Hirveä hirvi ja hurjat hurtat

Minä näin sen hirvirukan, joka jahdattiin Kaivariin ja ammuttiin sinne. Olin aamulenkillä, kun se hölkötteli vastaan Merisatamanrannassa. En ollut uskoa silmiäni ja  kun viimein tajusin, ettei se ole mikään tanskandoggi eikä mainos, epäusko vaihtui hämmästyneeksi riemuksi: hirvi, täällä näin, meidän vieressä! Kaupungissa, vaikka metsässä ei näe koskaan! Otin pari nopeaa puhelua ja selostin hengästyneenä näkemääni. En ollut ainoa, kaikki näyttivät seisahtuneen paikoilleen ihmettelemään hirveä. Sitten tulivat poliisit. Mustamaija, sitten toinen, sitten moottoripyöräpoliisi. Alkoi tapahtua. Pian hirvi juoksi henkensä edestä takaisin. Myöhemmin, kun se oli jo saanut kuulan kalloonsa Kaivopuistossa, luin lehdestä, että ”hysteerinen hirvi” piti turvallisuussyistä lopettaa. Minulle tuli tosi paha mieli, vaikka ymmärrän toki, ettei sen koikkelehtiminen kaupungissa ole suotavaa eikä turvallista. Näin nimittäin, miten sitä jahdattiin: moottoripyöräpoliisi kaasutteli pillit ulvoen sen kintereillä ja kaksi maijaa seurasi perässä kiilamaisessa muodostelmassa. Meno oli aivan toista kuin sen rauhallinen jolkottelu hetkeä aiemmin.  Kuka tahansa herkeäisi hysteeriseksi sellaisen ajojahdin kohteeksi joutuessaan. Sen katuun maalatun kompassin (ja jäätelökioskin) kohdalla kuului kova pamaus ja ehdin jo luulla, että  poliisi ajoi hirveä päin, ja käteni lennähti suulleni enkä saanut sitä siitä irti vaan tuijotin kuin kivettyneenä mitä tapahtui. Mutta auto olikin kai vain ajanut lujaa hidasteeseen (tai kopsahtanut parkissa olleeseen autoon) ja hirvi paennut puistoon. Moottoripyörä ja maijat seurasivat perässä ja sen pituinen se.

Mutta olen minäkin naiivi! Mitä minä oikein kuvittelin poliisisetien eksyneelle hirvelle tekevän? Että he ottaisivat eläimen kiinni, panisivat sille jonkun kivan kaulapannan, jossa olisi ehkä kulkunenkin, syöttäisivät sille heinien seassa rauhoittavia ja kuskaisivat maijalla Nuuksioon? Juu ei. 

Vaelluksella odotin jännityksellä millaisia koiria tulisi vastaan. Olin lukenut etukäteen niitä vaelluskirjoja ja melkein kaikissa mainittiin kulkukoirat, joiden kohtaamista moni tuntui hiivistävän  (paitsi se nainen, joka pelkäsi eniten sitä, että vastaan kävelisi LEHMÄ, huu!).

Kyllä me koiria näimme, kymmenittäin jos ei sadoittain, mutta ne olivat selvästi lemmikkejä ja minä olin vain innoissani ja lepertelin niille ja  ihmettelin että kyllä pitää pelätä koiria tosissaan, jos nämä jotakuta hirvittävät.

Mutta vuorilla aloin ymmärtää mistä kirjoissa puhuttiin. Siellä vastaan tuli ensimmäistä kertaa sellaisia sudennäköisiä, valtavia hurttia, hengitys huuruten, punainen kieli suusta roikkuen. Vapaina tietysti.

Koirat eivät yleensä korvaansa lotkauttaneet, kun menimme ohi, (paitsi jääsilmäinen Simba, joku pointterin ja suden sekoitus, joka yritti haukata miehen muovipussista pilkistävästä patongista palasen, mutta Simballa oli epäonnekseen isäntä mukana, ja hän pisti haukun ruotuun, siksi me sen nimenkin tiedämme), mutta ne herättivät pelonsekaista kunnioitusta pelkällä olemuksellaan, ja kun niillä monesti oli käpälissään valtava verinen luu, meni mielellään ohi vähin äänin jäämättä sen enempiä lepertelemään, vaikka mies kyllä joskus usuttikin, että ”saat kympin jos käyt nappaamassa tuon luun”.

Että mitä tästä koira-asiasta nyt sanoisi sellaiselle, jota koirat pelottavat mutta vaellus kiinnostaa? Oli siellä koiria, mutta eivät ne mitään tehneet, osa oli aivan hurmaavia, mutta kuten hirvicase osoitti, minä olen vähän naiivinpuoleinen näissä eläinasioissa. Kylien keskenään kisailevat koirat olivat minusta aivan mahtavia, elivät sulassa sovussa, ottivat nokosia missä lystäsivät, haukkuivat pitkien matkojen päästä toisilleen niin, ettei jäänyt epäilystäkään, etteikö siinä olisi vaihdettu jotain todellista informaatiota 101 dalmatialaista- elokuvan ”hämyhaukun” tyyliin.

Mieskin kehui, että täällä nämä koirat ovat kyllä hyvin koulutettuja, eivät piittaa meistä vaeltajista pätkääkään. Mutta sitten ryhdyimme juttusille kivan tanskalaisen pariskunnan kanssa, joka loppumatkasta sattui vaeltamaan suunnilleen samaan tahtiin ja jonka kanssa päädyimme usein samaan kylään yöksi. He kertoivat miten olivat käyneet syömässä ja nähneet miten kaksi isompaa ja kaksi pienempää koiraa kirmailivat tiellä.  Sitten koko poppoo meni sisälle taloon, kotiinsa, he olettivat, kunnes talosta tuli hämillisen oloinen nainen, joka sanoi, että tuo iso koira tappoi tuon pienen koiran tuohon lattialle, kenenkähän nämä mahtavat olla?

Leevi and the Leavings: Rin Tin Tin: https://www.youtube.com/watch?v=PfWTXBm-Q38

Ette te ainakaan laihtuneet ole! - Peregrinon ruokavalio

Nopeasti ihminen muodostaa rutiineja uusissakin olosuhteissa, vaikka yksi reissun päätavoitteista oli juuri niiden murtaminen. Äkkiä sitä huomasi, että laittoi yösijan ja pakkasi tavarat aina tietyssä järjestyksessä. Ja laittoi jalat aamulla kävelykuntoon (vaseliinia, laastarit (minulle), alussukat (aina ensin oikeaan jalkaan!), päällyssukat. Kahden sukan ja vaseliinin konsti oli ilmeisen hyvä. Minunkin pomppulinnarakkoni syntyi, kun sallin jaloilleni ”hemmottelupäivän”. Kävelin yhden päivän, jolloin luvassa oli sileää helppokulkuista tietä, 30 km, lenkkitossuissa. Typerää kaikin puolin. Varsinkin kun vaelluksella ei pääse tavaroiden painosta millään eroon, sen sijoitus vain vaihtelee. Jos et kanna sitä jaloissasi (jolloin se ei edes tunnu missään), kannat sen selässäsi. 

Eikä siellä näköjään kilot päässeet karisemaan vartalostakaan. Ainakaan meillä. Mutta eipä se ole ihmekään, kun ajattelee mitä ja miten paljon me söimme!

Söimme kuin pikkulinnut - moninkertaisesti elopainomme verran!

Puputus alkoi jo Pariisissa, kun mies käytti hermostuttavan pitkän tovin eväspussinsa täyttämiseen. Lopulta sinne päätyi kaksi reilun kokoista voisarvea (mies kiukutteli, että hän sanoi minulle NELJÄ mutta minä kehtasin pyytää vain kaksi) ja pesäpalloräpylän kokoinen suklaalla täytetty leivonnainen, voitaikinaa sekin, ja muodon vuoksi pari kirkkaanvihreää, kivikovaa omenaa. Siitä se voin, vehnäjauhon ja sokerin suurkulutus lähti käyntiin eikä loppunut ennen kuin kuukautta myöhemmin Santiago de Compostelassa. Lisäksi joimme litra tolkulla maitokahvia (täysmaidolla, tietysti), viiniä, KAS- appelsiinilimonadia ja olutta. Eniten tietysti vettä, mutta sitä ei nyt lasketa. 

Meistä tuli chorizo-makkaroiden ja ilmakuivatun kinkun suurkuluttajia ja lisäksi mies kuljetti vyölaukussaan aina ”eloonjäämisoliiveja”, ”eloonjäämispähkinöitä” ja ”eloonjäämis-Snickersejä” siltä varalta että kauppaa tai baaria ei löytyisi ja suistuisimme nälkäkuoleman partaalle (hah hah!) tai verensokerini laskisi, mikä ei olisikaan enää mikään "hah hah".

Olipa onni, että varattiin eväät!

Alussa opettelimme pari sanaa joilla tilata baarista syötävää ”café con leche – maitokahvi ja ”bocadillo”- täytetty leipä, mutta miehelle kävi pian selväksi, että bocadillokset olivat kuivaa känttyä jossa oli välissä pari siivua juustoa ja kinkkua ja hän sanoi että nyt opettelet, jumaliste, jonkun uuden sanan! Sitten hän keksi ruveta tekemään bocadilloksia itse kaupan aineksista, jolloin ilmakuivatun kinkun, chorizon, oliivien ja raskaansarjan nyrkkeilijän nyrkin kokoisten tomaattien kulutuksemme kasvoivat eksponentiaalisesti. Myös omenat olivat Espanjassa aivan erityisen maukkaita.

Viiniä Leonissa.

Paikallista perinneruokaa. Perunaa, vettä ja ...öh..puunlehtiä?

Toisenlaista perinneruokaa - elämäni ensimmäinen Burger King-ateria Leonissa.

Vuoristossa tutustuimme ensi kertaa tonnikalalla täytettyyn piiraaseen, mikä oli tosi hyvää, ja Tarta de Santiagoon, mantelikakkuun, joka niin ikään maistui meille harmillisen hyvin. Vuorilta laskeuduttuamme (viimeiseltä), löysimme samaa piirasta lihatäytteisenä, ja sekin oli hyvää. Joskus söimme  baarien tai albergueiden tarjoamia ”peregrinos”- päivällisiä joihin sai itse valita alku-, pää- ja jälkiruuan. Eivät ne ikinä mitään kaksisia olleet, mutta meillehän nyt maistuu kaikki. Alkuruokana oli yleensä joku pasta- tai riisiruoka tai salaatti, pääruokana kanaa, kalaa tai sitkeä pihvi ja pakolliset ranskalaiset ja jälkiruokana vanukas, jäätelö tai hedelmä. Juomaksi tuotiin pullo/karahvi viiniä, vesi piti älytä kinuta erikseen.

Korkealta näkee kauas...?

Kova kiipeäminen kasvattaa ruokahalua!

Kun kohtasimme ensimmäiset suomalaiset vaeltajat, kaksi naista joiden aikomus oli taittaa matka kolmessa osassa, nyt he olivat toisella reissullaan, olimme juuri tien penkalla syömässä välipalaa ja vaihtamassa pitkiä housuja shortseihin ja mies oli levitellyt rinkkansa sisällön pitkin pientaretta ja kysyi että voinko pakata sen hänen puolestaan ”kun olen siinä niin hyvä” johon kiljaisin närkästyneenä että ”ei VOI olla todellista!”, jolloin nämä kaksi naista pysähtyivät, kääntyivät kuin hidastetussa filmissä ja kysyivät: ”Suomesta?”

Kun parin päivän kuluttua näimme heidät seuraavan kerran, olimme juuri juoneet aamukahvit kaurismäkeläisessä baarissa .

He sanoivat, että jaaha, nytkö te ohitatte meidät johon minä, että  ei kun me haetaan penkkiä, että voidaan syödä eväitä! Myöhemmin, kun sitten  ohitimme heidät,  he sanoivat että jaa, mitäs maantiekiitäjiä sieltä tulee, johon me, että  ei me yleensä näin lujaa mennä, mutta nyt meillä on kiire syömään pullaa  tuohon seuraavaan kylään! Kun he sitten hetken kuluttua ohittivat meidät, olimme kahvilan terassilla pyyhkimässä pullanmuruja suupielistämme. Sitten me ohitimme heidät ja kun he myöhemmin yhyttivät meidät jälleen, olimme juuri lopettelemassa lounastamme baarissa. Silloin hekin päättivät pysähtyä ja jäädä syömään – aamiaistaan!

Barcelonan lentokentällä jatkoyhteyttä Helsinkiin odotellessamme näimme toisen suomalaisen vaeltajan. Hän esitteli miten löysiksi hänen housunsa olivat käyneet. Ehkä hänen ruokavalionsa oli ollut vähän toisenlainen. Kun miehen siskon poika näki meidät ensimmäistä kertaa matkan jälkeen, hän vilkaisi meitä kerran ylhäältä alas ja totesi: "No, ette te ainakaan laihtumaan ole päässeet". 

 Shakira: Gypsy: http://www.youtube.com/watch?v=qtVcY1DHQ40

Taas sama paratiisi!

Kirjapiirimme kokoontui jälleen, tällä kertaa Jollaksessa. Emäntä kukoisti kokovalkoisissaan, maljakoissa oli valkoisia kukkia – omenapuun ja pihajasmikkeen oksia, pöydällä kieloja. Talon lemmikitkin, kissa ja koira olivat valkoiset, ja saimme nauttia merinäköalasta, pinaatti-ricottalasagnesta, mansikoista ja pensasmustikoista, kuohuviinistä ja toistemme seurasta. Totesimme, että koti on niin toisesta maailmasta, ettei jaksa vaivautua edes kadehtimaan.  Tyydyimme vain pikkuisen kiusoittelemaan emäntää. Joku sanoi, että pakkohan sinulla on edes joskus aamuisin herätessäsi olla sellainen olo, että ”Ei helv*tti, taas sama paratiisi!”. Ei tunnustanut.

Saattaa olla, että minullekin kävi niin kerran vaelluksen aikana. Muuta selitystä en keksi sille, että monta päivää  uskomattoman upeissa maisemissa, kirkkaan sinisen taivaan alla (juu, sade loppui sen ensimmäisen kammottavan vuortenylityspäivän jälkeen, saimme läikikkään pyhiinvaeltajarusketuksen rinkan- ja sukanrajoineen kaikkineen ) iskin itsenikin yllättäen kesken vaelluksen kantapääni hiekkaan jo puoliltapäivin nähdessäni Beloradossa erään alberguen pihalla UIMA-ALTAAN, en suostunut neuvotteluihin, vaan juoksin(!) vaelluspassit ja Maisa-kukkaro kourassa kirjaamaan meidät sisään. Sen jälkeen istuin koko pitkän iltapäivän palvomassa  vaatimatonta, halpojen muovikalusteiden ympäröimää pikku allasta.

Mies kummasteli,   miten vedellä täytetty betoniallas voi tehdä minut niin onnelliseksi .  Ilma ei edes ollut mitenkään erityisen lämmin, aurinkoinen kyllä, mutta tuulinen ja altaan vesi jääkylmää.  Pitkässä lipputankorivissä liput napsahtelivat ja läpsyivät terävästi tuulen riepottamina. Minua ei yhtään haitannut; sain pitää altaan omanani koko iltapäivän ja voihan se olla, että itse asiassa se olikin se kaikkein ihanin juttu. Caminolla on yllättävän vaikeaa olla yksin, omissa oloissaan ja pysyä yksilönä, melkein koko ajan on porukkaa ympärillä, me olimme massaa ja sellaisena meitä monesti kohdeltiin,  ja välillä olin tulla hulluksi jo pelkästä takaa kuuluvasta tehokkaasta ja tuloshakuisesta kävelysauvojen kilkkaamisesta klikiti-klik-klikiti-klak (viimeisen päälle olevat teleskooppisauvat, hyvin yleiset ja kuulemma hyödylliset) tai sitten masentava köp, köp , köp, KRAAH ! (kepin osuessa kiveen) silloin kun kulkijalla oli puusta veistetty perinteinen vaellussauva (sekin hyvin kätevä kyllä, mutta tasamaalla oli helpotus oppia olemaan käyttämättä sitä. Ryhti (joka edelleen, ilman ainaista konttia selässä kulkiessanikin tuntuu jääneen jotenkin kumaraan, joudun oikein kiinnittämään erityishuomiota kävelyasentooni, se on jäänyt jotenkin raahustavaksi!) oikeni hetkeksi, mikä teki hyvää nivusille ja näkihän siinä paremmin ympärilleenkin.

Koittakaapa arvata, mitkä näistä ovat meidän...

Ilmat tosiaan kohenivat nopeasti ja me kehityimme pakkaajina niin, että pian osasimme haalia tavaramme kokoon sokkoina pimeässä, mikä olikin välttämätön taito, sillä sehän tapahtui pimeässä makuusalissa. Jotkut, arroganteimmat, tuikkivat nukkuvien kanssavaeltajien seassa otsalampuillaan, mutta emme me! Auringosta huolimatta ilma säilyi kosteana, iltapäivällä pestyt vaatteet eivät kuivuneet aamuksi. Eivätkä edes sitä seuraavaksi aamuksi. Eivätkä sitä seuraavaksi. Eivätkä albergueiden maksullisissa kuivausrummuissa, vaikka sinne olisi suoltanut kaikki jalkojenhierontalaitteista ylijääneet kolikkonsa. Vaihtoehtoina olivat vaatteiden pukeminen päälle kosteina tai ripustaminen hakaneuloilla rinkan ulkopuolelle. Useana päivänä mekin kuljimme sukat ja kalsarit iloisesti kaikkien nähtävillä selässä keikkuen, kunnes kokemus opetti, että sukka/paita/alushousuliputus on turhaa, eivät ne kuivu siinäkään kunnolla, vaan  parhaiten ne kuivuvat ihoa vasten, eli märkää päälle vain ja matkaan.

Olin lukenut jostain espanjalaisen vanhan kansan sanonnan, että sadetta piisaa aina toukokuun 18. päivään asti, ja sen jälkeen alkavat kesäkelit ja sinisilmäisenä tyhmeliininä menin ja uskoin ja levitin sanaa muillekin. Juu, kyllä vanha kansa ei tiedä! Meillä kävi juuri päinvastoin. Kun olimme tottuneet helppoihin aamulähtöihin ja sadesuojat olivat myttyyntyneet repun kaukaisimpiin sopukoihin ja herkuttelin jo ajatuksella niiden hylkäämisestä roskikseen, taivas tummeni ja saimme kaivaa ne esiin uudelleen. Saavuimme Santiago de Compostelaan yhtä litimärkinä ja uupuneina kuin Roncesvallesiin konsanaan. Mutta paremmassa kunnossa! Ja vähemmän liejuisina, sillä vältyimme sentään mudassa kahlaamiselta. Ja siinä välissä ehti vielä tapahtua vaikka mitä!

Chisu: Veneretki: https://www.youtube.com/watch?v=eCf5qeYM7o8

Los peregrinos - pim, pam, pum!

Kuhinaa St. Jean Pied de Portin pyhiinvaellustoimiston edustalla

Olihan meillä lähtiessämme kaikenlaisia ennakko-odotuksia, varsinkin minulla, koska olin lukenut niin paljon muiden matkakertomuksia, mutta ei sitä silti tiennyt mitä tuleman pitää ja kaikki jännitti, siinä määrin että miehen siskon mies kommentoi meidät Fredalta kyytiin poimiessaan (tarjoutuivat kiltisti viemään meidät lentokentälle) meidän näyttävän aivan kahdelta eksyneeltä menninkäiseltä.

Lensimme Pariisiin, sieltä lentokenttäbussilla Montparnasselle, josta intuitiolla rue d’Odessalle, jota hallitsi makea sokerinen tuoksu, sillä pikku kadulla oli creperietä creperien vieressä. Olisimme saattaneet olla innoissamme, mutta nyt emme olisi voineet lettusista vähempää piitata, sillä olimme edelleen kipeitä ja jännittyneitä – vielä piti herätä ja päästä junaan (aivan uskomattoman pitkä juna, ja täynnä!), jolla uinuvan Ranskan läpi Bayonneen

Kaunein kuva Bayonnesta

(kylmä, ruma, luotaantyöntävä kaupunki – anteeksi vain), jossa paikallisjuna St. Jeaniin olikin korvattu bussiyhteydellä. Silloin pääsimme ensi kertaa kosketuksiin pyhiinvaellustohinan kanssa ja tajusimme ettemme suinkaan ole ainoat emmekä mitenkään ainutlaatuisia. Bussi täyttyi viimeistä paikkaa myöten ja jännittynyt joukko kurkisteli ikkunoista kumpuilevia maisemia. Minulle nousi kuume.  Kuski soitti Van Morrisonia.  

St. Jeanissa massa paineli pyhiinvaellustoimistoon, kuhina ja tungeksinta tuntuivat sietämättömiltä. Kampasimpukan kuoria kiinnitettiin rinkkoihin, karttoja ja matkaopppaita lehteiltiin, seisoskeltiin keskellä kapeita katuja töllistelemässä ja oltiin yhtä aikaa innokkaita ja pihalla, mikä on kanssaihmisten kannalta rasittavin mahdollinen yhdistelmä. Joku paikallinen mies yritti päästä ohi ja jupisi kyllästyneenä: ”Los peregrinos, pim, pam, pum!” Osuvasti kiteytetty.

Ensimmäiset kaksi albergueta olivat täynnä. Kolmannesta saimme kaksoiskerrossängyn alavuoteen, johon simahdin yskivänä ja kuumeisena. Mies vietti levottoman ja unettoman yön yskimistäni ja käytävältä kuuluvia askelia ja hölötystä kuunnellen. Minä heräsin yöllä neronleimaukseen: kuumavesipullo! Hoipperehdin vinoja portaita vessaan, täytin vesipulloni kuumalla vedellä ja painoin sen rintaani vasten, joka (kuten vasta aamulla huomasin) paloi punaläikikkääksi. 

Aamulla haalimme tavaroitamme kokoon kömpelösti ja taitamattomasti. Puimme päällemme koko sadearsenaalin. Mietimme mitä tehdä. Yskin edelleen hakkaavaa yskää ja mietimme pitäisikö lähtöä lykätä seuraavaan päivään. Kuljimme vastavirtaan muiden vaeltajien suunnatessa kohti caminoreittiä. En halunnut jäädä St. Jeaniin, mutta en ollut kunnossakaan. Kinastelimme kahvilassa. Söimme vähän karkkia märällä puistonpenkillä ja kiinnitimme askelmittarit. Kävimme puodissa ja ostimme puiset matkasauvat à 6e. Kumpikin sai mieleisensä ja ajattelin että sauvat valitsivat meidät pikemminkin kuin me ne (niin kuin taikasauvat Harry Potterissa) ja niistä tuli meille korvaamattomat matkakumppanit.  Vaeltaessamme rakastimme niitä, ja ajattelimme että ne pitää ehdottomasti tuoda kotiin asti,  mutta jokaisessa isommassa kaupungissa ne näyttivät naurettavilta pyhiinvaellusleluilta ja lopulta oli helpotus päästä niistä eroon. 

Kompromissina päätimme vaeltaa vain vähän, kivuta viitisen kilometriä Hontakseen. Välillä satoi, välillä paistoi emmekä oikein tienneet miten päin olla varusteinemme. Hontaksessa  yövyimme kylmässä ja kalliissa hostellissa. Tapasimme amerikkalaiset sisarukset, Adelan ja Noran. He olivat ensimmäiset, mutta eivät suinkaan viimeiset, jotka kysyivät olemmeko nähneet Martin Sheen-elokuvan "The Way"? Emme ole. Vielä. Adela yski yhtä rajusti kuin minäkin, mikä tuntui lohduttavalta. Yskämme ravisuttivat taloa läpi yön. Pidin itsestään selvänä, että näemme matkan aikana vielä monesti, mutta kävikin niin, että tämän jälkeen tapasimme enää Noran, hänetkin vain vilaukselta kahvilassa. 

Aamulla vedin pitkät henkoset ystävän sponsoroimasta astmapiipusta ja lähdimme Pyreneiden ylitykseen. Pelkkä sen muistelukin uuvuttaa. Satoi koko ajan. Sumu peitti kaiken näkyvyyden. Paikoittain lieju ylettyi pohkeeseen asti. Sade valui nilkkaa myöden kenkään ja kasteli sukat. Myös kengät kastuivat ja olivat paksussa kurassa. Niiden kuivuminen kesti kolme päivää.Taukoa ei voinut pitää, mihinkään ei voinut istua.

Alkumatkasta vielä jaksoi kuvatakin...

Yksi kivinen taukomaja oli tarjolla, mutta kun avasimme sen oven, näimme mökin täydeltä toisissaan kiinni seisovia säikähtäneen oloisia vaeltajia. Paarustimme eteenpäin. Olimme niin hitaita, että joka ikinen vanha mummokin käveli ohitsemme. Me ohitimme ainoastaan ne, jotka olivat pysähtyneet polun varteen säätämään sadevarusteitaan, mutta heitä ei lasketa, sillä he ohittivat meidät välittömästi kun lähtivät taas liikkeelle.  Olisin itkenyt, mutta se olisi vienyt liikaa energiaa. Jossain vaiheessa saavutimme kaiketi vuoren huipun, mutta näkyvyys oli metrin luokkaa.  Sitten piti könytä vuorelta alas. Se osoittautui vielä haastavammaksi. Polku oli liejuinen, täynnä isoja kiviä ja todella jyrkkä. Jossain vaiheessa taivas kirkastui jonkin verran, kuljin ja yskin ja yskin ja kuljin lasittunein silmin miehen perässä ja lopulta,  kuin ihmeen kaupalla, saavuimme Roncesvallesiin.

Saimme makuupaikat, ylä- ja alapedin jättimakuusalista, pääsimme lämpimään suihkuun. Ripustin pyyhkeen ja huivin sänkyni suojaksi alkumatkalaisen häveliäisyyden puuskassa, ettei kukaan vain näkisi, että täällä pedissä numero XX olen MINÄ.  Lymypaikastani seurasin, miten ranskalainen nainen puhkoi neulalla rakkojaan, desinfioi, sitoi ja lääkitsi niitä voihkien. Saimme vitosella pesettää rapaiset vaatteemme ja hakea ne kuivattuina ja viikattuina parin tunnin kuluttua takaisin, mistä olen edelleen kiitollinen. Kävimme syömässä peregrino-aterian. Kala tuijotti meitä syyttävästi lautaselta takaisin. Laitoin kolikon koneeseen, joka hieroi ja paineli ja rusikoi koville joutuneita jalkojani. Jatkossa tulisin syytämään vastaaviin laitteisiin pienen omaisuuden. 

Roncesvallesin alakuloinen Neitsyt Maria ja kolikoilla toimiva jalkojenhierontakone

Menimme aikaisin makuulle. Nivusiani kivisti. Konkkasin vessaan ässän muotoisena. Yskäni kaikui läpi yön isossa makuusalissa.Adela oli äänen puutteesta päätellen majoitettu eri kerrokseen.  Epäilemättä olin tuona yönä Roncesvallesin vihatuin nainen, mutta olin liian väsynyt piitatakseni. Myöhemmin kohtasimme matkan varrella muita samana päivänä Pyreneiden yli kävelleitä ja vertailimme kokemuksiamme kuin sotaveteraanit. Mies ,jolle ei käynyt matkalla kuinkaan ja jonka jalat säilyivät koko kuukauden vauvamaisen sileinä 19 euron Lidlin vaelluskengissä, joita hän auliisti esitteli kaikille kiinnostuneille ja muillekin, mutta joka myös halusi kantaa kortensa kauhukertomuskekoon, kertoi nähneensä, miten sisäänkirjautumistiskille talutettiin sekavaa naista, joka oli kaatunut ja lyönyt päänsä.  Tanskalainen mies oli kaatunut iljanteisella polulla ja lyönyt kätensä kiveen, ja raapi rupia vielä kaksi viikkoa myöhemmin. Minulle jäi muistoksi kaksi puoliksi irronnutta varpaankynttä, jotka kyllä onneksi tyytyivät pelkästään mustumaan. Näin jälkikäteen ajateltuna on hyvä, että ensimmäinen etappi oli näin mielipuolisen raskas. Tähän verrattuna mikään ei enää tuntunut ylivoimaiselta.

Van Morrison: And it Stoned Me:https://www.youtube.com/watch?v=hX8nAZftZL4