Estynyt

Teemalta tuli vähän aikaa sitten hauska ohjelma, jossa Mark Levengood ja Rosa Liksom juttelivat keskenään muistaakseni Savoyssa. Mark kertoi, miten oli ollut esiintymässä Turussa ja ottanut yhteyttä siellä asuvaan Tuija-tätiinsä kutsuakseen hänet ja hänen miehensä, Henrikin, päivälliselle.

- Oi, Henrik ei tule, mutta minä tulen mielelläni.

- Miksei Henrik tule? Sano nyt hänelle, että tulee!

- Hän on estynyt, mutta minusta on ihanaa tulla.

- No mutta MIKSI Henrik ei tule?

- No tuota...hän on kuollut.

- ONKO HENRIK-SETÄ KUOLLUT?! Milloin?

- Joo, hän kuoli tammikuussa. (Elettiin huhtikuuta).

- Mitä tapahtui?!

- No, minä pistin hänet hautaan...sehän on tapana...

- Mutta miksi sinä et ole kertonut?! 

- No, ei semmoisilla ikävillä asioilla ole mukavaa vaivata ihmisiä...

En kerro tätä tässä ollenkaan yhtä hauskasti kuin Mark televisiossa, joten katsokaa Yle Areenasta.

Juttu tuli taas mieleeni, kun löysin närkästyksekseni eteisen matolta nivaskan edesmenneelle naapurillemme osoitettua postia. Suurin osa perintätoimistojen karhukirjeitä. Mietin, pitäisikö pistää oveen iso lappu, että N.N. ON KUOLLUT! Toisaalta se saattaisi vaikuttaa vain ovelalta hämäysyritykseltä harhauttaa velkojat eikä muutenkaan ehkä näyttäisi kovin asialliselta. Keräsin aamulla nivaskan reppuuni ja vein sen Annankadun postiin matkallani lelukauppaan. Selitin asian tiskin takana seisseelle postivirkailijalle.

- Mitä ne näitä teidän postiluukusta tunkee?!

- Sanopa se!

Postipoikien ja -tyttöjen puolustukseksi sanoin, että samassa numerossa on kyllä kolme asuntoa, mutta niitä erottavat kirjaimet a, b ja c ja toisekseen ovissa lukee kyllä asukkaiden nimet. Yksikään ei ole lähelläkään N.N:n nimeä. Kysyin vielä toimintaohjeita jatkoa varten ja tiedustelin saanko nakata postin suoraan roskiin, mutta en saanut suoraa vastausta vaan jotain mutinaa perikunnan huonosta asioidenhoidosta.Ärsyttävää! 

Kävin jo joulutervehdyskäynnillä Tampereella. Sieltä ovat kaikki tämän postauksen kuvatkin peräisin. Ihmettelin hopeanväristä peltirasiaa, jolla oli lahjaruusukkeista tehdyt korvat, jostain vaatteesta leikatusta etiketistä tehty suu ja tarroista askarrellut silmät.

- Ai, sä huomasit tuon!, isä sanoi.

Kävi ilmi, että rapun pikkutytöt olivat käyneet kaupustelemassa askartelujaan. 

- Kolme euroa ne tästä pyysivät...

- No, paljonko maksoit?

- Viisi.

Isoveljestä on tulossa hetkenä minä hyvänsä vaari. Hänen vaimonsa kävi eilen lelukaupassa. Hän on kuulemma tilaillut saksalaisista nettikaupoista niin paljon vauvanhoitotarvikkeita, että on saanut asiasta läheisiltään huomautuksen, että hän tilaa niitä ilmiselvästi etupäässä itselleen ja hän myönsi, että kyllä tässä vähän lapsuuden nukkeleikit ovat palanneet mieleen. Isoveli puolestaan oli tekstannut pikkusiskolle jotain asiaa ja maininnut ohimennen olevansa parhaillaan Vauvatalo Johannassa. Jänniä aikoja, mutta yksi asia on jo varmaa, vauvasta ei tule jousimiestä toisin kuin mummostaan, tädistään ja kahdesta isotädistään, vaan kauris. Hyvää joulua kaikille, jos en ennätä enää ennen aattoa postailemaan!

5e

Train: Shake up Christmas: https://www.youtube.com/watch?v=J-8VCL4uSUc

Rauhaa ja/tai rakkautta

Joulukuu etenee. Täytin sunnuntaina 48 vuotta. Ystäväni Turusta oli käymässä ja aloitimme juhlallisuudet siten, että menin hänen hotellilleen Albertinkadulle ja söimme yhdessä aamiaista hotellissa. Hän oli tullut Helsinkiin jo edellisenä päivänä viettämään museopäivää isosiskonsa ja kahden serkkunsa kanssa. He olivat käyneet Ateneumissa katsomassa Modigliani-näyttelyn, joka oli ollut ystävälleni  pettymys. 

- Vain pari surkeaa viivaa siellä täällä..., hän jaksoi ihmetellä eikä hellittänyt vaikka sanoin, että ne olivat luonnoksia. Kun hän myöhemmin näki miehen minulle piirtämän syntymäpäiväkortin, hän ihasteli miten paljon enemmän vaivaa mies oli nähnyt, kuin esimerkiksi Modigliani ja taiteilijaserkultaan hän oli tivannut, että eikö hänelle muka tule tällaisten "suurten taiteilijoiden" tuherrusten äärellä mieleen, että kyllä hänkin tuohon pystyy, ja parempaankin, mutta serkku oli sanonut, että korkeintaan joskus nuorena saattoi sellainen ajatus häivähtää mielessä, mutta ei enää pitkiin aikoihin.

Ekbergin piparitaidetta

He olivat myös vierailleet HAM:issa jossa yhdessä Yayoi Kusaman installaatiossa oli käytetty myös vettä ja katsojien oli määrä pysytellä tiukasti polulla, mutta jolta joku edellä kulkevien hitauteen kyllästynyt esiteini oli poikennut päätyen lätäkköön saaden tuskastuneen vartijan puuskahtamaan, että "Voi hyvä jumala, tule nyt pois sieltä!", joka oli minusta niin hieno lause, että halusin toistella sitä päivän mittaan moneen otteeseen. Joku oli kysynyt vanhimmalta serkulta mitä mieltä hän oli ollut peilihuoneen fallossymboleista eikä hän ollut ottanut millään ymmärtääkseen.

- Mitä?! Eivätkö ne olleetkaan hattivatteja..? Me viattomina tullaan maalta ja heti kaupunki yrittää turmella...

Sain ystävältä paitsi uuden täydellisen eye linerin ja huulikiiltoa, myös tällaisen syntymäpäiväkortin. Katsokaa tarkkaan. Hän on NÄKIJÄ:

Arvatkaapa miksi? Koska ilman että hän on voinut mitenkään tietää, sain lahjaksi myös kuvassa näkyvän vaaleanpunaisen radion mieheltä, kun olin sanonut, että aion alkaa kuunnella enemmän Yle Puhetta ja katsoa vähemmän televisiota (vaikkakin esimerkiksi "Ninja Warriors" on todella hyvä!), lelukauppapomolta ruusuntuoksuista suihkugeeliä, vartalovoidetta ja käsivoidetta, joiden etiketit ovat prikulleen kortin väreihin sopivat, sekä ystävältä pullon rosé-cavaa, joka niin ikään näkyy kortissa. Ja tietenkin minulla on ollut lemmikkinä kuvassa näkyvä bichon frisé. Isältä ja äidiltä sain rahaa, joilla ostin meille uudet muhkeat täkit ja pikkusiskolta Claes Anderssonin kirjan "Luova mieli".

Joimme lasilliset kuohuviiviä Casa Largossa ja muistelimme menneitä. Ystävä tosin joutui vähän väliä räpläämään puhelintaan, sillä kotipuolessa oli meneilllään kuusenhakureissu. Miehen siskon perhe saneli aikataulun, sillä heillä oli peräkärry, ja sen suoma valta-asema. Ystäväni lähetteli koko ajan miehelleen muistutuksia, että kuusi pitää sitten muistaa panna veteen, kunnes sai anopiltaan viestin, että "Unohda nyt se kuusi hetkeksi!". Hän kertoi miten miehensä oli tullut eräänä aamuna suu korvissa ulkoa. Hän oli ollut riemuissaan, koska oli liukastunut ja ottanut kädellään vastaan iskun, eikä se ollut murtunut, vaikka hänellä oli jo niin ja niin paljon ikää ja runsaan puoleisesti painoa. Ja kun ystäväni oli kysynyt mitä mies haluaisi joululahjaksi, hän oli vastannut, että "rauhaa ja rakkautta", johon ystäväni oli sanonut, että rakkautta voit saada, mutta tuskin rauhaa (heillä on kaksi vilkkaanpuoleista lasta).

Kun me tänä aamuna istuimme kahvimukit kourassa muhkeiden täkkiemme alla aamuteeveen ääressä, mies kysyi mitä haluaisin joululahjaksi.

- Ponin.

- Okei...

-Mitä sä haluaisit?

- Alushousut.

Celine Dion: So this is Christmas: https://www.youtube.com/watch?v=xf8db3Vz95I

Pikakassan hitain

Tätä kirjoittaessani tuuli ulvoo ikkunan takana, päivä yrittää valjeta, mutta ei oikein näytä onnistuvan, Saara Aalto on noussut lentokoneeseen Lontoossa ja on matkalla Helsinkiin, jossa hän esiintyy seitsemältä Tuomiokirkon rappusilla  ja mies kahistelee peittoröykkiön alla. Hän on jo ehtinyt selostaa viimeöisen unensa.

- Kauhia ku mä näin unta, että oli aivan hirviä kastemato yhdellä hiekkakentällä! Mä kysyin, että tarvitaanko me muka tuota matoa...se oli aivan mahottoman paksu ja monta metriä pitkä...Sitten se luikerteli tiehensä ja mä yritin juosta perässä mutta se luikerteli tosi lujaa ja...

Joulukuu, oma kuukauteni on päässyt hyvään vauhtiin ja jakelee auliisti antejaan. Olisin päässyt televisioonkin kun rautatieaseman ala-aukiolla miellyttävä nuorimies tuli kysymään tiedänkö sellaista ohjelmaa kuin "Suomilove" ja haluaisinko tulla siihen kertomaan mitä rakkaus on. Hymyilin ja sanoin, että minusta olisi ihanaa tulla, mutta valitettavasti minulla on juuri nyt hiukkasen kiire. Kumpikin väittämä oli epätosi.

Kirjapiirimme kokoontui vähän vajaalukuisena Kappelissa. Nautimme "Modigliani-menun". Yhdellä jäsenistä oli ollut luokkakokous, jonka teemana oli "30-vuotta yo-kirjoituksista". Hän ihasteli miten miellyttäviä ja raamikkaita luokan hiljaisista matikkanörteistä oli tullut. Tapaaminen oli sovittu johonkin herttoniemeläiskuppilaan, jossa he nuorina olivat notkuneet ja listalla oli Ampiaisia ja Sinisiä enkeleitä ja ruuaksi kebabia. Paikan omistajat olivat tietysti vaihtuneet ja pari luokkalaista oli mennyt edeltä käsin opettamaan intialaispojille miten Ampiaisia ja Sinisiä enkeleitä tehdään ja olivat tulleet juoneeksi varmaan viisi paukkua talon piikkiin ennen kuin lopputulos oli tyydyttävä.

Espan jouluvalot jakoivat mielipiteitä. 

- Voi että nuo on mauttomat...

- Eihän ole, vaan todella hienot!

- Mua ahdistaa, tulee mielen itäblokin maat...ja nuo valoeläimet on ihan hirveät...jotenkin too much...

- Valoeläimethän on just parhaat!

Lauantaina hain Lidlistä vähän evästä ennen töihinmenoa ja koska minulla oli vain kaksi tuotetta, valitsin pikakassan. Ei olisi pitänyt. Edelläni oli kaksi asiakasta. Ensimmäinen kaatoi maksuhetkellä kassaneitosen eteen ilmeisesti koko säästöpossunsa sisällön, että tuosta sopii noukkia. Ja kun hänestä päästiin, toinen kysyi paljonko hänen banaaniostoksensa tekivät ja kuultuaan summan, tiedusteli paljonkohan se tekisi yhtä banaania kohti. No, tässä on 750 grammaa...kassatyttö sanoi epävarmana. Kai hän ajatteli minun tavoin, että tämän on pakko olla joku piilokamerajuttu.

Eilen kävimme ensin sushilounaalla ja sen jälkeen ajoimme kakkosen ratikalla Töölöön tapaamaan miehen siskoa ja hänen miestään heidän "olohuoneeseensa" Janoiseen Loheen. Vanhat kotikulmat herättivät edelleen tunteita. 

-Tuossa me asuttiin...

- Hyi helevetti!

Miehen sisko kertoi Lontoon reissusta, jonka oli tehnyt kahden lapsenlapsensa kanssa. Anthony ja Gary olivat panneet parastaan, oli monenlaista ohjelmanumeroa mukaanlukien visiitti Harry Potter-studioille. Ylivoimaisesti parasta tyttöjen mielestä oli kuitenkin ollut heidän kotinsa kokolattiamatto, jolla he olivat kiehnänneet ja pyörineet ihastuksissaan. Kotimatkalla kumpikin oli surrut, että inhottavaa palata Suomeen, jossa on niin kovat lattiatkin...

Kurkimme sisälle koteihin höpeilemättömästi...mitäs olivat kuin tarjottimella!

Mutta nyt pitää irrottautua koneelta ja mennä suihkuun.  Huomenna on itsenäisyyspäivä ja linnan juhlat, Pitää päättää mitä laitamme ruuaksi. Ja muitakin isoja päätöksiä pitää tehdä, kuten millaisiin papereihin käärin joululahjat tänä vuonna. Ja töihinkin pitää tässä välissä ennättää, joten adios tältä erää!

Saara Aalto: https://www.youtube.com/watch?v=MoldM24I3pE

Kuusia ja Guggenheimeja

Miehen kanssa Kakkugalleriassa Fredalla.

Tänään ratkaistaan (taas) tuleeko Helsinkiin Guggenheimia vai ei. Minulla on tästä löperöhkö mielipide, joka perustuu puhtaasti omaan nautinnonhaluuni. Mies vilkaisi minua syrjäsilmällä kun uutisissa näytettiin suunnitelmakuvaa uuden museon kahvilasta ja sanoi "sä näet jo itsesi tuolla istumassa" ja oikeassahan tuo oli. Minusta olisi kivaa, että olisi taas  yksi kohottava hengailupaikka lisää, mutta joku porho saa kyllä luvan maksaa viulut. Minusta on niin ikään kivaa, että tuossa vieressä on Kiasma (olen käynyt kerran tänä vuonna) ja ennätyskivaa, että Kansalaistorille nousee uusi upea kirjasto. Samaten minusta oli aivan mahtava ajatus, että Tampereelle tulisi ratikka (tai rrratikka, Tampereen murteella), pankaa juu sellainen tulemaan, pinkkinä, kiitos, lupaan ajaa sillä ainakin kerran! Isä oli samoilla linjoilla, mutta pikkusisko asettui yllättäen ajatusta vastaan! Hänen mielestään kaupungilla ei yksinkertaisesti ole varaa ratikkaan. Ei vaikka se olisi pinkki. Hän ja miehensä työskentelevät lasten ja nuorten parissa ja joutuvat kohtaamaan päivähoitoon ja nuorisotyöhön osoitetut säästöt ensi kädessä.  Varsinkin päiväkodissa työskentelevä miehensä saa tuta mitä on kun sijaisia ei saa palkata ja joku kollegoista on aina poissa joko oman tai lastensa sairastelun takia. Burn out vaanii jo nurkan takana. Eikä olisi ensimmäinen kerta.

Pikkusiskon kanssa kahvilla Laukontorilla

Mutta Osmo Rauhala on asettunut monen muun taiteilijan tapaan Guggenheimin taakse ja koska minä ihailen Rauhalaa, päätän olla hänen kanssaan samaa mieltä. Vaikka ei Osmokaan aina ole oikeassa! Hänestä kertovassa kirjassa "Tapaus" hän muistelee miten pienenä kadehti luokkatovereitaan, jotka saivat kotona syödäkseen eineksiä. Einekset olivat uusinta uutta ja Osmo himoitsi ranskanperunoita ja muuta uutta apetta ja marisi että miksi heillä on aina tarjolla vain oman maan perunoita ja kotipurosta kalastettua taimenta...

Tampereen kuusi tänä vuonna. Onneksi tällä kertaa suora!

Kävin Tampereella tapaamassa paitsi vanhempia ja pikkusiskoa, myös isoasiskoa ja vein hänelle hänen toivomaansa pussitupakkaa, sinistä Pall Mallia, sätkien käärimistä varten. Kerroin, että isällä on viikonloppuna lentopalloturnaus Pirkkahallissa. 

-Jaa molempina päivinä? Eikö ne siis pääse käymään? Höh! Nikotiinipurkkani alkaa olla aivan lopussa!

- Mihin sä nikotiinipurkkaa tarvit, aiotko sä lopettaa polttamisen?

- No en tosiaankaan!

- No mihin sitten!? Ne on jo vanhoja ihmisiä, et sä niitä voi enää purkkaostoksilla juoksuttaa!

- Mulla on suuri nikotiinin tarve...

- Juurihan mä toin sulle tupakkaa, kääri sätkiä ja vedä siitä! Sitä paitsi ei nikotiini ole mikään kansalaisoikeus!

-Saisi olla! Itse asiassa tutkimusten mukaan nikotiinilla on suotuisa yhteisvaikutus esimerkiksi skitsofrenialääkkeiden kanssa...

Vein hänelle myös liilan poolokauluksisen neuleen, joka puki häntä hienosti, kolme litraa Coca Cola lightia ja pussillisen klementiinejä. Tutkimme taas Julia Vuoren ihanaa kuvakirjaa "Sika Pariisissa" ja isosisko näytti lempikohtansa. 

"Järjestimme maatalousnäyttelyn yhteyteen halvan kevätmuodin esittelytilaisuuden. Minotauruksen metrolippuhenkselit ja wc-paperikorvalliset esiteltiin alle viiden frangin sarjassa, suihkuverhoviitta ja kylpykuulatiara alle neljänkymmenen frangin sarjassa. Suurimman suosion saavuttivat kuitenkin punavarpusten yhden frangin kuplamuoviturbaanit." (Julia Vuori, Sika Pariisissa).

Palasin Helsinkiin lauantaina ja minun oli määrä jatkaa siitä melkein suoraan Tukholmaan. Lelukauppakollegani ihmetteli taannoin reissaamistani ja kysyi ihmeissään, että "eikö sun mies sano mitään?". "Öööö....sanoohan se joskus jotain (itse asiassa paljonkin, joskus myötäilen, yleensä en)". Mutta nyt hän sanoi, että luvassa on myrskyä Ahvenanmerellä ja huonoa keliä Tukholmassa ja että eikö olisi kuitenkin kivempi jäädä kotiin leikkimään ja saunavuorokin on kuudelta ja minä olin vähän väsyksissä Tampereen reissun jäljiltä, joten suostuin jättämään Tukholmanvisiitin väliin ja nautiskelin sen sijaan Helsingin iloista. Mies oli voittanut työpaikan pikkujoulun tietokilpailusta kaksi elokuvalippua, joten nyt meillä on kolme lippua odottamassa! Tietokilpailun taso ei kuulemma ollut ollut mikään huikea. Joku oli vastannut kysymykseen Afrikan suurimmasta valtiosta, että "Intia".

Helsingin kuusi.

Ankaraa yritystä saada edustava joulukorttikuva, jossa lapsi leikkii Tuomiokirkon portailla....

Sain tehdyksi vähän joululahjahankintoja, nukuttua päiväunet, luettua miehen suosittelemaa dekkaria "Siat", josta mies sanoi minun tykkäävän, koska siinä mainitaan kaikki kadut ja paikat niin tarkasti, mutta siinä seikkaillaan Tukholman lähiöissä, eivät ne ole minulle yhtään tuttuja! Olen todella turhautunut kömpiessäni kirjaa eteenpäin!

Minulla oli vielä maanantaikin vapaata ja miehen päästyä töistä kävimme Kakkugalleriassa tuhlaamassa loputkin viime jouluksi saamastani Kakkugallerian lahjakortista. 

Isosisko soitti ja sanoi, että hänen pitää tunnustaa yksi juttu.

-No?

- Silloin, kun sä pienenä säästit niitä karkkipäivän karkkeja siihen laatikkoon, se olin minä joka söi ne...

- No, kai mä nyt tuon tiesin?!

- Anteeksi.

- Okei...saat.

Dixie Chicks: Rainbow connection: https://www.youtube.com/watch?v=pzoZhb7ELNI

Syvissä vesissä

- Vielä viikko tätä typerää marraskuuta jälellä, virkkoi mies juuri hetki sitten aamuteeveen äärestä löhötuolinsa uumenista.

Lujille ottaa välillä, juu. Kirjoista saa suurta lohtua, jälleen. Joskus, kun menen töihin vasta iltapäiväksi, jään aamulla sänkyyn ja luen pitkään. Eräänä aamuna luin Anna Gavaldan "Karkumatkan" kannesta kanteen, lähdin siitä uimahalliin ja sitten töihin. Siitä tuli mukava, tasapainoinen päivä. Eilen katsoin töiden jälkeen Viaplaylta elokuvan "Carol", jota miehen sisko oli kehunut ja josta hän oli sanonut, että olisi elokuvan jälkeen halunnut jäädä viipyilemään siihen miljööseen ja fiilikseen, ja kyllä se kaunis olikin. Viisikymmenlukua. Autotkin kauniita kuin veistokset ja Carolin (Cate Blanchett). ja Theresen (Rooney Mara) vaatteet ja kampaukset ihania.

 Sitä ennen olin sulkenut lelukaupan. Iltapäivällä oli tullut lelulähetys jota olimme purkaneet. Mukana oli uutuuksia joiden sijoittelu entisten tuotteiden sekaan asetti omat haasteensa. Pohdittuani ankarasti sellaisia seikkoja kuin tulisiko peltohiiret sijoittaa uusien siilien oikealle vai sittenkin vasemmalle puolen ja sopivatko possut ponien kanssa samaan koppaan, ja minne ihmeeseen uudet pehmo t-rexit ja muut saurukset pitäisi ängetä, entä puiset raketit ja pikku kaulimet,  katsoin ansainneeni vähän huvitusta. Laitoin miehelle viestin "Aion mennä lasilliselle kuohuviiniä (kaupunki on täynnä paikkoja, joista lasillinen irtoaa muutamalla eurolla), liitytkö seuraan?" mutta sen sijaan  että hän olisi vastannut viestiin, hän koputtikin hetken kuluttua jo pimeänä olevan lelukaupan oveen kuntosalishortsit takin taskusta pilkistäen. Avasin hänelle oven, hän astui sisään ja kysyi jalkojaan osoittaen: "Onko nämä mun  kengät?" Katsoin hänen jalkoihinsa ja sen sijaan, että olisin nähnyt hänen uudet, hunajankeltaiset talvikenkänsä, näinkin sinapinväriset, kulahtaneiden kenkien kärjet, jotka olivat ainakin viisi senttiä miehen kenkiä pidemmät. Hän oli ottanut kuntosalilta lähtiessään väärät kengät ja joutui nyt pinkomaan henki kurkussa takaisin Albertinkadulle vaihtamaan. Onneksi kukaan ei ollut ehtinyt kaivata omiaan, vaihto sujui vaivihkaa, mutta kuohuviini sai hässäkän vuoksi jäädä.

Itse olin ollut kuntosalilla jo aamupäivällä. Ihan hyvä, että tulee lähdetyksi, mutta aina siellä saa nykyään suuttua. Tykkään edelleen soutaa, se on hyvää treeniä sellaisenaan, mutta varsinkin lämmittelymielessä. Pari kertaa olen nähnyt, miten vierreiseen dippi/vatsalihaslaitteeseen on tullut treenaamaan ilmeisen kunnianhimoinen nuori mies. Hänelle ei riitä pelkkä oman kehon painovastus dipatessaan, vaan hän on kahlinnut vyötäisilleen levypainon, joka kilisee ja kalisee siinä heiluessaan miehen ähistessä dippiensä kimpussa. Ei siinä mitään. Mutta sen jälkeen hän on mennyt rakkaimpaan laitteeseeni taljaan, eikä siinäkään tietenkään tyydy valmiina olevaan tankoon, vaan vaihtaa sen johonkin muuhun jonka kanssa tekee sitten jotain ihmeellisiä rimpuilujaan, eikä siinäkään vielä mitään, mutta sitten hän ottaa kyllä rimpuiluvälineensä pois, MUTTA EI LAITA TAVALLISTA TANKOA TAKAISIN, ja se liitososa killuu tyhjänä korkeuksissaan, enkä minä ylety siihen!!! Millään! Saatana!

Kun nyt vauhtiin pääsin, haluan mainita toisenkin asian, joka liittyy Yrjönkadun uimahalliin. Se on tuonut minulle paljon iloa. Marraskuu on ollut paitsi valkoinen, kun lunta tuli kerralla paljon.

Ja harmaa, kun se suli kerralla pois,

myös turkoosi, koska vietän niin paljon aikaa altaassa. Noh, Yrjönkadun uimahallissahan tunnetusti on lupa uida alasti. Tai pikemminkin se taitaa olla sääntö. Lupa uida myös halutessaan uimapuvussa myönnettiin joskus 80-luvulla. Minä tietysti haluan. Moni tietenkään ei, ja olen asian kanssa jo aivan sinut. Se, minkä kanssa EN ole sujut, on se, että nämä nakupellet uimarataa vaihtaessaan kapuavat ratoja erottavan köyden yli siten, että heidän tiedätte-kyllä-mikänsä oikein hieroutuu köyttä vasten ja sitten tulee joku pahaa-aavistamaton uimari ja tarttuu tai nojailee huolettomasti siihen pimppiseen köyteen! Alasti uivan tulee vaihtaa rataa sukeltamalla köyden ali, kyllä näin on!

TripAdvisorin sivuilta napattu kuva. Yrjönkadun uimahallissahan ei saa kuvata, mistä säännöstä aasialaisturistit eivät tietysti piittaa pätkän vertaa.

Kanssakuntoilijoiden lisäksi olen suuttunut paitsi Amerikalle, joka meni valitsemaan presidentikseen sen toopen, myös myskikurpitsalle, joka oli oli niin kova, että sai ranteeni kipeytymään kun yritin pilkkoa sitä kasvissosekeittoon (on siinäkin kyllä kanssa ankea ruoka!). Ja mies, joka yleensä on aina niin kiltti ja myötämielinen kanssakulkijoille, katseli Porthaninkadun ihmisvirtaa Kallion Subwayn ikkunasta, jossa olimme lounaalla viikon parhaan päivän Subin (tonnikala-) houkuttelemina ja mutisi synkkänä "Miten nuo ihmiset on noin rumia...? Olen nostanut meidän kumpaisenkin päivittäisen d-vitamiiniannostuksen sataan mikrogrammaan.

Toisaalta mukaviakin asioita on ilmassa. Näen huomenna ja ylihuomenna perhettä Tampereella Joulukatu on avattu.

Stockan jouluikkuna. Pois tieltä, pennut!

Kohta avataan Isolle Roballe taas Fida. Eräs täti noukki minut Aleksilta johonkin silmänliikkeitä mittaavaan markkinointitestiin ja sain palkaksi lipun leffaan! Miehen sisko miehineen lentää ensi viikolla  Oulusta Helsinkiin ja asettuu Valhallankadun asuntoonsa määrittelemättömäksi ajaksi. Kirjapiirille on sovittu pitkästä aikaa tapaaminen ensi viikon perjantaille Kappeliin. Pikkusisko bongasi Tukholman ystävän (nykyisin oikeammin Göteborgin ystävän) Yle Femmalta "Usko, toivo, rakkaus"-ohjelmasta kävelemässä työkaverinsa kanssa Gamla Stanissa ja näin sen myöhemmin Areenalta.  Piero Ferruccin kirja ystävällisyyden voimasta on näköjään suomennettu 

Psykosynteesin ilosanomaa massoille, hyvä hyvä!

ja mies löysi Lidlistä todella hyvää pähkinäsuklaata ja minä Stockalta t-paidan, jossa lukee "Santa I can explain". Niin, ja veronpalautukset maksetaan ensi viikon tiistaina!  Eiköhän tämä tästä taas.

Aamurauhaa tavaratalossa

Kylie: Every Day's Like Christmas :https://www.youtube.com/watch?v=zgrywU-IJHs

Ottajat ja antajat

Bulevardilla

Kun tässä taannoin piipahdin Tampereella ja mökillä, minulla oli bussissa matkalukemisena Kai Vakkurin kirja "Sinä kirjoitat radiokuunnelman", jonka olin joskus ottanut mukaani Lönnrotinkadun kierrätyskeskuksen ilmaishyllystä silloin kun Lönkalla vielä oli kierrätyskeskus ja me asuimme Fredalla. Se on todella ihana kirja, luin sen nyt ensimmäistä kertaa ja se sai aikaan sen, että rakastuin välittömästi Kai Vakkuriin ja googletin hänet vain saadakseni tietää hänen kuolleen viime vuoden keväällä 81-vuotiaana. Muistokirjoituksesta kävi ilmi, että hän oli tehnyt pitkän uran markkinointialalla, jäänyt 56-vuotiaana eläkkeelle, perustanut sen jälkeen antikvariaatin ja ajanut taksikortin, koska oli aina halunnut ajaa taksia, kirjoittanut taksisuharikokemuksistaan romaanin "Neekerivuoro", kirjoittanut lisää kirjoja  ja ryhtynyt luennoitsijaksi. Monet hänen kirjoistaan ovat ilmestyneet omakustanteina, joten tulee olemaan työlästä löytää ne kaikki, mutta tässä asiassa minä tulen onnistumaan. Kumminkin, tässä kyseisessä kirjassa Vakkuri jakaa ihmiset antajiin ja ottajiin. Siteeraan:

"Antaja on sellainen, joka teoin, sanoin tai elein antaa kanssaihmisilleen jotakin. Kirjoittaja on antaja, samoin maanviljelijä taikka äiti, joka lukee lapselleen illalla sadun.

Ottajia ovat esimerkiksi passiiviset television katsojat tai urheilukilpailijoiden seuraajat tai ihmiset, jotka keskustelussa eivät anna siihen yhtään omaperäistä sanaa. Usein ottajat elävät toisten ihmisten kautta seuraten elämää kuin näyttämöä. Oman elämän sisältö voi syntyä esimerkiksi muita ihmisiä koskevien uutisten ja juorujen seurailusta. "

Mökillä

Vaaleanpunainen Yrjönkatu

Olen viime aikoina ollut aika tanakasti ottajien puolella katsottuani ensin miehen kanssa kymmenen jaksoa "Downshiftaajia" YleAreenasta putkeen (todella hyvä sarja!) ja sitten omin nokkineni kolmekymmentä jaksoa "Broad Cityä" kahden päivän aikana niin ikään YleAreenasta (mainiota viihdettä!) ja siinä välissä vielä You Tubesta elokuvan "Modigliani", joka kertoi, no, Modiglianista ja jossa italialaistaiteilijaa esitti Andy Garcia ja Pablo Picassoa Omid Djalili, josta ajattelin, että eihän tuo ole yhtään näköinen, kunnes menin seuraavana päivänä Modiglianinäyttelyyn Ateneumiin ja näin siellä valokuvia ja luin yhdessä saleista  näyttelyä varten julkaistun Modigliani-kirjan kannesta kanteen, jossa myös oli kuvia (säästin siinä 19 euroa!) ja tajusin, että hänhän oli prikulleen saman näköinen kuin Picasso, joka on näköjään ollut siihen aikaan PAKSU ja Garciakin oli aika lailla esikuvansa oloinen. Suosittelen näyttelyäkin, mutta kyllä siitä enemmän irti saa, jos tietää jotakin taiteilijan taustasta. 

Södermalmilla

Kirjamessuilla kuuntelimme Claes Anderssonia ja hän on tietysti antaja parhaasta päästä, mutta osaa myös ottaa. Hän kertoi itselleen tärkeistä runoilijoista ja kertoi lukeneensa Eeva-Liisa Mannerin runoja ennen isoa sydänleikkausta, ja että ne auttoivat "enemmän kuin kymmenen diapamia". Ostin messuilta Osmo Rauhalasta kertovan kirjan "Tapaus", jonka kaivoin kassistani ja annoin miehen ystävälle selailtavaksi,  jotta hän olisi malttanut pysyä hiljaa Andressonin haastattelun ajan, sillä takanaolijat alkoivat oirehtia. Hän innostui ja halusi saada oman Rauhalan ja minä osoitin suuntaa mistä löytyisi (2 euron pöydästä, yhtä aikaa törkeää ja ihanaa!), mutta siellä ei ollutkaan niitä enää, ja miehen ystävä tuli pahoille mielin ja syytti minua, että olin rohmunnut viimeisen Rauhalan. Ajattelin hetken antaa oman kappaleeni hänelle, mutta hetki oli aivan ohikiitävä ja kirja on edelleen minulla. Hyvä niin, sillä on minulle taatusti paljon annettavaa.

Liffey-pubissa Gamla Stanissa soi Van Morrison

No, nyt yritän vuorostani olla pienimuotoinen antaja päivittämällä blogiani ja enköhän minä taannoisella Tukholmanreissullakin antanut pöytäkeskusteluihin ja hauskanpitoon oman osani. Ainakin pari hassua juttua kerroin ihan takuulla ja Tuulan ja Rikun vein Söderillä paikkoihin joissa he eivät olleet ikinä ennen käyneet ja esittelin heille muun muassa paikan, jossa elämäntapavalmentajan ja entisen narkkarin, Mia Törnblomin kauniskasvoinen poikaystävä oli päättänyt päivänsä ja se oli heistäkin tosi surullista.

Sitten olikin jo aika Tukhoman olla antajana ja minun ottajana. Löysin Hornsgatanin Stadsmissionin kirpputorilta ison olalla kannettavan kassin, jossa on kukkia ja kuva elegantista viisikymmenluvun naisesta ja teksti "My garden kicks ass". Olin himoinnut kassia jo monta vuotta sitten nähtyäni sen erään kungsholmenilaispuodin näyteikkunassa, mutta se oli niin kallis, että tyydyin vain ottamaan siitä kuvan. Nyt se on minun ja maksoi vain 40 kruunua!

Tänään pitää mennä aikaisin nukkumaan, jotta jaksamme herätä superjännittäviin vaalivalvojaisiin aamuyöstä. Hillaryn on PAKKO voittaa!

Broad City: Hello, Hillary:https://www.youtube.com/watch?v=lJgM4_C3gvE

Käskyläinen

Minähän olen melkoisen privaatti ja ujo ihminen. Jos joskus sorrunkin lörpöttelyyn, pidän kuitenkin valtavasti  asioita itselläni, enkä pidä itseäni muutenkaan erityisen helposti lähestyttävänä. Mutta jotkut ilmeisesti pitävät ja saattavat jopa tehdä semmoisen arvion, että tuo kaipaa kipeästi apua ja ohjausta. Siellä vaelluksella muutama vuosi sitten jouduin raskaan kävelypäivän päätteeksi majatalon riuskan emännän tarkan ja hellittämättömän ohjailun uhriksi. Rutiinit olivat siinä vaiheessa jo  vakiintuneet. Suihkuun, sukkien ja alusvaatteiden pesu ja kuivumaan ripustaminen ja sen sellaista. Saatoin tehdä sen kaiken automaattivaihteella. Paitsi tässä majatalossa. Rouva näki märän tukkani. Se on ohut, se kuivuu hetkessä itsestäänkin, mutta rouvalla oli minulle yllätys: hän koukisti käskevästi etusormeaan ja veti työpöytänsä laatikon auki ja paljasti aarteensa, föönin, jota nyt tarjosi käyttööni. Kiitin, iskin laitteen lähimpään pistorasiaan ja osoitin föönillä kohti ohimoani kuin aseella ikään. Ei käynyt. Rouva otti minua kädestä, vei sivummalle missä oli peili ja loisti tyytyväisyyttä: hän halusi, että föönaan nautiskellen. Sitten oli pyykin ripustamisen vuoro. Hakaneuloilla kiinni mihin tahansa mihin pystyi jotain ripustamaan. Mutta ei. Rouvalla oli lisää lahjoja. Hän avasi toisen laatikon ja osoitti kasvot loistaen laatikon pohjalla sikin sokin olevia pyykkipoikia. Minulla oli lupa ottaa ja tietysti piti olla ylitsevuotavan kiitollinen. Mutta en saanut ripustaa minne tahansa. Rouva halusi, että ripustan tulen ääreen, minne hän kyhäsi hetkessä jonkun taiteltavan pyykkitelineen valmiusasentoon. Kilttiä, totta kai, mutta muut vaeltajat, mies mukaan lukien, saivat kukin pärjätä omillaan. Vain minua opastettiin kädestä pitäen, ja minä olen aina ollut olevinani niin itsenäinen.

Venetsiassa heräsin ensimmäiseen lomapäivääni onneni kukkuloilla ja lähdin ulos sunnuntaiaamuun. Accademian sillalla jouduin pysähtymään hetkeksi, sillä luulin oikeasti saavani sydänkohtauksen. Sydämeni takoi niin lujaa ja rintaani puristi, onnesta!

Yritin vähän rauhoittua syvähengityksen avulla ja jatkoin matkaani vailla mitään päämäärää. Venetsiahan on, kuten tiedämme, labyrintti, jossa kujat saattavat äkkiarvaamatta päättyä laguuniin tai muuhun umpikujaan. Ei se haittaa, jos ei kerran ole minnekään menossa. Oli hiljaista ja kaunista. Ilmeisesti olin menossa kohti umpikujaa tai laguunia, sillä takaani kuului: "Älä mene sinne!" Käännyin tottelevaisesti ja näin vanhan sedän kävelykeppeineen löysissä, parhaat pävät nähneissä ruskeissa samettihousuissa ja ruudullisessa pikkutakissa, jonka kyynärpäitä koristivat nahkapaikat, odottamassa.  "Americana o inglese?", amerikkalainen vai englantilainen, hän kysyi ja kun vastasin, että "finlandese", hän kysyi että onko  meillä kylmä ja vastasin totuudenmukaisesti, että samanlaista kuin täälläkin (mikä, kuten myöhemmin vastattuani samoin parille muullekin kysyjälle, oivalsin, oli virhe ja tuotti kysyjälle pettymyksen; he haluavat kuulla, että Suomessa on aivan kauhean kylmä ja sillä siisti). "Venetsia on labyrintti. Kävele minun kanssani", hän käski ja niin minä kuljin tottelevaisesti kuin lammas samaan suuntaan, samalle aukiolle josta olin juuri tullut ja setä osoitteli kävelykepillään kirkkojen julkisivuja ja patsaita ja kertoili niistä (molto importante!)ja jupisi että näin sunnuntaina joka toinen lehtikioski on kiinni ja vasta kun hän sai sanomalehtensä, minä sain luvan jatkaa omille teilleni.

Kotona arki on alkanut. Olen palannut lelukauppaan sorvin ääreen ja Yrjönkadun uimahallin altaaseen, mutta en vielä Hakaniemen kuntosalille. Kävin vapaapäivänäni Tampereella isoasiskoa tapaamassa ja onnittelemassa, sillä hänellä oli syntymäpäivä. Hän oli aiemmin soittanut ja neuvonut mitä hänelle pitää hankkia lahjaksi (iän ikuisia Yves Rocherin tuotteita), Lisäksi vein hänelle taas yhden Marilyn-kirjan, simpukankuoria Lidolta, ison kimpun ruusuja, Coca Cola Lightia ja brownieita. Hän neuvoi, että minun tulisi laittaa seuraavaan blogitekstiini oheismusiikiksi Whitney Houstonin "I wanna dance with somebody", koska se on kuulemma ihana. En luvannut, Joku raja sentään!

Sorvin ääressä. Mäyrän passikuva...

Ostin töihin Iso Roban K-marketista juotavan ateriankorvikkeen, sillä se on helppo eväs sellaisiin päiviin, kun ei ole saanut aikaiseksi laittaa itse eväitä . "Aika kalliita nämäkin litkut", kassarouva kommentoi ostoksiani ja sopertelin että, juu, laiskuudestaan saa maksaa ja että kun minäkin olen asiakaspalvelutyössä ja..." Toisena päivänä sorruin ostamaan impulssiostoksena neljä kiloa linnunsiemeniä (hintarysähdystarjous 2e!) ja sitä rouva puolestaan piti oikein hyvänä hankintana, vaikkei minulla ole kaupungissa mitään paikkaa missä ruokkia lintuja ja nyt saan raahata ne bussilla Tampereelle, josta isä ja äiti sitten saavat vuorostaan raahata ne mökille.

Forumin Alepassa olin latonut ostokseni (kaksi o.b.-pakettia, Pandan lakritsipötkön ja paketillisen "Kissankieli"-suklaita) hihnalle ja toivoin vain pääseväni kotiin niin pian kuin suinkin. Nuori kassalla työskennellyt mies ryhtyi tutkimaan ostoksiani vähän tarkemminkin. 

"Minkä noista kissoista ottaisit, jos saisit valita?", hän kysyi, ja jatkoi että itse ottaisi ilman muuta toisen oikealta.

- Mi..? Öööh, joo se on kyllä aika hyvä, mutta ehkä kumminkin tuon reunimmaisen vasemmalta... 
Siis mitä hittoa?! Olisikohan aika vähän terästäytyä?

Whitney Houston: I wanna dance with somebody: https://www.youtube.com/watch?v=nMol0ZypWrs