Ensimmäisen ja toisen luokan opettajani oli ylväs ilmestys. Hän purjehti luokkahuoneeseen viininpunaisista nahanpaloista ommellussa hameessaan ja samanlaisessa jakussaan, jonka alta pilkistivät röyhelökauluksinen valkoinen silkkipusero ja muhkeat helmet, vaalea tukka järkähtämättömiksi permanentatuilla ja lakatuilla kiharoilla, kynnet pitkinä ja lakattuina, sormukset välkähdellen ja isot korvakorut heilahdellen. Hän oli ihana! Ei, hän oli jumalainen! Äidistänikin hän oli ihana (vaikka tuskin sentään jumalainen), hän kutsui opettajaani Nallestiinaksi Richard Scarryn Meidän koulu-kirjan innoittamana, sillä hänen mielestään opettajasta huokui samanlaista vankkumatonta äidillisyyttä ja lämpöä kuin kirjan karhuopettajattaresta. Mutta ei hän ollut Nallestiina. Hän oli Castafiore. Jos olet lukenut Tinttejä, tiedät mistä puhun. Kuvittele hämmästykseni kun tonkiessani isoveljeni tavaroita hänen poissa ollessaan (huom. n. 30 vuotta sitten, nykyään olen paljon hienotunteisempi)törmäsin hänen Tinttikokoelmaansa ja esiin pullahti ”Castafioren korut” jonka kannessa komeili jumalaisen ihana ensimmäisen ja toisen luokan opettajani!
Castafiore oli pesunkestävä seurapiirirouva, hänen miehensä oli joku pikkukaupungin silmäätekevä, pankin- tai kaupungin- tai tehtaanjohtaja ja Castafiore kertoi meille tarinoita heidän tekemistään ulkomaanmatkoista. Jos he matkustivat johonkin lämpimään maahan (siihen aikaan se oli todella jotakin) he pukeutuivat aina ”zooootsheihin” shortsien sijasta. Kerran meduusa tai joku muu oli näykkäissyt tai pistänyt Castafiorea meressä sillä seurauksella, että hänen jalkapohjansa olivat turvonneet niin ettei hän pystynyt lainkaan kävelemään. Mietin pitkään miltä Castafiore olikaan mahtanut näyttää kiikkuessaan turvonneilla jalkapohjillaan kuin keinun jalaksilla eteen ja taakse pystymättä ottamaan askeltakaan.
Koulumme oli pieni puurakennus, luokkahuoneita oli vain kolme. Ruokasalia ei ollut, joten söimme lounaan omassa luokassamme. Tämän vuoksi jokaisella tuli olla pulpetissaan oma ruokaliina, joka levitettiin pulpetille ennen kuin mentiin käsienpesulle ja sitten hakemaan ruokaa luokan perältä, jonne se kaupungin toimesta joka päivä jollain ilveellä toimitettiin. Perunat olivat metalliämpäreissä ja muu ruoka matalissa metallivuoissa, ihan niin kuin kouluissa ilmeisesti kautta maan on tapana. Castafiore oli epäilemättä suuri kulinaristi, mutta kouluruokakin näytti maistuvan hänelle paremman puutteessa. Eräs luokallani oleva poika oli huomattavan kookas, mikä johtui varmaan siitä että hänellä oli kookkaat vanhemmat, mutta myös siitä että hänellekin maistui ruoka hyvin ja koska hänelle maistui ruoka ja geenit olivat mitä olivat ja koska hän oli vielä lapsi, hän kasvoi kouluvuoden mittaan suuremmaksi ja suuremmaksi ja söi aina vain enemmän ja enemmän . Kerran kävi niin, että Castafiore tunsi halua santsata vähän lounasta (vaikka epäilemättä hän oli tottunut paljon hienompiin sapuskoihin kuten vaikkapa etanoihin ja sammakonreisiin ja erilaisiin hyytelöihin) ja hän lähti castafioremaisella arvokkuudellaan oman pöytänsä takaa luokan perälle luoden suopeita katseita meihin suojatteihinsa käytävän molemmin puolin. Mutta kuinka ollakaan, kun Castafiore kohottaa perunaämpärin kantta, ämpäri onkin tyhjä! Turhautuneena Castafiore ei hillitse itseään vaan tulistuu. Hän osoittaa moitteensa suoraan kookkaalle luokkatoverilleni ja huutaa: ”Juha, oletko sinä ottanut KAIKKI LISÄÄ?!” Ja, uskokaa tai älkää, Castafiore menee ja nostaa Juha-rukan lautaselta pari perunaa omalle lautaselleen!
Tämmöinen maltin menetys oli kuitenkin hyvin poikkeuksellista Castafiorelle. Yleensä hän säilytti kasvonsa ja tyyneytensä kiperissäkin paikoissa, kuten esimerkiksi silloin, kun ruokana oli karjalanpiirakoita, joista Castafiore kovasti piti (vaikka olikin todennäköisesti tottunut paljon hienompiin ruokiin, kuten vaikkapa tryffeleihin ja kohokkaisiin). Kun Castafiore haukkasi palan karjalanpiirakasta, kuului outo kilahdus. Kaikki nostivat katseensa Castafioreen, joka puolestaan noukki jotain lautaseltaan, nosti löytämänsä esineen pinsettiotteella korkealle meidän kaikkien nähtäväksi ja ilmoitti: ”Naftahammaf!”
Eräänä myrskyisänä, loputtomana, pimeänä iltana odotin kauhulla vanhempiani kotiin vanhempainillasta. Mutta äiti olikin tyytyväinen. Hän oli kysynyt Nallestiinalta (haloo, äiti!) että miten se meidän tytär on pärjännyt onko se kauhean ujo ja hiljainen ja yksinäinen (haloo, äiti!) ja Castafiore oli sanonut että no ei, hyvänen aika, mehän juttelemme hänen kanssaan päivät pitkät kaikista asioista. Ja nähtyään äidin pelästyneen ilmeen lisännyt heti perään rauhoittavasti: ”Emme kuitenkaan kotiasioista. ”
Kerran Castafiorelle meinasi käydä todella hullusti! Hän purjehti luokkaan välitunnin jälkeen eikä yhtään huomannut, että käytävälle oli jätetty lojumaan pieni matala jakkara. Castafiore kompastui jakkaraan, menetti tasapainonsa ja vannon etten valehtele kun sanon, että tästä hetkestä lähtien kaikki tapahtuu kuin hidastetussa filmissä. Castafioren kädet kohoavat pään yläpuolelle, hänen suunsa aukeaa pelästyneeseen kirkaisuun, meidän pikku kätösemme lennähtelevät kenellä suun kenellä silmien eteen, Castafiore huojuu hetken ilmassa kunnes humahtaa suorilta jaloilta suoraan vatsalleen, kuuluu vain ”fluffff”. Castafiore jää niille sijoilleen makaamaan, naapuriluokan opettaja ryntää paikalle joko kirkaisun tai ”flufffin” tai intuitionsa johdattamana, kyykistyy Castafioren viereen, yrittää virvoittaa tätä ja kysellä kuinka pahasti on käynyt. Kukaan ei uskalla nauraa. Ei, kukaan ei HALUA nauraa, me kaikki olemme kauhuissamme, ei kai Castafiore ole kuollut, rakas Jumala älä anna Castafioren olla kuollut! Ja Castafiore nousee, kohottautuu ensin polvilleen, siitä seisomaan, korjaa ryhtinsä, pyyhkäisee pölyt rinnuksiltaan ja kävelee ylväästi omalle paikalleen luokan eteen niin kuin ei mitään. Viva, Castafiore!
P.S. Viisi vuotta myöhemmin pikkusiskoni aloitti opintiensä samassa koulussa, mutta silloin Castafiore oli jo eläkkeellä tai sitten hänellä kävi muuten niin huono tuuri, että hän sai toisen opettajan. Hänestä on kerrottavana vain yksi juttu. Kun pikkusiskoni voitti koulun hiihtokilpailun, tämä opettaja totesi että ”No, Laura voitti, mutta Riikka on silti parempi hiihtäjä. ”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti