torstai 26. maaliskuuta 2015

Kosto on suloinen!



Mies löysi Viaplaylta summamutikassa sarjan, jota alkoi seurata. Hän jäi koukkuun saman tien, ahnehti jaksoja toisensa perään yötä myöten ja halusi jakaa kokemuksen kanssani. Voi jestas miten rasittavaa on, kun joku inttämällä inttää tekemään jotakin ja aivan typerryttävän ärsyttävää se on silloin, kun kyseinen inttäjä varsin hyvin tietää miten suopeasti yleensäkään suhtaudun minkään sortin komenteluun!

Nyt kuitenkin jokin mursi vastarintani ja suostuin katsomaan kokeeksi "Kosto"-sarjan pilottijakson. Onneksi! Aivan mahtava sarja!

Menin iloisena ja virkistyneenä vapaapäivän jälkeen lelukauppaan ja julistin pomolle, etten edes muista milloin olisin viimeksi ollut näin onnellinen!

- Oho! Mitä on tapahtunut?
- Katsoin juuri kuusitoista jaksoa "Revengeä" putkeen!
- Mä en tajua, miten te voitte elää tuolla tavalla..?!

Tämä on todella mahtavaa, mutta myös hektistä aikaa. Viaplaylla on sarjan kolme ensimmäistä tuotantokautta, jokaisessa 22 jaksoa MUTTA katseluaikaa jäljellä enää viisi päivää ! 

Koska aloitin katsomisen miestä myöhemmin, eikä hän ymmärrettävästi jaksanut odottaa että saisin hänet kiinni, katsoimme ensi alkuun "Revengeä" kahdelta koneelta. Kävin ostamassa Clas Ohlssonilta hyvät pehmustetut kuulokkeet, jotta emme häiritsisi toisiamme.

Matkalla töistä kotiin soitan ja pyydän miestä laittamaan  Revenge-koneeni jo valmiiksi ja oikean jakson kohdalle ja Topeliuksenkadulta näen miten hän seisoo ikkunassa huiskuttamassa ja räpsyttelemässä valoja sen merkiksi, että kaikki on valmiina.


Olohuoneessa leijuu lämmin yhteenkuuluvaisuuden tunne kun kumpikin jakaa saman kihelmöivän jännityksen, vaikkakin  eri kohdassa. Välillä mies kysyy  missä kohdassa nyt olen ja "onko Victoria tai Conrad kiva" (hirveitä kieroilijoita)  tai "mitä niillä  nyt on lasissa"  (reilusti yli puolen lasin kaadettu viski/konjakkimoukku, shampanjaa tai viiniä KOKO AJAN) ja välillä minä varmistelen tulevaa "eihän vain Nolanille satu mitään?" tai "siis kenen puolella tuo Ashley oikein on?".

Eilen satoi lunta. Näkymä ikkunasta oli tämmöinen. 

Siis täydellinen keli katsoa koko aamupäivä "Revengeä" ennen töihin lähtöä. "Revengessä" on myös suuren luokan bisnestouhua. Siitä inspiroituneena minäkin halusin välittömästi laajentaa lelukaupan "Myyrä"-linea sisällyttämällä siihen myyrähyppynaruja, -palloja, -astioita ja -säästölippaita. Pomo ampui kaikki ideani välittömästi alas. Mutta "Revengessäkin" otetaan uskaliaita riskejä! Puoli miljardia vaihtaa omistajaa niin että heilahtaa!
Perusmyyrä, keskikoko, 28,90.
Olen nyt toisen tuotantokauden puolivälissä. Mies on jäänyt kaksi jaksoa jälkeen, mutta hänellä on tänään pari tuntia vapaata opetuksen välissä joten hän ehtii saada minut kiinni ja illalla jatkamme yhdessä eteenpäin. Lauantaille on luvattu surkeaa keliä. Hyvä! Parkkeeraamme ruudun eteen heti herättyämme, laitan  jo perjantai-iltana joululahjashamppanjan kylmään ja varaan jotain ihanaa brunssisyötävää ja sitten katsomme kaikki kolmannen tuotantokauden jaksot putkeen!

Tracey Ullman Oh what a night: https://www.youtube.com/watch?v=P5VfxBrVhUc

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Eettinen injektio?


Töölö se jaksaa kummastuttaa! En tiedä kumpi meistä pitää suurempaa etäisyyttä toiseen, mutta kyllä minä ainakin yritin antaa sille mahdollisuuden tarttumalla reippaasti ensimmäiseen postiluukusta kolahtaneeseen "Töölöläiseen" sillä asenteella että nyt ihastun uuteen kaupunginosaamme ja alan hyödyntää sen runsasta tarjontaa! Lehden kiinnostavin artikkeli oli Jaakko Iloniemen haastattelu (tehty ja kuvattu hänen kotinurkillaan Kruununhaassa ja jossa hän antaa neuvon nuoremmille: "Lukekaa, lukekaa niillä kielillä, joita osaatte hyvin ja niillä kielillä, joita ette osaa kovin hyvin"). Muuten lehti olikin täynnä juttuja punavuorelaisliikkeistä...

Ilmapallo seikkailulla Fredan ja Ratakadun kulmassa.
Talossa meidät on noteerattu. Niin minut kuin mieskin on kätelty ja toivotettu tervetulleeksi hississä, ja lisäksi mies oli törmännyt pari kerrosta alempana asuvaan mieheen, joka oli oitis arvannut olevansa tekemisissä kuudennen kerroksen uuden asukkaan kanssa ja kertonut talon asukkaiden vaihtuvan todella harvakseen. Ahdistuin välittömästi miehen kertoessa tästä kohtaamisesta ja haistoin jo seisovan veden ummehtuneen löyhkän. Vaadin miestä kertomaan tarkasti miten naapuri sen sanoi. Oliko äänessä edes hitunen haikeutta (jolloin voisi olla vielä edes vähän toivoa), vai ilmoittiko hän asian (niin kuin pahaa pelkään) ikään kuin se olisi yksiselitteisesti hyvä juttu?! Mutta ei miehestä ole apua. "En minä tiedä, se vain sanoi sen.". Onneksi minä en ollut paikalla. Tuskin olisin saanut oltua ihmettelemättä ääneen, että eikö nyt edes jonkun olisi joskus hyvä muuttaa? Ja ettei se Sibeliuskaan seinälaatan perusteella täällä kovin montaa vuotta viihtynyt.Töölö on selvästi nostanut niskakarvani pystyyn ja saanut minut puberteettiseen kapinatilaan. Voin olla hyvinkin keski-ikäisen ja rauhallisen oloinen ulkoisesti, mutta sisäinen todellisuus on toinen. Anna-Leena Härköstä siteeratakseni: "Naama kyllä rypistyy mutta sisuksissa riehuu tarkkailuluokkalainen". 


Espanjassa talvehtiva, mutta Etu-Töölössä (jota hän kutsuu vitsikkäästi ja perustellusti "Advantage Töölöksi") osan vuodesta asuva tuttava on  noteerannut blogistani Temppelinaukio-turhautumiseni ja rientää tekstiviesteitse hätiin: "Dagmarinkatua pääset suoraan Fredalle, eikä tarvitse nähdä koko kirkkoa!". Lisäksi hän neuvoo välttämään Lutherinkadun jyrkkää nousua (niinpä, miksi rasittaa itseään, kun voi päästä helpommallakin?).


Aika usein tulee kuitenkin yhä valittua Runeberginkatu ja siellä törmäsin aivan ihmeelliseen asiaan, kun eräs liike mainosti ikkunassaan "eettisiä injektioita". Mietin kuumeisesti koko matkan lelukauppaan ja vielä sielläkin, mitä ihmettä ne mahtaisivat olla. Yritin tavoittaa asiaa  teesi - antiteesi - synteesi - lähestymistavan kautta. Millainen olisi "epäeettinen" injektio? No, esimerkiksi tappava, ilman muuta, ja sellainen jossa olisi riistetty joltain jotakin (esimerkiksi kukoilta heltat, hailta evät tai etanoilta limat (tai mitä niissä etanaseerumeissa nyt käytetäänkään) tai joita kehitettäessä olisi tehty kivuliaita ja vaarallisia kokeita eläimillä tai ihmisillä). Tätä vasten tarkasteltuna "eettinen injektio" olisi jotain missä kukaan ei joudu kärsimään (esimerkkinä B-vitamiiniruiske alkoholistille). Synteesi näistä voisi sitten olla vaikkapa rokote, jonka kehittelyvaiheessa on kyllä turvauduttu joihinkin kyseenalaisiin konsteihin, mutta joiden avulla on mahdollista saavuttaa jotain suurempaa hyvää, kuten vaikkapa kitkeä ebola tai aids maapallolta. Illalla kotiin palatessani huomasin, että siinä lukikin "esteettiset injektiot". Miten pirussa näin paljon lukeva ihminen voi lukea jatkuvasti noin paljon pieleen?!

Hesarissa oli hiljan juttua introverteista. Sain lohtua, mutta olisi se ihanaa saada elää edes yksi kokonainen päivä siten, että olisi enemmän oman päänsä ulko- kuin sisäpuolella. Tuulettuisi pääkoppakin vähän. Se kun elää koko ajan omaa elämäänsä. Jos puodissa vaikka joku kysyy, että mitäs materiaalia tämä on, suuni sanoo ystävällisesti ja rauhallisesti, että katsotaanpa... tässä on 80 prosenttia puuvillaa ja 20 polyesteriä, samalla kun aivoni hassuttelevat: "Se on Beliefiä , ominaisuuksiltaan aivan ylivoimaista materiaalia, jonka Brooke Logan kehitti kemistinä ollessaan eritoten Forresterin muotitalon tarpeisiin...". 

Olen nauttinut niistä kirpputorilta ostamistani vanhoista lehdistä. Aivan estotonta tupakkamainontaa ja niin ihanan simppeli maailmankuva ("...ei kannata väitellä, onhan meillä OTAVAN yksiosainen tietosanakirja!").
Tämänhetkinen tilanne...
Ostin pätkän Vallilan "Hakaniemi-"aiheista kangasta ja ripustin sen väliaikaisesti seinälle vähän väriä tuomaan ja muistuttamaan mistä Helsinki-elämämme alkoi. ("Ihan hirveä!" kommentoi miehen ystävä). Se oli hauska kesä ja Hakaniemi tuntui viihtyisältä kunhan siihen lievästi häiriintyneeseen ilmapiiriin tottui. Vähän liioitellen voisi sanoa, että jos Töölössä kaikki näyttävät siltä kuin kärsisivät kroonisesta ummetuksesta, ja pidättelevät sen lisäksi hengitystäänkin,  Hakaniemen väki näytti siltä, että mitä tahansa voi lentää kummasta tahansa päästä  hetkellä millä hyvänsä. Punavuoressa oli tässä mielessä ihanan normaalia. Mies ei tosin sinne kaipaa, hänestä täälläkin on "ihanaa" ja eilen oikeasti olikin, kun kävelimme tuohon ihan lähelle Korjaamolle katsomaan Matti Johannes Koivua. Hän oli niin ihana ja lahjakas ja sympaattinen,että itku pääsi heti ensimmäisten sointujen kohdalla. Yleisössä oli ainakin yksi kirjailija ja urheilutoimittaja. Bassoa soitti joku pieni tyttö. Jossain vaiheessa Matti esitteli bändinsä ja kertoi basistin olevan Eeva Koivusalo. Mies terästäytyi välittömästi! 
- Tuo on soittanut SE-yhtyeessä!
- Tuo ei ole ollut syntynytkään silloin kun SE-yhtye oli olemassa!
- On se!! Nyt minä tunnistan! Tuon täytyy olla yhtä vanha kuin minä!
- Tuo on korkeintaan kolmenkymmenen!
- Mutta kun se ON se!!
Matti esiintyi energisesti, koskettavasti ja hauskasti ("Nyt seuraa "Ikuinen laulu"....Mutta se kestää alle neljä minuuttia...").
Riensimme kotiin puolijuoksua takit auki repsottaen puoli yhden aikaan. Minä ryntäsin välittömästi pissalle ja mies koneelle googlaamaan Eeva Koivusaloa. Oli se se!

"Tyttö poltti sydämens, mut poika Bristolin - Ei kiitos, mieluummin BRISTOL"

Matti Johannes Koivu: Ikuinen laulu: https://www.youtube.com/watch?v=ESNXc9m_XuM

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Nääs!



Pikkusisko soittaa. Hän on tutustunut entiseen tangokuningattareen ja ryhtynyt tämän innoittamana noudattamaan "aineenvaihduntadieettiä". 
- Tai, siis, ei se mikään laihdutuskuuri ole....mutta kyllä siinä on mahdollista laihtua tosi paljon kahdessakymmenessäkahdeksassa päivässä...joku oli laihtunut jopa kaksikymmentä kiloa!!!

Kun tapaan hänet Tampereella pari päivää myöhemmin, hän kertoo laihtuneensa jo 1,8 kiloa ja nauraa entiselle itselleen, jolla oli taipumusta hurahtaa milloin mihinkin muotidieettiin, esimerkiksi runsasproteiiniseen "Jutta-dieettiin", jonka tuloksena hänen kehonsa meni aivan juntturaan ja olo hirveäksi. Niinkuin ilmeisesti muidenkin "juttaajien".

- Nyt kun kaikkien juttaajien keho on mennyt ihan happamaksi ja hiilareidensietokyky tärveltynyt , hän on ruvennut markkinoimaan uutta "detox-ohjelmaansa".
- On se kova bisnesnainen!
- On se!

Istumme sunnuntai-iltapäivänä Wayne's coffeessa, kummallakin edessään mango-omena smoothie, mutta pikkusisko antaa omansa odottaa, sillä aineenvaihduntadieetissä olennaista on ateriarytmi, aina kolmen tunnin välein tulee syödä jotain, jotta keholla on "turvallinen olo" ja jotta se voi luottavaisena alkaa polttaa rasvaa. 

- Ei kai se nyt noin tarkkaa ole! (oma mukini on jo tyhjä, pikkusisko vain hörppii appelsiinivettään ja vilkuilee vuorotellen kelloaan ja auringonvalossa hehkuvaa smoothietaan.)
- No, ei ole...(viimeinen vilkaisu kelloon ja ahnas imaisu smoothiesta).

Valitan, etten saa millään puhallettua henkeä uuteen asuntoon, joka näyttää lähinnä palvelutaloon muuttaneen eläkeläisparin kodilta, mutta pikkusisko ei olisi minuna huolissaan.

- Ää, ei se vaadi kuin yhden inspiroivan kuvan jossain sisustuslehdessä, ja siitä se taas lähtee. Vyöryllä!
- Niin kai...

Koska meillä on vielä runsaasti aikaa ennen pikkusiskon koripallotreenejä Rautatienkadulla, kiertelemme vähän kaupoissa. Ruohonjuuressa pikkusisko esittelee minulle suosikkituotteensa, vanilja-kirsikka - raakasuklaan, joka kuulemma "iskee suoraan mielihyväkeskukseen" ja on niin piristävää, ettei sitä edes uskalla syödä enää illalla! Ja niin täyttä tavaraa, että levystä riittää moneksi päiväksi.
Hyvää oli. Loppui jo...
Ostan pienen, puolen kämmenen kokoisen,  vitosen maksavan levyn, enkä uskalla avata sitä kuin vasta seuraavana aamuna. Levy on niin pieni, että epäilen etten saa sitä millään riittämään useaksi päiväksi.
 "Noo, ei se minullakaan päivää kauempaa kestänyt. Mutta voi se jollakulla kestää!".

Käymme Stockmannilla. Pikkusisko haluaa esitellä minulle hyviksi havaitsemiaan tai muuten kiintoisia tuotteita (laventelin tuoksuista seerumia, ihohuokosia pienentävää voidetta, kolmivaiheisen hiustenhoitokuurin, ensimmäisen putelin tuote "avaa hiussuomut", toisen "tuuppaa ne täyteen rakennetta korjaavaa ainetta" ja kolmas "sulkee hiussuomut"...) Ihmettelen miten hän voi olla niin hyvin perillä ison tavaratalon kaikista tuotteista, vain Herkussa hän hämmästelee ja pyörittelee hetken käsissään mustekalan musteella värjättyä pastaa ("Mitäs piuhaa tämä on?!).

- No, mähän olen keskustassa töissä.
- Eihän se automaattisesti sitä tarkoita.
- Sitähän se nimenomaan tarkoittaakin!

Isä ja äiti tiedustelevat miltä uusi koti tuntuu ja minä sanon ettei se vielä oikein miltään tunnu. Ei huonolta, mutta ei nyt erityisen hyvältäkään.Vanhemmat ovat ymmärtäväisiä:
- Niin kun se meni rikki se nuppi...
Se nuppi...
He innostuvat muistelemaan omia sisustusvalintojaan lähes viidenkymmenen vuoden takaa.
- Haukkamäessä meillä oli punainen sohva ja vihreät verhot. Ne näyttivät tosi hienoilta yhdessä! Moderneilta! Sinä olit silloin vasta vauva...
- Mitenkäs sen sohvan sitten kävikään?
- Kissa repi...

Minäkin muistan sen sohvan. Muistan miltä sen karhea pinta tuntui poskea vasten kun yritin kiivetä sille. Se oli kovaa työtä silloin kuin istuinosa oli oman rinnan korkeudella. Katselemme heidän nykyistä sisustustaan. Kirjahyllyn päällä on hopeisia kynttilänjalkoja ja puusta veistetty, kahta kurkea esittävä patsas.

- Mistä tuo tuli?
- Sain viisikymmenvuotislahjaksi.
- Saanko minäkin patsaan kun täytän viisikymmentä? Tai kultakellon?
- Et. Mutta saat ottaa tästä niin paljon kirjoja kuin haluat...

Seuraavana aamuna lähden hyvissä ajoin kaupungille ehtiäkseni käydä kirpputorilla ennen kotimatkaa. Hieno, aurinkoinen keli jatkuu edelleen. Kaksi varttuneempaa mieshenkilöä ihastelee kevään tuloa:

- Kauhee määrä pölyä!
- Nino! On se nypperkele, ettei saada putsattua!

- Tällätääs tää tehras tähän keskelle kaupunkia... - Hyvä irea!


Kirpputorilta löysin vanhoja Helsingin Olympialaisten aikaisia Suomen kuvalehtiä, sekä alkuperäispakkauksessaan olevan pöytäliinan, jossa on vaaleanturkooseja palloja valkoisella pohjalla. Otin sen kotona heti käyttöön. Tästä se lähtee...

Ellinoora: Ei mitään hävittävää: https://www.youtube.com/watch?v=sWATfdDAAPY

torstai 12. maaliskuuta 2015

Ehkä ilkosillaan?



Kävin toissaviikonloppuna Turussa tapaamassa sydänystävääni. Kävelimme pitkin joenvartta, siellä missä Turku näyttäytyy kauneimmillaan ja vieri vieressä on kutsuvan näköisiä kahviloita ja ruokapaikkoja. Kävimme salaatilla ja viinillä Tårgetissa ja sen jälkeen katsomassa Johanna Vuoksenmaan elokuvan "Viikossa aikuiseksi". Seuraavana aamuna ystävä oli valmistanut muuttomme kunniaksi Eton mess jälkiruuasta sovellettua "Töölö messiä", jonka ohjeen hän oli löytänyt jostain jouluisesta Annasta.
Hienoa "Töölö messiä" maljoissa etualalla...
Sätimme puhelimiamme ja jaoimme syvän närkästyksemme tekstiviestejä korjaavaa toimintoa kohtaan. Että sillä on otsaa mennä korjaamaan omin päin kirjoittamaamme!! Seuraukset voivat olla noloja ja kauheita! Kahdesti olen ollut vastaavinani (pomolta!) saamaani viestiin vain lyhyesti "Oukki!" , mutta kun olen vilkaissut näyttöä sormi jo lähetysliipaisimella, ruudussa onkin lukenut ikävän syyttävänsävyisesti "Pukki!" Ystävä oli ollut vastaamassa lasten päiväkodista puolitutun äidin viestiin, jossa hän tiedusteli olisivatko he kotona sunnuntaina, jotta hän voisi tulla hakemaan ystävän hänelle lupaaman pussillisen pieneksi käyneitä lastenvaatteita, että "Kotona ollaan, ehkä ulkoillaan." Tämä ei kelvannut puhelimelle, joka korjasi oma-aloitteisesti viestin muotoon: "Kotona ollaan, ehkä ilkosillaan." Ja ystävä häpesi silmät päästään ja joutui lähettämään tökerön ja selittelevän jälkiviestin. Mitä järkeä tuollaisessa summamutikassa tapahtuvassa "korjaamisessa" muka on?!?


Muihin asioihin. Täällä ollaan nyt asuttu muutama viikko. Olen tutustunut naapurin pieneen valkoiseen terapiakoiraan Elliin. Rohkenen jo käyttää uutta pesukonetta niin kuin ei mitään. Toisinaan istuskelen makuuhuoneen ikkunalaudalla ja katselen alas Topeliuksenkadulle miten autot kiihdyttävät ja hidastavat ja pysähtyvät valoihin ja kiihdyttävät taas ja ihmiset hölkkäävät tai kävelevät tai odottavat bussia tai ulkoiluttavat koiriaan tai kantavat kauppakassejaan tai taluttavat kurahaalarisia taaperoitaan suojatien yli.

Vaihtelen reittiä töihin. Suosikkini taitaa olla Ruusulankatua ja Töölönkatua pitkin kansallismuseon nurkille ja sieltä vaihtelevaa reittiä Fredalle. Olen ruvennut inhoamaan Temppeliiaukion kirkkoa, joka könöttää isona ja typeränä juuri reittini keskellä enkä vielä tiedä kumpaa puolta se on lyhyempi kiertää tai miten minulle käy, jos yritän vain kiivetä sen yli. Näen matkan varrella usein poliitikkoja, viimeksi Oras Tynkkysen ja Lenita Toivakan. Eilen kävelin koiratrimmaamon ohi Hesperian puiston läpi oikaistessani ja oikein liikutuin kun luin kyltistä, että "trimmaukset, leikkaukset ja pusut" ja ajattelin, että täällä todella RAKASTETAAN koiria, mutta sitten luin tarkemmin, ja siinä lukikin "trimmaukset. leikkaukset ja pesut". Runeberginkadulla on ihana suklaapuoti, jossa voisi lounastaakin, viimeksi siellä olisi ollut tomaatti-vuohenjuustokeittoa, ja jossa aion takuulla käydä ennen pääsiäistä vähän ostoksilla, mutta nyt koitan vähän himmailla suklaarintamalla, sillä uudessa asunnossa on kiusallisen paljon kokovartalopeilejä (jopa kylpyhuoneessa, voitteko kuvitella mitään kamalampaa!), joten joudun ehkä vähän laihduttamaan voidakseni jatkaa asumista täällä. Toisaalta, paluuta entiseenkään ei ole: vanhan kodin summeritaulussa luki jo uusien asukkaiden nimet.

Eilen istuimme nojatuoleissamme  (jotka, by the way, eivät jotenkin sovi tänne, näyttävät nuhruisilta ja räikeiltä kaiken tämän valkoisuuden ympäröiminä) ja listasimme asioita joissa "voitimme" (keittiö, näkymä ulos, säilytystilat, suihku) ja missä hävisimme (pyöräkellari (aivan helvetillinen souvi saada pyörä monen lukitun oven ja portaiden päähän täpötäyteen ahdettuun pyöränurkkaukseen, mies tekee sen JOKA PÄIVÄ, minä olen luvannut tehdä sen tasan kerran molempiin suuntiin; kun joskus kampean pyöräni sieltä ulos, jätän sen pihalle koko kesäksi, uskaliaisuuttani ja ennen kaikkea laiskuuttani) ja mies valittaa, että vessan hanasta tulee vesi paljon pienemmällä paineella kuin vanhassa kodissa.) Toisaalta hän ilahtuu vähästä ja unohtaa moiset pikkuasiat. Hänen hammaslääkärinsä oli kehoittanut häntä vaihtamaan pehmeämpään harjaan ja eilen ostin meille molemmille sellaiset, à 1,50. Kesken hampaidenpesun hän tuli olohuoneeseen harja ojossa ja julisti: "Nyt voin kyllä rehellisesti sanoa: PARAS harja mitä minulla on KOSKAAN ollut!" Minua tietysti kirvelee eniten sen kristallijäljitelmänupin menetys. Siitä minä pidin uudessa kodissa eniten ja sen minä menetin ensimmäisenä, mikä sai minut ihan tosissani kyseenalaistamaan koko Töölöön jäämisen mielekkyyden muutamaksi päiväksi. 

Kesken tämä on vielä ja jotenkin kliinisen oloinen. Entiset taulut eivät oikein sovi. Miehen lapsuudenkodin taulukin sopii paremmin toisin päin (rautatientoria esittävän kuvan takapuolelle taiteilija on maalannut ilmeisesti omakuvansa). Kirjahyllystä on vain toinen puolisko jäljellä. Se näyttää oikein siistiltä. Ei ollenkaan meidän kirjahyllyltämme. 

Kirjoja on  tietysti piilotettuna useaan eri paikkaan: entinen astiakaappi on niitä täynnä kuten myös vaatekomeroiden alatasot. Muuton tiimellyksessä päätin, että jos en kerran voi luopua näistä kirjoista, voisinko sitten kenties vaikkapa lukea ne, ja olenkin jo ryhtynyt tuumasta toimeen. Eilen vietin ihanan aamupäivän väliaikaissohvalla (patja lattialla, toki valkoisella täkillä ja tyynyillä verhottuna) Pentti Saarikosken Eino Leino - legenda jo eläessään -kirjan parissa. Nauratti, kun Leino krapuloissaan oli joutunut pakkomielteisen kauhun valtaan, että punaiset aikovat vangita hänet, eivätkä Hella ja Sulo Wuolijoki, joiden turvaan hän oli paennut, olleet raaskineet vakuuttaa hänelle, ettei hän nyt niin tärkeä henkilö ollut. Tänään aloitin samalla lavitsalla Thomas Mooren "Sielun ohjaaman elämän", mutta nousin sitten kumminkin ylös ja aloin kirjoittaa tätä. Vanhan koneen kaivoin television alla olevasta harmaasta puukaapista, joka entisessä kodissa toimitti kenkäkaapin virkaa eteisessä. Nyt siellä asuu iso, ruma tulostin ja tämä vanha kone irtonäppäimistöineen (koska koneen oma näppäimistö on peruuttamattomasti tärveltynyt ja "y" ja "c" puuttuvat kokonaan, 
 Bloggauskone. Taustakuvassa miehen edesmennyt äiti
En ole tottunut katsomaan televisiota uudessa kodissa. Arne Dahlin sentään katsoimme ja mies tietysti iän ikuista ampumahiihtoa. Voisinkin tietoisesti keskittyä vähäksi aikaa vaikka lukemiseen sen sijaan, että parkkeeraisin joka ilta television eteen napostelulautanen sylissäni  katsomaan "Suurinta pudottajaa" kuten vanhassa kodissa . Olin taas tällä viikolla opettamassa sijaisena pari tuntia. Kirjallisuuden opettaminen on ihanaa! "Opetin" Edith Whartonin novellia "Souls belated" ja muistin taas miten hyvää kunnon kirjallisuus ihmiselle tekee. Thomas Moorekin sanoo kirjassaan, että "pieni määrä hyvää kirjallisuutta voi usein opettaa enemmän sisäisestä elämästä kuin laajat psykologiset tutkielmat." Menenkin tästä Thomaksen pariin vielä toviksi ennen lelukauppaan lähtöä. Tuohon patjalle kun asettuu makuulle, aurinko lämmittää mukavasti vatsaa.

Matti Johannes Koivu: Tyhjäksi jätetty: https://www.youtube.com/watch?v=vluMIxZrdXc