Onnekkaammin ja ponnekkaammin uuteen vuoteen!

Toivotan teille mitä mainointa uutta vuotta ennen kuin kannettavani vaikenee kolmeksi viiva kuudeksi viikoksi (vain arkipäivät lasketaan), kuten Verkkokaupan ystävällinen poika minua tänään valisti, kun menin toiveikkaana (joskin myös suuttuneena ja pahantuulisena, olenko koskaan tullut maininneeksi mitä ajattelen siitä, että meistä on tehty teknologian sätkynukkeja?!) läppäriäni ja sen hajonnutta laturia kangaskassissa roikottaen apua hakemaan.

Sehän on ikuisuus, tuumin närkästyneenä, ja marssin Expertille, josta olin koneeni hankkinutkin, missä he puistelivat päätään ja sanoivat että he tilaavat varaosat samasta paikasta kuin Verkkokauppakin, joten ei muuta kuin  Forumin Giganttiin, jossa jälleen jonotuslappu koneesta ja tuskastuttavaa jalanvaihtoa kunnes sain osakseni "palvelua"  (laturiani pyöriteltiin epäuskoisen näköisenä kunnes se julistettiin niin harvinaiseksi, että sellaisia tuskin tulee enää ikinä löytymään mistään. Huomautettakoon, että koneeni on alle kaksi vuotta vanha). Sitten kotiin, jossa panin minuutissa tilauksen vetämään Verkkokauppa.comiin ja katsoin sitten elokuvan, jolla oli hieno nimi "Rakkautta Pariisissa",  mutta joka keskittyikin siihen kun  Juliette Binoche menettää muistinsa ja asuu hienosti Rue Buenos Airesilla asunnossa, jonka ikkunasta näkyy valtavana Eiffeltornin alin kaari ja on keskellä avioeroa, mutta oikein tajua miksi, kun ei kerran muista ja sitten elokuva loppuukin kuin seinään.

Meidän piti mennä tänään ystävien kanssa katsomaan Solsidan-elokuva, mutta kaikki viisi näytöstä olivat loppuunmyytyjä, voitteko uskoa! Ystävät viettivät joulun Islannissa, olisi ollut kiva nähdä vähän kuvia ja kuulla tarkemmin. Sen verran tiedämme, että siellä oli kuulemma ollut hienoa, vaikka pariskunnan mies olikin etukäteen luullut toista ja nurkunut, että hän joutuu viettämään joulunsa "pierunhajuisessa lähteessä" . 

Yritin kovasti miettiä, mitä vuodesta 2017 jäi käteen, mutta äkkiseltään mieleeni nousi vain muutama tuokiokuva. Ensimmäisenä se, kun uin sateessa, minkä lupasinkin itselleni muistavani. Toinen, jossa seisoin Sokoksen kulmalla liikennevaloissa ja vieressäni seisoi mies, jonka huopahattua koristi oikea partasuti ja kolmas, missä isä juotti lastenrattaissa istuvalle lapselleen vettä pullonkorkista. On niitä toki muitakin, mutta tässä käydään nyt taistelua aikaa vastaan (2 tuntia jäljellä, mutta se ei kulu tasaisesti, kuten tiedetään!).

Siihen olen tyytyväinen, että olen tänä vuonna ottanut vastuuta terveydestäni ja muun muassa tarkastuttanut ja hoidattanut hampaani perusteellisesti suuhygienistiä myöten (no, se lohjennut hammas toimi katalysaattorina) ja ehdin vielä käydä gynekologillakin, ihanalla Maija Kajanilla, joka otti minut siipiensä suojiin ja piti minua luonaan miltei tunnin ja jolla oli käytössään lämmitetyt instrumentit (kuulemma vain Eiran sairaalassa, utelin miten ne oikein lämmitetään, ja ne kuulemma lepäävät jollain lämpöpatjalla) ja joka ei edes yrittänyt punnita minua, mitä olin pelännyt eniten, ja joka oli kiinnostunut D-vitamiinitasoistani ja kirjoitti lähetteen labraan asian selvittämiseksi ja joka kehui vastaustani oikein hyväksi, kun hän kysyi miksi käytän kalkkiporetabletteja ja sanoin, että koska ne olivat Lidlissä tarjouksessa (hänen kehotuksestaan olen nyt jättänyt ne pois). Sain estrogeenilaastareita, vaikka oma tuotantoni onkin vasta madaltunut, ei loppunut kokonaan. Olen myös tyytyväinen, etten korkannut lelukauppapomon joulusamppanjaa saman tien, vaan maltoin säästää sen johonkin tosi tosi tosi tosi spesiaaliin tilaisuuteen. Sellaista odotellessa, ihanaa uutta vuotta kaikille! 

Kelly Clarkson: Underneath the tree : https://www.youtube.com/watch?v=EM2Fnp_qnE8

Lintu äänestää nokallaan

Otsikko on kähvelletty Tampereen paikallisbussin screeniltä, jolla rullasivat valitut uutiset matkallani isän ja äidin luota linja-autoasemalle. Se liittyi juttuun, jossa kerrottiin miten paljon lintujen ruokintaan pannaan rahaa (miljoona) ja miten se on tarkkaa puuhaa, sillä linnut eivät hyväksy mitä tahansa jyviä, vaan "äänestävät nokallaan" jos tarjoilu ei täytä laatuvaatimuksia. Kuvassa taasen näkyy "makuuhuoneeseemme" muuttanut lintu, upea Jelly Catin pehmojoutsen jollaisen olin ajat sitten bongannut östermalmilaisen lelukaupan ikkunasta ja mankunut että mekin ottaisimme niitä myyntiin, mihin lelukauppapomo ei ollut suostunut, mutta oli sitten kuitenkin tilannut sellaisen minulle syntymäpäivälahjaksi! Ah onnea, Mies antoi sille heti etunimeksi Kaarlo, minä sukunimeksi DeJour, ja nyt Kaarlo DeJour on jo perheen itsevaltainen jäsen, jolla tuntuukin olevan paljon asiaa. Eilen se oli lentänyt työpäiväni aikana makuuhuoneesta olohuoneen "sohva"sängylle, vaikka oli kielletty (näin pienessä kodissa iso lintu voi lennellessään saada aikaan melkoista tuhoa)! Voi sitä Kaarloa...

Olin tosiaan joulutervehdyskäynnillä Tampereella. Olin perillä sunnuntai-iltana kahdeksan maissa, mikä on jo hyvin lähellä äidin nukkumaanmenoaikaa. Vilkaisin ulkoa, näkyykö makuuhuoneen ikkunasta valoa, ja kyllä sieltä jotain kajasti. Soitin ovikelloa ja avasin heti perään oven omilla avaimillani. Isä ja äiti tungeksivat vastaan jo eteisessä.

- Näitkö sä meidät ikkunasta, me katsottiin ikkunasta kun sä tulit!

- No, kyllä mä jotain näin, mutta luulin teidän päitä kukkaruukuiksi.

- Kukkaruukuiksi, hi hi hiii! Mutta missä musta takki? Minä sanoin äidille, että Hannalla on nykyään musta takki.

- Tummansininen...

- Mutta äiti sanoi, että valkoinen.

- Beige oikeastaan, tai kitinvär...

- Ja sitten me nähtiin, kun tuli valkoinen takki ja äiti sanoi, että tuo on Hanna!

Erkki ja Telle toivat kuusen, todella kauniin ja tuoksuvan, varmaan paras kuusi ikinä. Teitä ei pitäisi yllättää etten saa ladattua kuvaa koneelle, eikä pitäisi itseänikään, mutta aina tämä laitteiden helvetillisyys vain jaksaa lyödä ällikällä...No, kumminkin. Vaihdettiin joululiinat, imuroitiin ja järjesteltiin päällisin puolin. Hankittiin jouluruokaa. Paistoin torttuja ja hain Lidlistä muhkean joulutähden ja Alkosta sherryä. Kokosin enkelikellon. Koristin kuusen. Kävin tapaamassa isoasiskoa, jolle vein lahjaksi paitsi Coca colaa ja tupakkaa, myös Bridget Jonesin vauvapäiväkirjan , säärystimet ja hameen, koska entisensä alkavat olla risoja. Hameen löytäminen oli kiven alla, sillä hän suosii salsamallisia ohuita ja liehuvia juttuja, joita löytää hyvällä onnella lähinnä kirpputorilta. Monen turhan reissun laihana tuloksena oli kahvinvärinen hame, joka ei ollut salsamainen, mutta jotenkin pussimainen kuitenkin, joten kai se jotenkin heilahtelisi hänen kävellessään. Sisko avasi lahjansa heti, sillä hänhän ei muutenkaan vietä joulua, vaan hanukkaa, joka olikin juuri menossa kuumimmillaan.

- Oi, Bridget Jones, ihanaa! Mä luenkin tämän heti kun saan Hannele Huovin Madonnan loppuun...

- Iiik, säärystimet, mahtavaa!

- No niin ja sokerina, pohjalla, mua oikein pelottaa antaa tämä..oli tosi vaikee löytää...mä tapan itseni, jos sä et tykkää tästä...

- Ai kamala! Älä edes leikilläsi puhu tuollaisia!

- No, tässä.

- Jahas, katsotaanpa...

Hän hyväksyi hameen, onneksi, mutta julisti sen "siistiksi hameekseen", joten tuskin se jokapäiväiseen käyttöön pääsee. Etsinnät siis jatkuvat, myös pikkusisko metsästää.

Pikkusiskon kanssa päätettiin vaihtaa vain pienet symboliset lahjat. Näin pakettini ja tiesin ensi vilkaisulla mitä siellä  on. Varmemmaksi vakuudeksi vielä nuuhkaisin pakettia ja sen myötä olin satavarma asiastani.Otin puhelun.

- Moi, mä tiedän mitä tuossa paketissa on! Ostitko Sokoksesta?

- Ei hitto! No, ostin.

- Mäkin ostin niitä lahjoiksi, mikä niistä tuo on?

- Nonni! Poro.

- Mä tykkäsinkin siitä eniten, kiitos!

Kävi ilmi (isä kertoi), että hän oli jo antanut Lenni-koiran joulupakettiin aiotun mökiltä tuomani laulavan pehmopunarinnan koiralleen.

- Oletko sä antanut Lennin joululahjan jo sen revittäväksi?!

- Mitä? Juu. Mä luulin, että se oli syntymäpäivälahja. (Pikkusiskon perheessä oli 6.12. triplajuhlat, kun juhlittiin paitsi hänen itsensä ja koiran, myös 100-vuotiaan Suomen synttäreitä).

Itse olen nauttinut suunnattomasti kosmetiikkajoulukalenterini antimista ja minua surettaa jo etukäteen, että enää on avaamatta neljä pakettia. Olen miettinyt mitkä ne "muutamat" tuotteet olivat, joista pikkusisko ja tyttärensä arvelivat etten niin perustaisi? Esimerkiksi "banana setting powder" osoittautui todella mainioksi, kunhan olin ensin googlettanut mitä sillä kuuluu tehdä. Luin käyttötavasta (korostamiseen ja kirkastamiseen) ja käyttäjien arvioita, joista mieleeni jäi erityisesti tämä: "Ensin tykkäsin kovasti, sitten en enää tykännyt." 

Miehen kalenteri (joulusukka) on niin ikään ollut menestys. Olenhan ollut itse vastuussa sen täyttämisestä. Sieltä on tullut vaikka mitä suklaasta erikoisoluisiin, sukkia ja t-paita (juu, se on aika iso sukka) sekä kaulahuivi (koska  hukkasi muutama päivä sitten entisensä), lakkahilloa ja kirjoja (tietovisailukirja, Dostojevskin  Kirjoituksia kellarista ja tänään, kunhan herää, ranskalaisen filosofin Andre Comte-Sponvillen Pieni kirja suurista hyveistä (tällaisen pikku humanistin taistelua ikäviä ajatuksia vastaan. En esimerkiksi voi olla aivan varma etteikö nykyhallitus olisi saatanasta). Olen miettinyt, että ehkä miehenkin joulusukkaan täytyy hommata vielä joku yllätys joulupäivänkin aamuksi, koska omassa kalenterissanikin on. Tai ei siinä mitään miettimistä ole, totta kai täytyy!

Kylie Minogue: 100 degrees: https://www.youtube.com/watch?v=7SKyU1k7juw

Johnny, Johnny, Johnny...

Terveisiä Pariisista! Viikonlopun kohokohdaksi, jos nyt niin voi kanssaihmisen maahanpanijaisista  sanoa,  muodostuivat yllättäen ranskalaisten palvoman rokkimiehen, Johnny Hallydayn valtiolliset hautajaiset, joita pääsimme seuraamaan aitiopaikalta. (Vaikka kyllä minä sain paljon iloa ihan siitäkin, että  pääsin käyttämään sellaisia sanoja kuin "pamplemousse" tai "confiture" ja kun pieni, sievään toppatakkiin puettu tyttö töttöröi edessämme jalkakäytävällä ja sanoi sitten kohteliaasti "pardon, pardon").

Televisiossa ei juuri muusta puhuttukaan, miljoonat seurasivat tapahtumia sen kautta ja kansaa oli kokoontunut katujen varsille ja Place de la Concordelle ja Champs Elyseelle ja turuille ja toreille kunnioittamaan idolinsa muistoa. Olimme aivan äimistyneitä, minä heti kun avasin television hotellihuoneessa (Marilyn-teemainen, juuri niin ihana kuin pitikin, perinteikkään "Le Cordon Bleau"-huippukokkikoulun naapurissa,  katsokaa vaikka!)

ja näin miten kyynelsilmäiset tikkitakkirouvat ja viisikymmenlukulaisittain pukeutuneet turvonneet ikämiehet olivat asettuneet asemiin aamuvarhaisella Johnnyn kotitalon ja Madeleinen kirkon edustalle ja toimittaja haastatteli heitä ja teeveessä luvattiin "näyttää kaikki koko päivän". Mutta ilma oli aurinkoinen ja me olimme, herran jestas sentään, Pariisissa, joten lähdimme toki ulos aistimaan tunnelmaa. Totuuden nimessä on sanottava, etten tiennyt koko Johnnystä ennen kuin naurettavalta kalskahtavan nimen, mutta nyt olen toki jo paljon viisaampi. Ensimmäisessä kahvilassa johon poikkesimme, hautajaisten etenemistä näytettiin televisiosta ja kanta-asiakas astui sisään. Hän kätteli tiskin takana seisseen miehen ja puisteli sitten päätään murheissaan: "Aaaaaaaaahh, Johnny, Johnny, Johnny..."

Jatkoimme matkaamme kohti Place de la Concordea, jossa jättiscreeniltä näytettiin Johnnyn musiikkivideoita ja maailmanpyörään oli kiinnitetty hänen julisteensa. Poliisiautoja oli tiiviissä riveissä ja rynnäkkökiväärein varustettuja poliiseja myös. Ne poliisit, joilla ei ollut kivääriä, räpläsivät puhelimiaan ja rupattelivat keskenään. Näin edessäni tosifanin, jonka takinselkämystä koristi valtava kuva Johnnysta. Sanoin miehelle, että tuo tietää takuulla parhaat mestat, seurataan tuota äijää, mutta hän pysähtyikin muutaman kymmenen metrin välein varmistelemaan poliiseilta, että on varmasti menossa oikeaan suuntaan ja sitten hän taas jatkoi matkaa puolijuoksua. Tajusin, ettei äijä tiedä meitä enempää, hän on tullut jostain Toulousesta, ja miksei olisi, kyseessähän oli maansuru, joka tuntui koskettavan kaikkia nykyistä ja entisiä presidenttejä, sekä eturivin näyttelijöitä, kuten Jean Renota ja Marion Cotillardia myöten.

Minä olin aluksi lähinnä vain uteliaan innostunut, mutta kun vierestäni kulki mustaan hattuun ja pukuun sonnustautunut herrasmies vaimo käsipuolessaan, ja näin miten kyyneleet vierivät miehen poskilla minäkin pillahdin itkuun. Sitten Tuileriesin puiston viereltä alkoi kuulua meteliä, arkkua saattaneet sadat Harley Davidsonit ajelivat siinä arvokkaan saattotyönsä tehtyään. Monen kyydissä oli kaksi henkilöä ja takimmainen oli levittänyt kätensä siiviksi ja pyöriin oli kiinnitetty lippuja ja monet soittivat kovalla Johnnyn musiikkia. Joku paikallinen tuli hehkuttamaan minulle pyöräkulkueen hienoutta ja suuruutta ja vapaaehtoisten motoristien auliutta, mutta enhän minä osannut muuta kuin elehtiä ja nyökkäillä innostuneesti ja hymyillä. Menimme puistoon kahvilaan, jonne kuulimme vielä miten rokki vaihtui hienoihin puheisiin, hautajaismusiikkiin ja lopuksi soitettiin vielä Edith Piafin  "Le ciel bleu". Siinä vaiheessa itkin jo aivan valtoimenaan ja vannoin miehelle, että tästä lähtien en kuuntele enää kenenkään muun kuin Johnny Hallydayn musiikkia! Mutta sitten viereemme tuli kekkelehtimään soma auringossa hehkuva lintu, ja keskityin kuvaamaan sitä.

Hetken kuluttua olimmekin jo rue de Rivolilla, jossa mies tutki innokkaana näyteikkunoita. "Mitä, pantalon 1036€!?".

Kun sitten maanantaina olimme jo valmistautumassa kotimatkaan Orlyn lentokentällä, ja olin juuri saanut nielaistuksi viimeisen palan joulukuusen muotoisesta, suklaapäällysteisestä briossistani, alkoi kuulua kauheaa pauketta ja rytinää: tuuli oli onnistunut irrottamaan isoja kappaleita terminaalin seinästä ja katosta. Kattoritilöitä tipahteli myös jo koneeseen jonottavien ihmisten niskaan! Koneeseen nousemisesta niissä olosuhteissa ei tietenkään tullut mitään. Meidät siirrettiin toiselle portille, mistä seurasi paitsi ylimääräistä odottelua ja hässäkkää, myös sellainen ilo, että pääsimme kuulemaan itsensä Helena Petäistön jutustelua. Hän oli matkalla Helsinkiin markkinoimaan uutta  kirjaansa "Minä ja Macron", (vai oliko se "Macron ja minä"?, joka tapauksessa, kirja julkaistaan torstaina ja pikkusisko oli kateellinen, sillä hän rakastaa Helenan kirjoja.) Salakuuntelin korvat höröllä.

 "Orly on vanha ja surkea, huonosti rakennettu jo alun perinkin, mutta Charles de Gaulle vasta kauhea onkin!", Helena virkkoi. "Missään ei varasteta niin paljoa tavaraa matkalaukuista kuin siellä, yritän aina jättää laukkuni niin viime tipassa kuin mahdollista..." Hänkin oli innoissaan Johnnyn hautajaisista  ja nosteli lentokenttäkioskin muovikassista esiin lukuisia aikakauslehtiä, jotka kaikki oli omistettu Johnnylle. Ja miten upeasti hän osasiskaan tiivistää laulajan uran:: "60-vuotinen ura! Tuli Belgiasta Ranskaan pennittömänä 16-vuotiaana ja vaihtoi nimensä amerikkalaiselta kuulostavaan. Meni naimisiin Sylvie Vartanin kanssa ja sitten monen muun, mutta viimeiseksi vaimoksi jäi Laeticia, joka olisi ikänsä puolesta voinut olla hänen lapsenlapsensa, mutta liitto kesti yli kaksikymmentä vuotta. Ranskalaiset eivät osaa organisoida mitään, paitsi seremonioita ja paraateja,  ja tässä se taas nähtiin. Vastaavia hautajaisia on nähty vain kolmet. Tällaista emme saa enää kokea koko elinaikanamme! Presidentti Macronin Brigitte-vaimo oli mukana organisoimassa hautajaisia, hän on fiksu nainen,  naiset rakastavat häntä! Macronkin on fiksu, parasta mitä Ranskalle on tapahtunut vuosikymmeniin. Ei! Parasta, mitä koko Euroopalle on tapahtunut!"

Minä lähdin matkaan 48-vuotiaana ja palasin 49-vuotiaana monta ihanaa kokemusta ja yhtä eri väreissä välkehtivää Eiffeltornijäljitelmää rikkaampana. Kun kerroin miehen siskonpojalle Johnny Hallydaystä, hän sanoi että " Olipa siinä luihun näköinen äijä". 

Johnny Hallyday: De l'amour: https://www.youtube.com/watch?v=WraEKC5UNQc&list=RDEMrfSvg83vr6CH7EDxqsylXw&index=25

Pehmoista

Kun viime viikonloppuna kävin katsomassa isoasiskoa, hän (katseltuamme ensin kelpo tovin Marilynin kuvia hänen lukuisista (minulta lahjaksi saamistaan) kirjoistaan) ojensi minulle lapun, johon oli kirjoittanut otsikoita, joita hän käyttäisi omissa blogikirjoituksissaan, jos hänellä olisi oma blogi. Ehdotin, että hän alkaa pitää blogia, mutta hän oli sitä mieltä, että saman asian ajaa, jos minä käytän hänen otsikoitaan omassa blogissani. Otsikot olivat "Pehmoista", "Kiva lehteri" ja "Piinatun vaellus". 

Aloitetaan nyt sitten vaikka tuosta "Pehmoisesta". Pehmoista tässä ympärillä onkin, sillä koti on saatettu joulukuntoon ja koristeltu tyllillä, höyhenillä ja lampaantaljoilla. Saatatte ajatella, että  pehmoista taitaa olla pään sisälläkin, sillä kuusikin on jo koristettu, mutta se johtuu lähinnä siitä, että jokavuotiset munatotijuhlat pidettiin aikataulullisista syistä jo eilen. Sangen onnistuneet juhlat niistä tulikin, vaikka itse sanonkin. Valmistelu oli tietenkin oma shownsa raivoisan joulusiivouksen ja koristelurumban vuoksi. Yksi maailman ärsyttävimmistä asioista on se kun imuri alkaa imeä jotain väärää asiaa! Löytyykö jostain muka ihminen, jota se ei syökse välittömään hulluuteen? Toinen kamaluus on lattian imurointi ja peseminen "makuuhuoneesta", joka on käytännössä pelkkää sänkyä parinkymmenen sentin liikutteluvaralla. Mekanismisänkyä kaiken kukkuraksi, mikä tietää sitä, että ryömimisvaraa sängyn alla on normaalia vähemmän, koska se mekanismi vie tilaa. Mutta sekin on nyt tehty ja voi pojat, että on pollea olo!

Viime viikonloppuna kävin myös mökillä. Olin äidin seurana, koska isällä oli kirkonkylällä bileet. Luin Henri Troyatin "Pähkinälinnan vangin" ja leivoin joulutorttuja. Se mäyrän pääkallo oli pudonnut oksanhaarasta maahan ja poimin sen talteen. Isä epäili,että olin itse sohinut sen kepillä alas, mutta se on vale, se oli maassa, vannon vaikka kautta kiven ja kannon! Pakkasin sen tyhjään Oivariinirasiaan ja kotona pesin sen Fairyllä ja laitoin kunniapaikalle hyllyyn onnea tuomaan. Eilen esittelin sitä munatotijuhlissa joissa sen mäyryys kyseenalaistettiin ja sen väitettiin olevan koiran tai ketun, mutta minä olen vakuuttunut, että se on mäyrän kallo ja epäilijät olivat vain kateellisia!

Tampereellakin alkaa näkyä joulu jo katukuvassa. Siellä oli joku pukkiparaatikin ja liikkeet yrittävät kaupustella tavaroitaan. Yhden liikkeen ikkunassa asiakkaita houkuteltiin, että "takin (498 euroa) ostajalle kaupan päälle heijastin".

Kävimme myös Tukholmassa ystäväpariskunnan kanssa perinteisellä joulufiilistelyreissulla. Minä unohdin puhelimeni, eli toistaiseksi myös kamerani hyttiin ja kun kysyin saanko kuvata miehen puhelimella, huomattiin että hänkin oli unohtanut puhelimensa hyttiin. Siellä ne lojuivat sievästi latautuneina, kun iltapäivällä palattiin laivaan. Kävimme katsomassa NK:n kuusen, hieno oli. NK:n joulukatalogi sen sijaan oli pettymys, ei mitään fiiliskuvia, pelkkiä kuvia tavaroista hintatietoineen.

NK: katalogin parasta antia...

Nyt ulkona tupruttaa lunta. Kuuntelen jouluradiota, jonka viritin eilen luomaan tunnelmaa juhliin. Olen kuullut jo varmaan kaksikymmentä versiota "Kulkusista". Tekemällä tehdyt jazzversiot ovat kiusallisimpia. Toisaalta en ole kuullut yhtään huonoa vetoa "O holy nightista", vaikka olen senkin kuullut jo usealla eri kielellä. Aina se vain herkistää. Arvatkaa olenko jouluun mennessä kyllästynyt jouluradioon, kun luukutan sitä joka päivä? Never! Tämä on minun kuukauteni, olen elementissäni ja yksi juhlavieraista sanoikin eilen, että tuo kuusi ilmentää hienosti sisintä olemustani ja niin se ilmentääkin. Nyt loppuu joka-aamuinen Music Tv:n kyttääminen (ensin odotan koska tulee Ed Sheeranin ihana "Perfect" ja sitten katson kaksi jaksoa "Teen Mom2:sta" samalla kun teen hommiani tai kirjoitan aamusivujani), ja kuuntelen vain jouluradiota. Nyt tulee ihana Hansonin poikien esittämä reipas joulukappale!

Problem solved!

Yksi juttu, joka EI ilmentänyt sisintä olemustani, oli seinällämme oleva kaupunkitaulu. Sen rusehtavat värit riitelivät joulukoristeideni, jouluradioni, joulutähteni ja olkipukkini kanssa. Lähdin kaupungille etsimään ratkaisua ja se löytyikin heti Suomalaisesta kirjakaupasta, jossa oli myynnissä kiva lahjakassi, jossa oli kuva pikku Fiatista, jonka katolle oli köytetty mukamas paketteja. Ostin kassin (3,90) ja länttäsin sen häiritsevän kuvan päälle kehyksiin ja nostin seinälle. Kukaan vieraista tuskin kiinnitti asiaan huomiota, mutta minä en olisi voinut hengittää, jos olisin joutunut katselemaan sitä rusehtavaa kuvaa vaaleanpunaisen joulutähteni vieressä.

Ihanaa joulukuuta kaikille!

Ed Sheeran: Perfect https://www.youtube.com/watch?v=2Vv-BfVoq4g

Marraskuisia mietintöjä

Jotenkin ollaan rämmitty tänne loppuvuoden fiestakauteen, jonka voi julistaa alkavaksi ensi viikonlopusta, kun menemme ystävien kanssa Tukholmanristeilylle ja joulubuffettiin, tai sitten se alkoi jo eilisestä kuohuviinitapaamisesta miehen siskon kanssa. He ovat Helsingissä nyt kuukauden verran, mutta sen verran kiireisiä ettei heidän tapaamisensa mitään päivittäistä hupia ole. Miehen sisko valitteli ettei pitkän Oulurupeaman jälkeen oikein tiedä miten täällä Helsingissä ollaan. Minä ihmettelin, sillä hehän ovat asuneet täällä vuosikausia eikä kukaan ole yhtä ajan tasalla kaupungin kulttuuritarjonnasta kuin hän, nytkin hän tiesi kertoa eilen avatusta Helene Schjerfbeckin (arvatkaa lunttasinko taas nimen kirjoitusasun, totta hitossa!) näyttelystä Päivälehden museossa ja olivat käyneet teatterissa ja vaikka missä. Kävi ilmi, että kun hän oli matkalla (kilpailevan!) kirjapiirinsä tapaamiseen Roihuvuoreen, bussikuski oli ärähtänyt hänelle, että "Ei VOI olla noin vaikeata!", kun hän ei ollut osannut heti leimata bussikorttiaan. Olin pakahtua närkästykseen! Kuka on niin moukka, että rähjää kultivoituneelle eläkeläiselle?! Hän kertoi yrittävänsä bongata niin monta julkkista kuin mahdollista täällä ollessaan. Minä kerroin nähneeni edellisenä päivänä Hakaniemessä Tytti Tuppuraisen!

Eläkeläisistä puheen ollen kävin isänpäivätervehdyksellä Tampereella. Onnistuin näkemään kaikki sisaruksetkin, pikkusisko kävi lapsineen ja koirineen lauantai-iltana. Vaihdoimme syntymäpäivälahjat. Hän on tyttärensä kanssa käynyt Youtubesta vakoilemassa kosmetiikkajoulukalenterini sisällön! Siellä on kuulemma videoita, joissa joku avaa joka luukun ja näyttää mitä siellä on! Kysyin, että "no?" ja he sanoivat, että se on hyvä, todella hyvä. Paitsi että ehkä en kuulemma tykkää kauheasti ykkösluukun jutusta, mutta sitten paranee...paitsi että tyttären mielestä siellä on ehkä kolme juttua, joille minulle ei välttämättä ole käyttöä..Jukupliut, mitä tästäkin pitäisi ajatella? 

Opetin isää puhelimitse bussista etänä tekemään janssoninkiusausta ja paikan päällä vihin hänet suurustamisen saloihin. 

Pikkusisko oli pyynnöstäni lainannut minulle Maija Kajanin vaihdevuosia käsittelevän kirjan "Sukellus kuumaan aaltoon", koska täällä Helsingissä se tuntuu olevan kiven alla ja painoskin on loppu. Tajusin, että vaikkei minulla kuumia aaltoja olekaan, monta monta monta alentuneen estrogeenintuotannon tuomaa oiretta löytyy: aamuöiset heräilyt, kankeus, ihmeelliset kolotukset, melankolisuus, saamattomuus, aivojen soosimaisuus, rintojen elastisuuden  väheneminen ja jos vaikka mitä. Pikkusisko oli suositellut minulle kirjaa jo pari vuotta sitten, kun hänen työnohjaajansa oli ensin kehottanut häntä perehtymään siihen siltä varalta, että ihan kaikki hänen janoamansa elämänmuutokset eivät olisikaan suorassa yhteydessä työpaikan paskuuteen, vaan hormonimuutoksiin. Muistaakseni hän oli hyvin loukkaantunut vaihdevuosiepäilyistä, onhan hän minua viisi vuotta nuorempikin, mutta oli kai kuitenkin lukenut kirjan ja todennut sen informatiiviseksi ja avaavaksi. Minä suosittelin kirjaa Tukholmanystävättärelle, joka hankki sen heti hyppysiinsä Kemiönsaaren kirjastosta, koki valtavia tunnekuohuja ja lähetti minulle neljäsivuisen potilaskertomuksensa omien epäonnistuneiden hoitorimpuilujensa tiimoilta. No, mikä onni, Maija Kajan ottaa potilaita vastaan Eiran sairaalassa ja varasin hänelle ensimmäisen mahdollisen ajan joulukuun loppuun. Aion ostaa koko veronpalautuksilla estrogeenia ja aloittaa uuden, mahtavan energiaa ja älykkyyttä uhkuvan elämän! Kirjassa lukee, että pian ensimmäisten oireiden ilmaannuttua aloitettu estrogeenihoito ehkäisee dementiaa. 

Tein taas kerran äyriäispastaa. Siihen tulee paitsi niitä äyriäisiä, myös pastakastiketta, herkkusieniä ja päälle mustaleimaemmentalia. Laadin miehelle kauppalistan arvoitukselliseksi väitetyllä käsialallani. "Mitä, schäferiä (herkkusieniä) ja muskelimammaa (mustaleimaa)?!" 

Joka tiistai kun käyn Kalliossa opettamassa, poikkean niihin etnisiin ruokakauppoihin tutkimusmatkailemaan. Olen jäänyt koukkkuun Vii voanin inkiväärishotteihin. Ostan pullon joka viikko, parhaana kaksi, ja sieltä ostan myös äyriäiset äyriäispastaan. Viimeksi poikkesin Asian food marketissa, joka on lähellä Hakaniemen toria entisen Valintatalon paikalla. Voi pojat, että oli valikoimaa! Pakastealtaasta löytyi paitsi Pekingin ankkaa kolmessa eri painoluokassa, myös kanan sydämiä ja hanhen kieliä ja jos jonkilaista sorkkaa ja japanilaista olutta ja banaanilimsaa ja sardiinikastiketta ja vaikka mitä! Ostin nynnysti vain pullollisen soijakastiketta, tölkitettettyä inkivääriä ja katkarapuja. Mutta aion viedä miehenkin sinne retkelle.

On tässä tullut pohdittua yhtä sun muuta toistakin. Kuten mikä ihmeen muoti se sellainen on, että nuoret "bisneshenkiset" miehet sonnustautuvat nykyään pukuihin, joissa on ensinnäkin liian lyhyet lahkeet, mutta jotka sen lisäksi ovat niin tiukkoja, että prässit oikenevat reisien kohdalla ja pylly pullottaa takin alta?  Tai miksi Celine Dionin aviomiehen Rene Angelinin hautajaiset näytettiin Kanadassa televisiossa suorana lähetyksenä ja kun arkkua lähdettiin kantamaan ulos kirkosta, nauhalta pärähti soimaan Celinen kaunis kappale "Pour que tu m'aime encore" ja ihmiset taputtivat?! Kummalle, Renelle vai Celinelle?! Ja miten minä päädyin tuollaiselle sivulle?!

Läpimurtokin on koettu! Yli vuoden olen joka viikko miettinyt Yrjönkadun uimahallin saunan ovessa olevaa merkkiä. Toinen on selvä; naisen uimapuku jonka päällä rasti merkkaamassa että uikkarissa ei löylyyn ole asiaa, mutta sen vieressä on miesten uikkareiden kuva ja siinä on edessä joku ihme kuva. Ensin ajattelin, että se tarkoittaa joko liekkiä tai savua, että uikkarit voivat syttyä tuleen, tai sitten miesten uikkareiden oletetaan jollain lailla käryävän minkä vuoksi ne päällä ei saa tulla löylyyn. Sitten ajattelin, että se on olevinaan joku tyylitelty sukuelin, että kaikki ymmärtäisivät, että tämä viittaa miesten uikkareihin, sillä jotkut naisetkin uivat Yrjönkadun hallissa pelkissä housuissa, mutta miksi se oli piirretty niin teräväksi? Luovuin ajatuksesta ja jatkoin ihmettelyäni, kunnes jo luulin ratkaisseeni ongelman. Se ei ole mikään kuva, vaan joku on vain raappaissut merkkiä ja siihen on jäänyt tuollaset viirut! Mutta lähempi tarkastelu osoitti ettei niin voi olla, viirut olivat aivan tarkkarajaiset. Takaisin lähtöruutuun. Mutta viimeksi, kun uinnin jälkeen tuijotin ovea mitään näkemättömin, raukein silmin, tajusin viimein: NE OVAT UIMAHOUSUJEN NAUHAT!

Pesuohje..

Celine Dion: Pour Que Tu M'aime Encore: https://www.youtube.com/watch?v=3UKim9r2JQI