Heipä hei ja tervetuloa kesäaikaan! Mitäs tässä nyt on tapahtunut? Olen tietysti lukenut kirjoja. Putkeen kolme todella hyvää: Anja Snellmanin Pääoman, Kristiina Hanhirovan Rakkautta, rukouksia ja rauhoittavia, sekä Antti Heikkisen Juicen elämästä kertovan Risaisen elämän. Kaikkia voin suositella lämpimästi, ja suosittelenkin. Mies on jo lukenut Hanhirovan kirjan ja se käynnisti meissä molemmissa runsaasti pohdintaa. Pikkusiskoa patistan lukemaan Pääoman ja mies lukee jälkeeni Juice-kirjan. Hän sai sen romua keräävältä ja kaupustelevalta ystävältään, mutta minä olin nopeampi ja sieppasin sen oitis luettavakseni, joten hän joutuu vähän odottelemaan. Odotellessaan hän lukee Finlandia-voittajaa Niemeä, jonka saimme puolestaan miehen siskolta jo ennen joulua. Mies kehuu kirjaa vuolaasti, mutta edistyy luku-urakassaan tuskastuttavan hitaasti.
Lelukaupassa kuulee tietysti monenlaisia lasten ja aikuisten välisiä dialogeja, ja yleensä neuvottelut ovat pitkiä, uuvuttavia ja tunteikkaita. Niinpä eilen olikin virkistävää kuulla harvinaisen ytimekästä sananvaihtoa.
Lapsi: "Minä haluan tämän!".
Äiti: "Et saa."
(x 3, painotuksia ja intonaatiota varioiden)
Eilen lelukaupassa kävi myös tuttu tv-kasvo (ja sitä edeltävänä päivänä miesnäyttelijä kyselemässä valkoista nauhaa, oli menossa Jussi-gaalaan) lapsensa kanssa. Lapsi halusi ja sai jousipyssyn. Lähtiessä tv-kasvo harjoitti tapakasvatusta.
- Mitä sanotaan, kun lähdetään kaupasta?
Lapsi kääntyi minuun päin, katsoi silmiin ja kajautti:
- Oikein mukavaa loppupäivää sinulle. Ja hauskaa virpomista!"
Tänään on tosiaan taas se päivä, kun saa pelätä ovikellon soivan. Kysyin eilen pikkusiskolta miten hän on varaututunt. Hän oli tajunnut asian vasta illalla ja soittanut paniikissa miehelleen, joka onneksi oli kaupungilla.
- Moi, huomenna on palmusunnuntai!!!
- Voi v...u!, kuului miehen vastaus.
Kuten kuvista näkyy, olemme käyneet pikku retkellä Tallinnassa. Söimme todella hyvät pizzat Pizza Grandessa vanhassa kaupungissa. Rakastan pizzaa. Pizza on hyvää! Makuni ruuan suhteen on yksinkertainen, samoin kuin miehellä. Olen pohtinut, että olen joko todella taantunut, tai vaihtoehtoisesti lapsinero, sillä minulle valkeni jo hyvin varhaisessa vaiheessa, että elämän ihanimpia asioita on köllöttää sängyssä tai istua nojatuolissa toisessa kädessä hyvä kirja ja toisessa juustoleipä.
Miehen lapsuudenperheessä harrastettiin sunnuntaisin ravintolapäivällisiä, ja hänen ihanimpia muistojaan ovat ne kerrat, kun hän onnistui jotenkin keplottelemaan vapautuksen ravintolareissusta ja sai sen sijaan rahaa pariin nakkikoppihodariin.
Eilen me kuitenkin jouduimme syömään hienommassa ravintolassa, sillä meillä oli satasen edestä Diners vouchereita, jotka olivat menossa umpeen. Psyykkasimme toisiamme etukäteen.
- Me taistellaan tää!
- Voihan siellä olla ihan kivaakin...
No, voin sanoa, ei ollut. Jos nauttisin siitä, että saan istua kilinässä ja hölinässä ja tulen viiden minuutin välein keskeytetyksi, voisin yhtä hyvin tehdä sitä työtä, mihin minulla on koulutus. Siitä saisi rahaakin. Mutta hinta on silti liian kova, ei pysty. Söimme lihaa. Oli oikein maukasta, niin kuin meistä kaikki aina on. Minä join 12 euroa maksavan gin tonicin (maitolasillinen jäitä, pari puolukkaa ja joku appelsiininkuori), sekä lasillisen punaviiniä (tarjoilija ehdotti heti ja suoraan listan kalleinta, sanoin, että tuo sitä sitten, ihan hyvää se oli), mies joi olutta.
Tuskastuimme aika nopeasti siihen kekkelehtimiseen ja jatkuvaan kyselyyn ja minä olin närkästynyt siitä, että meidät alun alkaen jo otti vastaan vain englantia puhunut tarjoilija. Minähän osaan, mutta joku voi mennä jo siinä vaiheessa pahasti lukkoon. Ja aivan erityisesti minua ärsyttää se, kun näen miten ruuan kritisointia siirretään sukupolvelta toiselle, ikään kuin ronkelius ja epäkohtien löytäminen olisi suurikin hyve. Minusta se on lähinnä räävitöntä, kun puolet maailmasta näkee nälkää. Miksi nirsot ihmiset ylipäätään vaivautuvat ravintoloihin, kun kaikki on heidän mielestään kumminkin paskaa?
Me söimme vain pääruuat ja lähdimme litomaan. Vouchereista meni pari kymppiä hukkaan, mutta homma tuli kuitenkin hoidettua.
Vuodatin kokemukseni pikkusiskolle. Hän komppasi täysillä ja kertoi, miten he olivat olleet ihan tavallisessa pizzeriassa (hekin rakastavat pizzaa, pizza on hyvää!). Viereisessä pöydässä oli aterioimassa perhe, johon kuului noin viisivuotias lapsi.
- Miellyttääkö annos? isä kysyi johdattelevasti, ja lapsen vastausta kuuntelematta jatkoi:
- Tiedäthän, että annoksen voi aina lähettää takaisin?
Ilmeisesti lapsi ei kuitenkaan keksinyt mitään, millä hyppyyttää tarjoilijaa, kunnes tuli jälkiruuan aika. Silloin hän (varmaan isänsä suosion toivossa) keksi, että olisikin ehkä mieluummin ottanut suklaa- kuin lakritsijäätelöä. Voi isän riemua ja tyydytystä, kun sai opastaa lastaan tarjoilijan komentelun alkeissa.
Mitäs muuta? No, olen käynyt tietysti Tampereella. Siellä missä isosisko asuu, on töissä miehen ystävä Juho (mikä ei ole hänen oikea nimensä, paitsi meille). Hänkin täyttää tänä vuonna 50 vuotta. Hän valitteli olevansa vetämätön ja väsynyt ja arveli sen johtuvan korkeasta iästään. Minä valitin samaa (joskin itseäni riivannee etupäässä vuodenaikojen vaihtumsesta johtuva hankala olo, sama tulee vastaan taas lokakuussa, kellon siirtämisen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä). Juho keksi, että isosisko, joka on meitä seitsemän vuotta vanhempi, voisi toimia eräänlaisena viisikymmpiysvalmentajana ja luotsata meidät mahdollisimman kivuttomasti uudelle vuosikymmenelle. Isosisko heilutteli huolettomasti käsiään ja sanoi, että ensinnäkin teidän on hyvä tiedostaa, että tehän voitte elää vaikka satavuotiaiksi. Haukoimme kauhuissamme henkeä.
- En mä ainakaan jaksa elää niin kauaa...!
- No en minäkään!
Äidin joulukaktus luulee, että nyt on joulu ja pukkaa kukkaa. Vaihdoin punatulkkukuvioiset keittiönverhot vaaleisiin läpikuultaviin kesäverhoihin. Haeskelin lapsuuden lempikirjaani, Valittujen palojen isoa karttakirjaa, mutta en löytänyt. Vanhemmathan eivät heitä mitään pois, joten luulin jo kirjan kulkeutuneen mökille, mutta sitten äiti kehotti katsomaan kaapista ja siellä se oli! Kirjan selkämys on teipattu roudarinteipillä, sillä se on vaurioitunut kaiken sen päällä makoilun seurauksena. On käsittämätöntä, miten huono maantietämys minulla on ottaen huomioon ne sadat tunnit, jotka olen vietttänyt lapsuudessani karttakirjan parissa. Mies opetteli lapsena kaikkien maiden liput ja muistaa ne yhä. Minä olen lipuissakin aivan toivoton.
Lopuksi vielä tuosta otsikosta. Se on totta joka sana! Silloin syksyllä, kun minulla oli se kirpputoripöytä Vuorimiehenkadun Kanuunassa, siellä oli joku tuonut ilmeisesti lopettaneen sukkakauppansa ylijäämävarastot myyntiin. 100% angorasukkia. Kokoluokkia oli kaksi: 35-38 ja 39-41. 35 numeroiseen jalkaan tarkoitettu sukka tuntuu ahdistavalta! Mutta jostain syystä minä kuitenkin ostin niitä pienempiä ja voi elämä, miten mahtavalta tuntui, kun sukka istui kuin hansikas (paitsi että nekin ovat minulla liian suuret, ja oikeastaan mallia tumppu)! Ostin heti monta paria, ja nyt minulla on niitä mittava varasto. Ne kestävät hienosti käyttöä ja konepesua. Olen varustanut myös miehen sekä pikkusiskon perheen angorasukilla. Ehdottomasti yksi parhaita asioita, joita viime vuonna tapahtui.
Mutta nyt on mentävä. Olen istunut koko tämän ajan kuoriva kurkkunaamio kasvoillani ja se on kovettunut kivikovaksi ja pusertaa naamaani joka suunnasta. Hauskaa pääsiäistä!
