Luin monta vuotta sitten mökillä Alessandro Bariccon ”Silkin”. Siinä päähenkilö, Hervé Joncour, matkustaa kerran vuodessa vaivalloisesti Ranskasta Japaniin ostaakseen silkkiperhosen toukkia, tai oikeammin niiden munia, ja kuljettaa ne sitten takaisin Ranskaan silkkikehräämöihin. Matkallaan hän rakastuu pakkomielteisesti japanilaiseen nuoreen tyttöön. Ranskassa häntä odottaa vaimo. Mutta tarinasta viis. Ei minua tarina koukkuunsa saanut, vaan se silkki. Mietin silkkiä yöt ja päivät, kaivoin esiin akvarellivärini ja maalasin kuvan takorautaisesta katoksesta, jonka ympärillä pitkät, eriväriset silkkikankaat hulmusivat tuulessa. Kuvittelin miten ihanaa tuollaisessa silkkikatoksessa olisi pitää hellettä. Mukana olisi kannullinen hileistä jääteetä. Lattialla tietysti paksu matto ja muhkeita pieluksia. Hyvää kirjaa luettuna neljäsosan verran, niin että olisi jo uppoutunut kirjan maailmaan, mutta ei tarvitsisi vielä hätäillä, että kohta se loppuu. Aloin haaveilla kokopitkistä silkkiverhoista olohuoneeseen. Hankin silkkipyjaman ja silkkiyöpaidan ja muutaman silkkityynyn. Unohdin Hervén ja tarinan punaisen langan, mutta silkkiä en saanut mielestäni.
Luin kirjan uudelleen, jotta muistaisin mistä silkki-innostukseni oikein sai alkunsa. En oikein tavoittanut alkuperäistä hurmosta. Päähenkilö kuvaa japanilaista silkkiä useaan otteeseen vertauksella ”kuin pitäisi käsissään tyhjyyttä”. Minusta se on surkea vertaus. Kun pitelee silkkiä, on kuin pitelisi käsissään jotakin hyvin arvokasta, herkkää, värähtelevää, liukuvaa, hohtavaa, elävää, soljuvaa, mitä vain, mutta ei kyllä tyhjyyttä. Ja minä olen viime aikoina pidellyt käsissäni runsain mitoin silkkiä. Minulla on kotona niin paljon silkkiä, että voin toteuttaa halutessani sekä haaveeni silkkikatoksesta, että kokopitkistä verhoista. Miten minusta on tullut niin suuren silkkimäärän omistaja? Vastauksen voin tiivistää neljään sanaan: Hietalahden kirpputori, satumainen tuuri.
Nimittäin: Olipa kerran hirvittävän paahteinen kesäkuinen sunnuntai. Ajatus ei kulkenut. Surin, että olin kaupungissa enkä mökillä. Häpesin kun olin sisällä enkä ulkona ja lopulta lähdin vastentahtoisesti ulos pölyiselle asvaltille. Suuntasin sen kummemmin suunnittelematta Hietsun kirpputorille ja kuljeskelin helteestä typertyneenä myyntipöytien välissä osaamatta oikein kiinnostua mistään tai jaksamatta edes kohdistaa katsettani mihinkään. Ajattelin vain vettä, jota en ollut älynnyt varata mukaani. Yhtäkkiä edessäni oli jotain liilaa. Ja se liila veti minua vastustamattomasti puoleensa. Ojensin käteni ja hipaisin sitä. Sitten käänsin sille selkäni ja jatkoin matkaani. Kiertelin umpimähkään ja taas silmänurkkaani osui jotain liilaa. Se oli se sama liila kangas. Taas se vaati minua tekemään lähempää tuttavuutta. Otin sen syliini ja hypistelin sitä vähän tarkemmin. Liilan omistajat olivat jo pakkaamassa tavaroitaan. ”Ne ovat verhot”, nainen sanoi. ”Kangas on silkkiä, ostin sen Bombaysta ja ompelin itse. Ne ovat kolme metriä kaksikymmentä senttiä pitkät, vitosen kappale”. Laskin rahani. Viisitoista euroa. Kysyin suostuisiko hän myymään vain kolme suikaletta. Hän suostui ja alkoi pakata pitkiä liiloja verhoja isoon Ikean kassiin. ”Tässä on näköjään neljä, saat ne kaikki.” Sitten hän hyvästeli verhonsa, koska ne olivat hänellekin olleet vaikka kuinka rakkaat ja minä toin saaliin suoraa päätä kotiin. Ihoni oli kiihtymyksestä aivan kananlihalla, vaikka oli helle, sillä tajusin että minä olen nyt viimeinkin pitkien silkkiverhojen omistaja. Voin kertoa, että kun kuljetin aarrettani Ikean kassissa ja myöhemmin levittelin kankaat pitkin olohuonetta ja piehtaroin niissä, ei todellakaan tuntunut siltä kuin olisin pidellyt käsissäni tyhjyyttä. Eikä tarina lopu tähän. Vaikka oli siis kauhea, ihana helle, ryhdyin silittämään yli kolmemetrisiä silkkejäni ja ihmettelin miten kangasta aina vain riittää ja riittää ja riittää ja riittää. Kävi ilmi, että sitä riitti ja riitti ja riitti ja riitti, koska verhoja ei ollutkaan neljä, vaan kuusi kappaletta! Vaikka minulla onkin vähän paha mieli sen naisen puolesta, joka helteen pökerryttämänä meni ja antoi minulle kuusi verhoa vaikka sai rahat vain kolmesta, tunnen itseni maailman onnekkaimmaksi ihmiseksi. Siis verhoasioissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti