Pälsiturkki ja sikapossu

Mukavaa karkauspäivää! Tämän ansiosta ehdin vielä päivittää blogiani helmikuun aikana. Olen ollut flunssassa (onhan toki selvää, ettei niin hyvin alkanut salitreeni voinut jäädä rankaisutta), Tampereella, töissä ja kirjapiirimme on kokoontunut (ei tässä järjestyksessä). Lisäksi olen lukenut kirjoja, joissa on näköjään teemana omien vanhempien ikääntyminen. Ensin Hanna Jensenin "940 päivää isäni muistina", joka oli niin mainio että halusin heti kierrättää sitä ympäriinsä ja sama teema näköjään toistuu eilen Akateemisesta ostamassani Erica Jongin uutuusromaanissa "Fear of Dying". 

Kirjapiirissä Torkkelinmäellä syötiin hyvin ja käsiteltiin Fay Weldonin "Maalle unelmien taloon"-romaania. Ei siitä kukaan niin tainnut perustaa paitsi tietysti minä itse, joka rakastan Fayn huikeaa kerrontaa, mutta kirjapiiri on aina ihana teoksesta riippumatta. Sain viimein annettua jokaiselle valokuva-albumin, jossa on ottamani kuva jokaisesta piirin jäsenestä. Ei projektiin mennytkään kuin kolmisen vuotta... Miehen sisko kaivoi kassistaan pienen ruskean paperipussin ja antoi sen minulle. Siellä oli miehen ja hänen isoäidin, Hilma-mummun, vanha kaulaan ripustettava kello! Hänen oli kuulemma pitänyt antaa se minulle jo ennen joulua "Ei meillä kenenkään muun nimi ala H:lla...", mutta hän oli  silloin unohtanut.

Hilma-mummun tissikello! Mies tunnisti heti.

Lähtiessä eräs piiriläinen huudahti miehen siskolle, että älä ota minun takkiani johon miehen sisko äimistyneenä, että tämä on kyllä hänen omansa, hänen hanskansa ainakin ovat taskussa ja toinen sanoi, että ei voi olla, sillä hän osti takin juuri muutama päivä sitten Oulun Stockmannilta, johon miehen sisko, että niin hänkin! Sitten toinen kaivoi naulakosta oman, identtisen takkinsa ja loputtoman päivittelyn ja jäähyväisten jälkeen pääsimme viimein kadulle ja siitä ratikkapysäkille. Ratikassa miehen sisko kertoi miten lapsenlapsi oli ollut pahoilla mielin penkkaripäivänä, kun koulua oli niin myöhään, ettei hän päässyt osalliseksi abien viskelemistä karamelleista. Miehen sisko oli luvannut, että mummi hoitaa ja mennyt entisen koulunsa lähistölle kytikseen. Hänen entiset oppilaansa olivat bonganneet hänet ja suorastaan hukuttaneet hänet karkkisateeseen. "Siinä mulle tuli ihan pala kurkkuun ja kun mä keräsin niitä karkkeja maasta, mulle tuli semmoinen olo, että onko mulla tässä maailmassa enää mitään muuta virkaa kuin konttailla pitkin asvalttia..."

Samikset.

Tampereella podin flunssaa ja kuuntelin isän ja äidin tuttujen toimien tuttuja ääniä. Isä ratkoi olohuoneen pöydän ääressä ristisanaa.

- Vaarallinen eläin?

- Susi?

- Viisi kirjainta.

- Rotta?

- Mikä vaarallinen rotta muka on?

- No onhan se...sotkee ja kaikkea...

Pikkusisko toi Lennin näytille, se oli pennun ensimmäinen kyläreissu ja siitä tietysti hössötettiin sen mukaisesti.

- Onko meillä mitään leluja sille?

- Onhan teillä se pehmosika.

- Sikapossu! Missähän se on...missä ihmeessä meidän sikapossumme on?! (Vaatehuoneessa pajukorissa).

Lenni tuli eikä vierastanut yhtään. Jahtasin sitä kameran kanssa, mutta siitä oli täysin mahdotonta saada kuvaa, ennen kuin pikkusisko otti sen kiinni ja piti sitä aloillaan ja kun se lopulta tuupertui uupumuksesta keittiön lattialle. Kysyin onko Lenni koskaan oksentanut. Kuulemma kerran, heti uuteen kotiin päästyään se oli oksentanut matolle kännykän korvakuulokkeen puolikkaan, jonka se oli nauttinut viimeiseksi ateriakseen synnyinkodissaan. Se leikki innokkaasti sikapossulla, jolle isä oli pukenut vielä kaapista löytämänsä kissanvaljaat.

Lepäilin flunssaisena koko illan ja luin lehtiä (ET- ei petä koskaan!), mutta seuraavana aamuna menimme porukalla ruokakauppaan ja poikkesimme viereisellä kirpputorilla, josta löysin hienon tekoturkin vitosella. 

- Pälsiturkki! Katos, katos...meinaatko ottaa?

Minulle jotenkin valkeni, että kodinperintönä olen saanut paitsi rakkauden kieleen ja hassuihin sanoihin, myös kutakuinkin täydellisen kyvyttömyyden suhtautua mihinkään kuolemanvakavasti. Perintö se on sekin.

- Vieläkö sää käyt siellä Terhokodissa?

- Mmm-hmmm.

- Eikä ketään niistä saada pelastettua?

- No ei.

- Ja ne omaiset tanssahtelee siinä ympärillä?

- No, en mä vielä ole nähnyt kenenkään tanssahtelevan ...Ei sitä kyllä mitenkään erityisesti kiellettykään ole...ehkä niitä ei vain ole huvittanut...

(Tässä vaiheessa mielikuva saattohoidettavan potilaan vuoteen ympärillä joraavista omaisista on jo tehnyt tehtävänsä äidin päässä. Hän hihittää kaksinkerroin nojatuolissa).

- Älkää naurattako! Tulee pissat housuun...

ET-lehti ei petä: "103-vuotias tamperelainen Hellä Karinki ilmoitaa nauttivansa viinistä ja villeistä miehistä. Jälkikasvu on yrittänyt saada häntä palvelutaloon, mihin Hellä on todennut: "Haistakaa paska."

Kävimme pikkusiskon kanssa kahvilla Kyttälänkadulla. Olin edelleen niin tukkoinen, että kun yritin sanoa "juoksutossut", pikkusisko kuuli "tuoksutossut" ja tarjoilija yhtyi kuoroon "Mäkin kuulin "tuoksutossut" ja ehdin jo miettiä mitkä ne sellaiset ovat ja mistä niitä saa!" Ennen Helsinkiin palaamistani kävin tapaamassa isoasiskoa, joka ei ollut harmikseen  saanut avattua edelliseen blogipäivitykseeni liittämääni "Disco Inferno"-linkkiä. Soitin kipaleen hänelle puhelimestani ja hän leuhki olleensa melkoisen hyvä tanssija "diskoravintola"-aikoinaan. Kysyin haluaako hän " pälsiturkin", lähinnä testatakseni naurattaisiko sana häntäkin, mutta hän kieltäytyi. Pälsiturkki ei ollut kuulemma hänen tyyliään.

Don Henley: The End of the Innocence: https://www.youtube.com/watch?v=dZq_XVmJ_as

Pinkki taivas, who cares!

Isosisko soittaa. Hän kehuu viimeisintä blogipäivitystäni, mutta ihmettelee miksen ole vieläkään maininnut sitä, että jos hän joskus harvoin herääkin tavanomaisesta poiketen kello neljän jälkeen, hän pyrkii kompensoimaan sen nousemalla heti seuraavana aamuna jo puoli neljältä ja toisekseen hän haluaa saattaa julkisuuteen, että on ollut täysraitis jo vuodesta 1989, vaikka sitä ennen saattoi käydä "diskoravintolassa" kaksikin kertaa viikossa.

- Ei mulla ole mitään aasinsiltaa eikä halua tuommoisista kertoa. Perusta oma blogi, jos palstatilaa haluat!

- Mä en pysty kirjoittamaan tietokoneella, kuten hyvin tiedät!

- No pyydät jotakuta muuta...sitä Joppea, joka aina roudaa sulle kokista.

- Jampea? Hmmmm.... mä en ole varma pystyykö sekään...Voithan sä nuo jotenkin ohimennen mainita...ja on mulla muitakin ideoita...

- Katotaan. Mun pitää mennä nyt, moi!

Putiikinpitäjä avaa liikettään Gamla Stanissa

Mies vilkaisee nojatuolista. 

-Mitäs tuo nyt oli olevinaan?

- Sisko haluaa palstatilaa. Käskin perustaa oman blogin.

- Sä et ole sitä munkaan jumala-aforismia vielä laittanut.

- Ei se ole aforismi, aforismissa pitäisi olla jokin viisas ajatus.

- No jumalavitsiä sitten!

- Ei se ole vitsikään, vitsin pitäisi olla hauska.

- Laittaisit  silti...

- EN! 

On se nyt kumma! Enkö muka saa enää päättää edes oman blogini sisällöstä?! En minä muutenkaan tänne kaikkea laita. En edes sitä, kun mies tiivisti minulle Educassa puhuneiden Olli Luukkaisen ja Kari Mäkisen luennot samalla kun odotti, että saan lelukaupan siivotuksi (Luukkainen imuroinnin aikana, Mäkinen luuttuamisen, oikeasti hauska ja informatiivinen yhteenveto molemmista, mutta nyt siitäkin on jo niin kauan aikaa, että jääköön).

Muitakin tuntuu ottavan pattiin. Taivas oli eilen auringonlaskun aikaan aivan satumaisen kaunis. Värit vaihtelivat vaaleanpunaisesta liekehtivään oranssiin ja keltaiseen. Sitä ei voinut olla huomaamatta. Minäkin jätin työpisteeni lelukaupassa ja menin kamerani kanssa kadulle kuvaamaan vaaleanpunaista valoa, joka teki kaiken niin kauniiksi. Varsinaista auringonlaskua en nähnyt paitsi myöhemmin iltapäivälehtien nettisivujen kuvista. Moni oli näköjään yrittänyt ikuistaa hetken. Eräältä keskustelupalstalaiselta oli palanut tästä johtuen käämi ja hän oli aloittanut närkästyneenä keskustelun otsikolla: "V**tu joo, taivas oli tänään vaaleanpunainen mutta pitääkö JOKAISEN siitä v**tu laittaa kuva faceen???"  Varsinaisessa viestikentässä hän pahoitteli, että kaiken lisäksi häneltä tuntuu olevan lähtemässä järkikin. Joku oikaisi, ettei taivas itse asiassa ollut vaaleanpunainen, vaan oranssin liekehtivä. Joku toinen (nimimerkki "viiltelin tänään itseäni N37") tuli lohduttamaan, että kyllä me ymmärretään ja joku taas tiedusteli varovasti, että kuka sitten saisi sen kuvan laittaa, johon aloittaja vastasi napakasti: "No jos näkee että koko perkeleen seinä on jo vaaleanpunainen niin vieläkö niitä kuvia pitää sinne tunkea. Eli siis muutama ensimmäinen saa laittaa. Auringolaskun jälkeen ei enää saa laittaa ollenkaan, koska tilanne on jo ohi." Hihihihi...rakastan keskustelupalstoja. Edelleenkään en ole kertaakaan osallistunut yhteenkään debattiin itse, kunhan kähvellän jutun juurta illanistujaisiin ja tänne blogiini.

Kävimme Tukholmassa ystäväpariskunnan kanssa ystävänpäivän kunniaksi. Fotografiskassa ja kävelyllä kaupungilla ja pubissa Södermalmilla. Voi noita ruotsalaisia! Nytkin olivat laittaneet kuninkaanlinnaa vierustavat portaat hiihtoladuksi!

Eikä missään ole niin hienoja vessoja kuin Fotografiskassa. Jokaiselle oma valkoinen froteepyyhekin käsien kuivaukseen.

Reissun tuloksena myös ystäväpariskunta aikoo hankkia kuntosalikortin 24/7-salille. Me tietysti painostimme raivokkaasti, mutta silti jaksaa hämmästyttää tuo ihmisten tottelevaisuus. Mietin edelleen, josko pitäisi perustaa joku lahko?

The Trammps: Disco Inferno: https://www.youtube.com/watch?v=IQbZ9gjRCTw

A niin kuin apina



Yksityiskohta Djecon lelukatalogista

Eilen alkoi apinan vuosi. Minä olen apina, joten odotin tietysti suuria, mutta melkein kaikki kiinalaiset horoskoopit varoittivatkin apinan olevan haavoittuvainen tänä vuonna, paitsi astro.fi, jonka ylläpitäjä ja horoskooppien laatija on itsekin apina ja joka lupasi, että"Apinan bisnekset luistavat kuin rasvattu, ja kaikissa Apinoiden suunnitelmissa on tänä vuonna odotettavissa valtaisia edistysaskeleita, ja jokaiseen uuteen mahdollisuuteen kannattaa tarttua kaksin käsin ja vaikka hännällä vielä lisäksi". Mikäs siinä, ei minulla ole mitään "valtaisia edistysaskeleita" vastaan. Päätin uskoa vain tähän ennusteeseen.

Helmikuu on ollut tällaista tasaista tössyttelyä. Jellycatin uusia pehmoeläinkatalogeja olivat tällä erää innoittaneet vanhojen klassikkovinyylien kannet.

Olen lukenut, kuten aina, viimeisimpänä sen Petri Tammisen "Rikosromaanin" ja Anja Snellmanin "Ivana B.:n", tai se on vielä vähän kesken. Ja Hesareita. Jotain niistäkin aina oppii. Nytkin uuden taiteilijan, tai no "uuden ja uuden", kuollut jo ajat sitten, mutta minulle tuntematon nimi.

Gerda Wegener.

Lisäksi olen lukenut suosittua keskustelupalstaa, jossa hiljattain käytiin kiivasta keskustelua potilaiden tietojen kirjaamisesta johonkin kantarekisteriin. Joku oli kaatunut, satuttanut ranteensa, mennyt ensiapuun, saanut apua, mutta kun hän oli myöhemmin tututustunut omaan epikriisiinsä netissä, siellä oli lukenut hänen kohdallaan "obeesi keski-ikäinen nainen" ja hän oli ollut todella loukkaantunut, sillä hän ei omasta mielestään ole mitenkään huomattavan lihava ja hän epäilikin, että hänen muhkeat talvivaatteensa olivat harhauttaneet lääkärin luulemaan häntä lihavammaksi kuin hän olikaan ja nyt hän pyysi keskustelupalstalta apua, miten saisi tuon "obeesi"-sanan poistetuksi rekisteritiedoistaan. Palstalaiset ryhtyivät oitis toimeen. Joku oli sitä mieltä, että ainoa keino olisi soittaa lääkärin kotinumeroon ja vaatia oikaisua! Joku taasen vaati saada ensin "luvut tiskiin", sillä hänestä monella on niin vääristynyt kehonkuva, että nainen saattaa hyvinkin olla lääketieteellisesti tarkasteltuna obeesi. Toinen yhtyi tähän epäilyyn huomauttamalla, että yleinen faktahan on, että näin liukkailla nimenomaan "pullerot pyörivät pitkin pientareita" huomattavasti yleisemmin kuin hoikat, joilla on parempi kehonhallinta ja näin ollen lihavuuden mainitseminen hoitokertomuksessa oli täysin perusteltua. Tästä taas suivaantui joku, joka oli murtanut ranteensa, vaikka oli kuulemma "todella hoikka" mihin häntä pikaisesti näpäytettiin, että "yksi poikkeus vain vahvistaa säännön". Joku terveydenhoitoalan ammattilainen puolestaan tuli huomauttamaan, että lääkärit ovat kyllä aika ihastuneita tuohon "obeesi"-määritelmään ja hanakoita käyttämään sitä, erityisesti itse timmissä kunnossa olevat. Ja niin edelleen ja niin edelleen, sivukaupalla. Keskustelupalstat sanoittavat hienosti sitä hulluutta ja absurdiutta joille altistuu oikeassa elämässä päivittäin vaikkapa vain kävelemällä Rautatientorin poikki tai, vielä pahempaa, kulkemalla siellä aseman alla menevillä käytävillä. Voi sitä seisovien silmien, suoran huudon ja pissanhajun määrää! 

"Besame mucho" melodicalla ja saksofonilla soitettuna. Fani kannustaa..

Miestäkin tuntuu syövän tämä sateisen ankea helmikuu. Hän kiukustuu helposti ja sortuu kaikenlaisiin typeriin ylilyönteihin, kuten siihen, että yritti kieltää minulta puuron syönnin sillä verukkeella, että olin jättänyt puurokattilan "rumasti kuivumaan". Hänen kiukuttelustaan taas seuraa aivan ala-arvoisia dialogeja.

- Sä et kyllä enää tästä lähtien syö puuroa aamuisin!

- Ei ihmiseltä tuommoista asiaa voi kieltää!

- Semmoiselta voi, joka ei siivoa jälkiään! Miksi sä keität sitä enemmän kuin syöt?!

- Kyllä mun piti syödä kaikki, mutta se oli niin kuumaa  enkä mä ehtinyt odotella sen jäähtymistä, ja...

Helmikuinen ankeus. Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa...

Toinen asia, joka ilahduttaa minua ja ärsyttää häntä, on se, että olen ottanut tavakseni käynnistää aamuisin livewebkameran, joka näyttää liikennettä Venetsian Canal Grandella joko laguunille tai Rialton sillalle päin. Katselen miten äärimmilleen lastatut veneet tuovat ja vievät pyykkipusseja hotelleihin, hedelmiä kauppoihin, roskapusseja ties minne ja miten vaporetot pysähtyvät ja jatkavat taas matkaansa ja miten kömpelöt turistit kapuavat kapeisiin gondoleihin joita lierihattupäiset gondolieerit sitten alkavat lykkiä eteenpäin turistien pönöttäessä kyydissä tabletti/kamera/puhelin ojossa tallentamassa tätä hienoa kokemusta, joka olisi aika paljon hienompi, jos he vain malttaisivat pistää elektroniikkansa taskuun ja antautua kerrankin kokemaan jotakin ihan livenä. Monesti tuijotan tarkkaan kanaalin varrella olevien palazzojen ikkunoita toivoen, että kerrankin joku työntäisi ikkunaluukut levälleen ja tekisi jotain näyttävää. 

Syy miksi tämä ärsyttää miestä ei suinkaan ole se, että hän joutuisi itsekin katselemaan. Tämä on aivan yksityistä huviani, ja ajoitan sen aikaan jolloin olen yksin kotona.  Joskus istun Venetsiani edessä meditoimassa, joskus juon kahvia, joskus vilkaisen sitä etäämmältä pöydän äärestä kun nostan katseeni aamusivuistani. Usein muistelen edellistä käyntiäni kaupungissa kohta kymmenen vuotta sitten. Syy mikä miestä riepoo (kaduttaa ylipäätään, että jätin piuhat ja livekameran paikoilleen töihin lähtiessäni) on se, että hän tietää jo mihin tämä johtaa. Tai on ainakin tietävinään. No, okei, tietää.

- Älä vaan mene tilailemaan mitään lentoja mihinkään Venetsiaan...

- En mä ole aikonutkaan (ha ha...Norwegianilla 65 euroa siivu..!).

- Mä en tajua, miksi sä olet koko ajan noin levoton?! Ei meillä ole koko ajan varaa lennellä sinne tänne. Sä tienaat  todella  vähän, miten sä voit kuvitella että sä voit koko ajan...

- No vaikka siksi, että mä olen elänyt näin koko aikuisikäni! Eikä ole tämän kummemmin käynyt!

No, emme me koko aikaa kinastele. Kävimme Tieteiden talolla kuuntelemassa evoluutioekologian professorin, Hanna Kokon, luennon aiheesta "Tieto ei ole koskaan varmaa - miten siis toimia?". Meillä on myös uusi, yhteinen liikuntaharrastus: kuntosali! Miehellä on ollut kortti 24/7 -kuntosalille jo syksystä asti ja hän on painostanut minuakin hankkimaan oman. En ole ollut innoissani. Näky Albertinkadun tai Piritorin reunalla olevien salien ikkunoiden takana riuhtovista hikisistä ihmisistä ei ole vakuuttanut. Mutta muutama viikko sitten, silloin kun oli niitä lumia ja pakkasia, olimme sunnuntaikävelyllä ja yhtäkkiä bongasin Säästöpankinrannassa saman firman salin ja se näytti siistiltä, valoisalta, kutsuvalta ja mikä parasta, siellä ei ollut juuri ketään! Mieskin innostui. Sali olisi puolivälissä hänen työmatkansa varrella. Minulle hankittaisiin kortti! Mutta se ei käynytkään ihan tuosta noin vain. Salin jäsenyys on hyvin edullinen. Sen kääntöpuolena on, että henkilökuntaa on paikalla vain arkisin kahdestatoista iltaseitsemään. Piti odottaa. Viikolla menimme suoraan lelukauppavuoron päättymisen jälkeen Albertinkadun salille tekemään sopimusta. Pelkkä päiväkortti olisi ollut vielä halvempi, mutta mies kannusti ottamaan aina voimassa olevan kortin.

- Jos me ei joskus vaikka saada yöllä unta, niin voidaan tulla tänne treenaamaan!

Vedin lomakkeeseen vaadittavat tusinan verran allekirjoituksia "En halua salin tapaturmavakuutusta", "Olen ymmärtänyt etten nyt ottanut salin tapaturmavakuutusta, vaikka tarjottiin", "Minulla ei nyt sitten ole salin tapaturmavakuutusta"- tyyppisiin kohtiin ja lopulta tiskin takana palveleva ystävällinen nuori nainen otti minulta sormenjäljet, kuvasi naamani sentin päästä ja  ojensi minulle muovisen kortin jossa on kuva iloisista liikunnallisista ihmisistä ja takana paksulla tussilla kirjoitettuna nimeni. Hän opetti miten kortin ja sormenjäljen kanssa operoidaan, vilkaisi sitten selässä roikkuvaa Kånken-reppuani ja sanoi epäröiden:

- Nyt mua ihan pelottaa kysyä, mutta ethän sä aikonut heti jäädä treenaamaan...?

- En...miten niin?

- No HYVÄ...kun tuon kortin aktivoituminen kestää 24 tuntia.

Ilmeisesti hän näki ensivilkaisulla, että tuossa on taas tyyppi, joka lyö hanskat tiskiin heti ensimmäisestä vastoinkäymisestä ja pelkäsi että revin sopimukseni välittömästi. Mutta hän oli väärässä! Salilla on käyty jo neljästi! 

Eros Ramazzotti: Parla con me: https://www.youtube.com/watch?v=bThSI666jJY