tanssiharrastuksen.
Iltapäivälehdessä puhutaan uudesta ilmiöstä, ”paahtuneen jalan syndroomasta”. Se syntyy kun pidetään kannettavaa tietokonetta sylissä liian kauan. Jalkaan voi paahtumisen seurauksena syntyä värimuutoksia ja pahimmillaan ihosyöpä. Toinen uutinen tietää kertoa, että Marks & Spencer on lanseeraamassa ”etumusta muotoilevat alushousut” miehille. Voi hyvä sylvi sentään. Opettaja-lehdessä on juttu oululaisesta opettajasta, joka piirtää myös sarjakuvia, niin roiseja, että ensimmäiseen julkaistuun kirjaansa hän kirjoitti omistuskirjoitukseksi mummolleen vain että ”anteeksi” ja sitten hän jatkoi samaan tyyliin. Nyt hänellä on työn alla masentuneille perheenisille suunnattu kampanja, jonka nimi on ”Tapa vain itsesi”. Huomaan nauravani ääneen. Heti tulee mieleen se Woody Allenin "Whatever Works"-elokuva jonka päähenkilö, kärttyisä mies, pelkää aina että varkaat iskevät hänen kotiinsa kunnes kerran hänen anoppinsa tiuskaisee hänelle että mitä varastettavaa täällä muka on, sinun eturauhaslääkkeesi? Hmmm. Ehkä tämä tästä sittenkin vielä hyvinkin suttaantuu. Teen muutaman auringontervehdyksen olohuoneen karvalankamatolla ja lähden ulos. Ja sitten tapahtuu Ihme: Löydän Mikonkadulta viiden euron setelin! Olen niin innoissani vitosesta, että soitan heti paikalla miehelle. Sitten hätkähdän vähän, kun tajuan etten ole ollut mistään pitkään aikaan niin otettu kuin tuosta kadulta löytämästäni setelistä ja tulen vähän surulliseksi koska se tuntuu niin säälittävältä, mutta sitten tulen iloiseksi taas ja kotona esittelen viitostani miehelle edestä ja takaa.
Mary Chapin Carpenter: I feel lucky:
Mary Chapin Carpenter: I feel lucky:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti