Juhannus tuli ja meni. Piipahdimme ystävien kanssa Tukholmassa. Saimme menomatkalla hienon auringonlaskun ja perillä lämpimän kesäpäivän.
Ruotsi oli tipahtanut jalkapallokisoista, ja lehdet keskittyivät lähinnä siihen kiitellen Zlatania "kaikesta" tai hassutellen kutsuen hänen maajoukkueuransa päättymistä "Zlexitiksi". Kun laiva rantautui Helsinkiin, oli selvää että Brexit oli totisinta totta, ja siitä me olimme kieltämättä aika ihmeissämme. Pysähdyimme Kauppatorille syömään aamupalaksi lohileivät ja juomaan kahvit, mutta koska jouduimme koko ajan varomaan lokkeja ja koska pöydässä oli muhkea Iltalehden juhannusnumero, emme puineet Brexitiä sen enempää, mutta syötyämme aamiaisen jatkoimme Kappelin terassille ihmettelemään asiaa juhannussamppanjan ääreen (S-etukorttitarjouspullo, onneksi kavereilla oli kyseinen kortti).
Alkoi sataa, joten päätimme pelastautua lounaalle. Monikaan paikka ei ollut auki, mutta Santa Fe sentään oli, joten sinne. Sen jälkeen tiemme erkaantuivat ja jatkoimme kotiin pesemään pyykkiä ja ihastelemaan kaukonäköisesti etukäteen hankkimiani näyttäviä vaaleanpunaisia pioneja. Eilen kävimme Hietsun rannassa ja juhannusretkellä Ruoholahden Citymarketissa, jossa tulee käytyä keskimäärin kerran vuodessa.
Luin kaksi Mark Levengoodin kirjaa, sellaiset kuin "Riemujen rikkaus ja surujen summa" ja "Rosor, min kära, bara rosor". Mies katseli jalkapalloa.
Katsoin kuulokkeet päässä Viaplaylta keski-ikäiselokuvan "Enough said", jossa oli surullinen sivumaku, koska pääosassa oli nyt jo edesmennyt, sympaattinen James Gandolfini.
Mies katsoi jalkapalloa. Selasin tietokoneelta eri lehtien uutisia saadakseni tietoa Brexitin vaikutuksista ja eteeni sattui toinenkin kuohuttava uutinen: Ihana Adele oli vahingossa röyhtäissyt lavalla!
Olin lukenut vanhasta Voi hyvin-lehdestä artikkelin "Välimeren ruokavaliosta", ja joku nainen siinä kertoi miten itse laittaa ruokaa. Siinä oli suhteellisen simppelin oloinen tomaattikastikkeen ohje, ja koska pohjois-Italiasta muuttanut uusi lelukauppakollegani on myös hehkuttanut itsetehdyn tomaattikastikkeen ylivoimaista ihanuutta, päätin kokeilla. Lehden ohje oli laitettu otsikon "tämän reseptin haluan jättää jälkipolville"-alle ja siinä oli pikku vihjeitä, joista minun olisi pitänyt osata vetää johtopäätöksiä, sellaisia kuin "ei haittaa, vaikka kastike palaa vähän pohjaan, siitä tulee osa sen erityistä makua". Kyllä se jukoliste haittaa viimeistään siinä vaiheessa, kun pitäisi tiskata! Koko resepti olikin ilmiselvästi laadittu itsensä loppuun raataneen mamman kostoksi lapsilleen. Keitä, keitä, keitä tomaatteja niin kauan ja kovalla lämmöllä, että koko keittiö hellaa, seiniä ja lattioita myöten on punaisten öljyisten pisaroiden täplittämä ja jotka polttavat kätesi ja rintasi kun yrität mennä hätiin. Ja vielä kauemmin olisi reseptin mukaan pitänyt keittää (ja kollegan mukaan vielä tuplasti kauemmin, mutta kun eihän se hemmetin soosi suostunut pysymään siellä kattilassa!)Sen jälkeen saat palkaksesi kauhallisen tummanpuhuvaa "kastiketta" jaettavaksi kaikkien syöjien kesken (onneksi meitä oli vain kaksi, joista toinen katsoi samalla jalkapalloa) ja loppuillan saatkin pyhittää kattiloiden ja keittiön kuuraamiselle. Juu ei tule minusta mitään mamma italianaa. On tässä parempaakin tekemistä. Varsinkin nyt kun olen varannut Kanuunasta pöydän ennätyksellisiksi kolmeksi viikoksi. Kyykin koko aamun tuossa lattialla hinnoittelemassa tavaroita ja polvirukoilemassa, että joku vielä hairahtuisi ostamaankin ne.
Adele: Water under the bridge: https://www.youtube.com/watch?v=bOJ9SvWCWh4
