Kun elämä tuntuu menevän vähän huonoon suuntaan, kutsua työhaastatteluun ei tule, vaikka luuli että tulee, rahat ovat vähissä ja ulkona sataa, ei enää jaksa ylläpitää mitään illuusioita ja silloin voi yhtä hyvin mennä vaa’alle ja katsoa paljonko painaa. Epämiellyttävä kokemus, jos olisi energisemmässä tilassa, voisi kokemusta luonnehtia suorastaan shokeeraavaksi. Ihmettelee miten voi olla tullut näin lihavaksi ilman että on itse huomannut ja muistaa Sinkkuelämää-leffasta sen kohtauksen, jossa Samantha on lihonut ja kun Carrie kysyy että miten ihmeessä olet voinut itse olla tajuamatta miten paksuksi olet tullut, Samantha vastaa, että on vältellyt peilejä. Niin se käy. Välttelee peilejä ja niitä vaatteita jotka tuntuvat ”epämukavilta” (koska eivät enää mahdu). Sitten muistaa, että on tässä tosiaan tullut syötyä yhtä ja toista ja huuhdottua syömiset alas ties vaikka millä, sillä juhlia on piisannut ylenpalttisuuksiin asti ja hauskaa on ollut, mutta se hauskuus loppui nyt tähän paikkaan. Mutta väkisinhän siinä niin käy, että jos on syönyt viikkokaupalla enemmän kuin on kuluttanut, niin se energia on varastoitunut ihon alle. Ymmärrettävä asia, eikä tarvitse olla mikään Einstein tajutakseen, että jos nyt kääntää kelkkansa ja syö viikkokaupalla vähemmän kuin kuluttaa, niin ihonalaiset rasvakerrokset sulavat pois. Sitten alkaa noudattaa 1200 kalorin ruokavaliota ja käy muodon vuoksi vähän lenkillä ja odottaa innoissaan vaa’alle astumista ja toivoo salaa, että laihtuisikin vähän enemmän kuin mitä kalorivaje lupaisi, eli että ainakin sen puoli kiloa, mutta mieluummin kilon viikossa. Ja syö kiltisti sääntöjen mukaan eikä osta karkkia (paitsi elokuviin pienen sokerittoman salmiakkiaskin, 30 kaloria ja kauheat vatsanväänteet) eikä juo alkoholia eikä sokeripitoisia limuja ja tuskin malttaa odottaa paljonko viikossa on pudonnut ja kun se on seitsemänsataa grammaa niin on ehkä hitusen pettynyt mutta aika tyytyväinen kuitenkin ja ajattelee, että ehkä seuraavalla viikolla menee sitten kilo tai ainakin kahdeksansataa grammaa. Näin siis ajattelee, mielestään viileän kiihkottomasti ja perustellusti, joten kun sitten menee toisen laihdutusviikon kolmantena päivänä vaa’alle, ja huomaa painavansa kaksisataa grammaa ENEMMÄN kuin aloittaessaan koko laihdutushomman, niin epäusko, närkästys ja epätoivo ovat aivan suunnattomat ja samassa romahtaa usko fysiikan lahjomattomiin lakeihin.
Sitten soittaa pikkusiskolle, jolla on vähän samanlaisia kokemuksia. Rahka-ananas -välipalat tuntuvat vain lisäävän painoa. Mikään ei auta. Pikkusisko kannustaa tekstiviestein: ”Pidä aineenvaihdunta käynnissä, HINNALLA MILLÄ HYVÄNSÄ!!!” Mitähän sekin tarkoittaa? Voiko aineenvaihduntaa ylläpitää rahallisin investoinnein? Käy ilmi että voi. Toinen tekstiviesti piippaa aineenvaihduntaa kiihdyttävän luontaistuotteen nimen, jota menen lammasmaisesti ostamaan. Mielessäni käyn keskusteluja oman päänsisäisen lääkärini kanssa, joka kuuntelee kiihtyneitä selostuksiani syömistäni ruuista ja harrastamastani liikunnasta ja kaikesta hyvästä mitä mies on hotkinut kitaansa ja mistä minä olen pidättäytynyt ja se kuvitteellinen omalääkäri toteaa aina vain kuivasti ”Syötte silti liikaa”. (Huomatkaa, mielikuvituslääkärini teitittelee minua.) Sitten näen sattumalta Saksan tv:stä dokumentin entisaikojen poptähti Kim Wildesta ja oivallan muun muassa seuraavaa: 1) minä ja Kim Wilde olemme yhtäkkiä turpeita keski-ikäisiä rouvashenkilöitä, 2) minä ja Kim Wilde emme itse ymmärrä olevamme turpeita keski-ikäsiä rouvashenkilöitä, vaan meikkaamme ja pukeudumme samoin kuin 25 vuotta sitten ja tukkakin on pahasti ajasta jäljessä ja 3) tosiasioiden kieltäminen ja jämähtäminen, joka koskee sekä Kim Wildea että minua, aiheuttanee sen, että keho muuttuu turpeammaksi ja ulkonäkö rapistuu rapistumistaan kunnes suomut putoavat sekä minun että Kim Wilden silmiltä ja menemme pesemään kasvomme ja vaihtamaan vaatteemme sovinnolla muutamaa numeroa suurempiin ja myönnämme, että nuoruus on nyt takana ja yritämme saavuttaa uuden tasapainon ulkoisen ja sisäisen todellisuutemme välillä ja SITTEN VASTA keho suostuu luovuttamaan osan massastaan, jos yhä jaksamme kuluttaa enemmän kuin syömme. Mitä kauemmin minä ja Kim Wilde huiputamme itseämme, sitä kauemmin siihen menee. Voi mennä kymmenenkin vuotta, jos käy niin kuin Debbie Harrylle. Hän oli jumalatar kolmekymppisenä joten ei ihme, että oli vaikeaa luopua siitä imagosta. Mutta hänkin turposi ja rupsahti ja lehdissä julkaistiin vähemmän mairittelevia kuvia joissa oli ihmetteleviä kuvatekstejä tyyliin että voiko tämä olla Debbie Harry?! Ja minullakin oli paha mieli hänen puolestaan, enkä mielelläni katsonut niitä kuvia (anteeksi Debbie!) eikä ihme, nehän muistuttivat kiusallisesti siitä mitä tuleman pitää. (Nyt on ehkä syytä korostaa lukijalle, etten ole Kim Wilden enkä Debbie Harryn näköinen, mutta kasvoin Naiseksi heidän johdollaan, ensimmäinen äänilevyni oli Blondien ”Eat to the Beat” ja se avasi minulle aivan uuden maailman ja siinä vaiheessa kun minulla alkoi olla ikää mennä baareihin, Kim Wilde hillui musiikkivideolla valkoisissa kireissä housuissa vaalea tukka tuulikoneen puhurissa hulmuten laulaen ”You Came” ja sen tahdissa valmistauduttiin lähtemään ulos (”viihteelle”, siihen aikaan sanottiin) ja odotettiin suuria tapahtuvaksi, ja nyt kuljen kohti vanhuutta ja raihnaisuutta ja niin kulkevat Kim ja Debbiekin ja uudet tähdet, sellaiset kuin joku ”Lady Gaga” porskuttavat tajuamatta että jonain päivänä hekin kyllä rupsahtavat ja vain Kylie ja Madonna jaksavat jotenkin taistella vastaan, mutta onko siinäkään loppujen lopuksi mitään järkeä?)
Mutta Debbie on minua ja Kim Wildea vanhempi ja ilokseni olen viime aikoina nähnyt hänestä aivan ihania valokuvia, joissa hän on upea ja tasapainoinen kuusikymppinen eikä näytä yhtään jämähtäneeltä eikä epätoivoiselta. Olen vakuuttunut, että kun hän on lopulta myöntänyt, että nuoruus on mennyt ja nyt ollaan isoäiti-iässä, keho on viimein hellittänyt otteensa liioista nesteistä ja ihroista ja hän on saanut ihanat poskipäänsä takaisin! On paljon upeita yli kuusikymppisiä naisia, sellaisia kuin Helen Mirren ja Judi Dench ja Vappu Taipale nyt myös Debbie Harry ja he ovat pelottomia ja rentoja ja itsevarmoja (tai ainakin vaikuttavat siltä) ja yksinkertaisesti omia itsejään, oman ikäisiään. Siinä mielessä neljäkymmentä onkin typerä ikä, ei silloin ole vielä oikein mikään tai toisaalta voi olla mitä vain, mutta liian nuori ei enää ole kuin ehkä kuolemaan tai presidentiksi. Voi olla vauvan äiti tai vauvan isoäiti. Ensiasunnon ostaja tai kokonaisen omakotitalon velat maksanut. Mutta nuori ei enää pidä yrittää olla, eikä hassu eikä pieni. Sellainen johtaa surulliseen lopputulokseen ja mitä nopeammin minä ja Kim Wilde sen ymmärrämme, sen parempi.
Ps. Linkistä pääsee nostalgiatripille.
Ps. Linkistä pääsee nostalgiatripille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti