Polhemsgatan

Ystävätär asuu Tukholmassa. Tarkalleen sanottuna Polhemsgatanin ja Norr Mälarstrandin kulmassa Kungsholmenin kaupunginosassa. Se on ihana osoite! Kerron, mitkä asiat tekevät siitä niin ihanan. Riddarfjärden on aivan vieressä ja ystävätär voi halutessaan kipaista tuosta vain tien yli uimaan ja on tehnytkin niin ja kai minäkin voisin jos en ujostelisi niin paljon näytellä reisiäni.  Olohuoneen ikkunasta näkyy huippusuosittu Mälarpaviljongen, jossa on aina ihmisiä syömässä salaatteja ja juomassa viiniä tai olutta tai kylmemmällä ilmalla kahvia ja kaakaota viltteihin kääriytyneenä, mutta siellä on niin paljon pöytiä ja tuoleja ja pikku huvimajoja ja kelluvia terasseja, että sinne mahtuu aina sekaan. Iltaisin paviljonki valaistaan kymmenin pullein hehkulampuin ja sekin on ihanan näköistä. Kauniina kesäpäivinä ranta on täynnä ihmisiä, on lenkkeilijöitä, osa lueskelee, penkkejä on paljon niin että kaikki varmasti saavat halutessaan istahtaa. Jotkut ottavat aurinkoa ja syövät eväitä vilteillä. Joku opettaa lastaan ajamaan pyörällä ja joku on tullut uittamaan koiraansa. Kaikki tuntuu helpolta ja kepeältä ja  ruotsalaiselta ja on vaikea kuvitella että tästä porukasta löytyy sellaisiakin tyyppejä, jotka murhaavat ministereitä tai kirjoittelevat paksulla tussilla seiniin että ”DRA ÅT HELLLLVETE!!” 

Ystävättären makuuhuoneesta pääsee parvekkeelle, joka on sisäpihan puolella. Vastapäätä on antiikinvihreä talo jonka ikkunoista ilta-aurinko heijastuu makuuhuoneeseen. Oikealla puolella on aprikoosinvärinen talo ja vasemmalla puolella persikanvärinen talo. Parvekkeella on pieni pöytä ja kaksi tuolia ja runsaasti vaaleanpunaisia pelargonioita, joiden hoito on uskottu meille kun ystävätär purjehtii. Ystävättären talon sisäpiha on lukittu ja sitä ympäröi musta takorautainen aita. Parvekkeen alla vehmaita puita jotka kukkivat röyhyävästi keväisin ja kukkaistutuksia ja kaarevia sorakäytäviä ja huomaamattomiksi naamioituja roskapönttöjä ja valkoinen koukeroinen metallinen pöytä ja kaksi tuolia, joilla en ole koskaan nähnyt kenenkään istuvan. Nurkassa on ystävättären punainen Vespa hopeahupussaan.

Polhemsgatanilta on kävelymatka keskustan kauppoihin, mutta ei sinne ole pakko lähteä sillä lähelläkin on kauppoja, ainakin kolme tai neljä ICAa (tosin niissä me emme enää käy koska mies sai toissakesänä yhdestä törkeän vanhaa falukorvia), Coop Konsum, Åhlénsin tavaratalo ja ennen kaikkea meidän suosimamme St Eriksgatanilla sijaitseva DagLivs, kaksikerroksinen ruokakauppa jossa on kesäisin aina myynnissä  pionikimppuja ja muutenkin hyvät valikoimat ja ihania yllätystarjouksia, kuten vaikka kaksi ruukkua basilikaa 15 kruunulla ja kun menee liukuhihnaa alakertaan, pehmeä naisen ääni kuiskuttaa kaiuttimista mitä erityisesti tänään kannattaa ostaa. Mutta tämä oli vasta alkulämmittelyä. Ei Polhemsgatan yksin näistä syistä ole ihana paikka asua.  Itse asiassa se on ylöspäin mennessä aika tavallinen ja muuttuu loppua kohti tylsäksi ja huipentuu yhteen rumimmista koskaan näkemistäni koulurakennuksista, St Eriks Gymnasiumiin.  Polhemsgatan on ennen kaikkea ihana paikka asua, sillä se mainitaan kaikissa dekkareissa joissa tehdään murha Tukholmassa, sillä sen varrella sijaitsee Polishuset, Tukholman pääpoliisilaitos. Joten jos tosielämässä tehdään isompi rikos Tukholmassa (niin kuin aivan hiljattain, itse asiassa eilen, kun joku tunkeutui Östermalmilla Handelsbankeniin ja otti henkilökunnan panttivangikseen ja voitteko uskoa; olimme juuri päivää aiemmin kulkeneet miehen kanssa vetolaukkuinemme samasta paikasta Sibyllegatanin ja Storgatanin kulmasta kohti kauppahallia ja mies kysyi terassin kohdalla että maistuisiko olut ja minä sanoin että ei kun kävellään nyt vain eteenpäin ja TÄSMÄLLEEN  vuorokautta myöhemmin se sama terassi on Expressenin suorassa nettilähetyksessä ja sisällä pankissa on se ryöstäjä ja panttivangit ja toimittaja sanoo, että aika absurdia, tuossa nuo vain syövät lounasta ja 20 metrin päässä on panttivankidraama ja siinä lähetyksessä näytettiin sekin kun poliisi teki rynnäkön pankkiin ja heitteli savukranaatteja ja toi sitten pankista ryöstäjän poliisiautoon peittoon käärittynä, ja minä istuin keittiössä Polhemsgatanilla vahtaamassa tapahtumia netistä reaaliajassa kuin haukka ja tiesin että muutaman minuutin kuluttua  roisto tuodaan tuohon naapuriin kuulusteltavaksi ja pannaan Kronobergin tutkintavankilan tyrmään ja siellä hän varmaan kököttää tänäkin päivänä (ainakin tätä kirjoittaessani, kyllä hän nyt jo varmaan istuu jossain muualla) ja me kuljemme siitä sellin ohi matkallamme ostamaan mysliä ja jogurttia DagLivsistä.) Lisäksi poliisilaitoksen vieressä, vain kivenheiton päässä ystävättären asunnosta sijaitsee Kronobergsparken ja moni voisi pitää siitä puistosta ihan vain siksi että se on kumpuileva ja vihreä ja suuri ja siellä on lapsille hieno leikkikenttä jossa on myynnissä kahvia itsepalveluperiaatteella niin että saa ottaa ja panna sitten rahaa lippaaseen, ja siellä voi heitellä koreja tai syödä eväitään kunnollisen tukevan pöydän ääressä, mutta minä rakastan sitä siksi, että sinne on sijoitettu ainakin kahdessa dekkarissa ruumis! Liza Marklundin ”Studio Sexissä” ruumis löytyi vanhalta juutalaiselta hautausmaalta ja sen löysi koiraa ulkoiluttanut rouva ja se koira oli jo ehtinyt vähän nakertaa ruumiin sormea ja silloinkin oli kauhean kuuma ja reportteri Annika Bengtzon yritti selvittää juttua ja siinä kuvattiin niin hyvin sitä puistoa että halusin nähdä omin silmin ja nyt ajattelen aina sitä juttua matkallani DagLivsiin ja sieltä takaisin.

Tässä taannoin olin innoissani kun löysin divarista Lars Bill Lundholmin dekkarin  ”Kungsholmsmorden”. Tiesin saavani siitä paljon hupia jos malttaisin säästää sen luettavaksi vasta paikan päällä. (Jos teitä on ruvennut  ihmetyttämään miten me voimme miehen kanssa loisia niin pitkiä aikoja Polhemsgatanilla niin siksi, että ystävätär rakastaa purjehtimista ja on kesäisin aina pitkiä aikoja purjehtimassa ja silloin me saamme käyttää hänen asuntoaan ja olla kuin kotonamme (kiitos Sanna!)  Kungsholmsmordenissa ruumis löytyi puiston toisesta kulmasta puskasta, mutta sen lisäksi juttua tutkivalla poliisilla oli asunto Chapmansgatanilla ihan tuossa Polmemsgatanin lähellä ja minun piti päästä sitä varta vasten katsomaan. Chapmansgatan on pieni kadunpätkä ja koska kirjassa ei sanottu tarkemmin missä nimenomaisessa talossa poliisi asuu, sain itse päättää. Ei siellä montaa taloa ole, mutta valitsin tarjolla olevista taloista harmaan, vähän vaatimattomamman, vaikka siellä olisi ollut vihreä ja aprikoosinvärinenkin. Mies kysyi mitä järkeä tuossa on, enkö voisi vain kuljeskella vapaasti ja keksiä päässäni tarinoita keitä missäkin talossa leikisti asuu, mutta eihän se olisi yhtään sama. Poliisikin meni Kungsholmsmordenissa uimaan suoraan kotoa aamutakkisillaan tien yli josta minä melkein rohkaistuin niin että unohdin häpeillä reisiäni. Muutenkin reisieni kainostelu alkaa tuntua rasittavalta a) koska helteet ovat säätiedotuksen mukaan vain yltymässä ja janoan viilennystä enemmän kuin pelkään reisiini kohdistuvaa paheksuntaa ja b) mitä väliä, oikeasti. Eikä pidä unohtaa Stieg Larssonin Millenium-trilogiassa esiintynyttä Turvallisuuspoliisin tutkijaa, Monica Figuerolaa, hän asuu leikisti tuossa ihan vieressä, Pontonjärngatanilla. Mutta palatakseni itse aiheeseen näistä kahdesta dekkarista suosittelen kyllä mieluummin Studio Sexiä, Kungsholmsmorden oli paljon puisevampi ja oikeastaan ainoa kiva asia oli se, että tarinassa pysyteltiin miltei koko ajan Kungsholmenilla, joten tunsin olevani itsekin jotenkin tapahtumien keskipisteessä.

Mutta puhutaan välillä vähän Norr Mälarstrandista, joka myös on tosiaan parin askeleen päässä ystävättären ulko-ovesta. Mikä Norr Mälarstrandissa on niin erityistä (veneiden, suositun kahvilapaviljongin ja koristeellisten värikkäiden talojen, joiden katoilla on valtavissa ruukuissa PUITA ja pidetään hienoja kutsuja, joissa mustiin koukeroisiin takorautakaiteisiin on sidottu hempeän värisiä ilmapalloja ja viinilasit kimmeltävät niin että alhaalle jalkakäytävälle asti oikein häikäisee lisäksi) on se, että Tove Jansson on asunut enonsa luona tällä kadulla ollessaan maalausopissa Tukholmassa ja eno pelotteli häntä möröillä jotka vaanivat sellaisia, jotka käyvät omin lupineen öisin ruokakomerolla. Nykyään tämän kadun varrella asuu Mia Törnblom, joka on entinen narkkari ja shekkien mestariväärentäjä ja joka on todella ollut AIVAN HIRVEÄ valesäkki ja kavaltaja heroinistiaikoinaan, mutta joka sittemmin taisteli itsensä raittiiksi ja kunnolliseksi elämäntapavalmentajaksi ja on kirjoittanut menestysteoksia itsetuntemuksesta ja on nykyään todella suosittu ja hyväpalkkainen luennoitsija, jota kyllä on pakko kunnioittaa, joskin hänen rinnallaan tuntee itsensä vähän mitättömäksi. Mitä annettavaa minulla voi olla kenellekään valmentajana, kun en ole koskaan ollut edes putkassa? Mialla, joka narkomaanivuosinaan hassasi kaikki rahansa ja hienot vaatteensa ja korunsa (niin että hänellä oli vieroitushoitoon mennessään vain Adidaksen sininen verryttelyasu,  on nykyään menestyvä yritys, asunto Norr Mälarstrandilla ja Rolex ranteessa. Tämän hän mainitsi aivan erikseen Tara-lehden haastattelussa, ja kenen tahansa muun suusta tuollainen toteamus nostaisi myötänolostuksen hien otsalle, mutta Mialle annan anteeksi, sillä omaelämäkerrassaan ”Så dumt!” hän on antanut minulle fantastisen lahjan; tarkan kuvauksen siitä, millaista Kronobergin poliisivankilassa on olla vankina, sillä narkkarivuosinaan hän joutui sinne useinkin  ja lopulta hän vietti siellä kolme viikkoa putkeen ennen kuin hänet toimitettiin vieroitushoitoon Lidingöhön vaihtoehtona vankilalle.  Hän tarjoaa faktat täsmällisesti ja asiallisesti, joten nyt tiedän, että Kronobergin vankilan selli on kooltaan noin 6 neliömetriä, siellä on pieni ikkuna Bergsgatanille päin (jota ei tietenkään saa auki), pieni kirjoituspöytä ja jakkara, 90 cm leveä sänky, lavuaari ja televisio. Vessa on käytävällä ja siellä käydäkseen pitää saada vartija aukaisemaan ovi. Katolla on ulkoiluun tarkoitettu pieni tila. Seitsemännessä kerroksessa on naisten avo-osasto, jossa vangit voivat viettää päivät yhdessä (etupäässä pohtien miten saisivat vehkeiltyä huumeita osastolle, vierailut on kielletty, mutta lahjoja saa lähettää ja yksi vangeista saakin amfetamiinia Dostojevskin ”Rikoksen ja rangaistuksen” selkämyksen sisäpuolelle teipattuna). Sellien ovet suljetaan kello viisi. Ja hän kertoo sellaisenkin tiedon, että Kronobergin vankilasta johtaa pitkä maanalainen käytävä käräjäoikeuteen, jossa tutkintavangit saavat tietää joutuvatko oikeaan vankilaan, vieroitushoitoon vai pääsevätkö vapaiksi. Viimeksi tänään istuskelimme poliisitalon ja käräjäoikeuden välisessä viihtyisässä puistossa jäätelötötteröt kourassa ja tietämättämme saattoi alapuolellamme kulkea vankeja vartijoineen jonossa kuin muurahaisia. Jos jotakuta nyt ihmetyttää että miten minua voi kiinnostaa tällainen asia niin en osaa sanoa muuta kuin että en tiedä, mutta kiinnostaa aivan hitosti, joten ei kai ole ihme että olen otettu siitä että Mia Törnblom asuu tässä lähellä ja yritän aina kurkkia summeritauluista näkyykö hänen nimeään.

Kun Norr Mälarstrandia kävelee Gamla Staniin päin, tulee vastaan hieno kaupungintalo, jonka torniin miehen kanssa kerran kiipesimme työllä ja tuskalla ja marinalla (etupäässä minun), mutta joka sitten olikin kyllä vaivan arvoista, sillä näkymät olivat joka suuntaan todella hienot vaikka kapeat loputtomat kierreportaat olivatkin ahdistava kokemus varsinkin sen jälkeen kun keksimme, että jompikumpi meistä tai joku edellä tai takana puuskuttavista turisteista saattaisi saada sairaskohtauksen ja kuinkas sitten suu pantaisiin, sinne ylös ei saisi paareja millään ilveellä. Stadshuset on myös se paikka jonne Liza Marklund sijoitti Nobelin testamentti-dekkarinsa murhan. Siinä kuvattiin ihanan tarkasti murhan puitteet ja murhaajan pako paikalta,  montako rappusta hänen piti juosta hyisessä joulukuun illassa ja mistä hän hyppäsi pakoveneeseensä, jalka murtuneena tai ainakin pahasti venähtäneenä.  Ja kaiken lisäksi Lizan dekkareiden päähenkilö Annika Bengtzon rakastaa Kungsholmenia, on asunut siellä pitkään ja sittenkin kun yllättäen rikastui ja muutti kalliiseen hienostohuvilaan,  jonka murhapolttaja sitten poltti, hän halusi palata nimenomaan Kungsholmeniin, koska siellä hän oli ollut kaikkein onnellisin.

Me teimme puolentoista tunnin lenkin ja koimme vähän samanlaisen tunteen; ylitimme huikean Västerbron sillan, haistelimme luontoa Långholmenilla ja jatkoimme Söder Mälarstrandia Slussenille, sieltä  Centralbrota pitkin Riddarholmenin kautta takaisin Kungsholmeniin.(Vai pitäisikö sanoa ”Kungsholmenille”?) Jo kaupungintalon kohdalla onnellisuutemme lisääntyi ja se kasvoi askel askeleelta lähestyessämme Polhemsgatania, viileää suihkua ja jääkaappikylmää Ramlösaa.