Kun maas on hanki

Joulusta tuli sittenkin valkoinen, mikä helpotus! Kyllä se yllättävän paljon fiiliksiin vaikuttaa onko ulkona lumivaippainen satukirjakeli vaiko synkkä, sateesta kiiltelevä, kaiken valon mustaan aukkoonsa imevä itsemurhakeli (kuten Tukholmanystävätär joulua edeltäviä säitä kutsui). Olin töissä melkein viimeiseen asti aatonaattona (pääsin livistämään tuntia etuajassa verukkeenani se, että piti valmistella illan munatotijuhlia, joista tulikin kivat kekkerit, vaikka emäntä oli uupumuksen takia vähän normaalia vähäpuheisempi), mutta sitten alkoi ihana vapaus! Ruuat oli ostettu, kuusi koristeltu (ja heti perään riisuttu koristeista, koska se olikin nätimpi pelkissä valoissa ja valkeissa höyhenpyrstöisissä lintukoristeissa kuin koko räikeässä eläin- ja palloarsenaalissaan).

Katsoin joulurauhan julistuksen yksin, sillä mies oli vielä viime hetken ostoksilla Isoroban K-marketissa (olutta ja hautakynttilä, jonka sijaan hän toi kirkkaan vihreän lasisen venetsialaiskynttilän sillä verukkeella ettei siellä muka ollut muita. Menimme hautausmaalle vasta joulupäivänä ja koukkasimme Lönnrotinkadun Siwasta oikeaoppisen kannellisen hautakynttilän, kaupan viimeisen, kävipä tuuri!). Sitten seurasi rauhallinen hetki, kun istuimme kumpikin omassa nojatuolissamme rentoina ja kiemurtelematta, glögimuki kourassa ja joulu-cd suolsi vähän rauhallisempaa materiaalia, Dean Martinia, Bing Crosbya ja mitä näitä nyt on. Miehen sisko soitti Espanjasta jossa he viettävät kuusi viikkoa ystäväpariskunnan kanssa vuokraamassaan talossa. Kertoi tulleensa juuri uimasta ja että shortseissa  saattoi olla päivisin, mutta illalla oli neuletakki tarpeen. Kinastelivat kuulemma kuin pikkulapset ja sitten taas sopivat. Kollektiiviseksi joululahjaksi oli hankittu pullo giniä.

Stockan jouluikkuna

Pukki toi molemmille paljon lahjoja. Minä olin vihjaillut miehelle H&M:ssä näkemästäni pyjamasta, jossa oli jättimäinen vaaleanpunainen yläosa ja harmaat legginssimäiset housut. Sain flanellipyjaman,jossa valkoisella pohjalla vilistää niin paljon räikeänpunaisia sydämiä, että näky saattaisi laukaista migreeni- tai epilepsiakohtauksen, jos olisi niille altis. Kaiken huipuksi pyjama oli kokoa M, vaikka käytän vähintäänkin L-kokoa. Mainitsin asiasta nyreänä miehelle. "MITÄ?! Minä luulin, että sinä oot normaalin kokoinen?!" Lisäksi hän puolusti ostostaan sillä, että "sinähän tykkäät sydämen kuvista" ja että hänestä se oli kaikista hienoin pyjama mitä siellä oli ja joku "hieno rouva" oli vielä auttanut häntä valinnassa! No, koska joulu on ihmeiden aikaa, M-kokoinen pyjama mahtui kuin mahtuikin. Lisäksi sain kirkkaan raidallisen jättitupsulla koristetun pipon ja pinkkejä kynttilöitä. Lisäksi tuli kosmetiikkaa, suklaata, kirjoja, sukkia, käsineitä, kaulahuiveja, "voimapatukka"-ainekset ja -resepti sekä pullo giniä ja ginger alea ynnä kolme limeä. Lelukauppapomo muisti taas aidolla samppanjalla (jota en ole raskinut vielä avata, joulu on toki juhlaa, mutta muutenkin niin ylenpalttista, että samppanja jää siinä kaikkien muiden herkkujen jalkoihin, haluan säästää sen johonkin spesiaaliin hetkeen, jolloin se on pääosassa) sekä anteliaalla joulubonuksella, jonka tuhlaamista aloin heti pohtia kuumeisesti (piipahdus keväiseen Venetsiaan?, lomaviikko Kreikassa?, Fjällrävenin nuuskamuikkusmainen viitta?, kuntosalikortti ?(vitsi vitsi..), säästöön ? (ha ha, toinen vitsi).

"Kaikkein hienoin pyjama"

Jouilupäivänä kävelimme kipakassa pakkasessa hautausmaalle (laitoin miestä ilahduttaakseni räikeän tupsupipon, edellisen yön olin viettänyt  pyjamassani à la Herttarouva...), sieltä glögille Vltavaan, siitä ratikkahuviajelulle ja siitä taas ruokapöydän ääreen.

Eilen tuli ihania dokumentteja, Woody Allenista ja joku Beatlesjuttu. Sain viimein Tuuli Rannikon "Murhasalongin" loppuun. Siinä vehkeillään kovasti Tehtaankadulla ja murhataan Pohjoisrannassa ja Tähtitorninmäellä. Ihan viihdyttävä, mutta ylivoimaisesti ihanin lause oli kansipaperin "Tuuli Rannikko on työskennellyt ennen kirjailijanuraansa pankki- ja finanssimaailman johtotehtävissä Helsingissä, Tukholmassa ja Lontoon Cityssä. Nykyään hän asuu Lontoossa ja Cannesissa." 

Perheen lemmikki osaa temppuja!

Tänään palattiin arkeen. Tuli Hesari. Tein historiallisen tietokilpailun itsekseni, koska mies nukkui yhä. Ihastelin Audrey Hepburnin kuvia.

Ihana Audrey HS 27.12.14

Puhelin piippasi. Lelukauppakollega ihmetteli missä nuppineulat mahtavat olla. Vastasin laiskan huolettomasti: "Laatikossa..? Ehkä?". Kohta tuli viesti, että oli löytänyt. "Älä pistä itseäsi!"- valistin ja uppouduin juttuun Nopolan sisaruksista. Ihmettelin XXL-kaupan xxl-kokoista mainoslehtistä. Sellainen löytyy lehden välistä harva se päivä. Enää en ihmettele. Äsken, tätä kirjoittaessani, tästä lensi yli kone, joka veti perässään jotain pitkää lippua. Siinäkin luki XXL.

Katsokaa vaikka!

Bon Jovi: I wish everyday could be like Christmas: https://www.youtube.com/watch?v=CBrjgrOUCn0

Helinää, helskettä...

Footlightin ikkuna Bulevardilla

Hei taas pitkästä aikaa. Tuntuisi vähän liioitellulta pyydellä anteeksi pitkää poissaoloani, mutta kyllä tässä vähän syyllinen olo on ollut kun ei ole tullut kirjoiteltua tänne vähään aikaan mitään. Olin jo kirjoittaa "en ole ehtinyt", mutta se olisi ollut narrausta, enkä uskalla ottaa mitään riskejä tässä vaiheessa ennen joulua, tontuthan tunnetusti ovat liikkeellä ja kielivät kaikki tuhmuudet eteenpäin herra Pukille, joka puolestaan päättää "kuka lahjat ansaitsee" enkä totisesti halua jäädä ilman!! Ei minulla tietysti mitenkään rajattomasti ole ollut aikaa käytössäni. Sosiaalinen elämäni keskittyy 90 prosenttisesti joulukuuhun, lelukaupassa on sesonki, on syntymäpäiväni (ja pikkusiskon syntymäpäivä), itsenäisyyspäivä ja tietysti itse joulu, jonka odotukseen  ja valmisteluun liittyvät omat kommervenkkinsä, alkaen joulukalenterin hankkimisesta.

Ymmärrän, että lapsiperheissä kalenterin hankinta totista touhua ja netin keskustelupalstallakin joku äiti purki hätäänsä kun toivottua lelukalenteria ei enää saanutkaan mistään ja sympatian ja neuvojen sijaan muut äidit sättivät häntä siitä ettei ole hankkinut kyseistä kalenteria ajoissa, sillä "kaikki tietävät että se loppuu aina kesken", mutta ajattelin että kahden aikuisen taloudessa kalenteri on vain hauska kuriositeetti eikä sen puuttuminen ole kummoisenkaan kriisin aihe. Ha ha. Mies oli niin pahoilla mielin kun kalenteria ei ollutkaan että painelin suoraan töistä Isoroban K-markettiin ja onneksi siellä oli vielä kalentereita ja vielä suuremmaksi onneksi puoleen hintaan, joten mies sai muhkean ja räikeän "m&m and friends"-kalenterin, joka suoltaa päivittäin pieniä Bounty, Milkyway, Snickers tai Mars-patukoita, tai pieniä m&m-raepusseja. Minäkin olen saanut tyhjentää jokusen luukun.

Stockan jouluikkuna

Itsenäisyyspäivänä satoi. Tein paahtopaistia ja katsoin YleAreenasta "The Master"-elokuvan. Linnan juhlista jäi meillekin mieleen se ihana 101-vuotias Hannes, mutta ei juuri muuta. Pikkusisko täytti samana päivänä vuoden lisää. Seuraavalla viikolla hän tuli yökylään, koska oli kustantajan pikkujoulut. Niitä ennen hän kulutti pari tuntia Korkeavuorenkadulla sijaitsevassa pikkuliikkeessä, jonka pitäjä oli tyytyväisenä kertonut painavansa vain 42 kiloa. Minua askarruttaa edelleen, miten hän on saanut moisen tiedon ujutettua keskusteluun luontevalla tavalla. Pikkusisko ei kertonut sitä juttua kunnolla! Hän on hiillostanut minua jo vuoden "Nälkäpeli"-elokuvalla, sillä hän haluaa minun katsovan sen. En ole saanut aikaiseksi. Nyt hän antoi sen minulle syntymäpäivälahjaksi. En edelleenkään ole saanut aikaiseksi.

Sitten täytin itse vuosia. Mies jaksoi hössöttää ihanasti aamusta asti, joskin hän riemuitsi mielestäni liikaa siitä, että yhteenlaskettu ikämme on nyt 100 vuotta! Hänellä oli pitkä päivä töissä, kun taas minulla oli vapaata, joten sain viihdyttää itse itseäni. Ajoin ratikalla kaksi täyttä kierrosta kolmosen/kakkosen ja ykkösen. Monta kaupunginosaa. Muistan vieläkin sen kiireettömyyden tunteen ja mieleeni on jäänyt monta yksityiskohtaa. Reppu selässä keikkuen Runeberginkadun jalkakäytävällä juokseva lapsi. Hesperian puistossa räikeään työasuun pukeutunut työmies istumassa penkillä päätään käsiinsä nojaten. SEBin ikkunasta kaukaisuuteen tuijottava, pikkutakkinsa riisunut pukumies... Aion ehdottomasti ottaa uusiksi ja suosittelen teillekin. Mutta on oltava valoisaa ja väljää, ei siitä pimeässä ruuhka-aikaan mitään irti saa.

Korkeavuorenkatu

Olen tavannut turkulaisia. Tajusin juuri, että jos ei siitä rupeamasta maisterinpapereiden lisäksi kauheasti muuta jäänyt hanskaan, jäi sentään pari ihmistä, jotka toimivat linkkinä siellä viettämääni vuosikymmeneen. Toinen on paras ystäväni ja toista näen kerran vuodessa. Jälkimmäisen kanssa käytiin Sociksen baarissa, ihana miljöö. Kaunista ja nostalgista ja mikä parasta, ei kaiu toisin kuin Ekbergillä ja Kappelissa, joissa kävimme ensin mainitun kanssa. Turku voitti joulukuusien kauneuskilpailun, kun taas Tampere hävisi. Hyvästä syystä!

Kappeli

Kävin Tampereella viemässä joululahjoja (ja myös saamassa niitä!). Ripustin isälle ja äidille jouluverhot. Vein joulutunnelmaa nostattamaan heille soittorasian, jossa Joosef ja Maria ovat kumartuneena seimessä makaavan Jeesuslapsen ylle ja joka vedettäessa soittaa kauniisti "Jouluyö, juhlayö"-kappaletta. "Mikä ihme  täällä pärisee?", kysyi isä ärtyneenä. Isosisko, joka siis ei vietä joulua (vaikka suostuukin joustamaan esimerkiksi joulutorttujen suhteen) vaan hanukkaa, sai ison laatikon käytännöllistä tavaraa, shampoota ja hoitoainetta, astianpesuainetta, hammasharjan ja -tahnaa, pikkuhousuja yms. jonka kimppuun hän kävi oitis, sillä hanukkahan on jo päällä. "Kyllä näkee, että sinä olet palkkaa nauttiva ihminen" hän sanoi vaikuttuneena. Isoveli saa viinipullon ja juoksua käsittelevän kirjan kunhan käy vanhemmilla ja kunhan he muistavat antaa paketin. Pikkusiskoa näin kaupungilla. Hämeenkadulle on noussut valtava määrä erilaisia kahviloita. Miten ihmeessä niihin kaikkiin muka riittää asiakkaita.

Kävimme Koskipuiston laidalle, Vilan liikkeen tilalle pari viikkoa sitten avatussa kahvilassa. Siellä oli ainakin kuusi ihmisistä töissä. Toivottavasti saavat olla pitkään. Kärtin siskolta, että mennään nyt katsomaan sitä teidän kuusiraiskaa, että pääsen virnuilemaan ja menimme ja olihan se ihan hirveä. Jopa niin hirveä, etten halunnutkaan ilkkua, vaan tunsin sympatiaa sitä kohtaan. Ja isä raukkakin, jota tuollaiset asiat hävettävät ("miten ihmeessä tuollainen voidaan laittaa ihmisten ilmoille?), yritti vielä, että "Ruutanassa on kyllä kaunis kuusi. Se on vielä paljon sitä Turun kuustakin kauniimpi", mutta mitä se muka auttaa?!

Tampereen kuusiraiska

Eilen kävin katsomassa sen Pähkinänsärkijän ja Hiirikuninkaan. Olin jotenkin ajatellut pääseväni sen avulla aivan ennenkokemattomiin joulufiiliksiin. En päässyt. "Susta näkkee heti, että oot tosi pettyny!" huusi mies ensi sanoikseen kun tapasin hänet esityksen jälkeen Annankadun ja Isoroban kulmassa. Se oli varmaan se ankea lavastaus. Tai joku. Parhaiten jäi mieleen lumihiutaleiden tanssi. Varsinkin, kun yksi lumihiutale mätkähti maahan kesken piruetin (liukastui omaan liukkauteensa?). Kyllä noista kolmesta näkemästäni baletista Kaunotar ja hirviö oli paras, Lumikuningatar toiseksi paras ja Pähkinänsärkijä viimeinen. Katsomossa oli paljon parhaimpiinsa pyntättyjä lapsia, jotka olivat asianmukaisen kiihdyksissään kaikesta mitä tapahtui ja siitä, että saivat valvoa niin myöhään. Ulos lähtiessä näin hymyilevän Maria Sidin käsi kädessä tyttärensä kanssa ja kuulin hänen sanovan ruotsiksi, että "nyt mennään kotiin, niin saat tanssia itse!". Joten ei se kaikille pettymys ollut.

Liskojen joulu Stockan ikkuanssa

Dixie Chicks: Merry Christmas from the Family: https://www.youtube.com/watch?v=Y1nqMG3swOc

Pelimiesten pikkuhousut

Keittelen kaikessa rauhassa aamukahvia keittiössä, kun mies huutaa aamuteeveen äärestä:
- Ajattele, tuolla nuo raukat pelaavat illalla pikkuhousuissa! Kylmässä ja pimeässä!
- Ai ketkä?
- No HJK!
- Joku hyväntekeväisyysjuttu, vai?
- Ei. Miten niin?
- No miksi ne sitten pikkuhousuissa...
- Voi hyvä sylvi, olethan sinä nyt jalkapalloa telkkarista nähnyt! Ainahan niillä on sellaiset pienet housut!
- Pelishortsit?
- Niin!
- Pikkuhousut ja shortsit ovat aivan eri asia!
- Ai jaa..?

Ihanaa, että marraskuu on selätetty! Siirtymäriittinä katsoin tänään "Amelién". Edellisestä katselukerrasta onkin jo useampi vuosi. Huomenna alkaa joulukuu, oma kuukauteni, ja alan jo tuntea sen vaikutukset! Oloni on samanaikaisesti skarppi ja rento. Käyskentelen kaupoissa kiireettömänä ja hyväntuulisena ja salakuuntelen ihmisiä hyvien lauseiden toivossa. Kanuunassa minut palkittiin parillakin. Ensin kuulin miten joku nainen sanoi toiselle, että "mieheni sanoo aina, että minulla on musta vyö shoppailussa" ja sitten keskustelunpätkän, jossa nainen näytti jotain vaatekappaletta seuralaiselleen ja kysyi, että "mahtaako tämä olla liian iso?" johon toinen, että "ei se nyt SINULLE liian iso ole" ja kun vastassa oli jäätävä hiljaisuus, jatkoi hätäpäissään, että "meinaan, että  ei se varmaan liian iso ole....tai siis että se on varmaan TOSI hyvä...!" 

Näin joulukuun alla tunnen muuttuvani kiltiksi ja sosiaaliseksi. Toissapäivänä kannoin ennen lelukaupan avaamista väsyneen rouvan mikroaaltouunin Punavuorenkadulle. Hän oli raahannut sitä Forumista saakka ja laskenut sen lelukauppatalon portaille lepuuttaakseen hetken käsiään. Ja eilen juoksin puoli korttelia toisen rouvan perässä kun huomasin hänen taskustaan pudonneen teatterilipun jalkakäytävällä. On helppoa olla ystävällinen ja avulias kun on hyvin levännyt ja hyvällä tuulella (lähipiirin ei kuitenkaan tule pitää kiltteyttä itsestäänselvyytenä. Varaan itselleni edelleen oikeuden käyttäytyä  tarpeen vaatiessa  tuhmasti ja tyhmästi) ja  hyvällä tuulella on helppoa pysyä, kun kaupoissa soitetaan mukavia joululauluja. Äskenkin viivyttelin yhdessä Aleksin lukuisista ketjuliikkeistä hypistelemässä tekstiilejä vailla aikomustakaan ostaa (vaikka himoitsinkin aika lailla harmaata t-paitaa, jonka rintamuksessa luki mustin paljetein "Once upon a time...") vain saadakseni kuulla taustalla soivan Britney Spearsin "My only wish this year"- kappaleen loppuun.

Kävimme ystäväpariskunnan kanssa taas perinteisellä joulunalusfiilistelymatkalla Tukhomassa. Reissumme ovat lelukauppatyöni myötä aikaistuneet parilla viikolla, mutta ei se haittaa, saimme mitä haimme tälläkin kertaa. Ihme sinänsä, sillä palaset joista tämä mukava pikku reissu rakentui, eivät olleet mitenkään täydelliset (miehillä oli aamulla krapula, päivä oli harmaa, sateinen ja tuulinen, Tukholmanystävätär itkeskeli ruoka-annokseensa Vanhan Kaupungin "Lilla Kastanjenissa" nettideittailun julmuutta, vaihdevuosioireitaan ja kipeää polveaan ja minä tunsin riittämättömyyttä kömpelöiden lohdutusyritysteni kanssa, yhden puhelin teki tenän, toiselta loppui akusta virta...)

Sade ja halu nähdä jouluasuinen tavaratalo ajoivat meidät NK:lle, jossa nojailimme aikamme neljännen kerroksen kaiteeseen ja katselimme keskellä roikkuvaa kuusta. Tietenkin ajattelin taas koko ajan Anna Lindhiä (eivätkö muka KAIKKI siellä asioivat ihmiset ajattele?!) mutta pystyin silti nauttimaan joulukoristeluista.

Tapasimme iltapäivällä miehet Suurtorilla ja kävimme taas porukalla juomassa glögit, paitsi että vain yksi valitsi sen, minä otin "orange coffeen" (cointreau-liköörillä terästetty ja kermavaahtohatulla ja pillillä koristettu kaunis juoma jalallisesta lasista tarjoiltuna, meni välittömästi päähän!) ja ystävätär baileyskahvin, toinen miehistä terästetyn glögin ja toinen oluen. Tukholmanystävätär ei ottanut mitään, mutta sai miehistä näkökulmaa ja empatiaa meiltä kaikilta rakkausmurheisiinsa. Ikkunasta näkyi useampikin joulupukki ja Gamla Stanin kapeilla kujilla vielä lisää. Ensimmäinen jouluateria nautittiin paluumatkalla seisovasta pöydästä. Ihanaa!

Pikkusisko oli yökylässä. Hän oli touhunnut meille identtiset "sisarussormukset". Hänen oli määrä mennä seuraavana aamuna espoolaiseen kouluun puhumaan siitä millaista on olla lastenkirjailija, ja hän poikkesi myös lelukauppaan. Siellä hän katseli tuotteita näennäisen muina miehinä, mutta tosiasiassa (kuten myöhemmin paljastui) laittoi koko ajan perheelleen tilannetiedotusta Whatsappiin tyyliin (pariskunta osti leluja kolmella ja puolella sadalla!!!) ja kun palveltavakseni tuli kivikasvoinen mies, joka lausui vakavana: "Päivää, tarvitsen merirosvon." johon minä auliisti, että "Jaha, tännepäin, jos saan pyytää..." pikkusisko häälyi koko ajan taustalla ja teki ilmeitä. Olen varmaan ennenkin kertonut miten kova sählääjä hän on, mutta en ole varma olenko maininnut sitä, millainen haka hän on myös löytämään juttuja. Viimeksi hän oli löytänyt Anttilan kassalta isän ja äidin, jotka ANI HARVOIN käyvät keskustassa asioilla, mutta olivat nyt siinä tuulipuvuissaan maksamassa ostoksiaan, kynttilöitä ja suklaakonvehteja, jotka he lykkäsivät oitis pikkusiskolle, sillä  he olivat ostaneet ne vain siksi että elävät sellaisessa harhassa, ettei kaupasta sovi lähteä ostamatta. He olisivat halunneet ostaa uuden päiväpeiton minulta saamansa, riekaleiksi kuluneen Laura Ashley-silkkipeiton tilalle, mutta eivät olleet löytäneet sopivaa. "No on se nyt kumma", sanoi pikkusisko, vei heidät takaisin peitto-osastolle ja johan löytyi!

Britney Spears: My only wish this year: http://www.youtube.com/watch?v=WWGxc9AaQMk

Ei lätty vaan mytty

Ensilumi!

Viimeisen käyttöpäivän maitopurkki innosti minut pitkästä aikaa lättyhommiin. Lättyjen paistaminen on, sanonko suoraan, yhtä helvettiä ja päättyy aina ennen pitkää itkuun ja käryäviin katastrofitunnelmiin, mutta jotenkin se  pääsee unohtumaan kun kokeilujen välissä on riittävän pitkä (vuoden, parin) tauko. Ensimmäinen taikinakauhallinen valutetaan pannulle vielä innostuneen optimismin vallassa, joka pian vaihtuu hätääntyneeksi pähkäröinniksi. Miksi se on tuommoinen? Eihän tuota pysty kääntämään Erkkikään! Saamari, nyt se meni ryppyyn! Onkohan pannu liian kuuma? Vai liian kylmä? No, ensimmäinen epäonnistuu aina... Mutta kun kaikki seuraavatkin epäonnistuvat ja lautaselle päätyy sievien pitsireunaisten ruskeatäpläisten ja kullankeltaisten räiskäleiden sijaan mustaharmaata hyllyvää kökköä, tunnelma vääjäämättä lässähtää ja hanke päättyy jonkin sortin teatraaliseen purkaukseen, tällä kertaa tuskaiseen "Siinä meni taas yksi puolituntinen elämästäni aivan hukkaan!"- parahdukseen ja miehen rauhalliseen maan pinnalle palauttavaan "Anna olla, et sinä ossaa"- lausahdukseen.  Hän lehteili kaikessa rauhassa nojatuolissa Elloksen uusinta mainoslehteä ja huuteli minulle välillä keittiöön sellaisia kuin, tiesikkö että " Taianomainen sisääntulo onnistuu parhaiten pikkusinisessä." Kyyneleiden kuivuttua ja käryn hälvettyä halusin kuitenkin päteä keittiössä edes vähän ja tein spontaanin sipulikeiton. Siitä tuli hyvää!

Ruokahommat ovat olleet tässä vähän enemmänkin tapetilla, sillä lelukauppapomo vei meidät syömään Demoon Uudenmaankadulle. Se on Michelinravintola! Niin fiini ja ulospäin vähäeleinen, etten ole aiemmin edes huomannut moisen paikan olemassaoloa. Olipa kokemus! Katossa valtavat valkoisten lakanoiden peittämät valaisimet. Vessassa pieniä valkoisia froteepyyherullia pyramidin muotoon aselteltuina joihin asiakas sai kuivata kätensä miellyttävästi ja kori johon viskata pyyhe käytön jälkeen huolettomasti ja tuhlailevaisesti. Aitoa samppanjaa. Kuusi ruokalajia ynnä "keittiön alkutervehdys", nuken annos kermaista savulohikeittoa ja "lopputervehdys", suklaa- ja marmeladimakeisia puisessa askissa. Kaikki suikaloitua ja kikerrettyä ja väkerrettyä ja mietittyä ja yllätyksellistä. Poroa ja tryffelirisottoa ja kampasimpukoita ja muuta mikä milläkin "pedillä" ja jokaiselle suupalalle tarkkaan mietitty viini, josta tarjoilija esitelmöi pitkät pätkät että minkä kukkulan rinteeltä minkäkin niminen rypäle on poimittu ja mikä sen sijoitus kansaivälisillä viiniranking-listoilla on. Kaiken sen touhotuksen  keskellä minulle tuli elävästi mieleen Kari Hotakaisen "Luonnon laki"-kirjasta se kun kolarissa pahasti loukkaantunut päähenkilö Rautala ihmetteli ympärillään häärivien asiantuntijoiden määrää ja omistautuneisuutta ja helikopteria ja kaikkea ja mietti, että "Eivätkö ne tiedä kuka olen? En kukaan." Luulin jo syöneeni jälkiruuan (soseutettua vuohenjuustoa tomaattihillon ja joidenkin paahdettujen lastujen kerta) mutta sitten tuli vielä jokin marenkikarpalokakkujuttu joka oli aivan ihanaa jo sellaisenaan mutta yhtäkkiä esiin ryntäsi tarjoilija vakavana ja tosissaan kuin mikäkin ensihoitaja kädessään kannu ja lausui syvästi pahoitellen: "Hyvänen aika sentään, havaitsin juuri, että teiltä puuttuu kinuskikastike!" 

Perjantaina satoi ensilumi! Ajelin liikkeen sulkemisen jälkeen kolmosella Karhupuistoon, josta kävelin kirjapiirin tapaamiseen Torkkelinmäelle. Mikä vastaanotto! Sesongin ensimmäinen glögi. Smetana- ja mätileipäsiä. Aivan ihanaa lohiseljankaa. Mannaryyneistä, puolukoista ja vaniljakastikkeesta tehtyä jälkiruokaa. Suklaatryffeleitä. Piparkakkujuustokakkua. Olen syöttiläs. Onnellinen, paksu syöttiläs. Lisänä hengen ravinnoksi hauskoja juttuja. Ja koskettavia juttuja. Konkursseista ja avioeroista ja siitä kun joutuu aloittamaan niin alusta, että kutsuessaan ystäviä kylään, pitää kutsuun laittaa, että "tuo oma lautanen". Ja se Torkkelinmäen asunto on aivan ihana. Käyn siellä katsomassa postit ja kylvettämässä orkideat kun emäntä on poissa. Se on sielukas pieni koti, jonka seiniä peittävät taide ja peilit ja ikkunasta näkee pitkälle yli kattojen.

Tänään lähdemme vielä ystävien kanssa perinteeksi muodostuneelle Tukholman risteilylle katselemaan sikäläisiä jouluikkunoita ja virittäytymään juhlasesonkiin. Sitten saakin tulla pieni suvantovaihe tähän kaikkeen yltäkylläiseen nautiskeluun ja vuorossa on lykkäämäni ja lykkäämäni perinteinen syyspaasto. 

 Martina McBride: Love's the only house: http://www.youtube.com/watch?v=gzM_lxnzi64

Skumppaa Piltti-purkissa

Sunnuntai suosi ulkoilua! Lähdimme miehen kanssa kuljeskelemaan auringosta nauttien ympäriinsä väljänä päämääränä Talvipuutarha, jonne hankkisimme matkan varrelta eväät. Ei muuta kuin matkaan. Hietalahden torin viertä Ruoholahteen, sieltä Lapinlahden sairaalan tiluksille, jossa surkuttelimme hienojen rakennusten alennustilaa. Ikkunoita oli rikottu ja seiniä töherrelty. Jatkoimme Hietaniemen hautausmaalle, jossa kävimme miehen sukuhaudalla ja samalla bongasimme Harri Holkerin hautakiven, jonka päällä kökötti valtava, kullanvärinen, pörheä joutsen! Korni kuin mikä! 

Sieltä mutkitellen ja reittivalinnoista kovaäänisesti ja teatraalisesti kiistellen  lopulta pikkuruisen K-kaupan kautta (croissantteja, savulohi- ja tonnikalaleipää ja limua) Talvipuutarhaan, jossa karpit olivat säilyttäneet entisen muhkean muotonsa ja  ottivat selvästi kontaktia mieheen, jonka mielestä karpit ovat suunnilleen parasta (Kärppien jälkeen) mitä olemassa olla voi. Kun silloin muutama vuosi sitten kävimme Tukholmassa ollessamme Solnan Hagaparkin perhostalossa, siellä karpit suorastaan kiehnäsivät ja puskivat päätään hänen kättään vasten ja niitä sai silittää (?) ja taputella (?). Minun ei tulisi mieleenkään silitellä jonkun limaisen ja mulkosilmäisen otuksen otsaa, mutta mies nyt on sellainen kuin on ja haluaa mitä haluaa.

Miehen sisko miehensä kanssa oli visiitillä Oulusta ja olimme alustavasti sopineet tapaavamme jossain päivän mittaan. Sisko oli ollut uimahallissa poikansa ja tämän kahden tyttären kanssa (hyvin meni; vain lievää sekoilua avainkortin kanssa ja yksi verta vuotava pieni nenä) ja miehensä orkideanäyttelyssä ja kun itse olimme Musiikkitalon korvilla, päätimme tavata porukalla helpossa paikassa: Vanhan kuppilan edessä. Oikaisimme Sanomatalon poikki ja kuinka ollakaan, tarjolla oli Hesarin 125-vuotis syntymäpäiväkakkua. Muhkeita paloja! Vaaleansinistä ja -punaista! Ja valokuvanäyttely, jossa pääsi ihailemaan muun muassa nuorta Lenita Airistoa, Helsingin yllä leijuvaa ilmalaivaa ja hevosvetoista ratikkaa.

Vanhan kuppilassa olikin yksityistilaisuus, joten päädyimme naapuriin, Zetoriin. Ensin meitä oli neljä, lopulta kymmenkunta. Näin käy usein, sillä miehen siskolla on paitsi valtava ystäväpiiri, myös kännykkä, eikä hän epäröi käyttää sitä!

- Minäpä soitan X:lle ja Y:lle ja pyydän ne tänne!

- Nyt Z soittaa! Halojaa! Me ollaan Zetorissa! Tulkaa tänne, täällä on J, H, X ja Y:kin! Ihan hyvin voi lastenvaunuilla tulla...

Ja kun iso porukka on kasassa, jaetaan paitsi tuoreita kuulumisia (mm. kiistelyä siitä onko H.H:n hautamuistomerkkikultajoutsenhökötys mauton (ON!) vai hieno (miehen siskon miehen mielestä kyllä!) myös hauskoja anekdootteja menneiltä vuosilta. En koskaan kyllästy kuulemaan, miten miehen siskon mies oli luullut, että Mamma Mia-elokuvan "sing along"-versio oli tarkoittanut "interaktiivista" ja alkanut huudella kommenttejaan Meryl Streepille ja Pierce Brosnanille leffateatterin penkistä käsin. Tai se aivan legendaarinen, jossa X (insinööri!) räjäytti pesukoneen. Hän oli päättänyt pestä oma-aloitteisesti likaiset farkkunsa ja onnistui jollain ihmeen kaupalla tunkemaan ne koneen nukkasihtiin, väänsi koneen päälle ja eipä aikaakaan kun PUM!!! Vaimon tullessa kotiin hän oli ihmetellyt miten KUKAAN viitsii pestä pyykkiä koneella, kun se on niin vaivalloista eikä sinne edes mahdu juuri mitään... Nyt näin tämän kyseisen herran ensimmäistä kertaa livenä, kuten myös hauskan vaimonsa. Hän kertoi, miten olivat alun perin miehen siskon kanssa ystävystyneet. Kumpikin oli saanut samaan aikaan esikoisensa Oulussa ja siitä pitäen he olivat alkaneet jakaa äitiyden iloja ja suruja keskenään. Kerran he päättivät, että hemmetti,  kyllä heilläkin on lupa virkistymiseen ja pieneen irtiottoon, leivoskahveihin,  ja jättivät lapset, Liinan ja Santun (nimet muutettu, ei vaiskaan!, no, on ne...ehkä...) Allin puistoon puistotädin (Allin?) vahdittaviksi, mutta sen sijaan, että olisivat painuneet kahville, he jäivätkin nurkan taakse kytikseen vakoilemaan itkevätkö lapset aivan hirveästi äidin perään. Pettymyksekseen eivät olleet itkeneet yhtään.

Ystävyys jatkui ja perheet kasvoivat. Yhden yön he läiskivät korttia, kunnes aamulla toinen sanoi, että taidan tästä lähteä synnyttämään ja lähti. He muistelivat närkästyneinä, että siihen aikaan ei ollut puhettakaan, että tuoreelle äidille olisi tarjottu kuohuviiniä urakan päätteeksi. ("Ei siellä vieläkään tarjota", sanoi tähän viisi kuukautta sitten vauvansa samassa sairaalassa saanut äiti pitkän pöydän päästä vauvaa imettäessään), mutta juttu jatkui niin, että epäkohtaa korjatakseen vauvan tuore isä oli salakuljettanut Piltti-purkissa taskulämmintä kuohuviiniä vaimolleen, sujauttanut  tölkin vaivihkaa vaimonsa käteen ja supissut, että "mene äkkiä vessaan juomaan tämä". "Ja sinne minä sitten laahustin", rouva kertoi iloisesti. "Tajuat kai, että tuo tarina melko varmasti päätyy blogiin", varmistin ja hän sanoi, että totta kai!

Miehen siskolla ja miehellään on reippaita ja tiedonhaluisia lapsia, toimittajia, jotka jakavat auliisti haltuunsa saamaa kiintoisaa nippelitietoa eteenpäin. Nyt he tiesivät kertoa, että Suomessa on ihmisiä (alle viisi, mutta kumminkin), joiden oikea etunimi on " Orkkuli". " Ei ole", sanoin. "Kyllä on", he vakuuttivat. "Aivan varmasti ei ole" sanoin rauhallisesti ja varmana asiastani, mutta he huusivat kuorossa, että "On, on!!!" ja toinen sanoi, että "Näytä sille" ja toinen haki sitten jonkin virallisen etunimisivuston netistä ja läväytti sen  voitonriemuisena eteeni. Pakko kai uskoa. "Ja sellaisiakin on, joiden nimi on "Pipariina", haluatko nähdä?!" En halunnut.

Mamma Mia: When all is said and done: http://www.youtube.com/watch?v=ATbRq7D9z5U

Aivot pesussa

Täällä ollaan taas! Viime aikoina tapahtunutta: 1. Kirjahyllymme rojahti! 2. Järjestimme juhlat. 3. Olen vihdoin toipunut jättiflunssasta (kyllä, näin kauan se kesti!) 4. Kävin katsomassa Oopperassa "Lumikuningattaren". 5. Olen saanut boostia Elloksen kuvastosta. 6. Suuresti ihailemani kirjailija kävi lelukaupassa!

Aloitan Lumikuningattaresta. Paljon näyttäviä ryhmäkohtauksia. Lumikuningatar pyyhälsi lavalle kimaltelevalla Segwaylla ja ryösti Kertulta poikaystävän. Loppujen lopuksi hän kuitenkin antoi periksi naurettavan helpolla, mikä pisti ajattelemaan, että mahtoiko hän mikään pesunkestävä sosiopaatti ollakaan. Seuraavaksi menen "Pähkinänsärkijään", mutta se on vasta ensi kuussa.

Kirjahyllymme tosiaan sortui. Tai yksi hylly, mutta sekin tuotti riittävästi huolta. Romahdus sattui nimittäin juuri kun olin valmistelemassa kotia vieraiden tuloon. Ajattelin vain vähän pyyhkäistä pölyjä siitä reunasta, kun ROMPS! Kaikki alas. Lattialla lojui limittäin ja lomittain kauniita kirjoja (Pelle Svanslös i skolan), rumia kirjoja, (100 sientä), yllätyskirjoja (Mark Twainin "Veren perintö"), Pentti Saarikosken lähes koko tuotanto Nora Ephronieni päällä ynnä muuta ynnä muuta ynnä muuta. Päätin, että mies saa hoitaa ja tartuin puhelimeen.

- Moi! Kirjahylly rojahti.

- Minä olen pyöräilemässä.

- Kirjahylly rojahti! Kaikki kirjat lojuvat nyt kasassa tuossa lattialla!

- Olen Matinkylässä.

- Tule korjaamaan!

- Minä olen pyöräilemässä! 

Keräsin pariin isoon kassiin lattialla lojuneet kirjat ja kyhäsin syntyneeseen aukkoon pienen koristeellisen konstellaation. Juhlat onnistuivat hyvin. Tarjosimme burgundinpataa ja niille, jotka eivät syö lihaa paistoin kuhafileitä. Jälkiruuaksi oli suklaakakkua. Ohjelmanumerona pöytätennisottelu, jonka voittaja sai kuohuviinipullon. Saimme kaalikukkia ja ruusuja! Ja mies sai pussillisen Mustanaamioita. Itselleni ostin eilen vastineeksi pussillisen Aku Ankkoja hintaan kymmenen senttiä kipale. Kelpuutin tietysti vain joulukuisia numeroita. Aku Ankka liittyy minulla vahvasti joulunalusaikaan.

Minullehan ei enää tule mitään aivopesua aiheuttavia naistenlehtiä äidin lahjoittamaa Kotiliettä lukuun ottamatta. En silti ole näköjään suojassa aivopesulta (sitä paitsi kyllä ne Kotiliedessäkin osaavat; olen jo hankkinut ainekset jouluiseen appelsiiniglögiin heidän innoittamanaan), sillä Ellos pommittaa minua jatkuvasti lehtisillään sen jälkeen kun menin ja tilasin sieltä pari mekkoa. Yleensä nakkaan mainoskuvastot saman tien paperinkeräykseen, mutta yksi lehtinen pääsi selailuun asti ja räjäytti saman tien tajuntani! Malliksi oli valittu näyttelijätär Connie Nielsen ja hän oli kuvissa ihana! Kypsä ja rento ja kaunis. Kerroin puoliksi häpeissäni Tukholmanystävättärelle, että olen joutunut Elloksen mainoksessa esiintyneen Connien pauloihin ja hän huudahti heti, etten todellakaan ole ainoa! Hänen ystävänsä jakavat kuulemma kiivaasti Connien kuvia facebookissa ja hän itsekin oli aivan vaikuttunut ja meni heti nettiin selailemaan Elloksen sivuja nähdäkseen lisää. Hänestä kaikkein puhuttelevin oli kuva, jossa Connie kävelee kaupungilla vaaleanpunaisessa villakangastakissa. Minusta ihanin on se, jossa Connie istuu nojatuolissa mustissa nahkahousuissa ja valkoisessa väljässä paidassa. 

Livenäkin voi tulla aivopestyksi niin että heilahtaa! Eilen menin aivan tolaltani lelukaupassa, kun yhdellä asiakkaalla oli hieno oliivinvihreä karvakauluksinen Fjällrävenin viitta! Sanoin heti, että sinulla on todella ihana viitta ja hän kertoi ostaneensa sen kolme vuotta sitten New Yorkista, mutta nähneensä samanlaisia Retkivarusteessa ja kehui että se on ihana vaate, kengurutasku ja fleecevuori ja kaikkea, pitää hyvin vettä ja tuulta. Koko eilisilta menikin sitten  nuuskamuikkusmaista Fjällrävenin luhhka-capea googlatessa. Sellainen viitta maksaa miljoonan (eli kolmisensataa). Mutta se olisikin sijoitus. Hmm...tyylikkääseen ulkoiluun? Toisin kuin se saman merkkinen ötökkähattu, joka oli, pakko myöntää, aikamoinen huti. 

Heti perään menin toisen kerran tolaltani, kun ihailemani kirjailijatar tuli kauppaan miehensä kanssa. He harkitsivat pitkään vetoleluja, mutta päätyivät lopulta hakkaan. Kotona huusin heti ulko-ovelta hengästyneenä miehelle, että N.N. kävi, osti hakan!!! Siihen mies shakkipelinsä äärestä hämmästyneenä, että "Mitä?! Kävi KAKALLA?!

 Robert Downey Jr.: Chances are; http://www.youtube.com/watch?v=PRB2bnbFJwA

Nuupahdusvaara!

Kylläpä oli pitkän tuntuinen miniloma! Ajantajukin katosi tyystin niin, että kun äsken heräsin omasta sängystäni, ajattelin että nyt on takuulla jo aamuyö. Kello oli kuusi illalla. Tosin talviaikaa. Torstaina mökille mennessä olin saada halvauksen, niin kylmää oli jo Tampereen linja-autoasemalla. Yöllä oli ollut pakkasta kuulemma seitsemän astetta. Sytyttelin saunamökin tulisijoja sormet kohmeessa. Isä ja äiti lämmittivät omaa mökkiään ja aivastelivat kumpikin flunssan kourissa.

Isä: ÄTSHII, ÄTSHII, ÄTSHIII!!!!

Äiti: Tsih! Tsih! Tsih! Aijai jai...

Minä: ÄLKÄÄ PÄIN!!!!

Viimeinen asia, jota tähän saumaan kaipaisin, olisi uusi flunssa. Olen yhä tarpeeksi nöyryytetty entisten jäljiltä. Olen niin tottunut pörhistelemään rautaisella vastustuskyvylläni, etten oikein edes tiedä kuka ja mikä olisin ilman sitä. Tai olen. Sillä niin siinä kävi, että sain itsekin kurkkuni kipeäksi ja lihaksiani särkee sellaiseen ärsyttävään esiflunssaiseen tyyliin, ja olo on kokonaisvaltaisen nuutunut. Mutta en antaudu taistelutta! Äsken söin limeä ja valkosipulia uhkuvan avokadopastan, josta tulee nykyään aina mieleen se yksi hauska nettikeskustelu, jossa joku nainen mukamas purnasi, että millä sellaisen kutsumanimen saisi vakiinnutettua itselleen, kuin "Avokadopasta-Hannallakin" on? Hän niin kovin haluaisi kulkea yleisesti nimellä "Jauhelihakastike-Hannele". 

Kun olin saanut saunamökin lämpöiseksi ja saunankin lämmityksen hyvään vauhtiin, ja sulatettua lintujen juoma-astioita sen verran, että pääsivät juomaan ja uimaan (voi että ne olivatkin mielissään!)

asetuin tapani mukaan täysissä kamppeissa selälleni lauteille tuijottelemaan kattoon jalat ylhäällä seinää vasten ja nautin koko kehoani ympäröivästä tasaisesti lisääntyvästä lämmöstä ja ajatuksesta, että ihan pian televisiosta alkaisi eduskunnan kyselytunti. Se on isän ja äidinkin mieleen, joten he olivat jo asettautuneet paraatipaikoille saunamökin miniatyyritelevision eteen. (Mökillä viihde on säännösteltyä; mökissä on radio, saunamökissä televisio, kaikkea ei pidä ihmisen saada kerralla!). Sitten kuului terassilta kolinaa ja isoveljen ääni! Hän oli ajanut töistä mökille hakemaan polttopuita takkaansa. Kuulin lauteille hänen riemastuneen äänensä: "Moro! Täällähän on KODIKASTA!" Siitä alkoi heidän kolmen taukoamaton lörpöttely, jota säesti isän ja äidin aivastelu ja jostain aivan taustalta pienenä, pienenä, tuskin kuultavana Eero Heinäluoman ääni ja kun oloni lauteilla alkoi käydä turhan hikiseksi, liityin joukkoon siinä (turhassa) toivossa, että kuulisin vähän kyselytuntia ja huomasin kauhukseni, että isä oli fuskannut ja napsauttanut PATTERIN päälle, vaikka patterilämpö on inhottavaa ja kuivaa puulämmön rinnalla joten tiukkasin näreissäni että miksi sinä olet pannut patterin päälle, vaikka takkakin lämmittää ja että täällä on jo muutenkin liian KUUMA, johon isoveli kiirehti sanomaan, että "Ei täällä kuuma ole, sinulla on alkanut vaihdevuodet! Ne voivat kestää KYMMENENKIN vuotta!" 

Seuraavana päivänä isä ja äiti lähtivät kotiin sairastamaan ja mies saapui roikottaen kädessään muovipussia, jossa oli kaksi Karin Fossumin dekkaria, vaihtosukat  ja -kalsarit,  sekä  pussillinen pääkallosalmiakkia. Maa oli edelleen roudassa, mutta sateita luvassa, joten odottelin suosiolla kukkasipuleideni kanssa ja keskityin lähinnä lintujen ruokkimiseen ja  lukemiseen. Sain suurta iloa ET-lehden pitkästä Pirkko Työläjärvi-haastattelusta. Pirkko Työläjärvi tuo mieleeni aina parhaan ystävättäreni, sillä kuten olen jo varmaan useasti maininnutkin, hän nimesi pienenä barbinsa "Pirkko Työläjärveksi", koska se oli niin aikuismainen nimi! Miesbarbinsa oli puolestaan "Veikko Lavi" samasta syystä. Sain vastikään leikkiäkin "Veikko Lavilla" Turussa käydessäni, se on nyt siirtynyt ystävättären tyttärelle. "Veikko Lavilla" oli pikimusta, maalattu tukka, valkoinen stetson, mustat pitkät housut ja bootsit, joiden riisumista tuli varoa, sillä niiden uudelleenpukemisessa on kuulemma aivan helvetillinen urakka .Koska hänen yläruumiinsa oli täysin paljas, puin hänelle Barbin paksun villaboleron lämmikkeeksi. Mutta Pirkko Työläjärvestä vielä. Hän sanoi hyvin, että "Poliittinen kulttuuri on muuttunut. Meillä on ilkeä ja suttuinen keskustelukulttuuri, eikä ole henkistä tyyneyttä. Pitää miettiä kokonaisuutta, jota tällä hetkellä ei hahmoteta". Se on, Pirkko, jetsulleen niin! 

Lisäksi luin Ilkka Remeksen "Itäverta". Se on edelleen vähän kesken, samaten kuin se "Paljain jaloin" ja nyt on tapahtunut, kuulkaa, sellainenkin ihme, että saturaatiopiste kirjallisuuden suhteen on vähäksi aikaa saavutettu! Luen nuo kaksi loppuun, ja sitten pidän pienen lukupaaston. Teen jotain muuta. Vaihteluksi. Ja koska tuntuu tärkeältä panostaa vaihteeksi muuhun. Vaikkapa kekkereiden järjestelyyn. Meillä on nimittäin ensi lauantaina bileet! Ja haluan satsata niihin. Olla ensinnäkin terve ja pirteä. Tehdä hyvää ruokaa ja koristella kotia jotenkin kivasti. Ja keksiä jotain ohjelmaa, joka ei ole liian päällekäyvää, rasittavaa ja aikaa vievää (vrt. tuskastuttavan piinallinen ja pakollinen miehen siskon perheen "lauantain toivotut"-visa) vaan jotain lyhytkestoista, hauskaa ja kepeää. Ongintaa? Äh, se on jo nähty.No, onhan tässä vielä vähän aikaa valmistella. Ikävä kyllä suuri osa vieraista rakastaa miehen siskon perheen "lauantain toivotut"-visaa, olen joutunut leikkimään sitä heilläkin, ja kekkerit osuvat lauantaille,  mutta meilläpä määrään MINÄ! Toivottavasti...

Keskiviikoksi minulla on lippu Oopperan "Lumikuningattareen", joten siksikin olen päättänyt olla sairastumatta mihinkään  lievää käheyttä pahempaan. Eilen näin  nopeasti pikkusiskoakin. Hän on nyt innostunut "superfoodeista" ja luetteli hengästyttävään tahtiin usean eksoottiselta kuulostavan marjan tai jauheen tai uutteen nimen yhdessä lauseessa. Tekee kuulemma niistä smoothieita, eikä vatsa ole IKINÄ ollut yhtä hyvässä kunnossa! Ehkä minäkin voisin tehdä pitkästä aikaa viher-ja marjasmoothieita. Minähän tykkään niistä, sillä niissä saa olla rohkea ja luova, ne valmistuvat hetkessä eikä tule järkyttävää tiskiä ja tuntee, miten niissä virtaa elämä!Voisin lisäillä marjojen ja salaatin lisäksi granaattiomenaa ja avokadoa ja siemeniä ja pähkinöitä tai joitain hyvää tekeviä öljyjä ja mantelimaitoa ja nokkosjauhetta. Sen teen! Kukistan nokkeluudella ja päättäväisyydellä alkuunsa niin todelliset flunssa- kuin väitetyt vaihdevuosioireetkin ja alan kukoistaa! 

Taylor Swift: Shake it off. https://www.youtube.com/watch?v=nfWlot6h_JM