tiistai 31. joulukuuta 2013

Tilinpäätös

Vuoden viimeinen päivä on käsillä! Tämä vuosi on pientä kaupunkikierrosta (käydään sovittamassa miehelle vaelluskenkiä ja ostamassa Akateemisesta pari kirjaa), ehkä museokäyntiä  ja uuden vuoden kekkereitä vaille valmis. Kekkereissä mitä ilmeisimmin käydään taas läpi vuoden laaksoja ja huippuja, joten voisin ehkä vähän virittäytyä tunnelmaan jo näin aamutuimaan.  Mitä tästä vuodesta jäi käteen? Oliko hyvä vai huono vuosi, vai keskiverto? Mitä minä oikein olen tehnyt ja sanonut? Miten vaikuttanut muiden elämään? Entä muut minun?
Miehen siskon nuorimmainen lausui hienon ja erikoisen kohteliaisuuden, jota vaalin mielessäni. Hän sanoi blogini perusteella, että ”sinulla on niin kepeä tuo lause”. Kepeä lause! Ihanaa. Ja hän on sentään toimittaja, kyllä hän tietää!

Ja miehen mustiin pukeutuva, kookas ja karski ystävä sanoi munatotijuhlissamme ympärilleen katsellen, että hän ei ymmärrä erään tuttavansa kotia. Se on kyllä sisustussuunnittelijan jäljiltä tip top lastenhuonetta myöten, mutta hänelle tulee siellä aina kummallinen olo, kun hän ei tavoita ketä tai mitä asunnon on määrä edustaa. Hän sanoi, että ”paljon mieluummin minä tämmöistä kotia katselen” ja näin kirjoitettuna se kuulostaa pelkältä itsekehuskelulta, mutta se vitsi onkin siinä että teidän olisi pitänyt nähdä hänet seisomassa kokomustissaan kaikkien vaaleanpunaisten tekstiilien ja höyhenlintuja pursuilevan kimaltelevan kuusen edessä selkään asti ulottuvassa hevitukassaan,  kaulaa ja ranteita koristavat pääkallovitjat helkkyen.
Mies, joka on paatoksellinen ateisti eikä usko mihinkään eikä kehenkään (paitsi Oulun Kärppiin) antoi minulle todella hyvin valittuja henkiseen kasvuun liittyviä kirjoja joululahjaksi ja kun ihmettelin, että miten sinä osasitkin, ethän sinä edes usko mihinkään tällaiseen, hän sanoi vain että no, sinä uskot, eikä se ole minulta mitenkään pois.

Sairastinko tänä vuonna? En kai (paitsi että lähes myrkytin itseni keväällä mökillä ja syntymäpäivän tienoilla oli läheltä piti flunssa). Vai olenko sairastanut, mutta  unohtanut?

Mitä minä oikein muistan? Ostin hienon pyörän jota Miitta Sorvali (ehkä, henkilöstä on vielä vähän epävarmuutta, no, joku nainen kumminkin) kehui. Miehen siskon poika oli juuri eilen pyöräkellarissamme pyörääni katsellessaan ihmetellyt miehelle, että miksi ihmeessä se tämänkin osti, kun eihän se edes tällä aja!? Mutta haloo, sehän on kesäpyörä. Pinkki, jossa edessä kori ja takana vihreät ruusukoristeiset pyörälaukut. Talviajo sillä olisi niin väärin kuin olla voi.

Ostin myös uimatossut, mutta en käynyt kertaakaan meressä uimassa. Kaduttaa! Siihen tulee muutos ensi vuonna. Aion muutenkin laittaa itseäni enemmän likoon, myös kuvainnollisesti, joten merikaste saa toimia sen konkreettisena symbolina.

Olen työskennellyt lelukaupassa, opettanut, pitänyt kaksi psykosynteesikurssia ja tehnyt vapaaehtoistyötä saattohoitajana.  Olen istuttanut satoja kukkasipuleita. Mitäs muuta? Lukenut kirjoja, kirjoittanut blogiin 72 kertaa, tämä mukaan lukien 73.  Käynyt kaksi kertaa eläintarhassa, neljä kertaa Tukholmassa (vain?!), paastonnut kahteen otteeseen. Pyöritellyt tukkaa. Hurahtanut avokadopastaan ja nahkahousuihin ja nauttinut molemmista estoitta.

Olen ihan tyytyväinen vuoteeni, mutta tunnen kyllä että elämäni on muuttumassa (tai no koko ajanhan se muuttuu, halusi tai ei). Joskus ajattelen, että onko tyytyväisyyteni ja luottavaisuuteni jotenkin harhaa, ja keikunko koko ajan jonkun katastrofin kynnyksellä tajuamatta sitä tollouksissani itse. Tekisinkö jotain toisin, jos tajuaisin keikkuvani katastrofin kynnyksellä, vai jatkaisinko vain samaan malliin? Isoveli (erikoislääkäri) tuntuu alati epäilevän kykyäni pärjätä elämässä. Viimeksi isosiskolla sattumalta tavatessamme hän kysyi, että ”kuinka vähän sinulla oikein on opetustunteja nykyään? Onko taloustilanteesi aivan katastrofaalinen?” johon minä hölmistyneenä, (mutta alati yhtä nenäkkäänä pikkusiskona), että ”ei, onko sinun?”.  Toisaalta, tuttava jota näen harvakseltaan, jaksaa aina muistuttaa, että "sinähän pärjäät hienosti" (hän ihmettelee miten onnistunkin aina (noilla tuloilla!) asumaan kivasti kivoilla paikoilla. Itse hän omistaa yhteensä satoja arvoneliöitä Turussa ja Helsingissä ja on hyvin tietoinen, ettei se ole ollenkaan ilmaista.


Minullahan on yllin kyllin kaikkea! Mieskin aina muistuttaa sekä minua, itseään että opiskelijoita, että ennen vanhaan  kuninkaatkaan eivät osanneet edes haaveilla niistä mukavuuksista, joista me saamme nykyään nauttia itsestäänselvyyksinä ja tottahan se onkin. Lisäksi minulle on varta vasten neulottu ja lahjoitettu uudet villasukat.  Minulla on pomo, joka pitää minut vitamiineissa, käsivoiteissa ja  aidossa samppanjassa (juuri kun saimme edellisen pullon tuhottua siellä hotellissa, tilalle ilmestyi joulun kunniaksi uusi!) ja tuoretta ananasta aamiaispöydässä (tuoreesta ananaksesta on tullut minulle jonkinlainen maksimaalisen ylellisyyden symboli). Minulla on kaikki Harry Potter-elokuvat ja koko Green Wing-sarja, ynnä BBC:n kuusiosainen Ylpeys ja ennakkoluulo-sarja kotona dvd:llä katsottavissa koska vain. Käsilaukkuni (no, epämääräinen  vetoketjuton nahkanyssykkä, oikea rosvon unelma, mutta minun myös, koska sinne saa vaivattomasti nakattua yhtä sun toista ja yhtä helposti kaivettua esiin) on valitettavasti tullut päivittäisen, usean vuoden käytön jälkeen tiensä päähän ja ajattelin, että ostan joulubonuksillani uuden, nahkaisen ja pihistelemättä juuri sellaisen kuin haluan. No, en löytänyt moneen päivään mitään, mutta eilen löysin vihdoin unelmakassini. Italialainen, ketun värinen, aitoa nahkaa. Samanlainen pussukkamainen, reilun kokoinen ja hyvä kantaa olalla kuin vanhakin. Löysin sen Fidasta. Se oli aivan käyttämätön. Maksoi 22 euroa. Miten tässä voisi muuta olla kuin tyytyväinen! Onnellista uutta vuotta 2014 kaikille!

 
  Lea Michele: Old Lang Syne: http://www.youtube.com/watch?v=9FwS4SQSlfc

maanantai 30. joulukuuta 2013

Välipäiviä

Joulu on fantsu, mutta välipäivät ne vasta ihania ovatkin, jos sattuvat olemaan samalla vapaapäiviä. Tänään on! Ja eilen oli sunnuntai, joten sain kaikessa rauhassa lueskella kirjoja koko päivän fleeceaamutakissani ja kun mies kyseli joskus iltaseitsemältä, että mennäänkö käymään kaupassa, vastustin kiihkeästi, sillä  en ollut käynyt vielä edes aamupesulla. Välipäivien lumo perustuu siihen, että kaikki pinnistely on jo takanapäin ja kaikki on rentoa ja silti on vielä  yhdet juhlat edessä (meidät on kutsuttu uudenvuoden kekkereihin ystäväpariskunnan luo Lassilaan) ennen kuin loputtomat tammi- ja helmikuu tulevat vastaan. Olin minä välipäivinä töissäkin, ja siinäkin on oma viehätyksensä. Tykkään avata liikkeen. Minulla on aivan omat rutiinini, kuten kai meillä kaikilla. Ensin sytytän itselleni puuhailuvalot, eli pienet hyllyjä valaisevat spotit , sekä leikkinurkkauksen valon. Silloin lelukauppa näyttäytyy aivan taianomaisena, ja katson saavani olla aivan etuoikeutettu kun saan olla lelukaupassa yksin ja katsella lumotusta maailmasta käsin sateesta kiiltelevää katua.
Sitten laitan moppiämpäriin pesuainetta ja lasken päälle vettä ja huuhtelen moppia vaahtoavassa vedessä, minkä jälkeen väännän sen kuivaksi valmiusasentoon (sadesäällä lastenrattaista jää lattiaan pitkiä kuraviiruja, ja kengistä ovensuuhun ruskeita lätäkköjä, joiden suhteen olen aivan neuroottinen). Sitten avaan kassan päivää varten ja sen jälkeen radion. Käyn vessassa, täytän vedenkeittimen  ja vasta sitten sytytän myymälään varsinaiset valot ja kun radiosta kuuluu uutisten merkiksi ”tidididii...”, avaan oven. Olen hyvin ylpeä täsmällisyydestäni. Mutta nyt ei pitänyt hehkuttaa työn iloja, vaan vapauden! Olen ahminut kirjoja; ensin Claes Anderssonin ”Salto Mortalen”, jonka pukki toi miehelle, sitten amerikkalaisen sisätautilääkäri Lee Lipsenthalin ”Nauti joka hetkestä – elä kuin jokainen päivä olisi viimeinen”, jossa hän kertoo sairastumisestaan ruokatorven syöpään ja siitä miten oppi hyväksymään että elinaikaa on jäljellä enää vähän. Hän mainitsi moneen otteeseen psykosynteesin ja kehui sen metodeja ja muistin taas asiaan upottamani ajan ja vaivan (ja rahat....) ja että minähän tosiaan olen  myös psykosynteesivalmentaja ja ehkäpä haluaisin hyvinkin syventää tietojani sillä saralla tulevana vuotena. Sitten luin kirjapiirin seuraavan: Grégoire Delacourtin ”Onnen koukkuja”, josta pidin kovasti mutta tiedän että esimerkiksi miehen sisko ei yhtään, joten uskallan ennustaa kiivasta ajatustenvaihtoa tammikuun tapaamiseemme... Sitten luin suurin varauksin Paulo Coelhon  ”Pyhiinvaeltajan” , mutta ei se ollutkaan niin huono  kuin se sietämätön ”Alkemisti” ja tietysti minua kiinnosti se eri tavalla,  kun aiomme itse kulkea saman reitin. Paulon kirja keskittyi henkiseen matkaan ja mystiikkaan, ihan kuin Shirley MacLainen ”The Camino A Journey to the Spirit”kin. Vastapainoa antoi sitten heti perään hotkaisemani erään pariskunnan matkakertomus, joka oli suurin piirtein pelkkää syötyjen munakkaiden, viinereiden, päivällisten ja aamiaisten ja juotujen limonadilasillisten listaamista  ja puuduttavaa tilitystä siitä montako euroa mikäkin maksoi ja lukiessa ärtymykseni kasvoi kasvamistaan, varsinkin kun he tuntuivat suhtautuvan joka ikiseen refugioon asunnonostajan kriittisyydellä. Mutta kyllä sekin tarjosi esimakua tulevasta. Sama reitti heilläkin. Vaikka kyllä käytännön puolta kuvaavista pyhiinvaelluskirjoista ihanin on Susanna Linnan ”Simpukankuorelta kotiin”. Luin sitä vähän sen ärsyttävän kirjan rinnalla, tuntuivat kulkevan aika samaa tahtia ja se Paulonporsashan ei edes kävellyt koko matkaa, vaan huristi bussilla loput...mikä toisaalta oli ihan vapauttavaakin saada tietää. No, kumminkin, kaikki tämä pyhiinvaellus- ja muu kirjallisuus sai aikaan sen, että jossain vaiheessa illan suussa ajattelin, että ei maar, kai sitä JOTAIN hyödyllistäkin voisi tänään tehdä ja istuin koneelle vähän näpyttelemään ja niin siinä vain lopulta kävi, että äkillisessä rohkeuden ja organisoinnin puuskassani tulin lyöneeksi meille lukkoon pyhiinvaelluksemme raamit! Lähdemme vapunaattona iltapäivällä Pariisiin, vietämme yön Montparnassella hotellissa, lähdemme seuraavana aamuna luotijunalla Bayenneen ja sieltä paikallisjunalla Saint-Jean-Pied-de- Portiin, josta vaelluksemme alkaa. No, yhdenkään kirjan vaeltajan suunnitelmat eivät ole menneet ihan jetsulleen lakkojen ja ties minkä vuoksi, mutta näin alustavasti suunnitelma on tämä. Sitten on nelisen viikkoa kävelyä, ruoka- ja yöpymispaikkojen etsimistä, YLLÄTYKSIÄ (toivottavasti kivoja ja toivottavasti pysymme kävelykuntoisina) ja 30.5.  varasin meille palkinnoksi viimein oikean hotellihuoneen Santiagosta (erikoistoiveena taas amme) ja seuraavana päivänä lennon Barcelonan kautta kotiin. Hurraa internet! Hurraa luottokortti!  Leijun jo puoliksi ilmassa asian tiimoilta, yritänkin maadoittua tänään toisen välipäivien lempiharrastukseni parissa; hamstraamalla alesta isot varastot hygieniatarvikkeita uuden vuoden tarpeita varten. Siitä tulee turvallinen ja varustautunut olo, kun kaappi on täynnä saippuaa, deodoranttia, hammastahnaa, vessapaperia,  shampoota ja pumpulipuikkoja. Semmoinen mukava illuusio, että homma on jotenkin hallussa! 





keskiviikko 25. joulukuuta 2013

Arvannet kai sen...


Jouluaatto on jo takana ja –päiväkin melkein. Kalkkunan kanssa selvittiin miten kuten. Ensin se vietti yön jättikattilassa brinessä (mikä se semmoinenkin sana muka on?) ja sitten se täytettiin omenan ja aprikoosin palasilla, leivänmuruilla, hasselpähkinöillä, voilla ja yrteillä ja samaa sössöä laitettiin uunipellille sen viereen uunijuuresten, ruusukaalien, herkkusienten ja rosmariinilla maustettujen porkkananpalojen sekaan. (Minulla olisi ollut hieno kuvakin kalkkunasta brinessä, mutta se on otettu puhelimen kameralla enkä yllättäen saa siirrettyä kuvaa koneelle, vaikka viimeksi sain ihan hyvin. Olenko koskaan maininnut, miten INHOAN olla teknologian sätkynukkena?) Sitten kalkkuna pantiin uuniin ja itse lähdimme kaupungille katselemaan jouluikkunoita ja miten ihmiset vielä säntäilivät sinne tänne kunnes yhtäkkiä kaupunki ( tai no joo,  oikeastaan Stockmann )
 
tyhjeni ja väkeä oli enää Kitty’s baarissa, jonka pihapöydässä lämmittimen alla mekin nautimme jouluoluet
 
ja soitimme parit jouluntoivotuspuhelut ennen kuin kuljimme pelottavan tyhjiä maanaluskäytäviä myöten Kaivopihalta Kamppiin jonka kahteen saakka avoinna olleesta K-marketista ostimme vielä karpalohyytelöä kalkkunan seuraksi, mikä olikin hyvä, sillä alituisesta nesteillä valeluista huolimatta siitä tuli aika kuivaa. Hyvää se silti oli, varsinkin täyte, mutta kun ryhdikkäälle linnulle oli vähän  näytetty puukkoa, se romahti kummalliseksi kasaksi. Ehkä me paistoimme sitä liian kauan?
Pukki toi monta pakettia,  paljon kirjoja, joista olin tosi tohkeissani ja villasukkia ja vaellustarvikkeita ja pelejä ja miehelle hänen lelukaupassa monesti hypistelemänsä pienen kassakaapin, jossa on ”salainen” numerolukitus (siis salainen muille paitsi niille jotka  osaavat lukea ja hiukankin englantia...).
Mies sai ihanan lahjan sukulaisiltaan. Vanhoja kaitafilmejä oli siirretty dvd:lle ja saimme ihailla miestä hänen valkoisella turkisreunuksella ja tupsulla koristellussa taivaansinisessä talvihaalarissaan tekemässä lumilinnaa ja laskemassa mäkeä isosiskonsa kanssa ja näin miehen edesmenneet vanhemmat ja isoveljen (hänhän oli yllättävän KOMEA!) tekemässä juttuja. Ja sen miten isosisko on opettanut pikkuveljeään ajamaan pyörällä silloisen Kauniaisten kodin edessä ja miten mies on jo silloin ollut silminnähden innostunut polkupyörän tarjoamasta vauhdista. Mutta on se kyllä ollut kankea jo pienenä ja vähän pihalla kaikesta mitä on meneillään (siis mies, ei sisko joka oli ihanan raikas, suloinen  ja hyväntuulinen ja silminnähden liikuttavan kiintynyt pikkuveljeensä) .
 
Aattona satoi koko illan vettä, joten emme lähteneet Hietaniemen hautausmaalle kynttilämme kanssa, vaan odotimme joulupäivään.
Haudalla oli miehen siskon ennen Ouluun lähtöään tuoma öljykynttilä sateen jäljiltä sammuneena ja kyljellään. Näimme paljon vaivaa päät yhdessä yrittäen sytyttää sen uudelleen, ja lopulta onnistuimmekin. Miehen mielestä liekki oli kuitenkin turhan vaatimaton, joten hän kaivoi takin taskustaan vähän paperia ja nakkasi sen öljykynttilän sisään. Se sytytti kauhean roihun joka loimotti ja riehui levottomana muiden hillitysti palavien kynttilöiden keskellä ja sulatti muovin kynttilän ympäriltä ja kärytti ja oli ihan kauhea ja minä riiputin päätäni muka hartaana mutta  sähisin miehelle kiivaasti toisesta suupielestäni että ”tukahduta se HETI!!!!” johon hän epävarmalla äänellä, että kyllä se tuosta varmaan itsekseen kohta asettuu... Mutta kynttilä yltyi vain ja minä sanoin että nyt otat tuon lasilyhdyn tuosta ja tukahdutat sen sillä ja hän sanoi että tukahduta sinä jos se kerran niin kätevästi käy ja minä yritin, mutta tuli pursuili esiin lasilyhdyn sivuilta ja takaa ja minä olin aivan raivona miehelle ja kähisin että katso nyt, hullu, koko kivi kärventyy kohta aivan mustaksi ja mies sanoi, että pitäisiköhän huiskia noilla havuilla johon kivahdin että ei TOSIAANKAAN, kohta roihuaa koko hautapaikka ja samalla yritimme näyttää siltä kuin kaikki olisi aivan kontrollissa (ihmiset kurottelivat päitään uteliaina meidän suuntaamme) ja lopulta mies otti lasilyhdyn uudelleen ja laittoi sen tällä kertaa sivuttain ja viimein roihu sammui ja saatoimme huoahtaa helpotuksesta ja ryhtyä raapimaan sulanutta muovia pois hautakivestä.  Soitin miehen siskolle ja kerroin mitä oli tapahtunut ja hän nauroi ja sanoi että perjantaina hän oli tuonut hienoja jalohavupuun oksia haudalle ja järjestellyt ne taitavasti ja kauniisti, mutta kun hän oli kohottanut katseensa, hautakivessä olikin lukenut aivan tuiki tuntemattomien ihmisten nimet. Hän oli erehtynyt haudasta ja alkoi kiireesti keräillä havujaan kasaan, kyräillen koko ajan sivuilleen ettei kukaan vain näe ja kuvittele että tuolla tuo törkeä nainen varastaa havuja toisten haudalta! 
Tämä on vasta alkusoittoa...
 Kenny Rogers & Dolly Parton: The Greatest Gift of All:

lauantai 21. joulukuuta 2013

Joulunalusaikaa



Hauskaa vuoden lyhintä päivää! Aika erilainen tämä joulunalus kuin aiempina vuosina. Kuusenkin koristin vasta toissapäivänä! Pipareita en ole leiponut vielä ensinkään, torttuja sentään kaksi kertaa; toisen kotona ja toisen vanhempien luona käydessäni.  Tampereella oli lunta! Hetken. Yön aikana se oli jo sulanut pois, mutta silti. Kun tulin isoasiskoa tapaamasta, päätinkin kävellä vähän toista reittiä, Aleksanterinpuiston kautta.
 
 
Innostuin kuvaamaan ja koiraa ulkoiluttanut mies tuli juttusille. Hän sanoi, että hänenkin on tehnyt mieli kuvata Hämppiä juuri tästä kulmasta, on niin hienon näköinen (= ”hianonnäköne”) ja hän kertoi että he ovat taas rouvansa kanssa muutaman vuosikymmenen jälkeen muuttaneet hänen lapsuutensa maisemiin vanhemmilta jääneeseen asuntoon , mikä oli hänestä mukavaa ja ”hianoo” ja hän viittilöi kädellä eri suuntiin selittäen samalla mistä kulki pienenä kouluun ja missä teki nuorena pahojaan ja hän oli niin silminnähden tyytyväisen oloinen, että tajusin että hänen oli täytynyt kärsiä aivan mielettömästä koti-ikävästä.  Kysyinkin, että missä he tässä välissä olivat asuneet ja hän vastasi, että Kalevassa! Muuttivat kuulemma töiden perässä. (Tamperetta tuntemattomille tiedoksi; välimatkaa on ehkä nelisen kilometriä).
Sain perheeltä taas paljon ohjeita blogiani varten. Pyytämättä tietenkin ja yhtä epäkiitollisena kuin aina. Eivätkö he muka ole jo reilussa neljässäkymmenessä vuodessa oppineet, että minua ei kannata neuvoa, koska a) suutun ja  b) en tottele kuitenkaan. Isosisko halusi puida välimerkkien käyttöäni (jossain häntä koskevassa jutussa oli ollut lainausmerkit, vaikka hänestä olisi pitänyt olla sulut) ja kun kuvasin itselleni muistoksi joitakin kuvia vanhempien albumista, äiti tuli sanomaan, että niitä ei sitten saa laittaa blogiin!  Seuraavana aaamuna puhelin soi kello 06.36 ja toisessa päässä oli isosisko, joka huudahti tyytyväisenä, että ”arvasinkin, että sinut tavoittaa parhaiten näin aamutuimaan” ja luetteli sitten listan asioista, joista EN SAA kirjoittaa blogiin. Jösses! Perheelle pitää keksiä joku uusi harrastus blogini seuraamisen tilalle. Sudokut? Kangaspuut?

Kotona Helsingissä elämä kiehnää tässä Punavuoressa nyt kun opetukseen tuli TERVETULLUT joulutauko. Mutta tylsää ei ole, kiehnäämme täällä suorastaan kuumeisesti! Missään kuussa ei ole niin paljon sosiaalisia kohtaamisia kuin joulukuussa. On ollut aamukahvitapaamista ennen lelukauppaa ja toissapäivänä kiirehdin puolijuoksua lelukaupasta suoraan Punavuoren Ahveneen, jossa iloinen seurue (mies, miehen sisko miehineen ja kaksi ystäväpariskuntaa) jo odotti. Meillä oli rattoisa ilta ja pubi sai runsaasti lisäpisteitä siitä , että siellä oli paljon koiraihmisiä lemmikkeineen.  Me ostimme ensimmäistä kertaa kalkkunan jouluksi ja miehen siskon mies opasti minua sen paistamisessa. Suhtaudun otukseen (kalkkunaan, en mieheen) pelonsekaisella kunnioituksella, mutta myös innostuneena. Hain netistä ohjeen ”täydellisen kalkkunan” valmisteluun ja aion yrittää oheen lämmintä ruusukaalihöystöäkin tai mitä lie ollut, Kotiliedessä oli kuva ja ohje.

Olemme saaneet monta joulukorttia, vaikka emme tänä(kään) jouluna saaneet aikaiseksi lähettää yhden yhtäkään. Paras oli kyllä miehen siskon lähettämä parikymmentä vuotta vanha artikkeli kirjapiiristä, joka oli toiminut heidän Oulun kirjapiirinsä esikuvana. Artikkeli oli hauska, mutta kirjekuori jossa se tuli, oli ihmeellinen.  Siinä luki vain ”Hanna” ja katuosoite. Perille tuli silti. Ei onnistuisi keltään muulta kuin miehen siskolta.
Bob Dylan: Must be Santa: http://www.youtube.com/watch?v=a8qE6WQmNus

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Aika kuluu, varjo venyy


Hoplaa, olen 45-vuotias! Pikkusisko tuli eilen yökylään. Kävin hätäiseen hosumassa pari pakettia lelukaupassa ja opistolla pitämässä pari oppituntia. Siinä välissä tein pikkusiskolle lounaaksi avokadopastaa. Televisiosta tuli Nelson Mandelan muistotilaisuus ja pikkusisko tiesi kertoa, että seurapiiriperhonen Paris Hiltonkin oli jo ennättänyt tweetata Mandelan kuolemasta kuultuaan, että ”I have a dream”... Kävimme pikkusiskon kanssa Kanuunassa ja Wsoy:n myymälässä, josta hänen oli määrä ostaa omia kirjojaan, koska oli jo ehtinyt jaella kaikki omat kappaleensa pois ja ajatteli että olisi se ehkä hyvä, että olisi omat kappaleet mahdollisille tuleville lapsenlapsillekin. Tai edes omille lapsille. Hän osti pari ja jupisi, että eihän näitä raski enempää ostaa (vaikka hän sai 50% alennustakin) ja yksissä tuumin tuomitsimme kustantajan kirjakaupan sikakalliiksi. Onhan se nyt kumma, että yksikin taattu joulun hittikirja maksaa siellä 42 euroa ja saman saa R-kioskilta 25 eurolla. Mutta en minä näin syntymäpäivänäni jaksa olla niin taloustietoinen, vaan menen joulukuun (lempikuukauteni!) yleisteemalla ”sama se on satanen on rahaa taikka velkaa...” ja nautiskelen hyvistä fiiliksistä ja katteettomasta luottamuksesta siihen, että kaikki on aivan fantsusti. 

Jotenkin tuntuu ettei muka ole aikojen saatossa miksikään muuttunut, mutta onhan sitä. Pikkusiskon kanssa todettiin, että kyllä nelikymppisyys näkyy esimerkiksi siinä, että aamuteeveen juontajanvaihdos saattaa meidät aivan kuohuksiin viikkokausiksi, emmekä oikein tiedä miten uuteen tulokkaaseen tulisi suhtautua (lähtökohtaisesti tietysti suurella varauksella) ja kyselemme toisiltamme aivan vakavissammme sellaisia asioita kuin ”kuka on suosikkimeteorologisi?” ja kun minä saan mieheltä syntymäpäivälahjaksi vartavasten toivomani vaaleanpunaisen cd-soittimen rikki menneen tilalle, olen ihan että OU JEAH, nyt pääsen luukuttamaan...öh... joulu- ja meditaatiolevyjäni? Mutta kyllä minä aika äkkiä löysin pienen pölyn alta esimerkiksi Duffyn ja on niitä tuolla muitakin odottamassa vuoroaan pilvin pimein. Ikä on ja pysyy, ja jos yrittää pyristellä ja rikkoa rajoja, ympäristö pistää nopeasti aisoihin. Niin kävi esimerkiksi pikkusiskolle, joka löysi Tampereelle avatulta uudelta ”kanuunamaiselta” hienostokirpputorilta kultahipuin koristellun Guessin talvitakin. Hän ei ole kertaakaan onnistunut lähtemään kotoa se yllään ilman että joku perheenjäsenistä olisi liimaantunut kylkeen vetämään vihjaileva virne naamallaan moonwalkia ja niin pikkusisko  lakkasi edes yrittämästä ja hieno takki jäi virumaan naulakkoon.
Ystävätär Turusta muisti minua ihanalla seepra-aiheisella taululla. Hän oli valinnut sen Aboa Vetus, Ars Nova-museon kaupasta  varta vasten minulle, sillä hänestä kuvan seepra edustaa ”lempeyttä, mutta silti ehdotonta kuningatarmaisuutta”.  Miten ihanaa!
Isoveli onnitteli tekstiviesteitse (kuitenkin allekirjoittamalla lämpöisesti "isoveikka". Me emme pidä mitenkään aktiivisesti yhteyttä, kun valmistuin aikoinani maisteriksi hän katsoi asialliseksi onnitella ja esitteli itsensä puhelimessa "täällä puhuu N.N...siis isoveljesi..." Eivät meidän välimme mitenkään huonot  ole. Ne ovat vain....ohuet?) ja isosisko soitti. Hän kysyi joko vanhemmat ovat onnitelleet ja kun minä sanoin että eivät vielä, hän päivitteli, että  "onpa kiusallista..." mistä huolestuneena soitin äidille ja tiukkasin että koko päiväkö sitä onnittelusoittoa pitää odottaa mihin hän sanoi että rauhoitu, hän oletti minun olevan töissä ja ajatteli siksi soittaa vasta illalla.
(Vapaa)päiväni sujui kuitenkin  mahtavasti; mies valmisti minulle ja pikkusiskolle ihanan aamiaisen prinsessakakkuineen kaikkineen ja kun saatoin siskon Onnibussille, nuori poika Kampin aulassa antoi meille tölkit hernesosekeittoa! Tein vähän jouluostoksia, otin makoisat nokkaunet, mies laittoi ruokaa ja kaatoi minulle suurehkon lasin viiniä ja katsoin Viaplaylta elokuvan ”Chalet Girl”, joka (vai oliko se se viini?) sai minut orastavasti kiinnostumaan lumilautailusta! Koska mitä väliä tässä iässä enää on, jos niska tai jalka vähän murtuu....


Kim Wilde: Chequered Love: http://www.youtube.com/watch?v=1Te--bRO5bs

lauantai 7. joulukuuta 2013

Kuin kalat vedessä


Eilisen itsenäisyyspäivän elementti oli kiistatta vesi. Sitä ihailtiin lasin läpi, saatiin lumena ja räntänä niskaan ja naamaan ja lopuksi siinä kylvettiin nautinnolla ja antaumuksella.
Meillä on ollut aika kiireinen syksy ja jotenkin yhteiset kivat tekemiset ovat jääneet totuttua vähemmälle. Siksi päätimmekin jo hyvissä ajoin viettää pienen irtioton täällä kotinurkilla. Me kumpikin rakastamme Sea Lifea ja isoja akvaarioita noin ylipäätään. Pääsemme Sea Lifeen suoraan kotiovelta kolmosen ratikalla ihan koska vain. Akvaario on auki joka ikinen päivä paitsi jouluaattona ja –päivänä. Sinne voi ostaa halutessaan vuosikortin. Silloin kun asuin vielä Turussa, minuun iski kerran niin kauhea tarve saada nähdä merihevonen, että hyppäsin junaan ja koska en vielä osannut kovin hyvin kulkea Helsingissä, otin Pasilan asemalta varmuuden vuoksi TAKSIN, jotta pääsisin akvaarioon suorinta tietä eksymättä. Sitä minä kutsun viitseliäisyydeksi.
Sillit 
Nyt kun akvaarioon pääsisi vaikka kävellen tai tosiaan sillä ratikalla, viime kerrasta on kulunut jo  yli vuosi. Sitä minä kutsun typeryydeksi. Mutta nyt siis oltiin ja siellä oli ihanaa! Saimme käteemme meritähtileimat ja sitten mentiin! Saimme yksityisluennon mustekaloista, kun hoitaja sattui seisomaan juuri vieressä. Mustekala Jakke on kuulemma hyvin älykäs. Joskus jos sillä on tylsää, hoitajat heittävät sille pari legopalikkaa leikkikaluiksi. Se nuolee ruokansa (pääasiassa katkarapuja) raastinmaisella kielellään. Sen kaikki sisäelimet sijaitsevat sen "takaraivossa". Mustekalat elävät kolmisen vuotta ja lisääntyvät vain kerran elämässään. Uros kuolee melko pian parittelun jälkeen, koitos on kuulemma niin kova ja naaras taas suhtautuu muniinsa niin pakkomielteisen suojelevasti, että nääntyy nälkään niiden äärelle.
Mies painoi otsansa liian suureksi akvaarioliikkeesssä kasvaneen ja siksi Sea Lifen adoptoiman meriahven Mikon altaan lasiseinää vasten ja Mikko painoi kuononsa (?) lasia toista puolta vasten. Minä ”rapsuttelin ” Mikkoa lasin takaa ja se pyöri ja kiehnäsi lasin toisella puolella käteni liikkeitä myötäillen.  Kai se oli yksinäinen ja ikävissään.
Mikko Meriahven


Näimme kiinalaisen pehmeäkilpikonnan ja haiksi pukeutuneen Joulupukin, jonka vain tonttulakki ja jutut paljastivat Joulupukiksi. Meduusojen luona mies kysyi eivätkö olekin lihaksikkaan ja vahvajalkaisen näköisiä ja haiden jatkuvaa lipumista katsellessamme olimme kiitollisia, ettei meitä kahta laiskimusta ole rangaistu haiden ikeellä, että koko ajan pitää pysyä liikkeessä, tai painuu pohjaan.


Rauskun vieno hymy

Akvaario oli kuitenkin vasta alkusoittoa päivällemme. Sieltä lähdimme syömään Hämeentien Martinaan (ihanaa limoncello-kanaa ja panna cottaa minulle ja sinihomekermapastaa miehelle, joka antoi kolesteroliarvoilleen kerrankin huutia) ja koska pyrytti aika lailla, poikkesimme akvaarion kunniaksi lämmittelemään ja kuivattelemaan ”Hilpeään Haukeen”. 

Syötyämme lähdimme ratikalla kotiin hakemaan valmiiksi pakatun vetolaukun ja lähdimme Mikonkadun Radisson Sas Plazaan, josta olin varannut meille huoneen jo ajat sitten, kun päätin väsynyttä miestä katsellessani että tuo tarvitsee jotain piristystä ja minä myös. Vetolaukussa oli pomolta saatu lahjasamppanja, villasukat, kirjat ja oloasut molemmille, mutta yksi tärkeä tuote sieltä puuttui.

Minähän lupasin, että Nora Ephronin muistoa kunnioittaakseni (ja osittain myös puhtaasti itsekkäistä motiiveista) hankin Noran rakastamaa Dr. Hauschkan sitruunakylpyöljyä, varaan hotellin jossa on amme, lotraan öljyn kanssa ja kerron millaista oli. No, torstaina olin hakenut öljyä tuloksetta ennen lelukauppatöitä ja sitten ajattelin että menen illalla vielä koittamaan josko sitä löytyisi Stockalta, mutta sitten alkoi sataa ja ajattelin, että äh, haen sen öljyn lauantai-aamuna hotelliaamiaisen jälkeen, sillä mitä jos huoneessa ei olekaan ammetta ja joudun pettymään. No, en minä sen ihanan aamiaisen jälkeen mihinkään viitsinyt vaivautua ja nyt jäi öljyt kokeilematta. Kaduttaa vähän, ihan kuin olisin pettänyt Noran. Mutta kylvyssä toki olin, kahteenkin otteeseen. Kyllä minä olin sitä kaivannutkin! Olin lopulta aivan ruttuinen ja ryppyinen mutta en vain malttanut nousta, vaan nautin veden lämmöstä ja siitä miten uppeluksissa kuulin sydämeni kumisevat lyönnit. Muistelin, miten kerran pienenä äiti vei minut ostoksille, osti vaaleanpunaisen pussin kylpysuolaa, laski minulle kotona kylvyn ja vispasi taikinavispillä veden vaahtoamaan.

Katselimme Tampere-talon juhlia jättitelevisiosta. Isosisko soitti juuri kun mies oli huudahtanut ”tuolla yhdellä on juhlissa ESSU!” (kansallispuku). Hän kysyi että eikö sinulla ole ketään muuta kenen kanssa arvostella pukuja, ja minä olin ihan typertynyt. Enhän minä HALUA arvostella pukuja kenenkään muun kanssa. Enkä käydä akvaariossa enkä Hilpeässä Hauessa.



 Michael Bublé: Cold December Night: http://www.youtube.com/watch?v=YeYR6gR6Agg

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Kakkumaakarin kivinen tie



Pikkusisko soittaa:
-         Moi sitä vaan, että mainitsin sut radion iltahartaudessa.
-         Mi..?!
-         Juu piti kysyä lupa mutta unohtu. Kukkasipuleihin liittyvää vaan... Meni eetteriin jo, pannaas kattellen, moooi!
Muita kuulumisia:
Kävimme ystäväpariskunnan kanssa Tukholmassa jouluristeilyllä (tiedän että olin juuri ja onhan tämä kieltämättä vähän noloa, mutta tämä oli nyt aivan eri asia kuin yksityiset karkumatkani) ja risteilimmekin oikein perinteiseen malliin: jouluruokabuffetit, yökerhot eksoottisine säilykeaineilla kyllästettyjä kirsikoita pursuilevine drinkkeineen ja aamuneljään joraamisineen (ihania setiä Las Vegasista esittämässä Motown-hittejä)
, à la carte-aamiaisineen (ystäväpariskunnan musiikkitietäväinen mies voitti musiikkivisasta, johon pääsi osallistumaan ostamalla eurolla tonttulakin, joka sisälsi arvan... kertyi melkoinen pino, ihan turhaan, heti ensimmäinen tärppäsi!)ja Gamla Stanissa nautittuine hehkuviineineen. Vanhassa kaupungissa ystäväpariskunnan mies katseli tovin ympärilleen ja  tuli pian  siihen tulokseen, että meidän neljän pitäisi ehdottomasti perustaa galleria. "Siinä on homma, jossa ei tarvitse osata yhtään mitään!". Me muut vähän toppuuttelimme että kai nyt ehkä kuitenkin vähän jotain..? Mutta hän vain huitaisi kädellään ja sanoi että no joo, pitää osata vuokrata tila ja lyödä pari naulaa seinään, mutta eipä juuri muuta.Turha sanoakaan, että oli onnistunut reissu!

Matkalukemisena minulla oli isosiskon ”hanukkalahjaksi” antama Tuula-Liina Variksen ihana, ihana ”Että tuntisin eläväni”, josta mieleen jäi vahvana ymmärrys, että elämmepä miten tahansa, suuresti tai pienesti, uskaliaasti tai varovaisesti, "oikein" tai jonkun mielestä paheksuttavasti, se on kuitenkin pitkässä juoksussa aika pientä ja merkityksetöntä. Mutta oli se ihana kirja silti! Tuula-Liina siteerasi siinä jotain runoilijaa joka oli sanonut jotain siihen suuntaan, kuin että " jos tänne on sattunut syntymään, ei auta kuin elellä jonkun aikaa" ja niinhän se on. Miksei siitä voisi saman tien sitten nauttiakin. Tehdä jotain hyvää ja olla kiltti sekä itselleen että muille. Se huhkiminen, suorittaminen ja päteminen on kuitenkin loppupeleissä aika toisarvoista. Miehellä oli mukana Veijo Meren kirjoittama elämäkerta Aleksis Kivestä ja hän naureskeli ääneen moneen otteeseen sitä lukiessaan ja minäkin innostuin ja nyt se on minulla työn alla.

Opetus ja lelukappa tekevät joulukuusta kiireisen, mutta munatotijuhlista eikä muistakaan hauskuuksista tingitä. Eilen yritin olla ajoissa liikkeellä ja tehdä joulukakkuja. Resepti pohjautui löyhästi englantilaisen hedelmäkakun ohjeeseen, mutta enhän minä koskaan mitään reseptiä (avokadopastaa lukuun ottamatta) malta muutenkaan orjallisesti noudattaa, joten nakkelin normikirsikoiden, hillotun appelsiininkuoren ja hasselpähkinöiden seuraksi isohkoja suklaapaloja ja raastettua marsipaania ja hulautin sekaan Cointreau-likööriä kostukkeeksi. Ohjeessa käskettiin paistaa about tunnin verran, mutta kun menin kurkkimaan neljänkymmenen minuutin kuluttua, kakkuset olivat jo aivan kärventyneitä!  
Nämä EIVÄT ole niitä.
Sisältäkin ne näyttivät aivan törkeiltä. Miehen mielestä kakut kuitenkin maistuivat ihanilta, eikä hän voinut tajuta mitä nyt joku palanut kuori mitään tai ketään haittaa (no haloo, todellakin!!), mutta minä olin aivan huuli pitkällä, ja otsa kurtussa pettymyksestä ja turhautuneisuudesta. Häälyn tässä nyt vähän kahden vaiheilla. Heittäisinkö hanskat tiskiin ja säästäisin lopun voin, pähkinät, suklaat, hedelmät, marsipaanit  ja Cointreaut tuholta ja haaskuulta ja söisin ne parempiin suihin, vai kokoaisinko itseni  vielä kerran ja koittaisin pyöräyttää onnistuneemman version.

Joulu on tullut mukavasti näkyväksi kauppojen näyteikkunoiden, kukkakauppojen jalkakäytäville nostamien jouluruusu- ja amarylliskorien ja kirpeän pakkassään muodossa. Maanantaina kun lähdin opettamasta, maa oli muuttunut valkoiseksi ja kevyttä lunta höyti hiljalleen, mutta Punavuoreen päästessä siitä ei ollut jäljellä enää hiutaleeen hiutaletta.  Mutta Koffin tupsujalkaisten hevosten kiesit on jo koristeltu havuilla ja hyvän joulun toivotuksilla ja jo kolme kertaa ne ovat menneet ihan vierestäni, kerran Bulevardin jalkakäytävällä jouduin jopa väistämään niitä lehmusten väliin ja joka kerta joudun aivan tolaltani innostuksesta ja kaivan kuumeisesti kameraani milloin anorakin taskusta milloin kassin uumenista ja olen niin tohkeissani, että kuvista tulee aina aivan suttuisia. Mutta on se mahtavaa nähdä hevonen niin läheltä!

Ei kirveelläkään!
 
Ikinä!
 
Carly Simon: The Night Before Christmas: http://www.youtube.com/watch?v=EfpanoT3rPQ