Peurahuone

Uusi vetäytymishuoneemme on ollut kovassa käytössä. Miten ihmeessä olemme pystyneet näinkin pitkään elämään kylki kyljessä eroamatta tai tappamatta toisiamme! Aah, suhteeseemme on tullut tilaa ja ilmaa! Toki olemme vielä vähän ihmeissämmekin asian tiimoilta. Jos toinen on peurahuoneessa esimerkiksi värittämässä värityskirjaa ja toinen on epäilyttävän hiljaa, on pakko ennen pitkää huutaa että mitä hommailet, johon se toinen vastaa että pelaan shakkia ja sitten voi huutaa, että ai jaa, minä väritän! Myös törkeyksiin asti venytetty valvominen on tullut mahdolliseksi ja siitä pitää tietysti ottaa kaikki irti. Toinen (=se, joka menee aikaisemmin töihin, mikä vaihtelee) vetäytyy peurahuoneeseen Anne Holtin/uusimman Bridget Jonesin/ Korkeajännityksen ja untuvatäkin kanssa (kirjoittamattomaksi säännöksi on muodostunut, että peurapeiton alla ei nukuta, se säästetään vieraille, joita on toistaiseksi ollut 0) ja se toinen alkaa vapaudestaan ja kaukosäätimestä hullaantuneena rellestää ja katsoo alkulämmittelyksi Beverly Hillsin täydelliset naiset ja sitten kokopitkän elokuvan (Mona Lisa smile, josta toinen sanoisi, että sinähän olet nähnyt tuon sata kertaa – mutta hänpä ei ole enää hereillä!) ja sitten vielä nostalgian ja vapauden puuskassa vähän Twin Peaksia, niitä todella outoja loppuajan jaksoja, joissa outoutta korostetaan vaikkapa haukkailemalla ahneesti patonkia sen kyljestä eikä päästä ja ihmetellään vähän itsekseen (koska toinen on peurahuoneessa umpi unessa eikä todennäköisesti muutenkaan osaisi vastata) miten soma Lara Flynn Boyle noihin aikoihin oli ja mitä ihmettä  hänelle on (Jack Nicholsonin lisäksi) tapahtunut kun hän nykyään näyttää niin erikoiselta. Sitten yritetään vielä vähän lukea sinnillä kirjaa (Laura Saven Paljain jaloin) vaikka silmät lupsuvat jo väkisinkin kiinni ja oikeastaan on jo AAMU ja sitten vasta annetaan periksi ja mennään nukkumaan. Yleensä sen toisen, asiallisen, aamulla työhön menevän ihmisen viereen peurahuoneen 80 senttiä leveään sänkyyn. Saapa nähdä kuinka kauan jaksamme ihmetellä tätä elintilamme laajenemista joka toisaalta merkitsee myös nukkumatilamme supistumista. Miettikää jos asuisimme omakotitalossa?!

 

Muita kuulumisia. Lupasin jokaiselle kirjapiirin jäsenelle lahjaksi valokuvaustuokion, jossa otan hänestä hänen toivomansa kaltaisia kuvia, jotka kohottavat hänen itsetuntoaan ja joista hän sitten itse valitsee yhden, joka kopioidaan muille ja kun kaikki on kuvattu niistä koostetaan jokaiselle pikku albumi muistoksi ihanasta kirjapiiristämme, joka on niin monelle ja monella tapaa osoittautunut merkitykselliseksi. Ensimmäinen jäsen on kuvattu kotinurkillaan Torkkelinmäellä, ja hän oli niin kiitollinen ja helpottunut kun kuvista tulikin kauniita eikä hirveitä, että alkoi syytää minulle lahjaksi viinipulloja ja kermamunkkeja ja keittiöpyyhkeitä, jotka on naamioitu nallen mekoksi (hänellä on läjäpäin vastaavia tuotteita muistuttamassa ajoista jolloin hän oli Finnairin lentoemäntä, siihen ”parhaimpaan mahdolliseen aikaan” kun päivärahat maksettiin käteisenä, Suomessa ei ollut läheskään näin hyvät ostosmahdollisuudet kuin nykyään eikä miehistöllä ollut mitään rajoituksia sen suhteen paljonko roinaa sai raahata maailmalta ja hehän toivat, ja muistelevat aikaa mielellään toisen kirjapiirin eläkkeellä olevan Finnairin lentoemännän kanssa ”kerran toin niin paljon tavaraa, että vihkisormukseni vääntyi soikeaksi matkalaukkuja raahatessani”, ”muistatko kun ostin toppatakit koko suvulle  ja niistä kertyi kattoon saakka yltävä keko asuntoni lattialle”). Seuraavaksi yritän taivutella kameran eteen miehen siskon. Mutta sitä ennen edessä on vielä vuoden viimeinen mökkiviikonloppu (ellemme innostu mökkijoulusta)!

Ellen Foley: We belong to the night: http://www.youtube.com/watch?v=meDs4JpIIBk

 

Fredalta kajahtaa!

Tervehdys pitkästä aikaa! En ole joutanut kirjoittamaan aiemmin. En sano tätä ylvästelläkseni kiireilläni. Se, ettei ole aikaa tai energiaa kirjoittaa, ei ole minusta mitenkään hieno asia. Kahtena edellisenä viikonloppuna olen pitänyt kurssia Kalliossa ja kun olen vielä alkuviikosta pitänyt siellä normaalit oppituntinikin, on elämästäni mennyt isohko siivu Punavuoren ja Kallion välin paarustamiseen.

Reppu selässä, lehtiä potkiskellen. Mutta myönnettävä on, että puitteet ovat olleet silmiä hivelevät eikä kävelynkään pitäisi muodostaa ongelmaa, kun muistaa että ensi keväänä on tarkoitus vaeltaa paaaljon pitempiä siivuja, niin ikään reppu selässä. 

 

 

Mieskin osoittaa ilahduttavasti kasvavaa kiinnostusta. Eräänä päivänä hän kysyi oma-aloitteisesti, että ”koska me oikein lähdemme sinne kävelylle?” ja minä kysyin että pitikö meidän mennä kävelylle ja hän sanoi että no sitä vartenhan sinä olet jo laittanut useamman satasen sileäksi ja silloin tajusin että hän tarkoittaa pyhiinvaellustamme, mutta kutsuu, raukka, sitä lapsellisuuksissaan ”kävelyksi”.  Kahdeksansadan kilometrin kävely. Mikäs siinä, kepeä asenne asioihin on yksi niistä ominaisuuksista joista hänessä eniten pidän.

Eilen meillä kokoontui kirjapiiri! Kiisin kotiin lelukaupasta valmistamaan bravuuriani, äyriäispastaa, ja lastaamaan kerrostarjottimelle pikku herkkuja jälkiruuaksi. Viinit olivat olleet ikkunan välissä jäähtymässä jo aamusta asti. Käsittelyssä oli Tuulaliina Variksen ”Kilpikonna ja olkimarsalkka” ja me kaikki kehuimme Tuulaliinaa vuolaasti. Koska hän on niin maanläheinen. Ja kirjoittaa niin hyvin ja rehellisesti. Ja on niin ihana. Ja turvallinen. Pentti sen sijaan jakoi mielipiteet jyrkemmin. Yhtä mieltä oltiin siitä, ettei meistä kenestäkään olisi ollut moisen kanssa eläjäksi. Sitten puhuttiin Heidi Hautalasta, sisarussuhteista, lestadiolaisuudesta,  elämän varrella tekemistämme mokista, vanhenemisesta, senioritaloista ja itsenäisyydestä (eräs piiriläisistä sanoi jopa näin: ”H. on kyllä  itsenäisin ihminen, jonka mä tunnen. Sä olet ihan (tuhma sana!!) itsenäinen! " (nyrkki pöytään). Otin sen kohteliaisuutena, vaikken ihan ymmärtänytkään mistä se kumpusi. Sen ja kaiken muun kunniaksi kilisteltiin maljoja ja syötiin juustoja viikunahillon kera ja pieniä kuppikakun muotoisia suklaakonvehteja ja macaron-leivoksia ja ohuen ohuita appelsiinisuklaalastuja, joita piiriläiset olivat tuoneet iltaamme sulostuttamaan.  Seuraavaksi kirjaksi valittiin Laura Saven ” Paljain jaloin”.  Sitten piiriläisiä tultiin noutamaan ja pieni kotimme täyttyi poskisuudelmista ja huudahteluista ja ilmassa suihkivista huiveista ja käsilaukuista ja yhtäkkiä kaikki olivat poissa ja tilalla oli hiljaisuus.

Paitsi ettei ollut! Ennen niin rauhallinen, jykevä ja paksuseinäinen talomme on muuttunut parissa päivässä meluisaksi biletaloksi. Jo perjantai-illalla kauhea jumputus jyskytti seinissä ja lattiassa ja katossa. Sen alkulähdettä oli vaikea tavoittaa. Mehän asumme ylimmässä kerroksessa, mutta katon alla on yhtä kaikki tyhjää tilaa ja joskus kuuluu askeleita kun joku huoltomies on siellä tekemässä jotakin, viimeksi kiinnittämässä kattoon lumiesteitä. Onko sinne pesiytynyt joku epämääräinen porukka? Joka pitää siellä kemuja? Yötä päivää? Onko siellä menossa ravet? (Onko se oikea sana?)  Ensimmäisenä iltana jumputus loppui hyvissä ajoin, jo ”Kennedyjen” aikana, mikä olikin hyvä, sillä rakastan sitä sarjaa enkä halua mitään ylimääräisiä erikoistehosteita nautintoani häiritsemään. Mutta eilen se jatkui KOKO YÖN, AAMUUN ASTI. Kattojen yllä loimottava täysikuuko heidät oli ajanut moiseen hulluuteen?

Olimme miehen kanssa aivan epätoivoisia. Tajusimme, että me kiltit sopuisat ja suvaitsevaiset ihmiset olemme tilanteessa, jota emme pysty suvaitsemaan. Meidän on pakko valittaa, jos meininki jatkuu. Mutta miten kommunikoida ihmisen kanssa, joka ON NIIN (tuhma sana, tuhma sana, tuhma sana!!!!!!) TYHMÄ, ETTEI ITSE TAJUA ETTEI KERROSTALOSSA VOI TUOLLA TAVALLA TOIMIA!??! Voi kunpa he olisivat vain jotain alakertalaisten kaukaisia sukulaisia jotka ovat vain lainanneet matkoilla olevien vakiasukkaiden asuntoa ja käyttävät tilaisuutta hyväkseen pitääkseen kunnon juhlat  ja lähtevät huomenna kotiinsa eivätkä tule enää ikinä takaisin.  Muuten me olemme kiipelissä. Miten voi muka sanoa vakuuttavasti, että voitteko ensi kerralla pitää ravet vähän hiljempaa ja lopettaa ne jo, sanotaanko vaikka, iltayhdeksältä?Aamurauhani keskeytyi myös jatkuvasti piippaavasta puhelimesta. Yksi kysyi, että jäivätkö hänen silmälasinsa koteloineen meille ja etsin niitä kuumeisesti ja kun vastasin että valitettavasti ei näy missään, hän tekstasi,  että eikun ne olivatkin täällä kassissa! Sitten miehen sisko  soitti, että jäikö häneltä se Saven kirja, hän ei löydä sitä mistään ja siinä on vain seitsemän päivän laina-aika! Haeskelin sitäkin tyhjin tuloksin ja sanoin että se on varmaan jäänyt toisen piiriläisen miehen autoon, jolla hän matkasi illalla kotiinsa. Juuri kun olin istunut takaisin löhötuoliini lukemaan pomolta saamaani Janne Virkkusen ”Päivälehden mies” –kirjaa, puhelin soi taas. Miehen sisko sanoi että kirja löytyi! Se oli ollut hänen tyynynsä alla! Koko yön. Ja hän oli nukkunut kuin tukki!

 

Chisu: Kriisit: http://www.youtube.com/watch?v=HdsEOwZh72A

Rodriguez-herätys

Olen ollut hereillä aamuneljästä. Ei haittaa. Menin nukkumaan jo ennen kymmentä ja herätys oli mieleenpainuva. Olin vetäytynyt illalla peurahuoneeseen lukemaan ja nukahtanut sinne. Mies tuli peittonsa  ja tyynynsä kanssa neljältä. Ahtaudumme nykyään mielellämme peurahuoneen kapeaan sänkyyn.

Siinä on uutuudenviehätystä! Ja on  ihanaa nukkua avoimen ikkunan alla ja kuunnella sadetta.  Vähän kuin olisi retkellä tai uuden seikkailun kynnyksellä. Mies sanoi katsoneensa dokumentin, joka minunkin kuulemma pitäisi ehdottomasti nähdä. Se kertoi amerikkalaisesta laulajasta, Sixto Rodriguezista, joka oli kotimaassaan jäänyt tuntemattomaksi, mutta oli sattuman oikusta valtavan suosittu Etelä-Afrikassa.  Tulisin kuulemma rakastamaan dokumenttia. Saisin ajateltavaa. Silmäni todennäköisesti kyyneltyisivät (siihen ei tosin paljoa vaadita). Oikeastaan minun pitäisi katsoa dokumentti pitemmittä puheitta nyt heti saman tien . Välittömästi. Mies voisi katsoa sen seuranani uudestaan.

No, mikä ettei. Olinhan saanut unta jo riittävät seitsemän tuntia. Mies oli innoissaan. Hän viritti tuolit ja YleAreenan ja asetuimme fleeceaamutakeissamme katsomaan. ”Rodriguez laittaa luun kurkkuun”, hän ilakoi, ja seurasi reaktioitani koko puolitoistatuntisen dokumentin ajan eikä suostunut vastaamaan kysymyksiini (kuoliko se?, onko tuo konna vai ei?, kuka tuo on? löytääkö ne sen?!) vaan myhäili koko ajan, että katso ja odota mitä tapahtuu. Minäkään en halua kertoa liikoja, jos joku teistä vaikka innostuu katsomaan sen dokumentin. Katsokaa! Se on Areenassa nähtävillä  enää kuusi päivää.

Muita kuulumisia on se, että olen vältellyt Hulluja Päiviä kuten kaikki muutkin sanojensa mukaan välttelevät, mutta esimerkiksi pikkusisko,joka soitti eilen aamulla, muuttui oudon kiireiseksi kesken puhelun kun hänelle selvisi, että Hullut Päivät ovatkin tällä eivätkä ensi viikolla ja hän alkoi lopetella puhelua ja minä sanoin että sinulle tuli kiire Hulluille Päiville ja hän kiisti että eikä, vaan hän menee salille, mutta koska Stocka nyt sattumalta on siinä matkan varrella, niin saattaa hän siellä piipahtaa, mutta vain ajelemassa rullaportailla ja kuuntelemassa torvisoittoa.  Ei minulla kyllä olisi varaa ylenkatsoa ketään. Vaikka Stocka jäisikin väliin, hulluutta kyllä piisaa ja kun siihen yhdistetään vielä täysin hallinnasta riistäytynyt addiktio kukkasipuleihin, saadaan yhtälöksi kotikutoiset Hullut Tulppaanikuumepäivät, joiden vaikutuksen sain tuta eilen kun hain Annankadun postista Korpikankaan kukkasipulilähetyksen.

Pintaraapaisu kukkasipulilaatikon sisällöstä...

Laatikko oli niin painava, että Kallioon muuttaneen, tyhjänä ammottavan Stupido-levykaupan kohdalla hikisen pääni lävisti ajatus, että tämä harrastus vielä tappaa minut ja samalla muistin, että myös tämän vuoden suurin säikähdys liittyy kukkasipuleihin.  Keväällä mökillä teen aina niitä ylilyöviä narsissi-helmililja-tulppaanikimppuja ja eräänä päivänä siirsin hätäpäissäni juomalasiin törkkäämäni narsissikimpun oikeaan maljakkoon ja unohdin lasin pöydälle, josta myöhemmin äkkäsin sen tullessani janoisena puutarhatöistä ja hulautin myrkyllisen narsissiveden kerralla huiviin, tajusin asian saman tien ja kuitenkin liian myöhään, yritin työntää sormet kurkkuun, mutta en saanut ulos mitään ja ajattelin että this is it, nyt minä kuolen. No, en kuollut, mutta sain karmean läksytyksen mieheltä, jolle soitin kaupunkiin ja jota pyysin googlettamaan ”vähän tietoa narsissien myrkyllisyydestä.”  Katselin puoliksi kiihottuneena puoliksi kauhuissani kukkasipulikekoani ja ajattelin, että tämä saattoi mennä vähän överiksi, mutta että kauneuden luominen ei voi olla kovinkaan paha synti. Varsinkaan kun aamuisen Rodriguez-dokumentin saaliina haaviini jäi  ihana säkeistö kappaleesta ’Cause’.

Siinä lauletaan:

“Cause I see my people trying to drown the sun
In weekends of whiskey sours
Cause how many times can you wake up in this comic book and plant flowers?”.

 

Sixto Rodriguez: I wonder: http://www.youtube.com/watch?v=hIsnGmS5jCk

Lamailua

Olen seestynyt. Metodini takaisin mielenrauhaan ja hyväntuulisuuteen on ollut lamailu sanan ylevimmässä merkityksessä, nimittäin Dalai Lamailu. Luin joskus jostain, että hänen mielenrauhansa perustuu pitkälti sille, että hän lähtee joka paikkaan aina puoli tuntia etuajassa. Näin hän säästyy paljolta hermoilulta ja adrenaliinikuohuilta ja verkkaisempien kanssakulkijoiden  nostattamalta ärtymykseltä . Niin ja olen minä hengittänytkin. Tietoisesti. Suosittelen lämpimästi. Mistäkö olen yhtäkkiä kaivanut ylimääräisiä puolituntisia päivääni? No, on niitä siellä ennenkin ollut, mutta olen käyttänyt ne almanakkani selailuun ja teatraaliseen sadatteluun (”Ei jukoliste, joka päivälle jotakin, jouluun saakka!!).  Tai sitten olen uhrannut ne netille tai televisiolle. Laitoin molemmat vähäksi aikaa jäähylle ja olo rauhoittui kummasti. Ehdin askarella viirin. Ja lukea viisaan Solveig vonSchoultzin omaelämäkerrallisen ”Pitkin vedenviivaa”, josta muistan joskus toivottavasti kirjoittaa ihan erikseen, niin ihana ja viisaudessaan antelias kirja se oli, ja Outi Nyytäjän ”Heinäpaali roihuaa”, joka on hauska ja täynnä mahtavia anekdootteja ja piristäviä huomioita, kuten vaikka se, että Outin mielestä vanhusten tulee ilman muuta saada olla häikäilemättömiä hyvitykseksi kaikista ikävistä kolotuksista ja iän tuomista krempoista.

Ehdin myös sisustaa meille ”vetäytymishuoneen” (minulle) tai ”arestihuoneen” (miehelle, jos on tuhma) ja ripustaa sen ikkunaan muhkeita silkkipaperipalloja, joita pomo tilasi lelukauppaan, koska hän arveli, että ”saattaisin olla niistä kiinnostunut”, mikä oli aika laimea ilmaus verrattuna siihen kiihkoon, jonka ne minussa oitis herättivät. 

 

Ja silti, ilman televisiota tai nettiä, jostain kiiri tietooni, että kymmenes päivä tätä kuuta ilmestyy kolmas Bridget Jones-kirja, ja että Helen Fielding on antanut Mark Darcyn kuolla , mikä on kuohuttanut ihmisiä kautta maailman niin, että jopa Sydneyssä aamulehti julkaisi artikkelin otsikolla "Voiko Bridget Jonesin genre säilyä hengissä ilman Mark Darcya?"Eilen luin vetäytymishuoneessa (joka tunnetaan meillä nykyään nimellä ”peurahuone” sinne varta vasten hankitun peurakuvioisen pussilakanan ansiosta) Sonia Choquetten uusinta kirjaa ”Tune in – Let Your Intuition Guide You to Fulfillment and Flow” koska miehellä oli kylässä ystävä jonka kanssa he katsoivat Kärppäottelua ja metelöivät noin ylipäätään. Tulin erätauolla esittelemään vaelluskamppeitamme Fjällrävenin ötökkälakki päässäni. Miehen vaellusekspertti ystävä sanoi että tules tänne, kiristi ötökkähattuni alanauhan oikeaoppisesti ja lausui kohtalokkaasti : ”Sano minun sanoneen, tuo päässäsi vaeltamisesta ei tule yhtään mitään.” En ollut moksiskaan ja hänen synkkä ennustuksensa valui kuin vesi hanhen selästä (hänellä itsellään on ahtaan paikan kammo ja siksi ötökkähatut ahdistavat häntä). Niin seestynyt minä olen!

Annika Eklund: Oi mikä ihana ilta http://www.youtube.com/watch?v=wiBKblJhOYQ