Kadunkulmassa kuohahtaa

Käveleminen on ihanaa, mutta kadun ylittäminen saattaa olla kauheaa. Siis silloin kun ei ole valoja, eikä niitä joka paikassa ole, ei edes Manskulla! Minä valitsen aina valollisen suojatien kun vain mahdollista. Mies käyttää myös valottomia ja sanoo että "menet vain ja KATSOT sitä lähestyvää autoilijaa" mutta mitä se katsomisesta paranee, jos se vain vetää päälle? Miehen sisko suosii milloin mitäkin itselleen otollista tien ylityskohtaa hyödyntäen hypotenuusaa, mistä olen aina järkyttyneen tuohtunut.

Jos pääsen valottomasta kohdasta yli niin, että joku auto oikein vartavasten hidastaa ja pysähtyy, heilautan vähän kättäni ja teen päälläni pikku nyökkäyksen tai hymyilen pikkuisen autoon päin. Se on minun pieni "kiitos ettet ajanut minua kuoliaaksi, vaikka olisit voinut"-viestini, mutta mies huomautti, että tuota ei sitten pidä mennä tekemään siskonpojan  nähden. Hän oli kerran tehnyt ja siskonpoika oli alkanut välittömästi sättiä, että "helvettiäkö siinä kiittelet ja nöyristelet, se on sun OIKEUS mennä tästä yli!". Toisaalta viimeksi kirjapiiriin mennessä ratissa ollut piiriläinen äsähti Kaisaniemessä, että "Kyllä täällä jos missä jalankulkija on kuningas. Jumalauta kymmenen autoa seisoo kun yksi urpo räplää kadunkulmassa kännykkäänsä ja arpoo lähtisikö yli!".

Mutta ei valoissa ylittäminenkään suju aina ärtymättä. Yksi asia korpeaa minua yli kaiken ja se on se kun odottaa kiltisti valojen vaihtumista, niinkuin nyt viimeksi Musiikkitalon kohdalla. Sitten tulee joku, joka menee suurieleisesti painamaan valopylvään (jo ennestään keltaisena loistavaa) jalankulkijanappia, ja kun valo sitten melkein heti vaihtuu vihreäksi, niin kuin se oli jo muutenkin tekemässä, tämä tyyppi vilkuilee sivuilleen omahyväisenä ja lähtee kadunylitykseen korostetun rennosti varmana siitä, että hän on omalla toiminnallaan saanut valot vaihtumaan.. Ai jessus, että ottaa kupoliin!

Minulla on OIKEUS!

Eilen tuli tehtyä monenlaisia ylityksiä, kun olin vapaalla ja mies päätti heti aamusta, että nyt lähdetään ulos ja pidetään HAUSKAA! Kävimme Subwayssä aamupalalla ja sen jälkeen kävelimme siellä uusien talojen seassa Töölönlahden tienoilla miettien mikä meitä huvittaisi, Lintsi vai Korkeasaari vai molemmat ja samalla kävelimme Espalle, joka oli täynnä isojen risteilyalusten tuomia turisteja, poikkesimme Kappelin terassille tuumimaan, pelästyimme Kauppatorin Korkeasaarikioskin edessä vellovaa ihmismassaa ja pakenimme Katajanokalle, jossa oli kaunista, mutta autiota.

- Voi tätä Helsinkirukkaa!, mies sanoi. - Eihän täällä oo kettään!
Mutta oli siellä viiden kuuden noin kymmenvuotiaan pojan porukka ankealla hiekkakentällä, jota koristivat kymmenet tyhjät oluttölkit.
- Kattokaa, lintu juo kaljaa! yksi pojista riemastui ja osoitti sormellaan tölkkiä nokkivaa lokkia.

Jatkoimme Kruununhakaan jossa mies osoitti sormellaan ikkunat, joiden takana  hän oli  ollut yhtenä raatilaisena valitsemassa uusia opiskelijoita aineenopettajakoulutukseen.

Jatkoimme Hakaniemeen ja muistelimme sitä kesää, jonka vietimme siellä ja aamuisin katsoimme Serranon perhettä ja pyöräilimme Mustikkamaalle uimaan ja ikkunasta näkyi Karhupubi. 

- Poiketaan Karhupubiin!

- Poiketaan vain!

Mutta sitä ei enää ollutkaan, vaan tilalla oli joku muodikas bistro. Jätimme väliin.

Hämeentien Fida oli sentään paikoillaan. Ostin Anna Fredrikssonin "Augustiresan"-pokkarin, koska siinä oli kaunis kansi, mieleni teki lukea taas ruotsiksi ja koska se maksoi vain 80 senttiä. Söimme lounasta Hämeentien varrella isossa kiinalaisessa, mies väsähti ja halusi kotiin päiväunille. Otimme kolmosen ratikan ja ajoimme kotiin. 

- Älä nyt sitä kyttää!
- Sen takiahan noita OSTETAAN, että muut kyttäisivät.

Illalla tein tomaattipiiraan ja päätimme katsoa Viaplaylta jonkun kivan elokuvan, mutta käsityksemme "kivasta" eivät käyneet yksiin. Minä halusin jotain kepeän romanttista ja ehdotin "This is fortya", jossa on hassu Paul Rudd ja miehen suosikki Graham Parkerkin itseironisessa roolissa, mutta mies janosi jännitystä ja runnoi läpi ehdotuksensa "Running scared", jota kuulemma kriitikotkin olivat kehuneet. Ensimmäisen viiden minuutin aikana veri loiskui ja niin moni pääsi hengestään etteivät sormeni riittäneet laskemaan. Lähdin suuttuneena makuuhuoneeseen ja luin vastalääkkeeksi vähän Bridget Jones- Mad about The Boy'ta.

Anna Puu: Ota minut tällaisena kuin olen: https://www.youtube.com/watch?v=A9XI1-ltitQ

Kesän parhaat päivät

Kesän ensimmäiset ja ainoat helteet osuivat onnekkaasti yksiin pitkän mökkiviikonlopun kanssa. Voi onnea! Kävin kesänautintojen kimppuun asvaltin ja kylmän alkukesän näivettämän kaupunkilaisen kiihkeydellä: Kirkonkylään mattopyykille:

Nyt rantaan! Bikinit vai uikkari? Pyyhe vai froteinen pinkki kaapu? Lukemista? Aikakauslehtiä vai kirja? Putkinotko vai Isä Camillon kylä? Juotavaa? Vissyä vai peräti siideri? Evästä? Pantteriaski vai päärynä? Olin aivan läkähtyä päätösten alle, mutta lopulta rauhoituin ja päätin lähteä rantaan niine hyvineni, uimapuvussa ja pinkissä kaavussa, ilman  puhelinta, lukemista, juotavaa tai evästä (rannasta on mökille noin kahden minuutin kävelymatka).

Ei selfie eikä varsinkaan belfie, vaan bowie; kuva rusetistani!

Asetuin auringon lämmittämälle kalliolle omaan kolooni. Ihastelin uimapukuani joka hohteli vielä uutuuttaan (ja sai kirjapiirissä kehuja, se oli kirjapiirin ylivoimaisesti kaunein uikkari, oli nimittäin ainoa...). Kävin uimassa. Vesi oli 23 asteista. Asetuin laiturille. Tuijottelin laiturin rakosesta veteen ja päätin etten lähde ennenkuin näen kalan. Pitkän tovin jälkeen näkökentässä vilahti kalpea salakka.

Juhannusruusut ja sireenit kukkivat vielä. Linnutkin jaksoivat yhä visertää.Lupiinit ja koiranputket röyhivät ja kaikkialla tuntui makea huumaava tuoksu.

Olin onneni kukkuloilla. Pikkusisko oli tuonut ison pinon Kotivinkkejä, Annoja, Me Naisia ja Kodin Kuvalehtiä. Luimme niitä miehen kanssa kimpassa ja jaoimme hauskoja anekdootteja. Joku usein häissä bändinsä kanssa esiintyvä nainen kertoi, miten häissä on aina samat tyypit: keski-ikäinen leidi, joka twistaa niin syvään, että pikkuhousut näkyvät, vanhempi sukulaissetä, joka loppuillasta tekee itseään tykö ja uskoutuu, että on itsekin nuorempana soittanut bändissä ja sitten se häävieras, joka haluaa esittää hääparin kunniaksi Tapani Kansan kappaleen R-A-K-A-S, mutta ei sitten tosipaikan tullen osaakaan kappaleesta muuta kuin ne viisi kirjainta. Lisäksi kumpikin luki sympaattisen haastattelun Elina Knihtilästä, joka palautui mieleemme, kun muutamaa päivää myöhemmin näimme hänet KuuKuussa. Mukavaa todeta, että hän on sanansa mittainen nainen. Hän on aina liputtanut Töölön puolesta ja maininnut yhdeksi hyväksi puoleksi juuri KuuKuun ja siellähän hän nökötti hupparissaan ystävätttärensä kanssa.

Täysikuukin vielä!

Eilen kävin Turussa viettämässä perinteistä ystäväpäivää. Sää ei suosinut, ripsi vettä ja oli harmaata, mutta päivä oli silti onnistunut. Siitä tuli yllättäen Italiapainotteinen, kun ensin kirjaston kahvilassa, jossa nautimme kahvit ja croissantit, soi taustalla italialainen radiokanava. Päivällä söimme pizzat Linnankadun Denniksessä ja iltapäivällä vielä kupilliset, (no, kuppiin oli kyllä ahdettu kolme palloa per nainen; minulle vihreää omenaa, kookosta ja pistaasia, ystävättärelle valkosuklaata, mangoa ja pannacottaa) italialaista jäätelöä. Minuun iski heti hirveä italiankaipuu, nimittäin kielen, ja kotona googletin heti soittolistoja hakusanoilla "canzoni italiane" ja tässä ne raikuvat parhaillaan taustalla kuulokkeista. 

Tähän loppuun pari anekdoottia, joiden unohtamisesta sain edellisen blogikirjoituksen jäljiltä moitteita. Tai moitteet tulivat oikeastaan vain tästä ensimmäisestä, toisen lisään omasta halustani. Ensimmäisen kuulin siellä miehen siskonpojan syntymäpäivilllä ja toisen kertoi miehen sisko Iso Roban sushibuffetin äärellä.

1. Hernekeittojuttu (tosi):

Miesporukka oli mökillä ja oli sovittu että jokainen vastaa vuorollaan ruuanlaitosta niin että muut saavat nauttia mökkielämästä rauhassa. Ateriat saivat olla vaikka kuinka yksinkertaisia, kunhan olivat valmiina tietyllä kellonlyömällä. Erään (hänestä tuli sittemmin kemian professori, vai liekö ollut sitä jo tuohon aikaan) oli määrä valmistaa hernekeittoa valmiista säilykepurkeista, mutta kun ruuan aika tuli, hän seisoi edelleen avattu tölkki kourassaan kulmat kurtussa päätään raapien:

- Tässä sanotaan, että lisää yksi kolmasosa vettä, mutta kun eihän tähän mahdu!

2. Miehen äidin sinappivitsi (oppinut kuulemma saksan oppikirjasta, harvinainen, sillä miehen siskon mukaan ainoa vitsi, jonka hän oli koskaan kertonut):

Kaksi intiaania on päässyt maistelemaan eksoottisia herkkuja pitoihin. He katsovat miten muut ottavat ruskeaa tahnaa vain aivan pikkiriikkisen ja päättelevät sen olevan jotain superkallista herkkua, jota näin ollen kannattaa ottaa vähän enemmänkin, kun kerran tilaisuus on. 

Toinen intiaaneista laittaa lusikallisen väkevää sinappia suuhunsa ja kyyneleet alkavat vuotaa hänen silmistään.

- Mitä itket, veljeni? toinen kysyy.

- Itken sitä kun isämme hukkui Hudsonjokeen.

Toinenkin intiaani laittaa sinappilusikallisen suuhunsa ja kun hänenkin silmänsä alkavat vuotaa, on toisen veljen vuoro kysyä.

- Mutta mitä sinä, veljeni, itket?

- Itken sitä, ettet sinä hukkunut hänen mukanaan!

Matkalla Tokmanniin ostamaan tarjouspesupulveria...

Marco Masini: Che giorno è: https://www.youtube.com/watch?v=jXHZ1TRoApY&index=4&list=PLUGZCEYSlvljH_0Ghbbm6uqx1mfaFyr4L