Encourt Henrietta

Minulla oli pienenä haave, jonka toteuttamiseksi sain tehdä hartiavoimin töitä. Rakastin koiria ja kissoja noin ylipäätään asiallisen kiihkottomasti. Leikin että kankaisen nenäliinan kulmaan kirjottu musta kissa oli elävä ja näyttelin sille maisemia auton ikkunasta matkalla mummulaan tai pyörän tarakalta matkalla päivähoitoon. Minulla oli jokunen leikkikoira jotka olivat vain leluja muiden joukossa. Mutta noin yhdeksän ikävuoden hujakoilla aloin tiedostaa, että tarvitsenkin ehdottomasti oman koiran. Halusin omaa koiraa enemmän kuin mitään muuta! Tarkemmin ajateltuna en voisi elää enää päivääkään ilman omaa koiraa. Serkkuni sai mäyräkoiran, alakerran Jyrin ja Petrin perheeseen tuli mäyräkoira joka teki alta aikayksikön viisi pikimustaa rottamaista mäyräkoiranpentua. Luokkatoverillani oli mäyräkoira YNNÄ kilpikonna SEKÄ kultakaloja PLUS kaksi undulaattia! Joskus tuntui, että olin ainoa mäyräkoiraton ihminen koko maailmassa, mutta jos te nyt luulette että tämä on sellainen tarina, jossa jaaritellaan vähän muodon vuoksi ja joka ennen pitkää päättyy siihen että meillekin tulee mäyräkoira niin turha luulo.

Aloitin kotona varovaisen toiveikkaat tiedustelut mahdollisuuksistani saada koira. Niille viitattiin kintaalla. Nostin vähän panoksia (murjotusta, kiukuttelua, ovien paiskomista, liehakointia, maanittelua, ulvontaa, kyyneliä, kiristystä ”vihaan teitä, mutta jos ostatte koiran niin sitten en enää vihaa niin paljon” -tyyliin, uhkauksia karata kotoa ym. ym.) mutta tulokset jäivät laihoiksi (täytetty LELUKOIRA kymmenvuotislahjaksi, vanhemmat osaavat totisesti vääntää veistä haavassa.) Koska erilaiset tunteenpurkaukset olivat paitsi uuvuttavia myös täysin tuloksettomia, muutin taktiikkaa. Aina kun näin isäni, sanoin: ”Osta koira.” Aamulla ensimmäiseksi ”osta koira”, illalla  viimeiseksi ”osta koira” . Joskus jaksoin hokea pitkäänkin ”osta koira, osta koira, osta koira, osta koira, OSTA KOIRA!”.  Isä kyllä muistelee, että en minä tarkkaan ottaen se meni ”osta kuira, osta kuira, osta kuira, osta kuira, osta kuira, osta kuira, OSTA KUIRA!” (Nyt kun olemme jo kaikki aikuisia, minä keski-iässä, vanhemmat eläkkeellä, tästä on tullut perheessämme pikku vitsi josta syntyy aina uusia sovelluksia, viimeisin menneeltä kesältä, kun kuljin mökillä isäni perässä ja hoin ”osta betonia, osta betonia, osta betonia, osta betonia” sillä olisin kovasti halunnut valaa betonista raparperinlehdenmuotoisen juoma-altaan pikkulinnuille Kotivinkin ohjeen mukaan, mutta ei tästä nyt sen enempää. Vaikka toisaalta, jos isä nyt innostuisi ostamaan betonia, niin ottaisin lahjan kyllä kiitollisena vastaan.)

Oli miten oli,  isä jaksoi ”osta koira” -vaihetta hatunnoston arvoiset kahdeksan kuukautta (tässä vaiheessa muu perhe oli jo ajat sitten lakannut ottamasta kantaa puolesta tai vastaan, tästä oli tullut kahden titaanin, minun ja isäni välinen taisto) kunnes eräänä elokuisena lauantai-aamuna hän yllättäen sanoi: ”No niin, lähdetään hakemaan se h-v-tin koira”. Paitsi että nyt panin vähän kirjallista höystettä, ei isä oikeasti kiroillut (vaikka epäilemättä mieli teki), mutta olisi yhtä hyvin voinut: säikähdin niin että olin pissata housuun.

No niin, ajoimme Tampereelle, isosisko änkesi kutsumatta mukaan. Perillä meille esiteltiin rääpälemäinen musta-valko-ruskea honkkeli koiranpentu. Omistaja jakeli auliisti tietoa: isä pohjoismaiden muotovalio, emä sitä sun tätä, väri tricolor, kyseli onko kiinnostusta näyttelytoimintaan ja minä vain odotin malttamattomana, että isä lyö rahat tiskiin ja minä pääsen vihdoin elämään täyttä elämää kirmaillen niityillä uskollinen koiraystävä kannoillani. Loputtoman jaarittelun jälkeen sain vihdoin syliini kiemurtelevan cavalier king charlesin pennun ja käteeni vihreän talutushihnan. Entinen omistaja huikkasi vielä perään, että ”Niin, kun se Encourt Henrietta on aika pitkä nimi me olemme kutsuneet sitä vain Etaksi.” 

Ensiksi menimme näyttämään pentua isoveljelle, joka oli jo muuttanut kotoa ja asui myös Tampereella. Hän vaikutti aidosti yllättyneeltä ja kun olimme lähdössä kuulimme hänen ihmettelevän kämppäkaverilleen että ”Kas kun ne koiran innostuivat ottamaan.” Hah! Nyt kun hänellä on itsellään kaksi tytärtä hänelle lienee käynyt selväksi miten perheissä yleensä ”innostutaan” ottamaan koiria, marsuja, poneja, kaneja, korva- ja nenälävistyksiä, kaapelikanavia, Designer’s Guildin tapetteja ja vastaavaa.

 ”Sillähän on pisamia kuonon päällä”, äiti totesi ensi töikseen pennun nähdessään. Encourt Henrietta mulkoili meitä ja uutta kotiaan epäluuloisen näköisenä ruskeiden kulmakarvojensa alta, se oli pieni ja ihana ja minä rakastin sitä tietysti valtavasti ensi hetkestä, mutta nyt kun taistelu oli saatu päätökseen, tunsin kieltämättä pientä väsymystä ja olisin vain halunnut nauttia palkinnostani (kelliä sängyllä koiranpentu vatsan päällä) ja siksi oli sietämätöntä miten kaikki muutkin hössöttivät pennun ympärillä ja rakastivat sitä. Kenen idea koko koira alun perin oli? Minun! Kuka oli käynyt läpi neuvottelut (= väsytystaistelun) asiasta isän kanssa? Minä! Kuka siis antaisi nimen koiranpennulle (=minun koiranpennulleni!)? Isosiskoni! Jukopliut, että pistää vihaksi vieläkin.

Isolla siskollani oli aiemminkin ollut taipumusta hienostella kustannuksellani. Joskus se oli ihanaa, kuten silloin kun hän letitti tukkani Bo Derek-leteille tai sai äidin vakuuttumaan, että ekaluokkalaisella piti olla Beavers-farkut (niin jäykät, että kun äiti pesi ne ensimmäisen kerran, ne saattoi nostaa pystyyn ja ne seisoivat itsekseen lattialla) tai osti minulle jotain aikuismaista, kuten vaikka pullollisen L’air du Temps- hajuvettä. Joskus se oli aivan hirveää, niin kuin silloin kun minut pakotettiin hänen aloitteestaan musiikkiopiston kitaratunneille, vaikka käteni tuskin ylsivät pitelemään kitaraa (hänen kitaraansa, olisi piru vie itse opetellut soittamaan!) ja terävät kielet viiltelivät sormiani. Enkä edes oppinut mitään, mutta antaa sen nyt olla. Ja nyt hän oli täyttä päätä keksimässä nimeä koiranpennulle, jonka hankkimiseksi ei ollut pannut tikkua ristiin. Ennen pitkää hän tuli ja julisti että koiran nimi olisi tästä päivästä lukien Sanchita (siihen liittyi jokin löyhä tarina perheenjäsenten vakuuttamiseksi) mutta että lyhennykseksi sitä voitaisiin kutsua Sanchaksi. Voi sitä kohotettujen kulmakarvojen määrää mikä siitä seurasi kun joku pahaa aavistamatta kysyi mikä koiran nimi on ja joutui kertomaan. Tai sitten jotkut, niin kuin Juupajoen mummu ja vaari ihmettelivät ääneen: ”Sampsa? Mikä se semmonen sampsa on…”  Mutta nyt kun pentu oli tullut kotiin tuntui että minua revittiin joka suuntaan. Piti ommella raidallisista tilkuista ja froteesta ja vaahtomuovista pennulle makuualusta, piti levittää sanaa mäyräkoirien omistajille ja muillekin, että minullakin on nyt koira (nykyäänhän tämä vaihe hoidetaan kamerakännykällä tai facebookissa), piti neuvoa pikkusiskoa elävän olennon käsittelyssä (turpiin tulee, jos hipaiset koiraa sormenpäälläsikään!) ja niin edelleen, joten jotenkin vain annoin periksi tässä nimiasiassa ja niin Encourt Henrietasta tuli Sanchita, lyhyemmin Sancha.

 Minulla oli koira, ihana Sancha ja kun kuljin Sanchan kanssa ulkona sain runsaasti huomiota. Sain huomata, että yhdellä jos toisella oli sanansa sanottavana koirastani. Talonmies tuli ja kiristi lupaa kysymättä Sanchan pentupantaa, sanoi ettei sen noin löysällä kuulu olla ja katso nyt, tänne mahtuu vielä kaksi sormea väliin. Pihan kakarat olivat yhtenään lääppimässä sitä ja aikuiset kyttäsivät etten vain antaisi sen pissata lasten hiekkalaatikkoon. Ja kamalinta oli, että jouduin yhä käymään päivisin koulussa. Kouluun oli parin minuutin matka kotoa ja olisin halunnut karata joka käänteessä Sanchan luo. Ajattelin miten se itkee ikävästä kotona, miten se kaipaa minua, miten sen korvia pitäisi harjata ja että ehkä se on kaatanut vesikuppinsa joten pesäpallokentällä seisoskelu kun se ei muutenkaan kiinnostanut pätkääkään, tuntui nyt aivan räävittömältä ajan haaskaukselta.

Vuodet vierivät, muutimme, Sancha oppi pari temppua (istumaan ja tanssimaan ympyrää takajaloillaan). Vein Sanhcan usein ulos viereiselle pikku pellolle jonka laidalla oli autiotalo. Kurkistelimme puoliksi puretun talon kellarin ikkunoista sisään, kiersimme peltoa, siihen muodostui selvä polku. Kerran löysimme pellolta pölyiset silmälasit. Vein ne kotiin ja kysyin mitä niille pitäisi tehdä. Isä sanoi, että annas tänne, asetti lasit nenälleen ja käytti niitä seuraavat viisi vuotta.  Minä kasvoin, elämään tuli uusia mielenkiinnon kohteita. Elämä muuttui mutkikkaaksi kun olisi pitänyt viedä koiraa ulos vaikka tv:stä tuli Safiiri ja Teräs tai olisi halunnut kuunnella Paul Oxley’s Unitin lp:tä, opetella meikkaamaan, kasvaa naiseksi ja käydä aina vain koulua.  Kukaan muukaan ei ollut enää kovin innokas lenkkeilemään Sanchan kanssa mutta makupaloja se sai edelleen entiseen tahtiin ja se alkoi lihoa niin että kerrankin eräs mies erehtyi luulemaan sitä  bernhardilaisen pennuksi. Sen pitkäkarvaisiin korviin tuli takkuja ja kun niiden selvittely kammalla vei liikaa aikaa Suosikin luvulta, otin tavakseni vain napsaista takut irti saksilla. 

Sancha kapinoi, karkasi kun sillä oli juoksuaika (käytti hyväkseen isosiskoni löperöä otetta hihnasta) ja minä juoksin pitkin lumisia katuja räkä ja kyyneleet valuen aivan varmana, että se on jäänyt auton alle ja makaa kuolleena jossain ojan penkalla ja isä haki autolla ja kun se viimein löytyi kaljakievarin edestä, oli jo myöhäistä; se oli löytänyt sulhasen, mustan kulkukoiran. Pari oli aivan kuin Kaunottaresta ja Kulkurista (vaikka Kulkuri olikin harmaa ja Kaunottaren väitettiin olevan cockerspanieli vaikka se oli selvästi cavalier king charlesin spanieli). Sancha vietiin heti aamulla eläinlääkäriin ja sille annettiin katumuspilleri, vaikka veikkaan ettei se katunut tippaakaan. Minä pääsin ylioppilaaksi, muutin pois kotoa, Sancha tuli vanhaksi ja kuoli ja isä ja äiti eivät uskaltaneet kertoa minulle, joten minua odotti hirmuinen shokki kun eräänä päivänä palasin kotiin maailmalta ja Sanchaa ei enää ollut. Vieläkin itkettää. Ja kun vuosia myöhemmin otin uuden koiran, nappisilmäisen bichon friséen ja rakastin sitä yhtä mielipuolisen paljon ja lintsasin sen vuoksi useilta luennoilta kun pelkäsin sen itkevän ikävissään ja kaatavan vesikuppinsa ja kun sekin sitten vanheni ja tuli avioero ja ex-mies soitti eräänä päivänä eläinlääkäristä, kun piti vain olla pieni rutiinitarkastus ja koiran kurkusta löytyikin luumun kokoinen kasvain ja se piti lopettaa siihen paikkaan ja minun oli juuri määrä opettaa kesäyliopistossa ja olin luennolla ihan tolaltani ja itkin räkä valuen koko kotimatkan ja kun törmäsin entiseen italianopettajaani sain vain soperrelluksi että koirani on kuollut ja hän varmaan luuli minun seonneen lopullisesti ja siltä se kieltämättä silloin tuntuikin.

Joten nyt kun silloin tällöin leikittelen ajatuksella ottaa pieni koiranpentu (vaikkapa leikkisä pieni lhasa apso jollaisia Peggy Guggenheimilla oli useita Venetsian kodissaan)jotta voisin rakastaa sitä mielettömästi ja pitää huolta ettei se kaada vesikuppiaan ja vastaavaa niin olenkin tullut varovaiseksi ja tarkemmin ajateltuna taidankin jättää ottamatta. Koiranomistaja löytää kuitenkin ennemmin tai myöhemmin itsensä hoipertelemasta pitkin katuja sydän särkyneenä räkä ja kyyneleet valuen ja minä alan olla siihen jo liian vanha.