Huono arkeologi

Katselin tässä pari päivää sitten muinaisesta Egyptistä kertovaa dokumenttia ja sitä ennen olin katsonut Agatha Christie-filmin ”Murha Mesopotamiassa” ja se ynnä dokumentti saivat minut innostumaan niin, että huudahdin nojatuolini uumenista, että olisi mahtavaa olla arkeologi!, mikä puolestaan yllätti shakkia pelanneen miehen niin, että hän nosti katseensa ruudusta menettäen näin monta arvokasta sekuntia ja kysyi vilpittömän ihmeissään, että oikeastiko? Minä siihen että ilman muuta, mikä siinä nyt niin kummallista on, johon mies sanoi, että ei kun hän vain ajatteli ettet sinä välttämättä ole sellaista perinteistä arkeologityyppiä  johon minä että miten niin muka?! Siihen hän vastasi, että hänen on vaikea nähdä minua niin pitkäjännitteisessä puuhassa ja että hän näkee minut pikemminkin sellaisena arkeologina, joka nakkaa ruukunsirut  tuskastuneena hiekkaan ja painelee varjoon juomaan kylmää mehua.

 

Sitten hän kommentoi (lohdutukseksi) koeajoa varten virittämääni tuikkuenkelikelloa, että tuo on aika hieno ja sitten katselimme sen pyörimistä hetken vaitonaisina (mies oli hävinnyt pelin ajalla). Sitten kysyin mieheltä, että mikä siinä on, että ensin se pyöri toiseen suuntaan ja nyt se pyörii toiseen suuntaan ja mies sanoi ettei hän vain tiedä. Vähän ajan päästä mies kysyi, että mikä siinä on, että se ylipäötään pyörii ja minä sanoin etten minä oikeastaan tiedä. Jotenkin se liittyy kylmään ja kuumaan ilmaan. Sitten mies sanoi, että eihän me tiedetä mitään ja että nyt kyllä hankitaan lukion fysiikankirja ja minä myönsin että pakko kai se on.

 

Olisi kiva tietää asioista enemmän. Viime kesänä innostuin kun löysin aittaa siivotessani täydellisen hiiren luurangon. Sisäinen biologini heräsi ja kuljin rikkalapio ojossa esittelemässä luurankoa kaikille. Äidistä se oli inhottava ja hän komensi heittämään sen pois , mutta miehestä se oli upea ja hän neuvoi minua myymään sen jollekulle josta minä innostuin kaupittelemaan sitä oitis hänelle, mutta  kaupat jäivät kuitenkin syntymättä. Vähän myöhemmin luuranko oli mystisesti hävinnyt aitan rappusilta johon olin sen asettanut kunnes olisin päättänyt mitä sillä teen. Kukaan ei tunnustanut, mutta kyllä se on äiti ollut. Tai isä, joka on äidin usuttamana viskannut sen jonnekin pensaaseen. Meni hyvä tutkimusmateriaali hukkaan!
 

 

Mutta löytyyhän sitä tutkittavaa muutakin. Ihmismieli kiehtoo aina.  Ja avaruus! Mutta koitetaan nyt selvittää se tuikkuenkelikellon mysteeri ensin alta pois.

Blondie: The Tide is High:http://www.youtube.com/watch?v=ppYgrdJ0pWk

Valmisteluja

Minähän paastoan joka syksy ja kevät, joten siinä ei ole mitään uutta. Ja koska se on jo niin tuttua puuhaa, tiedän jo suurin piirtein mitä tuleman pitää (ensin vähän vetämätön olo, sen mentyä energinen kaikkivoipa olo ja vähintään yksi HILLITÖN siivouskohtaus (toivon tällä kertaa kahta), sitten innostuminen ruuasta, kummallisten elintarvikkeiden hamstraamista kaupoista (kaapista löytyy vieläkin harmaa levävyyhti jota joskus murennan vähän sämpylätaikinaan muodon vuoksi), ruokailun ulkoistaminen (mies ja jokainen joka erehtyy kylään syö herroiksi), ja sitten joskus viikon kuluttua se varsinainen palkinto: selkeä ja seesteinen mieli jossa ajatus ja mielialat eivät poukkoile ja maltan hetken jos toisenkin olla (Jukka-Poikaa mukaillen) ”fokuses” ja sitten pikkuhiljaa yltyvä kuumeinen pohdinta mitä sitä söisi ensimmäiseksi, raastettua omenaa vai peräti keitetyn perunan.  Paastoaminen sopii minulle ja luotan että siitä tulee taas hyvä kokemus, mutta koska se on jo nähty, varsinaiset kicksit pitää hakea muualta. Olenkin suunnitellut seuraavaa:

Tänä vuonna ajoitan paastoni oikeaan , ortodoksien paastonaikaan, vaikken ortodoksi olekaan. Siis ensin hyvällä omallatunnolla laskiaispullia ja sitten en mitään... No ei vaineskaan. Laskiaispullia kyllä, mutta sitten laskeutuminen paastoon, siis minun varsinaiseen viikon tai parin paastooni niin, että luovun erinäisistä asioista pääsiäiseen saakka. Näitä asioita ovat liha, makeiset, alkoholi, tv, rahapelit ja shoppailu. Kun kuulostelin itseäni ja pohdin mikä näistä mahtaa tuottaa eniten vaikeuksia, oli pakko myöntää että shoppailu, jos ja kun kirpputoreilla luuhaaminen lasketaan mukaan. Hypistely ja löytöjen tekeminen ovat minulle todella ominaista toimintaa. Alkoholittomuus hoituu sillä, että annan vain perinteisen tipattoman tammikuuni venyä maaliskuulle, lihattomuus sillä , että kalahan ei ole lihaa, joten sitä voi syödä. Enkä söisi muutenkaan lihaa varsinaista paastoa edeltävällä ja seuraavalla viikolla, joten se ei ole uhraus eikä mikään. Karkkia tekee tietysti mieli, mutta semmoisesta nyt ei kehtaa aikuinen nainen julkisesti inistä. Ja mitä peleihin tulee, teen kestoloton ja katson sitten pääsiäisen jälkeen onko minusta mahdollisesti tullut rikas.
 

 

Onneksi luin juuri sattumalta holokaustin muistopäivänä Viktor E. Franklin kirjan ”Ihmisyyden rajalla”, jossa hän kertoi kokemuksistaan keskitysleirillä ja niiden pohjalta kehittämästään psykoterapiamuodosta logoterapiasta (josta innostuin niin, että päätin opiskella heti paikalla logoterapeutiksi kunnes muistin, että nyt ei ole aika hamuta mitään tavoitteita vaan olla juuri tässä näin, pyöriä  täällä Punavuoressa kodin ja lelukaupan väliä ja joskus käydä rannassa haistelemassa tuulia ja ehkä Korkeasaaressa ja Kasvitieteellisessä puutarhassa ja käydä  kerran  Tukholmassa). Mutta siis siitä Franklista jäi totisesti paljon takaraivoon ja myös vankka uskomus siihen, että selviän varmaan hengissä laskiaisen ja pääsiäisen väliset viikot ilman lihaa, viiniä, namusia, Beverly Hillsin täydellisiä naisia (se on kammottavuudessaan saanut minut tiukasti kynsiinsä, joskus huomaan kauhukseni, että olen tuijottanut kirjaimellisesti hievahtamatta ja SUU AUKI naisten edesottamuksia ja riitelyä siitä kuka on alkoholisoitunein, rikkain, ilkein, menestynein, anorektisin, narsistisin, huonoin äiti ja mitä milloinkin ja havahdun sulkemaan suuni vasta kun tulee mainoskatko) tai kirpputoreilta ja muualta kannettua krääsää. Aion pitää ”Ihmisyyden rajalla”-kirjan näkyvissä siltä varalta, että mieleni tekisi paaston aikana marista jostain. Tai ylipäätään ikinä mistään.

"I'm an idealist. I don't know where I'm going, but I'm on my way."
Carl Sandburg

Täytyy tunnustaa, että olen tässä kyllä shoppaillut vähän varastoon. Tokihan minun pitää varmistaa, että meillä on riittävästi hygieniatuotteita, ettei niiden takia tarvitse lähteä kesken kaiken kauppakeskuksiin ryysimään. Ja siemeniä, jotta voin aloittaa ainakin salkoruusujen esikasvatuksen heti seuraavan uuden kuun aikaan. Ja tietysti multaa. Ja   valtava vaaleanpunainen tukaanin muotoinen vesikannu jonka mahaan mahtuu varmaan kolme litraa vettä jota voi sitten heruttaa tukaanin nokasta lasiin.  Ja uudet tyynyliinat. Villatöppöset (kuudenkymmenen prosentin alennuksella). Sekä tähden muotoisia led-valoja ensi joulua varten. Ja tuikun voimalla pyörivä enkelikello. Ja tilasin viimein Adlibriksestä sen Henry David Thoreaun Waldenin- elämää metsässä- kirjan, jota olen yrittänyt pyydystää divareista tuloksetta iät ja ajat. Se maksoi englanninkielisenä jotain vitosen, mikä on pilkkahinta siitä, että saan ideoita miten elää omavaraisena  Punavuoren jylhissä metsissä... Mutta jatkan tästä ensi kerralla. Nyt alkaa nimittäin Beverly Hillsin täydelliset naiset!

The Killers: Human: http://www.youtube.com/watch?v=RIZdjT1472Y&list=AL94UKMTqg-9DPXCQtSSd_9nhzK43PTREF

Kuningatar

Asiat menevät jokseenkin samaan tapaan kuin viimeksikin kun vaivauduin linjoille. Kuntopyörää ja Greyn Anatomiaa, jonka seurauksena hikeä ja pyykkiä, mutta myös vertynyt olo ja hyvä omatunto, että hoitaa tulevaa, mahtavaa juoksukuntoaan edes jotenkin (vaikka ei suostukaan liukastelemaan ulos ja kuntosalihankekin on haudattu vähin äänin).  Lukemista  (Anthony de Mellon ”Rakkauden tie”, Niina-Matilda Kuusiston ”Johdatuksessa”, seuraavaksi ehkä Liza Marklundin kolumnikokoelma ”Nya röster sjunger samma sånger”. Se ”Petite Angalaise ei kestänyt viittä sivua pidempään, tai oikeammin, minä en kestänyt sitä). Lelukauppaa. Kirjoittamista. Mutta jotain uuttakin! Meillä on iso löhötuoli, jonka saa justeerattua miltei makuuasentoon. Olen ottanut tavakseni hiippailla siihen täkkeineni aamuyöstä kylpemään kirkkaassa kuunvalossa. Ja herännyt joka aamu siihen, kun mies on koskettanut olkapäätäni ja kysynyt, että mitä ihmettä?! Nyt toivon, että viikonlopun täysikuun aikaan on pilvetöntä, että saan kylpeä ihan täysillä. Siitä tulee jotenkin salaperäisellä tavalla kohottunut olo! (Ja keittiössäkin on kokeiltu: valmistettu suuri kulhollinen amerikkalaista kaalisalaattia, coleslaw'ta. Ihan hyvää, mutta tekovaihe sisälsi minun makuuni liikaa ikävää, ei-kuningatarmaista raastamista.)

 

Mutta en minä vain kuukylpyjeni vuoksi itseäni kuningattareksi tunne, vaan äskeisen aamupalani. Tajusin juuri vääntäessäni tuoreelta ananakselta niskat nurin, että tämä on ylellisintä mitä voi olla: lautasellinen tuoreita hedelmiä aamupalaksi (säilykkeitä ei enää tee mieli muutenkaan sen työolokohun vuoksi, mistä kumpusi taas naiivi mutta aito ihmettelyni, että MIKSI IHMISET EIVÄT VOI KOHDELLA TOISIAAN REILUSTI JA NÄTISTI!? Kaikesta saa kärsiä huonoa omaatuntoa tätä nykyä. Hesarissa oli pikku uutinen brittiläisen kansalaisjärjestö Oxfamin raportista, jossa kerrottiin maailman sadan rikkaimman miljardöörin ansainneen viime vuonna yhteensä 188 miljardia  euroa pelkkinä pääomatuloina, ja että näiden sadan rikkaimman vuositulot riittäisivät äärimmäisen köyhyyden poistamiseen koko maailmasta. Miksi ne tyypit eivät pode huonoa omaatuntoa ja pistä rahojaan jakoon? Mitä todellista hyötyä tai riemua kenellekään oikeasti on olla miljardööri? Eikö voisi tyytyä olemaan multimiljonääri? Minusta olisi mahtavaa olla jonain päivänä ehkä tuhansionääri, mutta todennäköisempää on yltää satanääriksi mikä sekin on ihan hienoa, kun tietää kymppinäärinkin elämän voivan olla ihan mukavaa ja antoisaa. Lehdissä oli tietysti paljon nettikommentointia siitä, että kyseinen järjestö on ihan humpuukia ja ties vaikka mitä perusteluita sille miksi asioille ei muka voi tehdä mitään. Minä en ehkä ymmärrä rahan liikkeitä enkä jaksa kauheasti niistä kiinnostuakaan, mutta minusta se, että puolet maailmasta kärsii siitä, että heillä on liian vähän ja toinen puoli syö ja kuluttaa itsensä sairaiksi on aivan käsittämätöntä ja vielä käsittämättömämpää on se, ettei siihen muka saada mitään rotia.)

Mutta ei minun ollut tarkoitus lähteä tänään tälle tielle, vaan pitää kiinni kuningatarmaisesta olostani (ja tiarastani!) ja hehkuttaa miten pienestä kuninkaallinen olo voikaan olla kiinni: pari kynttilää, aamukirjoitusverstas, aamutakki ja villasukat, kuppi miehen keittämää hyvää kahvia  ja lautasellinen tuoreita hedelmiä. Ja sitten loppupäivä suopeaa hymyä ja nyökkäilyä oikealle ja vasemmalle...
 

Martina Mc Bride:  Anyway: http://www.youtube.com/watch?v=6uLtyzRgmyI

Sorsa

 Elämäni soljuu mukavana ja pikkuruisena päivästä päivään. Mitään isoa ei ole tapahtunut, mutta  jotain pientä joka päivä. Olen maalannut pari enkelinsiipien muotoista naulakkoa, lukenut Karin Blixenin elämäkertaa (terveisiä kirjapiiriläisille: kuolipas hän anoreksiaan toisin kuin joku teistä väitti!), katsonut YleAreenalta Donna Leon-dokumentin kahdesti ja myös hänen kirjoihinsa pohjautuvat elokuvat, jotka ovat aika heppoisia ja joissa tyrmistyksekseni puhutaan SAKSAA (!), mutta seikkaillaan sentään ihka oikeassa Venetsiassa, saanut selville, että kodissamme on ennen meitä asunut imaami (!), nähnyt työkkärin ovessa lapun ”Varautukaa pitkiin odotusaikoihin henkilöstövajeen vuoksi ja ajatellut että tässähän ollaan nyt ongelman ytimessä, polkenut kuntopyörää ja katsonut samalla Greyn anatomian kolmatta tuotantokautta. Leiponut sämpylöitä. Tehnyt ruokaa, lähinnä keittoja. Käynyt saattohoitokoulutuksessa. Työskennellyt lelukaupassa. Siivonnut laatikot. Käynyt rannassa kuvaamassa auringonlaskua. Pitänyt edelleen uni- ja kiitollisuuspäiväkirjaa aamusivujen lisäksi. Nukkunut kuin tukki. Sen sellaista.  Elämäni muistuttanee sitä sorsavertausta, jonka äskettäin luin jostain. Päältäpäin katsoessa liu’un eteenpäin tyynenä ja tasaisena, mutta näennäisen tyynen pinnan alla käy kauhea vipinä. Vaikka en minä tiedä käykö minulla pinnan alla vipinä vai ei, tunnen itseni edelleen äärimmäisen rauhalliseksi ja minulla on (kirjaimellisesti) järjetön luottamus siihen, että asiat lutviutuvat ilman aktiivista murehdintaa. Kuuntelen myös herkemmin itseäni ja huomaan miten olen rakentanut ja edelleenkin herkästi rakennan itse itselleni typeriä pikku vankiloita ja ilahdun joka kerta tajutessani että niistähän voi aika kätevästi vapautua.

Esimerkki 1: Televisiosta alkaa minut ihanuudellaan koukuttaneen Downton Abbeyn loputtua vastaava sarja, Kahden kerroksen väkeä. Katson sitä pari ensimmäistä minuuttia ja totean närkästyneenä, että tämähän on  TYLSÄ! Ja heti perään ajatus: Hyvä, ei tarvitse katsoa!

Esimerkki 2: Tyhjennän kashmirneulelaatikkoni ja vien tyyriit neuleeni taloyhtiön parvekkeelle tuulettumaan. Pelokas ajatus: Mitä jos joku kähveltää nämä! ? Ja heti perään: Kähveltäisikin!

Esimerkki 3: Tunnen orastavaa painetta päivittää blogiani, mutta samalla tunnen äärimmäisen vähän halua jakaa näennäisen tapahtumaköyhän elämäni pikku yksityiskohtia kenenkään kanssa. Vapauttava ajatus:  Kukaan ei pakota minua päivittämään blogiani.

 

Esimerkki 4: Tarjoustalossa on mahtava Putki-Reiskatarjous; kaksi pulloa 3e! Ajatus: Pakko hakea tarjousputkireiskaa masentavasta Tarjoustalosta (vaikka pelkästä ajatuksestakin kihoaa tuskan hiki otsalle)! Ja heti perään vapauttava ajatus: Ei ole.

 

Ja niin edelleen.

 

Nyt kun olen rauhallinen ja tyyni, monet ennen hankaliksi kokemani asiatkin tuntuvat suorastaan naurettavan yksinkertaisilta. Ajatellaan nyt vaikka ruuanlaittoa. Se ei ole koskaan ollut lempipuuhaani, mutta nyt kun olemme siirtyneet tammikuun askeettiseen yksinkertaisuuteen kaikki onkin ihan simppeliä. Esimerkiksi hernekeitto. Kumpikin pitää siitä, joten päätimme pitää toistaiseksi aina torstaisin hernekeittopäivän. Keskiviikkona herneet kattilaan likoamaan, torstaina kattila liedelle ja sitten sitä hernekeittoa vain tulee.  Tai kanaruoka. Riisi kattilaan, kanat uuniin ja taas sitä ruokaa vain tulee. Kahvinkeittokin on hankalampaa. Tai voileivän teko. Tai appelsiinin kuoriminen. Viimeksi mainittuun on kyllä ryhdyttävä. Huumaannuimme mehukkaista tarjousappelsiineista niin paljon, että meillä on niitä tuossa pöydällä sellainen reilun muurahaiskeon kokoinen pyramidi. Neljä ja puoli kiloa. Itse rakennettu appelsiinivankila! Mutta se ei ole kauhean paha juttu. Voinhan SYÖDÄ itseni vapauteen...

 

 

 Dolly Parton: Better Get to Living: http://www.youtube.com/watch?v=MKeulwZ3sGE

Pala lapsuutta

 

Nimittäin miehen ja tarkalleen ottaen 65x50 cm:n kokoinen, muutti eilen meille. Kerronpa miten niin pääsi käymään ja miksi se on niin noloa! Mehän lomailemme aina kesäisin siellä miehen siskon ihanassa talossa Oulun Myllyojalla, jossa he viettävät kesä- ja muut lomansa. Sinne on päätynytjonkun verran tavaraa miehen ja hänen siskonsa lapsuudenkodista ja ne nähdessään mies herkeää aina nostalgiseksi (”Tuon maton kuvioita pitkin lykin aina pikkuautoja! Tuon vaasin minä muistan!”) Yksi jokakesäisiä ohjelmanumeroita on yrittää saada vanhasta viinikarahvista pois Lego-palaa, jonka mies on sinne onnistunut pienenä survomaan. Kukaan ei ole vielä onnistunut ujuttamaan sitä ulos. Ja sitten on yksi taulu, jota mies aina tuijotteli. Taulu roikkui pianon päällä, oli kaiketi aina roikkunut ja oli näin ollen olennainen osa myös miehen siskon neljän lapsen lapsuutta. Mutta siitä mies viis veisasi. Viime kesänä hän äityi erityisen nostalgiseksi ja huokaili, että jos hän jotain olisi ottanut lapsuuden kodista mukaansa, se olisi ollut tuo taulu.... Ja miehen sisko, joka muutenkin on aina lahjoittamassa pois kaiken mihin heillä tulee epähuomiossa koskeneeksi, sanoi heti että ”senkus viet” jolloin minun oli säädyllisyyden nimissä puututtava asiaan ja sähistävä miehelle, että lakkaa mankumasta ja vietävä hänet ulos heittelemään koreja.

Luulin asian jääneen sikseen, mutta eilen kun tulin kaupungilta, mies hymyili korvasta korvaan ja johdatti minut katsomaan ”yllätystä”.  Miehen sisko oli tuonut taulun Oulusta joululomalta tullessaan ja lahjoittanut miehelle. Taulussa näkyy Kansallisteatteri ja rautatientoria ja ratikka seisoo paikalla, jossa nykyään sijaitsee Casino. (Laittaisin kuvan, mutta en edelleenkään pysty). Tajusin heti, että miehen sisko on potenut tunnontuskia kesästä lähtien ja olin aivan nolona. Mietin millaista vuoropuhelua Oulussa on käyty joulunpyhinä ennen kuin taulu on riistetty seinältä ja pakattu Helsinkiin lähtöä varten. Syytin miestä, että hän mankui ja manipuloi itselleen taulun toisten seinältä, johon hän vastasi, että enkä! johon minä,  että manguitpas! Johon mies, että en MISSÄÄN nimessä, johon minä, että TOdellakin manguit!,  johon mies, että en sanonut mitään siihen suuntaan viittaavaakaan! johon minä, että HALOO, minä olin PAIKALLA! ja tätä jatkui aikansa. Sitten asetuimme ja ripustimme taulun seinälle. Mies hyrisi tyytyväisyyttään.  Taulu sopii juuri niin huonosti sisustukseemme kuin olin arvellutkin, mutta on tullut jäädäkseen. Paitsi jos joku miehen siskon lapsista vaatii saada sen takaisin...

 

Louis Armstrong: What a Wonderful World: http://www.youtube.com/watch?v=m5TwT69i1lU

Taskukokoinen elämäni

 

Äh, en näköjään saa uusia kuvia ladattua koneelta, vaan joudun turvautumaan vanhoihin varastoihin. Olisin laittanut kuvan hienosti lux-tapahtuman kunniaksi valaistusta Tuomiokirkosta, jota kävimme miehen kanssa äsken ihailemassa ja jota yritin näpit jäässä kuvata miehen päälakea jalustana käyttäen. Ehkä joku toinen kerta sitten. En malta olla jatkamatta vähän samoista teemoista kuin tähänkin asti: yksinkertaisesta, pienimuotoisesta elämästä, joka nyt tuntuu niin kovasti vetävän minua puoleensa, tai sitten minä olen itse vetänyt sitä puoleeni. Kuinka vain, tässä sitä nyt ollaan, keskellä taskukokoiseksi kutistunutta elämää, joka tuntuu juuri nyt hyvältä, oikealta ja riittävältä.

Olen pikku hiljaa luopumassa monesta asiasta, jotkut niistä ovat aikoinaan olleet Suuria Haaveitani ja siksi onkin niin hassua, että nyt, päästäessäni niistä irti, tunnen vähintäänkin yhtä suurta riemua kuin silloin aikanaan, kun ne toteutuivat. Pieni riittää nyt minulle. En aio opiskella mitään tavoitehakuisesti enkä otsa rypyssä ”kehittää” itseäni. Uskon silti oppivani jotain ja meneväni jollain tavalla eteenpäin. En suunnittele suuria muutoksia elämääni. Tiedän jo, että elämä tuo niitä muutenkin tullessaan. En haaveile isoista matkoista. Tunnen silti olevani matkalla jonnekin. Ja noudatan Voima-kalenterini tammikuun ohjetta, joka neuvoo minua kutsumaan henkeni kotiin niistä paikoista, ihmissuhteista, tapahtumista ja tulevaisuudensuunnitelmista, joihin osa siitä on jäänyt kiinni.

(Jos matkakuume yltyy, voin tehdä kuten toissa kesänä kun ystävättären kanssa varattiin huone Suomenlinnan hostellista ja miehet saattoivat meidät lautalle johon astuimme pikku vetolaukkuinemme ja huiskutimme heille hyvästiksi ja perillä vietimme illan kuljeskellen ja valokuvaten ja kävimme syömässä ja kirjastossa lukemassa kuvalehtiä (minä lainasinkin iltalukemiseksi jotain) ja leikimme että asumme Suomenlinnassa ja kun seuraavana päivänä palasimme lautalla kotiin, tuntui kuin olisimme olleet jossain pitemmässäkin reissussa.)

Minulla ei ole sen suurempaa ammatillista kunnianhimoa tai, luoja paratkoon, urasuunnitelmaa. Enkä jaksa pinnistellä yhtään sen eteen, että olisin muiden silmissä kauhean viisas, uskottava , korvaamaton tai tietäisin kaikki vastaukset. Ehkä iloitsen siksikin  työstäni lelukaupassa niin vilpittömästi. Siitä, että edestakainen työmatka vie alle viisi minuuttia eikä minun tarvitse tuoda töitä kotiin (siis jos en halua, eilen toin vesivärit, koska kaupassa heräsi vastustamaton halu maalata!) tai stressata tai suunnitella etukäteen tulevaa päivää. Lelukaupan tätinä ei rikastu, mutta en minä aikaisemmissa akateemisissa pätkätöissänikään ole rikastumaan päässyt ja tämä elintaso riittää minulle kyllä.  (En ole yksin tässä asiassa, hoitovapaalla oleva ystävätär kertoi myös menettäneensä tyystin ammatillisen kunnianhimonsa äitiyden myötä, ja ounasteli menettäneensä samassa syssyssä myös osaamisensa ja pohti jo vähän huolissaan, että voikohan sitä sitten myöhemmin töihin palatessa kompensoida olemalla erityisen mukava...) Ja jotenkin minusta on viehättävä ajatus, että lelukauppa edustaa elämän alkumetrejä, vapaaehtoistyö saattohoidossa elämän loppumetrejä, ja minä itse muine touhuineni, harrastuksineni ja  juttuineni keikun (toivottavasti) siinä jossain puolivälissä. Tai en keiku, vaan seison ihan vakaasti ja rauhassa. Kerrankin.

Otan hyvällä omallatunnolla nokkaunia ja luen kepeää kirjallisuutta jos huvittaa (joskin mies painaa päälle kaverinsa loputtomista roinavarastoista nappaamansa kolmiosaisen Karamazovin veljesten kanssa ja väittää että rakastaisin sitä, koska se on hauska ja siinä on kuulemma joku lempeä hahmo, joku Aljosha, josta tykkäisin ihan kamalasti...) Mutta en lupaa mitään ja taidan sittenkin tarttua hanakammin Catherine Andersonin ”Petite Anglaiseen”, jonka ostin Fidasta muistaakseni eurolla ja jota kehutaan takakannessa ”kepeäksi, suoraksi ja hulvattoman hauskaksi”. Jos se ei ole, jätän kesken. Tällä hetkellä tuntuu, että elämä on ihan tässä iholla. Viihdyn itsessäni ja nahoissani. Ja se tuntuu kivalta!

Marie Fredrikson: Tro: http://www.youtube.com/watch?v=ARvSDkcm0k8&feature=related

Musteessa

 

Rakastan muistikirjoja ja vihkoja! Minulla onkin niitä runsaasti varastossa. Haalin niitä milloin mistäkin tai teen itse tai saan huomaavaisilta ystäviltäni lahjaksi. Ja minulla on niille käyttöäkin, minähän kirjoitan joka aamu käsin kolme A4:sta tajunnanvirtaa (Julia Cameronin lanseeraama Aamusivu-idea, olen puhunut tästä ennenkin, suosittelen edelleen lämpimästi!) ja olen tehnyt niin jo vuosikaupalla. Mutta nyt luin Eevasta, miten uni- ja psykoterapeutti Anna Lindholm-Kärki tutkii unia ja kirjaa niitä ylös ja aiemmin luin jutun, jossa näkijä Niina-Matilda Kuusisto kehottaa meitä kiinnittämään huomiota uniimme (nyt on menossa ns. Pyhien unien jakso, jouluaatosta loppiaiseen, jolloin jokaisen yön uni peilaa jollakin tavalla tulevan vuoden teemoja tai asioita) ja minä olin ihan että ilman muuta, unet muistiin, ja kaivoin esiin Kuutti Lavosen taideteoksilla koristellun muistikirjan ja laitoin sen sängyn viereen odottamaan aamun sadonkorjuuta. Mutta voi epäonnea! En minä muista mitään! Tai en ainakaan sillä tavalla kuin Anna Lindholm-Kärki, joka saattaa kirjata uniaan ylös TUNNIN tai KAKSI ja joka kuulemma myös OTSIKOI unensa. Kyllä minä sen verran tiesin jo entuudestaan, että unien kirjaamisen kanssa ei kannata viivytellä, sillä ne ovat liukasta materiaalia ja häipyvät muistista helposti, mutta että ne eivät kestä edes yhden vessareissun tai kahvinkeiton verran oli pettymys. En saa mitään kunnollisia isoja juttuja ylös vaikka mikä olisi. Viime yönä näin runsaasti toiminnallisia unia, ja muistan jossain lyhyen havahtumisen aikana ajatelleeni tyytyväisenä, että no nyt on mistä kirjoittaa, mutta kun aamulla otin Kuutti Lavos-vihkoni ja kynän esiin, ei paperille tullutkaan mitään! Muutenkin pyhien unieni sanoma on suunnilleen tämän kaltaista: ”joku mies tuli lelukauppaan, ja osti Odd Molly villatakin (joita meillä ei myydä) ja kysyi sopiiko, että hän maksaa 60 000 dollarin setelillä. Sanoin, ettei minulla ole antaa rahasta takaisin. Mies poistui pettyneenä.” No, mutta en anna periksi. Vielä. Ehkä harjaannun muistamaan uniani paremmin jatkossa.

Unien kirjaamisen jälkeen kirjoitan aamusivuni. Toki unia voisi kirjata niihinkin, ja olen niin joskus tehnytkin, mutta haluan nyt pitää nämä erillään, jotta voin perehtyä erikseen uniin ja opetella tulkitsemaan niitä. Aamusivuihin menee aikaa puolesta tunnista neljäänkymmeneen minuuttiiin. Niiden aikana käteni muuttuu aina aivan täplikkääksi kuulakärkikynän musteesta ja pinkin fleeceaamutakkini oikea hihansuu on jo peruuttamattomasti tärveltynyt. Aamusivut kirjoitan nojatuolissa ja niiden aikana juon jättikupin kahvia tai joskus jopa kaksi.

Mutta minulla on kolmaskin vihko! Se on kiitollisuuden päiväkirja, ja siihen kirjaan joka päivä asiat, joista olen kiitollinen! Sekin on uusi villitys. Löysin ennen joulua Tampereelta kirpputorilta Marika Burtonin ja Robert Holdenin Kiitollisuuden päiväkirjan, jossa on joka päivälle mietelause pohdittavaksi (tämänpäiväinen kuuluu näin: ” Juuri nyt voit päättää olla vapaa ikuisesti. Valitse tämä hetki. Ole vapaa – nyt.”) ja sitten sivulla on muutama viiva, joille on määrä kirjoittaa mistä on kiitollinen juuri tänään. Mutta ei muutama viiva riitä mihinkään! Minulla on niin paljon, mistä kiittää! Ja siksi olenkin pyhittänyt kiitollisuuspäiväkirjaksi ystävältä saamani kirjan, jonka kannessa lukee osuvasti:”Simplicity avoids the superficial, penetrates the complex, goes to the heart of the problem.” Olen kiitollinen muistikirjastakin! Aamulla, luettuani päivän mietelauseen, kirjaan ylös päivämäärän ja säätilan (koska sille sattuu olemaan oma paikkansa) ja muutaman asian joista olen kiitollinen. Ja illalla viimeiseksi kirjaan vielä lisää juttuja.

 

 

Jos joku teistä nyt ajattelee, että tuollahan menee kaikki aika vihkojen ja kynien kanssa tuhraamiseen, hän on osittain oikeassa. Mutta vain osittain. Ylivoimaisesti eniten aikaa uppoaa siihen, kun yritän saada kyynärpäähän asti musteen tuhrimaa kättäni säädylliseen kuntoon.

Chrissie Hynde: Angel of the morninghttp://www.youtube.com/watch?v=K7Qfqle_2Bs

Hobittielämää

 

Ensinnä tietysti onnellista uutta vuotta kaikille! Meillä oli pienet juhlat, olin varannut osallistujille hienot naamarit ja esitin menestyksekkään taikatempun, jossa taioin tyhjään purkkiin lihansyöjäkasvin(!). Pelattiin pelejä, muisteltiin mennyttä vuotta ja syötiin ja juotiin. Raketteja ei ammuttu. Mutta ei siitä nyt sen enempää, sehän kuuluu jo viime vuoteen ja nyt on aika suunnata katse tulevaisuuteen!

 

 

 Paitsi ettei välttämättä tarvitse. Ensin minäkin tuttuun tyyliini vaahtosin kaikesta mahdollisesta kurinpalautuksesta ja askeesista ja siitä miten kaikki on äärimmäisen –tonta ja –töntä ainakin koko tammikuun ja mahdollisesti jopa helmikuun. Mutta sitten tartuin  onneksi ystävättäreltä joululahjaksi saamaani kirjaan ”Konnun kootut viisaudet”, jossa suuri Tolkien-fani Noble Smith opastaa, miten elää yhtä mielekästä ja leppoisaa elämää kuin hobitit.

 

 

Se sopii meille, mehän näytämmekin jo valmiiksi vähän hobiteilta...

 

 

 Lisäksi olemme hobittien tavoin armottomia herkkusuita jotka arvostavat kuitenkin loppupeleissä aina eniten yksinkertaista kotiruokaa ja kaiken kukkuraksi minua  on siunattu taidolla loihtia nopeasti mikä tahansa väli- tai pitempiaikainen asumus kodikkaaksi,  meidän näköiseksemme hobitinkoloksi. Lainaan tähän pätkän suoraan Smithiltä, niin ymmärrätte miksi minun on niin helppo samastua hobittimeininkiin:

” Kontulaiset harrastavat tyytyväisyyden etiikkaa, joka siis tarkoittaa, että ”jos on jo tarpeeksi, ei tarvitse lisää”. Yrityksissä on lähinnä käsityöläisiä, ja nämä perheiden johtamat firmat pysyvät pieninä sukupolvesta toiseen, koska kenelläkään ei ole tarvetta laajentaa niitä. Asukkaat keskittyvät ruoan kasvattamiseen (ja syömiseen), käsitöihin ja mahdollisimman täyteen elämään. Heissä on hieman luddiitin verta, ja he suhtautuvat varautuneesti kaikkiin kangaspuita tai myllyä monimutkaisempiin koneisiin.”

Hobitit kunnioittavat luontoa ja elävät sen kanssa sopusoinnussa. Lisäksi he ovat lojaaleja ystäviä, ja vaikka he arvostavatkin rauhallista elämää, eivät he silti ole mitään nynnyjä, vaan ”paksuimman ja pelokkaimmankin hobitin sydämessä asuu rohkeuden siemen (tosin usein varsin syvällä), joka odottaa jotakin epätoivoista ja lopullista tilannetta alkaakseen itää.”

Niin että en minä lupaa olla syömättä sitä tai tätä tai uurastaa itseäni henkihieveriin. Sen sijaan lupaan yrittää elää hobittien standardien mukaista elämää. Se tarkoittaa sitä, että uskon tasa-arvoon ja moraaliin, sekä kestävään ja riittävään elämäntapaan. Pyrin myös olemaan hobittimaisen hyväntuulinen ja kohtelias sekä vahvasti läsnä omassa elämässäni. Ja muistaa Konnun viisauden: ”Menestyksen mittari ei ole kulta vaan terveys ja hyvä seura sekä herkullinen syötävä ja juotava.” Joka päivä.  Mutta en ole unohtanut juoksutavoitteitanikaan. Aion siis myös juosta. Mutta en ehkä joka päivä...

 

 Mark Knopfler&Emmylou Harris: Why Worry http://www.youtube.com/watch?v=G03Iw8qdBCk