Syysmelankoliaa

Pikkusisko soittaa:
- Moi. Ei mitään asiaa. Pitäisi kirjoittaa, muttei irtoa. Mites sulla?
- Ei yhtikäs mitään. Makaan sängyllä. Tultiin just mökiltä. En jaksa innostua mistään.
- Sama.
- Mä luulen, että oon käyttänyt innostumiseni tän elämän osalta jo loppuun. Ei jaksa riehaantua, kun tietää lopputuloksen jo etukäteen.
- Näin on. Nolointa on se, kun on jo ehtinyt hehkuttaa jostain uudesta projektistaan ympäriinsä, ja sitten kun joku parin viikon kuluttua tiedustelee, että miten sujuu, ei enää edes muista koko juttua, koska on lyönyt jo viikko sitten hanskat tiskiin ja unohtanut onnellisesti koko projektin.
- Ja kun on monena vuonna raahannut kaikkia innostuksen vallassa hankittuja harrastusvälineitä hiki päässä kirpputorille, muodostuu siitä väkisinkin toistojen myötä oppimiskokemus. Paksupäisimmällekin.
- Ja hyvä niin! Mieti mitä kaikkea sitä onkaan tullut hankkineeksi. Mullakin kaikkia ihme messinkisiä kastanjetteja ja hiluvöitä ja sifonkihuiveja itämaisen tanssin kurssille, taisi jäädä kahteen kertaan sekin harrastus ja joogavehkeitä ja leipäkone. Esimerkiksi.
- Mä en ainakaan osta enää mitään. Ikinä! Ei edes huvita enää shoppailla. Sekin ilo on ihmiseltä viety.
- Joo. Ei kyllä huvita yhtään mikään.
- Ei niin. Vaikka tekisi kyllä mieli mennä käymään Tukholmassa. Lähdetäänkö?
- Lähdetään!

Ylpeyden aihe: terhosta kasvattamani tammi

Mökillä oli ihanaa. Syksyiset värit, sellaiset vähän puuteriset, mutta lämmintä. Oli paljon puolukoita ja viimeiset omenat taivuttivat puiden oksia ja moksahtelivat maahan. Tein omenahyvettä.

Paheeni on hyve....

Äiti oli keittänyt puolukoista mehua ja hilloa. Tuoreista marjoista tehtiin vispipuuroa. Nukuimme saunamökin ovi auki. Pimeys laskeutui joskus kahdeksan hujakoilla ja sen jälkeen oli pimeää kuin pussissa, mitä ylellisyyttä kaupungissa ei saa kokea. Nukuimme sikeästi. Kävin vielä kastamassa, mitä ei voi pitää kummoisenakaan urotekona, sillä vesi oli vielä yli 18 asteista.

Saunoin pitkään ja join saunan jälkeen rappusilla sitruunalimua. "Uu pee seitsemää", niinkuin isä sanoo. Se on hänen mielestään paras merkki, sitä löytyy mökin jääkaapista aina.

Hän on jo eronnut Mauri Kunnas-kerhosta. Ehti olla jäsenenä kahden kirjan ja yhden käsipyyhkeen verran. Mies työnteli pihalla innoissaan aitasta löytämäänsä kuulaa. Isä siirsi auton varmuuden vuoksi vähän sivummalle.

Kaupungissa tein vielä toisen vispipuuron puolukoista ja piirakan ja loput marjoista työnsin pakkaseen. Ihanan omavarainen olo! Eilen kävelin kylmässä kelissä Terhoon, jossa kohtasin oudon asian. Terhokodin 17 potilaspaikasta vain kolme oli käytössä. Kolme! Kukaan ei tiedä syytä. Lääkärit eivät vain jostain syystä kirjoita enää lähetteitä. Monesti kesäisin siellä on ollut muutama tyhjä paikka siitä syystä, että kesäsijaisina toimivat lääkärit eivät ole osanneet/älynneet/rohjenneet kirjoittaa lähetteitä, mutta se ei riitä selittämään tämän hetkistä tilannetta. Mitä haaskausta! Ja irvokkuutta, kun muistelee niitä ylistäviä juhlapuheita, joita vuosi sitten 25-vuotisjuhlassa suollettiin varsin korkealtakin taholta, mm. eduskunnan puhemiehen ja Helsingin kaupunginjohtajan suusta. Luulevatko lääkärit tai potilaat (yhtäkkiä), että hoito Terhossa on kalliimpaa kuin muissa sairaaloissa? (Ei ole, lähetteellä ja maksusitoumuksella, joka lähes joka potilaalla on ollut, hoito maksaa tasan saman kuin missä tahansa muussa sairaalassa). Luulevatko he, että Terhoon on jonoa? No, soittamalla selviäisi aika nopeasti. Luulevatko he, että Suursuon uusi saattohoito-osasto on jotenkin parempi? Vaikea uskoa. Onko se muodikkaampi? Onko kuolevien potilaiden ajattelu ylipäätään jäänyt jonnekin taka-alalle? Eikö mahdollisimman levolliselle ja tuskattomalle kuolemalle lasketa arvoa, koska se ei tuota mitään? Halutaanko Terhokoti ja sen hieno toiminta vaivihkaa ajaa alas, niin kuin kerran jo aiemmin, 80-luvulla oli käydä?  Vaikea keksiä sanaa, joka kuvaisi tarkalleen mitä ajattelen siitä, että hienon, ainutlaatuista hoitoa tarjoavan sairaalan potilaspaikkoja pidetään tyhjillään kun kuolevien, saattohoitoa tarvitsevien potilaiden määrä tuskin kuitenkaan on romahtanut. Kyseenalaista? Liian laimea ilmaus. Nyt keksinkin paremman: se on  saatanallista! Ja viis minusta ja vapaaehtoispuuhastelustani, mutta siellä on HYVIÄ IHMISIÄ oikeasti töissä, ja heidän elantonsa on tämän pelleilyn tuloksena vaakalaudalla. Ja moni potilas jää vaille hyvää loppuelämän hoitoa.

Muutenkin uskoni ympäröivään maailmaan ja todellisuuteen on koetuksella. En osaa vieläkään ladata valokuvia uudelle koneellemme,  tähän vanhaan ne vain menevät kun kameran kytkee tietokoneeseen, joten käytän tätä edelleen bloggaamiseen, mutta inhosta vavisten, sillä äskenkin, kun avasin koneen, minua tervehti jonkun virustorjunta-ohjelman viesti, että tietokoneeni turvallisuutta vaarantaa 13 miljoonaa uhkaa. 13 000 000! En minä jaksa millään taistella niin montaa vastaan! Kun muutakin pitäisi saada aikaiseksi, mm. käydä ostamassa hoitoainetta ja leivinpaperia. 

Anna Puu: Melankolian riemut:  https://www.youtube.com/watch?v=OmQkn95jqoA

Oopperaa

Stockan jouluikkuna loiston päiviltä... 

Kävin eilen ensimmäistä kertaa elämässäni oopperassa. Kävelin suoraan töistä paikalleni kolmannelle parvelle ja laitoin miehelle tekstiviestin, että esitys kestää kolme ja puoli tuntia, jollei mene jatkoajalle. Hän tekstasi takaisin, että "Hyi helvetti!", mikä sai minut unohtamaan viimeisetkin syyllisyydentunteeni siitä, että hankin alunperinkin lipun vain itselleni.

Olin valinnut ensioopperakseni "helpon ja hauskan" kipaleen, Figaron häät, osittain Mozartia, sitä neroa pikku mielipuolta tuntemani sympatian johdosta ja osittain, koska olen perso silkille, sametille, kimaltaville jalokiville ja karkkiväreille, joita kaikkia tarjoiltiinkin yllin kyllin. Näyttämö toi mieleeni Stockmannin jouluikkunan sen loistokkaiden päivien ajalta ja sai minut oitis nostalgiselle mielelle; mahtavatko he enää ikinä tohtia koristella ikkunoitaan samaan tyyliin? Onko heillä varaa? KEHTAAVATKO he, kun kaikki on niin päin persettä? Nyt, jos koskaan olisi kyllä tilausta pikku hulluttelulle, sitä paitsi ei joulukrääsä niin paljoa maksa etteikö sitä voisi levitellä yllin kyllin ja luulisi sitä olevan heillä vielä varastoissaankin menneiden vuosien jäljiltä. Please, please, please,Stockmannin jouluikkunavastaavat: pankaa taas kunnolla överiksi tänä vuonna! Mutta siihen oopperaan.

Oli se pitkä. Mutta kielellisesti antoisa, sitä en ollut osannut odottaakaan! Ensin joku loilottaa jotain italiaksi. Sitten screenille ilmestyy teksti, vaikkapa "Tuo heittiö vie minulta järjen!", tai "Kostan kaikkien aviomiesten puolesta!" tai "Mistä helvetistä tuo perkele on tullut minua riivaamaan!?" suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Voi mitä onnea! Ensin kuuntelen tarkasti, sitten tarkistan suomennoksesta ymmärsinkö oikein, sitten kuuntelen vielä tarkemmin, että miten se sen sanoi italiaksi ja koska he hokevat samaa eri sävelillä loputtomiin, ehdin vielä verrata englantilaisia ja ruotsalaisia käännöksiä suomalaiseen ja italialaiseen versioon. Ja on se kyllä ihmeellistä, miten joku pystyy laulamaan niin kovaa makuullaan. Tai samalla kun tappelee suihkulähteessä.  Mutta oli se kyllä aika pitkä. Kävelin kotiin nälkäisenä ja helpottuneena ja Stockmannin entisiä jouluikkunoita muistellen. 

En minä taida nyt tällä haavaa saada kauheasti irti mistään. Mies on tyytymätön. Hän haluaisi mielellään ottaa minusta niin sanotusti "tehot irti" eikä ymmärrä, ettei joka aamuinen mäkätyssessio auta. Ei ole auttanut ennen eikä auta jatkossakaan. Mutta hän ei anna periksi!  Hän jaksaa nähdä minussa jotain mystistä potentiaalia, jonka hän näkisi kernaasti jalostuvan euroiksi ja suoltaa ideoita, jotka minun hänen mielestään pitäisi toteuttaa. Mutta ei se niin mene! Mitä enemmän hän painaa päälle, sitä enemmän minä menen lukkoon ja vetäydyn kuoreeni. Minä olen nyt jossain vapaassa pudotuksessa, en voi enkä halua enkä jaksa enkä pysty tekemään mitään ammatillisia suunnitelmia. Jos saan idean, niin se on joku sellainen, että hankin pakastimen täyteen Myllyn paras-piparkakkutaikinaa (se pitää parhaiten muotonsa paistovaiheessa) ja teen tänä vuonna kokonaisen piparkakkukaupungin! Peurahuoneen ikkunalaudalle! Ja hankin siihen oikein valaistuksen! Tai piparkakkunäyttämön! Ja piparkakkutaikinasta Susannan, Figaron, Kreivin, Kreivittären ja Cherubinon! Ja taustamusiikkina saisivat vuorotella Figaron häät ja Phil Spectorin joululevy!

Emma Bunton: Downtown: http://www.youtube.com/watch?v=NhD4rXkV0yo

Rinkkaikävä

Katsoin viikonloppuna viimein sen Santiago de Compostelan pyhiinvaelluksesta kertovan Martin Sheen-elokuvan "The Way", josta ainakin kaikki amerikkalaisvaeltajat tuntuivat silloin toukokuussa olleen niin kovin tohkeissaan, ja yllätyksekseni se sai minut itkeskelemään ja muutenkin haikealle mielelle, vaikka siinä oli John Nesbittkin, jonka katseleminen ja kuunteleminen saa minut yleensä hyvälle tuulelle. Tajusin potevani rinkkaikävää, joka ilmenee eri tavoin. En tunnu saavan otetta oikein mistään. Viikonloppuna hypistelin kuin lumottuna urheiluliikkeessä pinkkiä Halti-rinkkaa, isompaa kuin meidän käyttämämme reput, mutta silti ihmeen kevyttä, alle kaksikiloista, ja äsken klikkailin samaisen liikkeen nettimainoksen telttavalikoimaa ja kun siellä oli sellainenkin malli, kuin "Hannah bunker", ajattelin, että tämä on varmastikin jokin  merkki. Yritän edelleen kävellä paljon, esimerkiksi aina kymmmen kilometrin matkan Terhokodista kaupunkiin, mutta se ei ole mitenkään sama asia, koska tiedän mihin olen menossa ja reitti on aina sama.

Elokuva palautti hyvin mieleen, miten pienellä sitä tosiaan pärjäsi ja miten paljon suuremman merkityksen arkipäiväiset asiat, kuten vaikka kirjat, siellä saivat. Täällähän minä luen mitä mieli tekee, valikoimaa riittää, ja monet kirjat jäävät vaille ansaitsemaansa pohdintaa ja huomiota vain siksi, että niitä on jo edeltänyt niin monta muuta ja pinossa on jo seuraava odottamassa lukuvuoroa. Vaellukselle piti lähteä niin kevein kantamuksin, ettei matkalukeminen mahtunut joukkoon. Sujautin kuitenkin rinkan sivutaskuun viime tipassa Robert Harrisin "Pompeijin", ja vaikka mies ensin syyttikin minua huijauksesta, tunsi hänkin suurta vetoa ainokaista romaaniamme kohtaan ja kilpailimme iltaisin siitä, kumman vuoro on lukea "Pompeijia", kunnes erään alberguen kirjahyllystä löytyi "Valkoinen masai" ihan suomeksi ja niin meillä oli kummallakin omaa viihdykettä. Kumpikin luki vuorollaan molemmat kirjat ja meille riitti moneksi päiväksi puheenaihetta kirjojen päähenkilöistä. Mitä Plinius tekisi tässä tilanteessa? Entä Lketinga, vesi-insinööri tai Corinne? 

Kirjat innostivat meidät muistelemaan kotona odottavia aarteita. Mies muisteli Roxy Musicin cd:tä ja ihmetteli, että miksi me ei ikinä kuunnella sitä, sehän on hyvä levy.

Minulla on ikävä tien päälle! Elokuva palautti mieleen senkin, miten tyhjältä ja pinnalliselta hieno hotellihuone tuntuikaan yhteismajoitusten jälkeen, jotka silloin tuntuivat monesti aivan järjettömän raivostuttavilta ja alkeellisilta. Toki oli ihanaa saada välillä omaa rauhaa ja päästä kylpyyn ja voida katsoa televisiota, mutta samalla se tuntui jotenkin fuskaukselta. 

Varsinkin se viimeinen hotelli Santiago de Compostelassa, jossa viivyimme kaksi viimeistä yötä, oli varsinainen kulttuurishokki. Saavuimme päivän etuajassa, olin varannut seuraavaksi yöksi ihan tavallisen huoneen, mutta kun sellaista ei ollut vapaana, meidät ohjattiin järjettömän isoon, kaksi huonetta käsittävään lukaaliin, jossa oli paljon hohtavia pintoja, kaksi telkkaria ja jos vaikka mitä  hienoa.

Yleensähän olisin tuommoisesta yllätysluksuksesta aivan haltioissani, mutta nyt ristiriita nuhruisen reissussa rähjääntyneen habituksemme ja ylellisen ympäristön välillä oli liian suuri. Hieno hotellihuone meni meidän osaltamme sillä kertaa aivan hukkaan, sillä se jätti meidät aivan kylmäksi. Voi kyllä olla, että siinä oli mukana sellaista vaeltajalle kuulemma tyypillistä antikliimaksin ja tyhjyyden tunnettakin.Omaa saapumistamme seuraavana turistipäivänämme menimme oikein vartavasten katedraalin nurkille kyttäämään saapuvia vaeltajia siinä toivossa, että näkisimme jotain mahtavia tunteenpurkauksia, mutta kaikki olivat jotenkin vaisun oloisia saapuessaan. Ne, jotka olivat jo päässeet suihkuun, nukkuneet yön yli, saaneet puhtaat vaatteet ylleen, syöneet ja juoneet hyvin, olivat iloisia ja riehakkaita ja hakkasivat matkalla tutuiksi tulleita vaelluskumppaneitaan rehvakkaasti selkään ja hymyilivät ja metelöivät ja ottivat selfieitä, mutta vasta perille päässeet olivat hiljaisen ja nöyrän tai hämillisen oloisia.

Perillä. Suomalainen ja kentuckylainen vaellusparta.

"The Way" sai minut tiedostamaan, että haluan mennä vielä vähän kuljeskelemaan. Tai paremminkin, että minun TÄYTYY vielä kuljeskella hiukan lisää.  Mutta eri vuodenaikaan. Syksyllä. Ja vähän eri tavalla. Voisimme lähteä vaikkapa Ponferradasta, sen ohi menimme viimeksi bussilla, ja jatkaa aina Atlantin rannikolle Finisterraan saakka. Mies ei vielä tiedä tästä mitään, (hän on töissä, sain ajatuksen vasta tätä kirjoittaessani!) mutta eihän sen nyt HETI tarvitse tapahtua, voimme lähteä vaikka vasta ensi vii... eikun ensi VUONNA. Tai vaikka vasta sitä seuraavana. Pääasia, että mennään vielä uudestaan. Olen edelleen ihan kesken!

Roxy Music: More than this: https://www.youtube.com/watch?v=fP70NZsZnBk

The Way:n traileri: https://www.youtube.com/watch?v=o5VZKWcgw6c

Sille joka ei välitä

Olohuoneessa on tyhjä nurkka, joka saa minut epävarmaksi. Se suorastaan huutaa sohvaa tai jalkalamppua tai molempia, mutta olen vähän haluton hankkimaan mitään isoa kapistusta, josta on seuraavassa muutossa kumminkin pelkkää riesaa ja josta pahimmassa tapauksessa täytyy hankkiutua eroon. Muutenkin vapaaehtoistyössä sain taas evidenssiä siitä miten pieneen koko elämä loppumetreillä supistuu, kun kaikki omaisuus on myyty ja annettu pois ja lajiteltu jätteisiin ja mukana ovat enää tärkeimmät (kuva edesmenneestä puolisosta, balettijuliste ja valtava kannettava cd-soitin, jossa on kaksi kasettipesää ja isot kaiuttimet, ostettu markka-aikaan Stockalta, mahtava peli kuulemma) joten parasta olisi pitää kuorma jo valmiiksi kevyenä, pääsisi sitten vähemmällä.Toisaalta tyhjä tila pyrkii joka tapauksessa täyttymään jollain, nyt esimerkiksi kengillä ja kirjoilla, eikä se ole yhtään  parempi, joten menin vähän kokeilumielessä katsomaan mitä eri nettisivuilla, joilla ihmiset saavat kaupustella turhia tavaroitaan, olisi tarjolla. Etelä-Helsingin alueelta (sen näkee postinumerosta) useampikin kaupitteli valkoista hyväkuntoista, napakkaa ja laadukasta nahkasohvaa (ilmeisesti valkoinen nahkasohva on nyt mennyt kertakaikkiaan pois muodista ja tuottaa trenditietoisille omistajilleen mielihyvän sijasta pelkkää häpeää ja harmia). Miksikäs ei tuohon joku Natuzzi hyvinkin kävisi, mutta toisaalta haluaako sellaista nahan narinaa kuunnella ja ne ovat tosiaan aika kookkaita (ei sillä etteikö tuo jättihuone tarvittaessa nielaisisi vaikka minkälaisen kulmasohvan vonkaleen). Jotenkin en vain oikein lämpene.  Mutta sitten tulee vastaan tosi sympaattinen ilmoitus! Siinä kaupitellaan isoa valkoista jättinojatuolia todella edulliseen hintaan! Tuotekuvauksessa kerrotaan, että koira on vähän nakertanut sitä yhdestä kulmasta, mutta että se sopii kyllä jollekin sellaiselle, "joka ei välitä", tai joka "peittää sen jollain". Siis meille! Meillä on muutenkin kaikki aina vähän sinne päin. Juuri aamulla mies kysyi, että onko meidän vaaka  rikki. Minä kysyin että kuinka niin, ja hän sanoi, että no kun eilen illalla hän painoi sen mukaan 98 kiloa ja aamulla vain 1,6 kiloa ja kumminkin kylässä viikonloppuna hän oli painanut isäntäväen vaa'assa normaalit 76 kiloa. No, on se sitten ehkä... vähän, minä sanoin vaivautumatta nostamaan katsettani kirjasta (Torey Haydenin "Tiikerilapsi"). Mutta ei meille sitä nakerrettua nojatuolia tule. Eikä nyt ainakaan vielä sohvaakaan.

Sunnuntaina kävelimme koko porukka Lassilasta, jossa olimme olleet yökylässä Keskuspuiston läpi kaupunkiin.Tarkoitus oli mennä katsomaan Kluuvin kauppakeskuksessa olevaa näyttelyä, jossa on joku itsekseen liikkuva, leegoista rakennettu hökkyrä ja iso laatikosto, jonka laatikot avautuvat ja sulkeutuvat itsekseen sattumanvaraisesti. Ystäväpariskunnan vävypoika on ollut mukana projektissa. Perillä katselemme hökkyrää ja laatikostoa hetken hiljaisen kunnioituksen vallassa. Emme käsitä ollenkaan miten se toimii ja tunnemme itsemme hölmöiksi. Joku sanoo, että olemme me kyllä surkeaa sakkia, yksikään ei ymmärrä mitään edes logaritmeista, ja tottahan se on. Ei meiltä tietoa puutu, olemme kohtuullisen koulutettujakin, mutta tosiasia on, että juuri mitään me emme osaa tehdä. Saivarrella kyllä jaksamme loputtomiin. Tässä porukassa se tieto, jolla saa arvostusta, on vaikka sellaista, että on saanut selville, että Jake Nymanilla on keraamikon koulutus tai että Pentti Linkola on asunut pienenä Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa. Mielipiteitäkään meiltä ei puutu. Musiikkitalon terassilla kahvin ja korvapuustin ääressä pohdimme muun muassa toimittajien surkeaa työtilannetta. Yhden mielestä toimittajia ei missään nimessä pitäisi irtisanoa, vaan heitä pitäisi palkata lisää. Esimerkiksi Hesariin ja muihin isompiin päivälehtiin tarvittaisiin ehdottomasti sellainen, jonka tehtävänä olisi vahtia ja editoida kuolinilmoitusten värssyjä ja sanoa surusta ilmeisen sekaisin oleville omaisille, että "kuules nyt,  tuo J. Karjalaisen laulun teksti ei sovi tuohon yhtään ja tulet katumaan loppuikäsi ellet vaihda sitä johonkin toiseen".

Nyt kun kotimaan politiikka ei vedä minua puoleensa, olen kääntänyt katseeni kohti Skotlantia ja muistellut mielissäni ja haikeana parin vuoden takaista Edinburghin reissua. Voi että siellä olisi nyt mainiota olla paikalla ja saada seurata kampanjointia itsenäistymisen puolesta ja  sitä vastaan! Ja nähdä rekvisiittaa ja tv-debatteja ja lehtiotsikoita ja ihmisten reaktioita.  David Cameron-rukka sortuu niin nolostuttavaan "saatte mitä vaan, jos ette lähde" ja "tämä on vallan sydäntäsärkevää" ja "älkää jättäkö meitä"-aneluun ja eikös hän jo julkisesti kyynelehtinytkin kameroille, ettei voi välttyä ajattelemasta, että herran jestas, mies, eikö sinulla ole enää yhtään ylpeyttä jäljellä ja että itsenäistymisen kannalla olevat skotithan saavat tuommoisesta vain lisää vettä myllyynsä, ottavat  viskihuikkaa ja ahmivat haggista ja pitävät entistäkin suurempaa älämölöä säkkipilleineen.

Sitten tulevat ankarat pankkiherrat, ainakin the Royal Bank of Scotlandista ja Lloydista uhoamaan, että jos itsenäisyys toteutuu, he siirtävät saman tien pääkonttorinsa Lontooseen ja sittenpähän näette, mitä siitä seuraa,ja joku ehtikin jo vitsailla, että kohtahan Skotlannissa on enemmän pandoja kuin pankkeja

 ja halpakauppa Asdakin uhkailee hinnannousuilla, mutta suosionsa huumaama Alex Salmond kuittaa uhkailut hilpeästi vain, että "nonsense", höpsön pöpsön, ja nyt mukaan taisteluun äänistä on vedetty Loch Nessin hirviökin, josta on kuulemma saatu juuri tuore kuva, ja huikeat 97% skoteista aikoo äänestää! Valtavan jännää ja kiintoisaa,  etenkin sellaiselle, jonka ei  oikeasti niin kauheasti tarvitse lopputuloksesta välittää.

Big Country: In a big country:https://www.youtube.com/watch?v=Sk5SkiBna24 

Kolme

Minun kaunis taivaani

Blogini täyttää tänään kolme vuotta. Vai oliko se jo eilen? Vai toissapäivänä? Vai vasta huomenna? Olen luisunut jotenkin etäämmälle tästä bloggaamisesta viime aikoina. Ei ole ollut fiilistä. Ajat ovat niin hullut! Eivätkä ajatukseni käy lainkaan yksiin blogini nimen kanssa. Ehkä pitäisi lisätä sanan "optimistin" ympärille lainausmerkit tai muuttaa nimi kokonaan toiseksi. Makaan flamingohuoneen sängyllä (juu, meillä on nykyään sellainenkin - nurisin ystävättärelle että meillä on ihan liikaa tilaa ja liian vähän rahaa, johon hän viisaasti totesi, että ne kaksi asiaa kulkevat monesti käsi kädessä, varsinkin Helsingin keskustassa... mutta ei minun nyt siitä pitänyt puhua). Siis makaan flamingohuoneen sängyllä (nimetty värityksensä ja flamingopussilakanoiden perusteella, älkää edes kysykö...) ja yritän lukea sitä Robert Galbraithtin "Käen kutsua", josta olin etukäteen, muiden kritiikin perusteella niin otettu ja innoissani ja samaan aikaan näen sivusilmällä ja kuulen miten Hornetit ja helikopteri lentävät yli uudelleen ja uudelleen. Enkä edes osaa sanoa kumpi minua enemmän järkyttää, hävittäjät omalla kauniilla taivaallani, vai se, etten ankarasta ponnistelustakaan huolimatta pysty innostumaan "Käen kutsusta" niin kuin olisin toivonut. Se on minulla vieläkin kesken, vaikka aloitin sen jo mökillä. Olen niin pettynyt! Toivoin jo, että yksityisetsivä Cormoran Strikesta tulisi minulle tärkeä uusi hahmo elämääni ja innostuisin lähtemään Lontooseen leikkimään salapoliisileikkejä hänen jalanjäljissään, mutta ikävä kyllä niin  ei tule tapahtumaan. Ja minusta on tullut vanha, sekin on nyt ilmiselvää! Minusta ei enää koskaan tule nättiä. Eikä tällä menolla mitään muutakaan.

Lisäksi politiikka, jonka seuraaminen oli minusta ennen niin viihdyttävää, on muuttunut suorastaan kammottavaksi. Viimeinen niitti oli tämä erehdyttävästi Harry Potterista tuttua Dolores Pimentoa muistuttava kokoomuksen "dream teamilainen" jonka pelkkä ajattelukin kääntää sisukseni nurin, joten ei hänestäkään sen enempää.

Mies ei ota asioita yhtä raskaasti. Äsken aamuteeveen ääressä hän ihasteli Vuokko Nurmesniemeä, joka jaksaa edelleen tuntea paloa työtään kohtaan. "Kato, nuin innoissaan vielä! Jottain tuommosta sinunki pitäis löytää... On nuo kyllä aivan hirveitä nuo vaatteet! Syödäänkö tänään nakkikeittoa?"

Kuin kaikkea edellä mainittua alleviivatakseen taivaskin on alkanut syöstä niskaamme tulikiveä! Ihmettelin outoa harmaata möttiä ikkunalaudallamme ja mies selitti tohkeissaan, että se tipahti taivaalta! Tai ainakin katolta. Suoraan sisään!  Hän on varma että se on meteoriitti ja vaikka en oikein uskokaan, en uskalla heittää sitä poiskaan. Jos se vaikka olisikin! 

Uudet perheenjäsenemme "Pupu" ja "Kaali" ihmettelevät taivaalta tipahtanutta kiveä.

Jännää seurata, miten ihmiset reagoivat maailman tapahtumiin. Yksi miehen kavereista toi vitsinä sotilaspatsaan ikkunalaudallemme sillä välin kun olin mökillä "suojelemaan pienempiä", mutta "vain lainaksi" ja ohjeisti vielä varmuuden vuoksi miestä, että "kato sitten kun se tulee kotiin, ettei se nakkaa sitä roskiin, maksoin siitä kaksisataa euroa..."

Juu kyllä ei tarvitse yhtään pelätä...

Toinen sanoi, että mitä sitä muuta tällaisena aikana voi tehdä kuin "tarttua tiukalla otteella...mukiin...Jossa on alkoholia. Mieluiten vahvaa." Minä pakenen todellisuutta ripustelemalla seinille tahallisen mauttomia värivaloja (mies töistä tullessaan: "Täällähän on kuin diskossa!" Minä: "Hyvä.") ja voimauttavaa taidetta.

Ilona Sampovaaran "Eve and the Red Bunny"

Ja leipomalla piirakoita. Mustikkapiirakkaa, tomaattipiirakkaa, kaalipiirakkaa...Yhdessä katsoimme sen uuden minisarjan "Adlonin", joka oli meistä kummastakin tosi hyvä, mutta toi historian taas tuskallisen lähelle ja jouduin lääkitsemään itseäni Beverly Hillsin täydellisillä naisilla ja vastaavalla uutuussarjalla Lontoosta, mikä sen nimi nyt oli, "London Ladies" tai joku. Aivan hillittömän kauhea, aion katsoa joka ikisen osan! Lisäksi muistutin itseäni, että kulttuurivuotta on vielä jäljellä ja varasin liput (halvimmat mahdolliset, mutta SILTI!), Figaron häihin (se olkoon ensimmäinen, jää nähtäväksi josko myös viimeinen oopperani), Lumikuningattareen ja Pähkinänsärkijään. Mies kysyi huolissaan pitääkö hänenkin tulla ja tuuletti ja hihkui riemusta, kun sanoin että ei.

Pääsimme taas ajelulle Suurella Keltaisella Pakettiautolla. Ajoimme Vantaan Ikeaan, jossa kävimme läpi jo tutuiksi tulleet kuviot: minä ostin kynttilöitä ja serviettejä, mies paristoja ja JÄTTIPAKETIN serviettejä, Suuren Keltaisen Pakettiauton omistaja mätitahnaa ja jotain muuta Ikea Foodia ja sitten me kaikki söimme hodareita ja jäätelöä ja joimme limua ja kiistelimme siitä mikä maku on paras ja kannattaako tehdä sekoitusta ja kotimatkalla ihmettelimme iltataivasta ja teimme ylimääräisiä lenkkejä kantakaupungissa ja minä ihastelin vanhoja kauniita taloja ja purnasin taas, että miksei enää tehdä samanlaisia, johon Suuren Keltaisen Pakettiauton omistaja sanoi, että "ei tietenkään, arkkitehtuurin tulee aina kuvastaa aikaansa". Minä vänkäsin, että ai vaikka aika olisi typerä ja kylmä ja kamala? "Vaikka", hän vastasi.

Kate Bush: This Woman's Work: https://www.youtube.com/watch?v=UXzx--YefD8