Ruotsalainen life coach ja luennoitsija Mia Törnblom kertoo omaelämäkerrassaan Så dumt! narkkarivuosistaan ja siitä miten hän sitten meni vieroitushoitoon ja raitistui, mikä on hieno juttu hänelle. Mutta samalla hän sivuaa muidenkin riippuvaisten tarinoita ja kohtaloita ja erityisesti mieleeni on jäänyt tarina Förnekelse-Ullasta. Se naurattaa minua, vaikka onkin ihan kamala, sillä Förnekelse-Ullalle käy lopussa todella köpelösti, mutta jos haluatte tietää kuinka köpelösti, teidän pitää lukea Mia Törnblomin kirja, koska jos kerron tässä miten Förnekelse-Ullan käy, koko tarinan sävy ja pointti muuttuvat ja sen sijaan että jakaisitte kanssani asian hassun puolen, ihmettelisitte mikä perverssi ihminen voi naureskella tuollaiselle asialle. Mutta nyt Förnekelse-Ullan tarinaan, joka on siis vain ihan pieni anekdootti, ei mikäön pitkä juttu. No niin, Mia siis oli vieroitushoidossa paikassa, jossa hoidettiin sekä narkomaaneja että alkoholisteja. Yksi osa hoitoa olivat AA-kokoukset ja lisäksi oli pienempiä ryhmäkeskusteluja. Ajatuksena oli, että kun ihminen myöntää riippuvuutensa ja voimattomuutensa raitistua omin voimin, hän yhtäkkiä löytääkin voimaa (päivän kerrallaan) olla ilman päihteitä. Tommy Hellstenkin on tästä puhunut, että se voima löytyykin paradoksaalisesti siitä heikkoudesta ja sen myöntämisestä. Joka tapauksessa hoidossa oli myös Ulla, joka ei suostunut myöntämään olevansa alkoholisti, vaikka muiden mielestä hän jos joku oli. Siksi muut ryhmäläiset alkoivat kutsua häntä yleisesti Förnekelse- Ullaksi. Ja vaikka Mia oli itsekin vasta raitistumisensa alkutaipaleella, hän tunsi kutsumusta terapoida ja coachata muita jo silloin ja hän patisti Förnekelse-Ullaa myöntämään että tämä on alkoholisti, että Förnekelse-Ullakin pääsisi toipumisen alkuun, sillä eihän sellainen voi parantua joka ei edes myönnä olevansa sairas. Hän maanitteli ja houkutteli, kunnes ryhmän vetäjä komensi häntä lopettamaan, mutta Förnekelse-Ulla oli sitkeästi sitä mieltä että ei-ei, kyllä hän on vain ihan tavallinen suurkuluttaja eikä mikään alkkis ja että hänen todellinen ongelmansa on hänen idioottimiehensä (ja sen verran voin vihjata, että loppuratkaisu on sellainen, että sekä ryhmäläiset että Ulla olisivat saattaneet todeta että mitäs minä sanoin). Minusta juttu on karmivalla tavalla ihana, kuin aikuisille suunnattu opettavainen satu, vähän niin kuin moderni versio Jörö-Jukasta. Mutta ei se ehkä tunnu karmivalta ennen kuin tietää loppuratkaisun. Jota en siis kerro.
Lasten sadut ovat mustavalkoisia, mutta aikuiset ymmärtävät jo paremmin harmaan eri sävyjä ja sen, että asiat voivat olla samanaikaisesti ihania ja kamalia. Niin kuin vaikka silloin kun yli 70-vuotias äitini pesee käsin valkoiset villasukkani ,koska olen päästänyt ne niin räävittömään kuntoon. Tai kun ystävätär kaivaa kahvilassa lompakostaan on/off (tällä hetkellä ehdottomasti ja lopullisesti off) miesystävänsä kuvan, katselee sitä heltynein silmin ja sanoo ettei kyllä pysty heittämään kuvaa pois, sillä mies näyttää kuvassa "niin ihanan normaalilta”. Tai Argentiinan-sedän tuoma perhostarjotin, jossa on lasilevyn alle liiskattuina valtavia hohtavasiipisiä eri värisiä perhosia ja joka roikkuu nyt mökin seinällä yhtä aikaa kiehtovana ja brutaalina ja joka kerta sitä katsoessa tulee mieleen miten pannulapun kokoisia perhosia on tainnutettu ja lävistetty neuloilla ja miten ne ovat joutuneet luopumaan elämästään noin typerän asian kuin tarjottimen takia. Tai valtava ukonilma, jolloin on pakko mennä ulos terassille intoilemaan, vaikka tietää ettei kannattaisi, sillä toissakesänä salama poltti Erkki-sedän mökin maan tasalle ja miehen isään iski nuoruudessa salama. Kahdesti! Tai se kun mies sanoo aamulla, että hän luuli yöllä kuolevansa sydänkohtaukseen ja ajatteli, että viimeisenä tekonaan hän haluaa vielä koskettaa tukkaani.
Mutta Förnekelse-Ullassa viehättää ja kauhistuttaa myös se, miten ihminen voidaan lokeroida näppärästi, osuvasti ja lopullisesti niin että vaikka Ulla olisi tehnyt mitä tahansa ennen tai jälkeen vieroitushoidon, hän on ryhmäläisille (ja minulle) aina ja ikuisesti Förnekelse-Ulla. Ihminen voidaan lokeroida niin helposti. Kun olin pieni, kotikaupungissani asui mies, joka oli kauhean lihava ja ajoi pienellä Jopo-polkupyörällä. ”On kuin karhu oravalla ratsastaisi” isän ystävä kommentoi katsellessaan miehen menoa. Miehen nimi oli Lasse, ja ikään kuin hänet nähdessään olisi voinut välttyä noteeraamasta hänen sairaalloista ylipainoaan, häntä vielä kutsuttiin yleisesti Paksu-Lasseksi. Miehen isotäti puolestaan menetti tehdasonnettomuudessa toisen kätensä kyynärvarresta alaspäin ja on siitä aski kulkenut nimellä Tynkä-Tyyne. Ystävättärellä on kollega, josta puhutaan yleisesti Porno-Pekkana, en haluaisi tietää miksi, mutta helppohan se on arvata. Koskaan ei tiedä milloin on se päivä, jolloin meidät pannaan johonkin lokeroon ja saamme nimemme eteen lisämääreen joka on ja pysyy ja määrittää meidät loppuiäksemme eikä mikään auta, ajatelkaa nyt vaikka Volvo-Markkasta. Toivottavasti omani on edes joku kiva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti