Possu, morsian ja muutama pukki

 

Monesti sitä on niin syvällä ajatuksissaan, että ei rekisteröi mitään ympäristössään. Sitä miettii että mitä se käytännössä tarkoittaa, että progressiivinen kuu on siirtynyt astrologisella kartallani oinaaseen? Siksikö olen niin ärhäkkä ja kärsimätön koko ajan? Ja entäs kun se puolentoista vuoden päästä siirtyy härkään? Onko elämä pelkkää kukkien kasvatusta ja ruuanlaittoa ja miten se sopii yhtään yhteen tulisen temperamenttini kanssa? Ja sitten miettii, että voiko mielialalla ja hiusten juurikasvulla olla kiinteä  yhteys, sillä aina kun elämä alkaa olla jotenkin alavireistä ja vilkaisee puolihaluttomasti peiliin, havaitsee myyränvärisen juurikasvun venähtäneen  noin kuusisenttiseksi ja huokaisee, että pakko kai tuo on hoitaa ja kun on hoitanut, huomaa olevansa heti paljon iloisempi.  Ja muistelee hiljattain käytyä keskustelua johtoasemassa olevan ystävän kanssa, joka sanoo ettei missään nimessä palkkaisi minua, sillä en näytä siltä, että sitoutuisin ja minä olen ihan, että mitä v...allesmannia! Ja sanon, että kuka kehtaa tänä päivänä vaatia ehdotonta sitoutumista johonkin rivityöhön tai jättifirmaan, eikö riitä että työn hoitaa ja onko se muka joku rikos, että on tehokas ja nopea ja kiinnostunut muustakin, mutta hän vain pysyy kannassaan kuin mikäkin jäärä ja minä sanon, että minusta on pelottavaa jos joku sitoutuu sataprosenttisesti johonkin firmaan tai yksitoikkoiseen työhön ja että jos minä olisin valitsemassa, kysyisin työhaastattelussa, että mikä on suhteesi elämään, entä kuolemaan? Uskotko kuolemanjälkeiseen elämään? Entä jälleensyntymään? Mitkä ovat tärkeimmät arvosi ja elätkö niiden mukaisesti? Koetko, että meillä jokaisella on jokin tehtävä tässä elämässä ja jos, niin mikä sinun roolisi on? Mitä hengellisyys merkitsee sinulle? Kumpi on parempaa, Fazerin sininen vai Marabou? Ja jos tämä ihminen vastaisi, että ei häntä kiinnosta mikään muu kuin saada antaa kaikkensa tälle firmalle, sanoisin, että kuule semmoista vastuuta minä en voi ottaa. Että mene ja selvitä itsellesi nämä elämän suuret kysymykset ensin ja jos sinä vielä sen jälkeen haluat tulla meille töihin, niin jutellaan uudestaan.  Ja hän voisi hyvinkin tulla ja haluta työn (joskaan ei olisi niin naivi, että lupaisi antaa firmalle kaikkensa), sillä ihminen, joka askaroi suuren osan ajastaan metafyysisten ilmiöiden ja Isojen Kysymysten parissa, saattaisi nauttia suuresti jostain konkreettisesta käytännöllisestä työstä. Mutta tämä ei ollut tämänpäiväinen aiheeni, joskin kyllä eräänlainen aasinsilta siihen.

Alun perin aioin kehua, miten mukavaa Helsingin kaduilla on käyskennellä, sillä vaikka olisit kuinka syvällä ajatustesi hetteiköissä etkä kiinnittäisi tippaakaan huomiota ympäristöösi, melkein aina näkee jotain NIIN poikkeavaa, että väkisinkin havahtuu ja palaa maan pinnalle ja huomaa, että täällähän on kivaa. Yhtenä päivänä huomasin yllättäen käveleväni Bulevardilla morsiamen perässä. Hän tuli kaasoineen Klaus Kurjesta ja kaaso kannatteli laahusta, ettei se olisi likaantunut marraskuisella jalkakäytävällä ja hehkuva ja säteilevä morsian sipsutti kohti Vanhaa kirkkoa niin kauniina ja oikein hohtavana hämärässä alkuillassa, että väkisinkin kyynel kihosi silmään. Ja toisella kertaa kävelin taas syvissä mietteissä Etelärannassa, kun vastaan pöristeli joulupukki moottoripyörällä ja vilkutti, ja sitten toinen ja kolmas ja neljäs ja viides ja se oli tosi hauska näky. Ja viikonloppuna vastaan käveli iso vaaleanpunainen possu. Mutta siinä ei ollut mitään hauskaa, sillä kyseessä oli sikojen törkeää kohtelua vastustava mielenosoitus. Ja kun pääsin kotiin,  ilmoitin miehelle, että possunsyönti loppui tässä talossa tähän paikkaan eikä hän vastustellut. Hiljattain tuli televisiosta ohjelma aiheesta ja siinä joku byrokraatti sanoi, että tuo sikojen hyysääminen on liioittelua, että tässä maailmassa kuolee päivittäin niin sikoja kuin ihmisiäkin ihan luonnollisista syistä ja mies sanoi, että tuo nainenhan on hullu. Ja nyt meillä syödään leivän päällä juustoa ja suolakurkkua.

Jill Johnson: Christmas on my own: http://www.youtube.com/watch?v=CsCC88J1Q_o

Rakastavaisten matkalaukku

Olen taas vähän kiinnostunut italiasta, kielestä siis. Alussa (monta vuotta sitten siis) olin siitä  aivan hirveän kiinnostunut ja opiskelin sitä innoissani ja sitten kyllästyin ja ajattelin, että mitä tälläkin oikein tekee ja annoin kielen hiipua ja painua jonnekin takaraivooni, mutta nyt olen taas innostunut ja ajattelin ihan kielen vuoksi katsoa ”Amantin - Paikan rakastavaisille” oikein kuulokkeet päässä. Kielen lisäksi minua kiinnosti sen ajan muoti, sillä elokuva on filmattu samana vuonna kuin olen syntynyt, 1968. Mies kysyi mitä puuhaan ja sanoin katsovani Amantia ja mies halusi tietää onko siinä irstailua ja minä sanoin, että saattaa ollakin, tämän on ohjannut joku sika... (siis Vittorio de Sica), mutta ei siinä kyllä mitään irstailua ollut eikä muutenkaan päätä eikä häntää ja kun kuolemansairas, mutta kuvankaunis Faye Dunaway oli koikkelehtinut ruudussa ensimmäiset viisi minuuttia, olin jo aivan kyllästynyt ja siinä vaiheessa, kun Marcello Mastroianni astui kuvaan ja ”romanssi” alkoi, ehdin ajatella  moneen kertaan että voi kiesus mitä sontaa, mutta katsoin elokuvan silti loppuun pitkin (bianchi come la neve della Lapponia) hampain kiusaantuneena  ja ärtyneenä Fayen ja Marcellon pökkelöstä ja melodramaattisesta tunteilusta, jossa soiteltiin kolikkopuhelimesta, mutta ei sitten saatukaan sanottua mitään ja kiukuteltiin ja oltiin aivan traagisen rakastuneita, vaikka Marcello oli ”più o meno”naimisissa toisaalla (veikkaisin enemmän "più" kuin "meno") ja kun Faye kahden päivän tuttavuuden jälkeen nyyhki rakastavansa Marcelloa enemmän kuin ketään ikinä koskaan milloinkaan, ajattelin, että älkää nyt viitsikö siinä, aikuiset ihmiset! Ja vasta myöhemmin tajusin, mikä tässä lemmenparissa jätti minut niin kylmäksi; he eivät hassutelleet ollenkaan ja huumorintajuton yhteiselo toisen kanssa on kamalinta mitä olla saattaa (toisaalta ehkä olisi ollut sopimatonta hassutella, kun oli määrä kuolla parin päivän päästä, ja kyllähän siinä yksi tökerö hassutteluyritys oli, jossa Marcello veikisteli piirtämällä Fayen kasvoihin meikkikynällä viivoja ja videokuvaamalla tätä ”hirviötä” ja Faye oli aivan että IIK, tämähän on IHAN KAMALAA, vaikka hän oli aivan oma kuvankaunis itsensä alusta loppuun saakka, tässä kohtauksessa vain pari typerää viivaa naamassa). Mutta ei elokuva aivan vailla ansioita ollut. Fayen vaatteet olivat todella ihanat ja yhdessä kohtauksessa sydämeni jätti oikein pari lyöntiä väliin ja selkäni suoristui tikkusuoraksi tuolissa ja silmäni pullistuivat varmasti litran päästä ulos ja adrenaliini kuohui elimistössäni. Se oli silloin kun Faye varasti yhden juhlavieraan matkalaukun ja toi sen Marcellolle.  En ole koskaan nähnyt niin kaunista matkalaukkua! Rakastuin siihen paljon nopeammin kuin Faye Marcelloon konsanaan. Siinä oli kukkia ja koukeroita ja se oli värikäs ja huomiota herättävä, mutta ei kuitenkaan mauttoman yliampuva. Ja asian traagisuutta lisää se, että matkalaukku on nyt yli neljäkymmentä vuotta vanha, enkä löydä sitä googlettamalla enkä millään ja vaikka löytäisinkin, tuskin se mitään auttaisi, ei niitä enää missään myydä. Mutta minä olen pohjimmiltani tolkun ihminen, enkä mikään häilyvä Faye, joka yrittää koko ajan ajaa jyrkänteeltä kun asiat eivät mene hänen mielensä mukaan. Tokenen tästä onnettomasta rakkaudestani, ja jatkan matkaani kokemuksestani vahvistuneena.

Laura Pausini: Non c'è:http://www.youtube.com/watch?v=tfZckp-OngM

Keltainen hymy

Kävin kuuntelemassa luentoa siitä, miten pohjoismaalaiseen ja erityisesti suomalaiseen kirjallisuuteen suhtaudutaan Italiassa. Joku aasinsilta (ai niin, Kalevala!) johti luennoitsijan kertomaan ksylitolipurkkamainoksesta, jota Italian televisiossa näytetään. Siinä on turkisliiviin pukeutunut, villi ”kullervomainen” hahmo metsässä ja häntä jahdataan ja kun hänet saadaan kiinni, hänet tainnutetaan ruiskeella ja kun kaverilta on taju poissa, joku menee raottamaan hänen huuliaan ja paljastaa valkoisena hohtavan hammasrivin ja ruutuun ilmestyy teksti ”Denti bianchi come la neve della Lapponia”, eli ”hampaat valkoiset kuin Lapin lumi”. Sellainen kansa  me heidän mielestään olemme, metsäläismäinen ksylitolipurkkaa jauhava ja sen ansiosta hyvähampainen kansa, joka elää ”koskemattoman” luonnon keskellä. Ja luennoitsija sanoi, että ihan sama mitä te puhutte Itämeren tilasta tai metsiensuojelusta, keskivertoitalialaisen käsitys koskemattomasta luonnostamme ja turmeltumattomasta luonteestamme on ja pysyy. Kiitos Paasilinnan ja erityisesti Jäniksen vuoden.

Mutta tänään puhutaan hampaista, eikä kirjoista (paitsi ehkä semmoisista kirjoista, joissa  puhutaan hampaista). Meidät on vuosien saatossa aivopesty uskomaan, että keltaiset hampaat ovat loukkaus kanssaihmisiä kohtaan (vähän kuin tuuheat kainalokarvat tai vyötärölle ulottuvat, uimapuvun lahkeista tursuavat häpykarvat uimahallissa) eikä niitä oikein missään enää näekään, ainakaan televisiossa. Ja meidän vinkkelistämme amerikkalainen hymy on jotain ihan omaa luokkaansa; pelottava tasainen neliömäinen pimeässä hohtava leegorivistö , semmoinen on useimpien ulottumattomissa, mutta kunhan edes saisimme vinot ja epätasaiset hampaamme valkoisiksi. Luin  Molly Jong-Fastin kirjasta, miten hän tutustui yläasteella Sophie Dahliin, joka oli perheineen muuttanut Englannista ja josta tuli myöhemmin se huippumalli, joka muun muassa mainosti Yves Saint Laurentin Opium-hajuvettä maaten samettityynyillä kultasandaaleihin ja vihreään luomiväriin sonnustautuneena, että Sophie oli mielipuolisen kaunis jo silloin ja ainoa seikka, joka erotti hänet uusista amerikkalaisista luokkatovereistaan olivat hänen ”keltaiset ja rosoiset brittihampaansa” (epäkohta hoidettiin tietysti pois päiväjärjestyksestä ja hampaat saivat hohtavat jenkkikuoret).  

No, tuossa ei ollut mitään kauhean uutta tai ihmeellistä, mutta kuulkaapas tätä: Anna-lehti tiesi kertoa The Sunday Timesin artikkelista, jossa kerrottiin, että Amerikassa valkoisena hohtava tasainen hammasrivistö onkin nyt aivan epämuodikas! Nyt halutaankin ”luonnollinen, eurooppalainen hymy”, jossa hampaat saavat olla vähän sikin sokin ja mieluusti myös kellertää.  Mallitoimistoihin värvätään malleja, joilla on rako etuhampaiden välissä ja heitä kielletään missään nimessä valkaisemasta hampaitaan. Ja ne, jotka haluavat keikkua hammasmuodin huipulla, antavat asiaan erikoistuneen hammaslääkärin rouhia pikku palasia epämuodikkaasta leegorivistöstään ja koska valkoista ei saa noin vain keltaiseksi (paitsi ehkä noudattamalla ankaraa kahvi/punaviinidieettiä?) lääkäri turvautuu toiseksi parhaaseen vaihtoehtoon ja tekee hampaista läpikuultavat.  Mitähän he tuumaavaat ruskeista hampaista, ne ovat varmaan kaikkein muodikkaimmat, tavoitelluimmat ja ihanimmat?

"Denti bianchi come la neve della Lapponia":

Valeria Rossi:  Tre Parole:http://www.youtube.com/watch?v=s1pQi4LDBbY&feature=relmfu

Ruotsi ja Kanada happily ever after

Katja Kallio kirjoittaa hauskoja juttuja ja koska marraskuussa on yleensä tilausta pienelle hauskuudelle, kerron teille yhden Katjan jutuista, jonka luin siitä kirjasta, jossa hän kertoo suosikkielokuvistaan ja siinä sivussa muustakin kiintoisasti ja huvittavasti. Suosittelen. Katja saa päähänsä pohtia, että mitä jos jääkiekkojoukkueet olisivatkin mies- tai naiskandidaatteja, joista pitäisi valita puoliso. Kiekkoleijonat on tietysti joukkueena Katjan suosikki,  mutta puolisoksi sitä ei voi valita, sillä vaikka se onkin vilpitön puurtaja,  sen kanssa ei ole koskaan sellainen olo, että ei mitään hätää  (edes 4-1 tilanteessa) ja lisäksi sillä on usein huono tuuri ja näin ollen Katjan ei auta muu kuin miettiä muita vaihtoehtoja. Venäjä ei kelpaa (oikukas, ylimielinen ja diivaileva puoliso, joskin hengen päälle saadessaan ylivoimainen) eikä Tsekki (vaikeuksien tullessa kiukuttelee ja pelaa rumasti). Norja, Latvia ja Ukraina eivät tule kysymykseenkään (periferiaeläimiä, pelkkiä vihollisen välipaloja, ei isäainesta), mutta Ruotsi on toista maata! Iso, vahva, optimistinen, punaposkinen, kestävä ja taitava mailan kanssa. Puolustaa hyvin ja hyökkää pelottomasti ja järkevästi. Nostelee tarpeen vaatiessa äijiä seinille.  Ruotsin kanssa Katjalla olisi turvallinen olo. Ruotsi sanoisi: ”Ei mitään hätää rakas.”  Ruotsin Katja valitsisi itselleen puolisoksi ja lapsilleen isäksi ja näillä kriteereillä hän on kuulemma oikeassa elämässäkin miehensä valinnut. Ja Katja kertoo asiasta miehelleen ja kysyy, että mitä, jos joukkueet olisivatkin naisia, minkä mies valitsisi ja mies vastaa epäröimättä, että Kanadan ja sanoo perusteluiksi: ”Se on aggressiivinen ja helvetin vittumainen, mutta antaa aina kaikkensa.”  Näihin kuviin, näihin tunnelmiin tällä kertaa...

Carola: Tro på kärleken: http://www.youtube.com/watch?v=nOgmLtxbmF8

Terveisiä entisestä elämästä?

Joskus minua ihmetyttää, miksi aikuisena olo on minulle niin työlästä ja vierasta. Minusta on ylivoimaisen inhottavaa esimerkiksi soitella virastoihin enkä tiedä miten minun kuuluu toimia jos katkaisen jalkani tai sairastun syöpään tai edes angiinaan ja ajatus, että menisin pankkiin ja sanoisin että satatuhatta lainaksi, kiitos, tuntuu aivan hysteerisen absurdilta. Olen miettinyt asiaa paljon, enkä löydä mitään kunnollista selitystä tästä elämästä, joten olen joutunut siirtymään aikaan ennen tätä elämää. Olen aika lailla Martina Haagin kanssa samoilla linjoilla siinä, etteivät kaikki ole voineet olla entisessä elämässään jotain superhienoa, kuten Kleopatroja tai kuninkaita tai merirosvoja tai hovineitoja tai temppeliritareita tai sulttaaneita. Jonkun on ollut pakko olla  neandertalilainen, joka eli about kaksitoistavuotiaaksi ja minusta tuntuu, että se olen ikävä kyllä minä. Ehkä minulla ei yksinkertaisesti ole riittävää kokemusta aikuisena olemisesta, asioiden hoitamisesta ja juonitteluista  tai kaukonäköisestä suunnittelusta, enkä ole koskaan ennen tätä elämää rahaa nähnytkään ja siksi minusta tuntuu aina, että kaikki muut ovat jotenkin aikuisempia ja ymmärtävät asioita ja syy- ja seuraussuhteita paremmin.

Jotkut tuntuvat kyllä olevan tässä elämässä aivan suvereeneja ihan alkumetreiltä asti. Ystävättärellä on kaksi ja puolivuotias tytär, joka on verbaalisesti hyvin kehittynyt ja yllättävän vitsikäs ikäisekseen. Kun ystävätär sanoo, että ai niin, täytyy hakea sitä tai tätä, tyttö huutaa perään, että "Varo, ettei häntä jää oven väliin!" Hiljattain ystävätär poti huonoa omaatuntoa, kun oli väsyneenä sortunut korottamaan ääntään tytölle ja komentamaan tätä keräämään lelunsa lattialta. Tyttö oli kerännyt lelut ja mennyt äitinsä eteen ja kysynyt kuivasti: ”Oletko nyt tyytyväinen?”.  Uskomatonta, että pieni lapsi voi tuolla tavalla nousta tilanteen ja vanhempiensa yläpuolelle! Veikkaanpa, että hänelle ei tuota mitään vaikeuksia hoitaa aikanaan aikuismaisia asioita. Ja siitä seuraa heti jatkokysymys, joka askarruttaa minua lähes yhtä paljon kuin neandertalilainen alkuperäni, nimittäin mitä tuollaiselle pikkuihmiselle voi antaa joululahjaksi?! Suomen Kuvalehden vuosikerran? Ei, nyt minä olen taas lapsellinen. Esimerkiksi pupukuvioinen pyjama on paljon asiallisempi  valinta kaksivuotiaalle. Tai semmoinen, missä on paljon pieniä kissoja.

PS. Lelujen keräämisestä tuli mieleen, että miehen sisko kertoo mielellään juttua vuosikymmenten takaa kun hän löysi pikkuveljensä vollottamasta lastenhuoneen lattialta. Kun sisko kysyi mikä oli hätänä, pikkuveli (mies siis) nyyhki, ettei voi leikkiä! Sisko ihmetteli, että mikset muka ja mies sopersi itkunsa lomasta, että koska sen jälkeen sisko tai äiti pakottaisi hänet kumminkin keräämään lelut pois... Tämän johdosta miehen sisko muistaa aina mainita, että mies oli pienenä ”patalaiska lapsi”. Ehkä hänellä on ollut entisessä elämässään liuta palvelijoita.

Green Wing: Queen Caroline:http://www.youtube.com/watch?NR=1&v=bipTTezNr0M

Duunari vie kaiken!

Koska en halua vaikuttaa siltä, että juoruilen (tai oikeammin, koska juoruiluni kohteet pelottavat minua), aloitan tämän jutun sanomalla, että saatoin hiljattain piipahtaa eräällä Helsingin hienostokaupunginosassa sijaitsevalla itsepalvelukirpputorilla, jossa ehkä  satuin kuulemaan, kun mies ja nainen vaihtoivat kuulumisia. Vähänpä he osasivat aavistaa, että kuuloetäisyydellä seisoskeli vaaleanpunaiseen untuvatakkiin pukeutunut blogia kirjoittava nainen muka viattomasti tutkimassa myynnissä olevia kirjoja, mutta salaa kuunnellen korvat hörössä ja niskakarvat pystyssä heidän jutusteluaan...

Nainen sanoo, että taloyhtiössä on vanhuksia, ja että kuvittele miten heitä mahtaa pelottaa, kun hänkin on niin huolissaan ja mies myötäilee, että kyllä kyllä, ja silloin draama-anturini värähtää ja alan kiinnostua. Asuuko heidän talossaan huumediileri vai mitä jännittävää oikein on tekeillä? Käy ilmi, että talossa on meneillään suuren luokan remontti ja luonnollisesti suurin osa talon asukkaista on paennut kakkosasunnolleen tai kurjimmassa asemassa olevat työhuoneelleen,  mutta naisen perheen kakkosasunto on Meksikossa ja sellainenkin vääryys tätä maailmaa vaivaa, että lennot Meksikoon maksavat kuulemma aina tonnin, vaikka Kiinaan pääsee neljälläsadalla ja tottakai he menevät kakkosasunnolleen kahdeksaksi viikoksi, mutta siinähän se ongelma onkin! Kuka vahtii remonttimiehiä, jos he ovat Meksikossa asti, sillä remonttimiesten kanssa on oltava alati tarkkana,  on tehtävä yllätyshyökkäyksiä , sillä se pitää duunarit varpaillaan. Muuten he ovat jatkuvasti hypistelemässä heidän arvotavaroitaan, hörppivät maitoa heidän kristallilaseistaan ja lääppivät likaisilla sormillaan heidän arvotaidettaan! Mies neuvoo naista, että missään nimessä ei saa sanoa, että lähtee kauas ja että on kahdeksan viikkoa poissa, sillä duunarikielellä se tarkoittaa että olkaa hyvät vain ja putsatkaa kämppä, avaimethan teillä jo onkin (no eivät nainen ja mies ihan näillä sanoin puhuneet, välitän tässä myös omin sanoin tietoa, jonka luin rivien välistä, mutta muistutan, että olen sikahyvä lukemaan rivien välistä).  Ja nainen surkuttelee jo etukäteen miten hienostoasunnon käy.  Kun he ovat poissa, duunarit pitävät juhlat heidän hienossa asunnossaan heidän hienojen tavaroidensa keskellä. Polttarit! Ja sanoo, että hän aikoo kyllä digikuvata koko asunnon irtaimiston ja mies sanoo, että hyvä hyvä, ja käskee vielä ottamaan mieluummin videokuvaa asunnon sisällöstä, sillä vakuutusyhtiöissäkin aina kyseenalaistetaan, että voiko yhdessä asunnossa olla muka näin paljon näin arvokkaita tavaroita   ja nainen sanoo, että hyvä idea (ja tässä kohdin ei tarvitse lukea rivien välistä, juuri näin he puhuvat, polttaripelkoa myöten, sellaista kauhuskenaariota en olisi millään edes osannut keksiä itse).

Minua ei huvita kuunnella enempää, joten lähden kiertelemään,  mutta palatessani takaisin he keskustelevat yhä siitä, miten suojata omaisuutensa pelottavilta remonttimiehiltä ja minä ajattelen, että (tarkemmin ajateltuna parempi pitää ajatukseni omana tietonani, sillä minusta mies ja nainen olivat pelottavia). Ja luulen että  remonttimiehetkin pitävät heitä pelottavina ja että kyseessä on vähän samanlainen ilmiö kuin silloin, kun hiirtä pelkäävä aikuinen nainen hyppää tuolille ja kiljuu miestä hakkaamaan hiiren lumilapiolla kuoliaaksi, sillä se muodostaa naiselle niin valtavan uhan, että hui kauhistus sentään! Ja vaihteeksi olen oikein tyytyväinen omaan huolettomaan elämääni, jossa ei tarvitse pelätä roistoja eikä remonttimiehiä eikä edes niitä hiiriä.

The Pogues: Fairytale of New York: http://www.youtube.com/watch?v=ev94MQ9KQUs

Miehen vaisto

Usein puhutaan ”naisen vaistosta”, mutta miehellä se vasta pelottavan tarkka vaisto onkin. Ainakin meidän perheessä. Monesti se on lohduttavaa ja ilahduttavaa, mutta joskus se on ärsyttävää. Mies esimerkiksi aavistaa aina, jos olen ostanut jotain herkkuja jemmaan ja osuu ”vahingossa” apajaan, vaikka olisin käyttänyt miten paljon luovaa ajattelua piilotusvaiheessa.  Ja hän tietää aina, milloin olen sortunut tilaamaan jotain Amazon-nettikaupasta. Ja monesti kun olen vähän lähtenyt kuljeskelemaan, mies soittaa sattumalta ja käy ilmi, että hän on ihan nurkilla. Kerran hän oli pyöräilemässä ja oli pyöräillyt monta kymmentä kilometriä ja sitten hän soitti ja kysyi missä olen ja sanoin että Hernesaaressa ja hän sanoi että älä liiku, hän on siinä minuutin kuluttua ja niin olikin. Ja kun Senaatintorilla oli niitä suvaitsevaisuuskarhuja eri maista joskus viime syksynä, mies oli taas lähtenyt pyöräilemään, mutta unohtanut puhelimensa kotiin.  Minä lähdin ulos kävelemään ja valokuvaamaan suvaitsevaisuuskarhuja ja säikähdin julmetusti, kun mies hyppäsi esiin yhden suvaitsevaisuuskarhun takaa ja vilkutti iloisesti. Hän sanoi ”arvanneensa” että tulisin kuvaamaan karhuja ennemmin tai myöhemmin ja oli jäänyt kytikseen. Nuo ovat niitä hauskoja tapauksia joissa miehen vaisto on toiminut minua ilahduttavalla tavalla, sillä niistä tulee semmoinen olo, että ei hätää, mies löytää minut kyllä vaikka mistä jos satun eksymään ja että meillä on jonkinlainen telepaattinen yhteys.

Aina tämä  yhteys ja vaisto ei ole kuitenkaan yhtä ilahduttavaa. Tässä eräänä päivänä mainostin, että minun pitää pysyä kotona tekemässä kurssisuunnitelmaa, mutta koko aamupäivä olikin mennyt Dixie Chicksiä kuunnellessa ja sitten mieleeni juolahti, että olisi kiva piipahtaa luonnontieteellisessä museossa istuskelemassa ”Afrikan yö”-huoneessa, jonka oviaukkoa pimentävät mustat samettiverhot ja jossa voi istua pimeässä katsellen eri yöeläimiä kunnes Afrikan yön tähdet alkavat tanssia silmissä (siihen riittää yleensä noin 30 sekuntia,  tähdet ovat tosi kirkkaat mustaa taustaa vasten).  Lähdin matkaan ja ajattelin, että samalla voin tehdä kokeeksi itse suunnittelemani balanssitestin. Se tehdään Kampissa näin: sisään Narinkkatorin puoleisista ovista ja ulos Fredrikinkadulle (tai päinvastoin). Jos koko matkan jaksaa kulkea hymyssä suin pulssi normaalina, balanssi on hyvä ja voi ryhtyä miltei mihin tahansa urotekoihin. Jos Tiimarin kohdalla  tuntee halua kirkua, se on merkki siitä, että balanssi on horjumassa  ja pitää etsiytyä lähiaikoina rauhalliseen paikkaan ja ehkä mietiskellä vähän.  Jos ALKAA kirkua, balanssi on huono tai kokonaan menetetty ja pitää viedä itsensä viipymättä ulos ostoskeskuksesta, nojata hetki seinää vasten ja pyrkiä tasaamaan hengitys ja sitten miettiä mikä osa-alue elämässä on rempallaan vai onko kenties tullut syötyä vähän liikaa sokeria viime aikoina.  Aion hakea testille patenttia. Mutta takaisin asiaan. Olin siis suorittamassa testiä ja tunsin läpäiseväni kirkkaasti, kun puhelin soi. Mies kysyi missä olin ja kun sanoin, että Kampin ostoskeskuksessa, hän sanoi että mainiota, hän on pyörineen tässä Narinkkatorilla. Ja sitten mies kysyi, että minne minä olen menossa ja sanoin että luonnontieteelliseen ja hän sanoi että okei ja meni itse shakkikerhoon. 

Illalla, kun viimein aloin tehdä kurssisuunnitelmaa ja tulostella yhtä sun toista, mies äyskäisi printterin  melusta ärtyneenä, että eikö minun pitänyt tehdä tuo päivällä ja kun minä sanoin, että oli muita kiireitä, hän sanoi että anteeksi mitä kiireitä? Kiire katsomaan täytettyjä eläimiä, vaikka työt olivat tekemättä (joskus hän on olevinaan kovin aikuinen)? Ja minun oli pakko tunnustaa, sillä hänhän oli saanut minut miehen vaistollaan rysän päältä kiinni. Dixie Chickseistä hän ei onneksi tiennyt mitään.

Dixie Chicks: Merry Christmas from the Family:http://www.youtube.com/watch?v=Y1nqMG3swOc

Psykedeelistä joulua!

Olen tässä vähän lämmitellyt joulusesongin alkua mm. kuuntelemalla Hansonien veljesten joululevyä ja ripustamalla joulukalenterin seinälle (Indiskasta ostettu hieno ja taskullinen, miehen ja minun yhteinen ja olemme jo sopineet, että parillisina päivinä mies saa lahjan, parittomina minä ja pelkään jo etukäteen, että parittomista taskuista löytyy joka-ainoasta joku surkea kurkkupastilli). Toissapäivänä käytiin ystävättären kanssa Stockmannin jouluosastolla vähän tunnustelemassa ja siellä oli kaikkea ihanaa (lintu- ja peura-aiheisia koristeita) ja myös vähän toisenlaisia joulukoristeita. Ystävätär osoitti minulle räikein värein maalattuja robotti-aiheisia kuusenkoristeita ja kysyi, että mitäs noista tykkäät ja minä olin heti, että yök miten tökeröitä ja rumia (vaikka toisaalta salaa vähän ihailinkin balettitossuihin ja vaaleanpunaiseen tutuun puettua kirahvikuusenkoristetta, mutta kirahvi on sentään eläin, robotti on pelkkä....no, robotti).  Sitten tulin kotiin ja ajattelin, että tässähän voisi pikkuhiljaa käynnistellä piparkakkutehtaan toimintaa, sillä se on olennainen osa jouluvalmistelujani ja enemmänkin; se on olennainen osa Minua. Ja sallikaa minun sanoa tämän yhden ainoan kerran; olen aika hyvä tekemään piparkakkutaloja ja minulla on asiasta pitkän linjan know-howta, sillä tein ensimmäiset piparkakkutaloni jo kymmenvuotiaana. (Itse asiassa, näin meidän kesken, olen KICK-ASS piparkakkutalojen tekijä!) Viime vuosina olen tosin vähän downshiftannut talojen suhteen ja tehnyt mahtavien parvekkeita, liivatelehdillä lasitettuja kaari-ikkunoita, portaikkoja ja pihapiirejä käsittävien konstellaatioiden sijasta vain pieniä, simppeleitä mökkejä. Yhtenä vuonna väsäsin monta iltaa koulun ala-aulaan piparkakkuseimeä itämaan tietäjineen, aaseineen ja lampaineen, ja jouduin tekemään aika monta Joosefia, ennen kuin sain aikaan version, joka ei näyttänyt mielenterveyspotilaalta, mutta hienoin itämaan tietäjä ja Jeesuslapsi pöllittiin heti, joten en ole sen jälkeen viitsinyt vaivautua. Sen sijaan olen erikoistunut pienten yksittäisten piparkakkujen koristeluun. Suosikkiaiheeni on hevonen, jolle teen nomparelleista ja värillisestä kuorrutteesta satulan ja suitset ja sieraimet ja silmät (ja silmäripset, jos kyseessä on naishevonen) ja sulatetusta suklaasta hännän, harjan ja kaviot. Ne ovat ihania ja ovat saavuttaneet suuren suosion ja jakelen niitä auliisti ympäriinsä ja ihmiset huudahtelevat, että ”Voi, eihän näitä voi syödä!” ja minä hykertelen mielissäni, sillä ajattelen sen tarkoittavan, että ne ovat liian hienoja syötäviksi.

Ne kauheat robottikoristeet varmaan jäivät jotenkin kummittelemaan takaraivooni, sillä kun nyt tein ensimmäiset piparkakkuni (tähtiä, linnoja ja kuusenkoristeita) ja koristelin ne, huomasin käyttäväni elintarvikevärejä ja karkkeja ja nomparelleja runsaalla kädellä ja sanoisinko ennakkoluulottomasti yhdistellen ja tunsin kyllä lapsenomaista riemua, mutta myös puolittaista epäuskoa, että mikä minua oikein riivaa ja lopputulos on todella hurja ja arvaan, että nytkin kun tarjoan piparkakkuja eteenpäin, kuuluu huudahtelua, että ”eihän noita VOI syödä!” mutta tällä kertaa ajatuksen takana on a) luontainen vastenmielisyys esim. kirkkaan sinisiä ruokia kohtaan ja b) aavistus, että jos syö yhdenkin, niin elintarvikevärien ja koristeiden sisältämät lisäaineet pitävät aikuisen hereillä viikon ja lapsen ne varmaan syöksevät maata kiertävälle radalle.  No, kokeilu on nyt tehty ja paistoin juuri uuden satsin linnoja, hevosia ja lahjapaketteja, ja nyt kun olen saanut vuoden aikana kertyneet koristelupaineeni purettua, voin ehkä jatkaa vähän hillitymmin. Onhan tässä aikaa.

Love actually: Christmas is all around:http://www.youtube.com/watch?v=Vl2vX229e1A&feature=related

Hermione yllättää

Aaah, nukkuminen on sitten ihanaa! Joskus tulee sillä tavalla siunatuksi, että näkee aivan fantastisia unia. Sellaisia, jotka ovat kuin elokuvia ja vaikka säpsähtäisi välillä hereille niin ne jatkuvat siitä mihin jäivät ja niissä on hienoa tunnelatausta joka säilyy joskus monta tuntia senkin jälkeen kun on herännyt ja niissä unissa saattaa päästä lentämään tai vuoristorataan tai linnaan tai minne vain. Joskus unet ovat sellaisia käsittämättömiä pätkiä, joissa ei ole mitään tunnelatausta eikä viestiä eikä itsellä ole mitään roolia, muuta kuin ihmetellä, että mitä tässä oikein tapahtuu niin kuin äskettäin, kun näin unta, että Kjell Westö tepasteli olohuoneessamme ja söi jugurttia. Kalsarisillaan. Kerroin miehelle unesta, ja hän kysyi että oliko se hyvä uni vai painajainen, mutta ei se ollut kumpaakaan, se vain oli. Ehkä se oli viesti, että meidän pitäisi käydä katsomassa elokuvissa ”Missä kuljimme kerran”. Mutta viime yönä näin hienoa unta, jossa minulla oli unelmarooli. Sain olla Harry Potter- elokuvien Hermione ja taas oli joku kiperä tilanne päällä ja piti nousta keskellä yötä taistelemaan pahaa vastaan ja Hermione (minä!) meni herättämään Ronia, että ylös niin kuin olisi jo ja pahaa vastaan taistelemaan siitä! (sillä tavalla kiihkeän ärhäkästi kuin hänellä on tapana toimia elokuvissa), mutta sitten tapahtuikin KÄÄNNE ja sen sijaan, että Hermione olisi pakottanut vastahakoisen Ronin nousemaan lämpimästä sängystä kylmään, kosteaan linnaan taistelemaan pahaa vastaan, hän ajattelikin, että äh, ei jaksa, nakkasi taikasauvansa yöpöydälle ja ryömi Ronin viereen untuvatäkin alle itsekin nukkumaan. Ja se tunnelma oli aivan ihana! Suuri rauha laskeutui Hermionen (minun!) olemukseen ja hän lepäsi rauhassa turvassa peiton alla, vaikka huoneen ulkopuolella oli kauhea hässäkkä.

Onko tässä unessa jokin viesti? Uskon että on, ja voihan se johtua siitä, että olen viime aikoina lueskellut runsaasti Caroline Myssin henkisen kasvun opasta nimeltä "Tie sisäiseen linnaan". Tai sitten se voi olla se, että minun kannattaisi viettää entistä enemmän aikaa untuvatäkin alla ( mutta en oikein usko, sillä saan kyllä nukkua aivan mielin määrin). Olen kallistumassa sellaisen tulkinnan kannalle, että viesti onkin se, että jos kerran Hermione pystyy  muuttamaan toimintatapojaan, minäkin pystyn ja vaihteen vuoksi minä voisin puolestani ponnahtaa hermionemaisesti ylös sängystä ja alkaa taistella kiivaasti ja kaikkeni antaen pahaa vastaan! Tai ainakin  hyvän puolesta. Voisin aloittaa rakentamalla oman linnan. Piparkakkutaikinasta! 

Supergirl:http://www.youtube.com/watch?v=Ymk8BGJwKlU&feature=related

Seerumia ja linnunlaulua

Pikkusisko soittaa. Hän on kiukuissaan, sillä hänen linnunlaululla erikoisvarusteltu kirkasvalolamppunsa on mennyt hajalle juuri nyt kun sitä kipeimmin tarvittaisiin. Muistutan, että hänellä on ihan kohta syntymäpäivä ja että hänhän voi toivoa lahjaksi uutta linnunlaululla erikoisvarusteltua kirkasvalolamppua, mutta hän valittaa ettei voi, sillä hän on jo ehtinyt toivoa sikakallista Lancômen seerumia, josta on tullut kuulemma riippuvaiseksi. Ihmettelen miten hän on voinut tulla riippuvaiseksi tuotteesta, jota hän ei ole edes kokeillut ja käy ilmi, että pikkusisko on käynyt keräämässä läjäpäin näytteitä tavarataloista. Hän on oppinut konstin Jennifer Anistonilta ”Rikkaissa rakkaissa ystävissä”, jossa Jennifer kiertää tavaratalojen kosmetiikkaosastoilla teeskennellen, että on kuullut kehuttavan tuotetta, mutta ei muka millään muista mikä se oli ja pohtien puoliääneen, että joku rejuven?…joku. Ja myyjä huudahtaa, että tarkoitat varmaan tätä Lancômen tuotetta johon Jennifer sanoo, että saattaa olla että se oli juuri tuo mitä ystävä suositteli ja sitten hän saa aina mukaansa pienen näytepurnukan voidetta, jota hänellä ei olisi ikipäivinä varaa ostaa kotiapulaisen palkallaan. Juttelemme pitkään Jenniferistä, sillä hän on meistä molemmista tosi ihana ja kerron, että vaikka en hyväksykään varastelua, niin ymmärrän tosi hyvin mikä sai Jenniferin ”Rikkaissa rakkaissa ystävissä”  varastamaan purkin kallista ryppyvoidetta rikkaan rouvan kylpyhuoneesta jota Jennifer oli siivoamassa ja hieromaan koko purkin sisällön kotona varpaisiinsa. Pikkusisko potee vähän huonoa omaatuntoa siitä että hänkin on kulkenut tavarataloissa teeskentelemässä, mutta minä en ole niinkään huolissani hänen teeskentelystään tai omastatunnostaan, vaan siitä, että hän on alkanut käyttää seerumia, vaikka siitä ei ole kauaakaan kun hän julisti uskollisuuttaan emäksiselle kylpysuolalle ja intoili ettei sen ansiosta tarvitse mitään muita ihonhoitotuotteita (ks. ”Kolme pientä ihmettä ja yksi iso”).  Pelottelen häntä, että seerumista on enää pieni askel botoxiin, mutta pikkusisko sanoo että ammun yli ja olen hullu ja että seerumi on sitä paitsi todella madaltanut hänen ryppyjään (samaa hän sanoi jokin aika sitten suolastakin). Muistutan pikkusiskoa, että olen viisi vuotta häntä vanhempi enkä käytä seerumia ja kysyn mitä hän aikoo tehdä kun tulee minun ikääni, ottaa botoxia vai tappaa itsensä ja mitä vikaa rypyissä ylipäätään on, ja hän sanoo ettei mitään niin kauan kuin niitä ei ole hänen naamassaan. Pikkusisko on yleensä tosi hyvä mainostamaan ja tuputtamaan kaikkia aivoituksiaan eteenpäin, mutta seerumi ei kiinnosta minua pätkääkään (paitsi ”masennuslääkeseerumi”, jota mainostettiin naistenlehdessä ja jonka on määrä ”onnellistuttaa ihoa” elvyttämällä dopamiinintuotantoa). Sen sijaan en saa ajatuksiani irti kirkasvalolampusta, jossa on erikoisvarusteluna ihanaa lintujen sirkutusta. Minullakin on kohta syntymäpäivä. Tiedän jo mitä haluan lahjaksi!

Blondie: Die young, stay pretty: http://www.youtube.com/watch?v=jO5VV5PISHU&feature=related

Martinpäivän hanhi ja muuta menoa

Olen tuntenut miehen siskon nyt jo monta vuotta, mutta yhä hän jaksaa ällistyttää minua. Hän on sosiaalisesti niin vilkas ettei tosikaan.  Hänellä on valtava määrä ystäviä ja tuttavia, jotka hän on arkistoinut päähänsä hyvään järjestykseen siten, että kun hän mainitsee heidät jonkin jutun yhteydessä, hän ilmoittaa aina sekä henkilön etu- että sukunimen, sekä sen mistä henkilö on alkujaan tullut hänelle tutuksi. Hän kuuluu omani lisäksi ainakin kolmeen muuhun kirjapiiriin,  opiskelee harrastuksenaan italiaa, käy yhtä mittaa teatterissa ja taidenäyttelyissä ja joka kerta kun tapaamme, hän kysyy että joko olette käyneet katsomassa Homo-oopperan vai mikä se nyt on mikä menee Kansallisteatterissa tai jonkun taidenäyttelyn tai mitä nyt milloinkin on missäkin tarjolla. Oli se mitä tahansa, jos edes suunnittelet meneväsi jonnekin, voit olla varma että hän on ehtinyt ensin. Kaiken huipuksi hänkin on ammatiltaan englanninopettaja ja KYLLÄ, hän opettaa myös sitä kirkuvien hyypiöiden luokkaa, joka sai minut aivan tolaltani (vaikka voihan olla, että he miehen siskon tunnilla käyttäytyvät kohteliaasti kuin mitkäkin pikku lordit ja leidit) ja kun menin rutisemaan hänelle asiasta, hän kattoi tyynesti pöytään itse säilömiään persikoita, hyviä juustoja ja leipää, joka sekin todennäköisesti oli itse leivottua. EI! hetkinen, miehen sisko ei käsittääkseni leivo. Hänen miehensä leipoo.  Mutta kumminkin.

Hän on äärimmäisen pidetty ja hauska ja tiedän eräänkin kirjapiiriläisen, joka suorastaan pitää miehen siskoa esikuvanaan ja idolinaan ja minäkin pitäisin,  mutta pelkkä ajatuskin uuvuttaa.  Miehen sisko ei turhia kursaile. Muutama vuosi sitten hän oli lukenut Rakel Liehun Helene Schjerfbeckistä (siis TAAS tuo nimi, joudun joka kerta tarkistamaan kirjoitusasun, ihan niinkuin Niitsenkin, siis Nietzchen kanssa, siis Nietzschen, joskaan hänestä minulla ei ole juuri mitään kirjoitettavaa) kirjoittaman elämäkerran ja innostunut Helenestä niin, että halusi vierailla hänen haudallaan Hietaniemen hautausmaalla, mutta kun hän ei meinannut millään löytää hautaa, hän otti ja SOITTI RAKEL LIEHULLE  ja kysyi, että missä se hauta oikein on ja Rakel oli neuvonut nätisti. Kuulin tämän kun olimme itse Hietaniemen hautausmaalla ja miehen sisko etsi jälleen kerran Helene Schjerfbeckin hautaa, koska halusi esitellä sen meille ja hän alkoi jo tuskastua että missä se nyt on ja minä säikähdin että nyt se meinaa TAAS soittaa Rakelille ja parahdin, että älä vain soita Rakel Liehulle! Ja onneksi se hauta sitten löytyi ilmankin.  Tai viime kesänä kun olimme Oulussa ja miehen sisko halusi viedä pikkuveljensä nostalgia-ajelulle Kiiminkiin, missä heidän mummulansa oli joskus muinoin sijainnut. Koska kuten sanottua miehen sisko ei turhia kursaile ja menee hankkeissaan aina pokkana katkeraan loppuun saakka, jouduin tahtomattani mukaan tilanteeseen, jossa miehen sisko sai päähänsä, että sekä hänen että pikkuveljen piti käydä vanhojen hyvien aikojen muistoksi uimassa ”mummulan rannassa” Kiiminkijoessa. Koko alue oli rakennettu uusiksi ja mummula myyty ajat sitten ja kuten myöhemmin kävi ilmi, mitään ”mummulan rantaa” ei ollut koskaan ollut olemassakaan, vaan uimassa oli käyty naapurin luvalla naapurin rannassa, ja naapurikin oli myynyt talonsa uusille ihmisille varmaan parikymmentä vuotta sitten. SILTI miehen sisko miehineen katsoi asiakseen ajaa autonsa vieraiden ihmisten pellolle, mennä heidän laiturilleen, jossa sekä mies että miehen sisko riisuivat itsensä alasti ja pulahtivat jokeen (millä välin miehen siskon mies hotki vieraiden vadelmapensaista marjoja kaksin käsin arvostellen samalla kuuluvasti niiden kokoa ja makua) ja minä seisoin kaiken keskellä olotilassa, jota kuvaa osuvasti englannin sana ”mortified”, kun tilan omistaja marssi paikalle katsomaan  mitä ihmettä oikein oli tekeillä.  Ja kuin ihmeen kaupalla miehen sisko onnistui rupattelemaan itsensä ja meidät tilanteesta kuiville niin, että tilan omistaja huudahti, että a-haa, no kyllähän tuollaisia muistoja pitää toki käydä vähän verestämässä vanhalla uimapaikalla!

Hauskinta miehen siskossa ovat hänen juttunsa ja anekdoottinsa. Hän tuntuu suhtautuvan  kaikkiin ihmisiin ja asioihin elämässään samanaikaisesti vakavasti ja huvittuneesti.  Ja jos sanoo jotain puolihuolimattoman normaalia, kuten vaikka että poikkeatteko kahville viikonloppuna, saa vastaukseksi jotain tällaista kuin minä juuri eilen: ”Voi kiitos, tulisimme todella mielellämme, mutta lennämme viikonloppuna Skooneen, jossa ystäväni  (etunimi sukunimi) Oulun tyttölyseosta valmistaa meille Martinpäivän hanhen.”  Tällaisia lauseita ei kuule missään muualla ja minä rakastan  lauseita, jotka ovat a) hyvin muotoiltuja b) sisältävät kiintoisaa informaatiota ja c) kuulostavat aivan absurdeilta. Ja miehen sisko on myös lausunut minulle yhden parhaista kohteliaisuuksista,joita olen koskaan saanut. Hän on sanonut, että minulla on kyky ”saada ihania asioita tapahtumaan.” Ja vaikka se ei siltä totisesti itsestä tunnu, haluan uskoa että siinä piilee totuuden siemen ja että minä esiinnyn hänen rekisterissään henkilönä, joka jutuissa esitellään vaikkapa näin ” Veljeni naisystävä, etunimi sukunimi, jolla on taito saada ihania asioita tapahtumaan, sai valitettavasti hermoromahduksen sijaistettuaan minua yhden päivän ajan.”

Beatles In my life http://www.youtube.com/watch?v=UKQpRgxyyqo&feature=related

Ensilumen kohina

Miehen siskon pienet lapsenlapset istuvat olohuoneen matolla juttelemassa. Toinen, ekaluokkalainen, kertoo serkulleen pystymättä salaamaan innostustaan, että ensi viikolla sataa lunta. Toinen, tarhalainen, huutaa että JEE ja heittää molemmat kätensä korkealle päänsä ylle. Sitten hän tarkentaa vielä että kai heti maanantaina? Ensilumi onkin ihana. Vaikka inhoaisi talvea ja kylmyyttä ja elämää ylipäänsä, niin ensilumi on silti vastaansanomattoman lumoava ilmestys. Minulla on viime syksyltä fantastinen ensilumikokemus. Nojaan päiväkirjamerkintöihini ja kerron sen ikään kuin se tapahtuisi nyt, sillä tänä vuonna tuskin pääsen kokemaan ensilunta yhtä mieleenpainuvalla tavalla. Untuvatakkien ja muiden talvikamppeiden osalta elämässä ei valitettavasti ole tapahtunut edistystä; olen juuri menossa hakemaan ne vintiltä ja ne joutuvat taas pesuun ja kuivausrumpuun Wilsonien kanssa. Mutta nyt palatkaamme ajassa vuosi taaksepäin:

Ensimmäiset talven merkit. Hyytävä kylmyys, ujeltava tuuli. Yöllä ikkunaan rapisee pari ravakkaa sadekuuroa, mutta aamupäivällä selkenee. Pieniä pilviä on, ja ne kiitävät hurjaa vauhtia kohti etelää. Pohjoistuulta! Jos mielii vielä mökille, on lähdettävä todella pian ennen kuin kaikki jäätyy. Pakko mennä vintille ja hakea talvivaatteet. Untuvatakki pesukoneeseen. Ensin taskut tyhjiksi heijastimista, hiuslenkeistä, parista viisisenttisestä, vanhasta elokuvalipusta ja purukumeista. Miksi en pessyt takkia keväällä? Muistan elävästi, miten harkitsin asiaa ja ajattelin sitten, että ääh, ei jaksa,  äkkiä vaan säkkiin ja pois näkyvistä, ja kesävaatteet naulakkoon! Ja onhan tässä aikaa. Nyt eletään kuitenkin vasta kevyttopatun sammalenvihreän, valkoisen villakankaisen ja mustan nahkatakin aikaa. Untuvatakkia pitää säästää todellisille pakkaskeleille. Miehen takin vuoria haetaan kissojen ja koirien kanssa kunnes se löytyy takin sisältä, valmiina paikoilleen vetoketjutettuna. Sitä ei ole edes irrotettu keväällä. Pesty, märältä koiralta haiskahtava untuvatakki kuivausrumpuun ja kaksi pötköllistä Wilson-merkkisiä tennispalloja kaveriksi kolisemaan ympyrää rummussa. Kohta takki on kuin uusi, puhdas ja tasaisen pöyheä. Mies menee hammaslääkäriin, koska hänen hampaitaan vihloo. Niissä ei ole yhtään reikää ja hammaslääkäri ihastelee miten hyvässä kunnossa miehen ikenet ovat. Miksi hampaita sitten vihloo niin paljon, mies kysyy. En minä vain tiedä, hammaslääkäri vastaa ja 35 euroa, kiitos. Mies esittelee tohkeissaan kehuttuja ikeniään, mutta minusta ikenillä kehuskeleminen on vähän sama kuin jos minä kehuskelisin virtaviivaisella luurangollani. Ihmiset kiinnittävät huomiota hampaisiin, eivätkä ikeniin ja vartaloon, eivätkä luurankoon.

Mökillelähtöpäivänä aurinkoinen syyssää muuttuu myrskyksi. Kelivaroituksia annetaan joka välissä. Vetolaukku pursuaa kukkasipuleita ja kynttilöitä ja sitten siellä on vielä syntymäpäivälahja isosiskolle ja lintulauta, joka on oikean pienen punaisen mummonmökin näköinen, kattokin on aitoa kattohuopaa ja jonka saa helposti muunnetuksi kesäksi linnunpöntöksi. Mies on huolissaan myrskystä ja väittää, että televisiossa sanottiin kaikkien ajoneuvojen suistuvan pellolle, niin voimakasta myrskytuulta on kuulemma luvassa. Mitä, jos vain toinen meistä jää eloon,  hän kysyy pahaenteisellä äänellä. Mutta me lähdemme ja matka kotoa Kamppiin taittuu mukavassa, aurinkoisessa säässä. Kun bussi pääsee Mannerheimintielle tuulilasiin iskeytyy lentäviä lehtiä ja sadepisaroita. Näen monen sateenvarjon kääntyvän nurinniskoin. Sitten tulee taas kaunista. Taivas on sinistäkin sinisempi, pilvet valkoista valkoisempia, puiden lehdet hehkuvan kullan keltaisia ja pelloilta on taas ruvennut kasvamaan jotain ja se jokin on huikaisevan heleän vihreää. Ja sitten tulee taas tummia pilviä ja vettä ja pilvet ovat todella mustia ja kaiken maiseman verhoaa salaperäinen sumu. Saavumme Hyvinkäälle. Minusta on hauska ajaa kaupungin halki. Se on pitkulainen ja idyllisiä puutaloja riittää ja sitten on keskusta jossa on runsaasti kauppoja ja kuulin jostain, että Helene Schjerfbeckin (mikä nimi! sukunimi siis, yhtä vaikea kirjoittaa kuin Niitse, öh, tarkoitan tietysti Nietzche) asui Hyvinkäällä iät ja ajat. Mietin millaista olisi asua Hyvinkäällä. Ei ehkä hullumpaa. Voisi ottaa koiran. Se saisi juosta vapaana puutalomme pihassa. Leikittelen ajatuksella ääneen hetken verran, mutta mies sanoo, että lopeta ennen kuin aloitat, mistä ymmärrän ettei hän ole juuri nyt muuttotuulella.

Matka jatkuu ja bussimme kulkee jonkinlaista kahden sään liitoskohtaa pitkin. Jos katson bussin ikkunasta oikealle, näen aurinkoisen maiseman joka loistaa sinisenä, vihreänä, keltaisena ja punaisena (ollaan maalla, täällä on paljon punamullalla maalattuja latoja). Jos katson vasemmalle, maisema on harmaa ja taivas mustanpuhuva. Ei kuitenkaan jälkeäkään lumimyrskystä, vaikka sellaisellakin peloteltiin. Lammilla pidetään pidempi tauko. Hyvä, ehdin Agrimarkettiin. Mies menee R-kioskille tekemään pitkävedon. Kaikki pihamyymälässä on mielettömän halpaa ja mielettömän lakastunutta tai paleltunutta. Mutta puksipuu näyttää elävältä. Ostan puksipuun. Se on 70%:n alennuksessa ja maksaa vain 1,95. Saan vähän kuninkaallisen puutarhan vivahdetta mökin puutarhaan. Ensi kesänä leikkaan sen johonkin kivaan muotoon. Voisin yrittää vaikka kania, mutta jos siitä ei tule näköinen, voi siitä muokata kissan tai pöllön tai hätätilassa oravan ja jos sekin sattuisi menemään pilalle, saisi siitä vielä vaikkapa päästäisen, ja jos jostain kohtalon oikusta sekin epäonnistuisi, saisi siitä vielä ehkä perhosen ja jos kerta kaikkiaan kaikki sattuisi menemään sinä päivänä pieleen, niin sitten pienen madon. Mutta sitä pitäisin kyllä aikamoisena rimanalituksena. Linja-autoasemalla satun kuulemaan kun joku mies ja nainen keskustelevat. Nainen kysyy onko täällä satanut lunta ja mies sanoo että on, mutta se suli jo pois. Hän oli ollut sienimetsässä ja aurinko paistoi ja sitten hän alkoi ihmetellä että mistä tuommoinen kohina kuuluu ja saman tien alkoi tulla lunta niskaan. Olen aivan kateellinen! Kokea ensilumi tuolla lailla. Ja miten niin kohina? En ole koskaan kuullut lumisateen pitävän mitään ääntä.

Aina kun ollaan Lammilla, tulee semmoinen olo että ollaan jo melkein perillä, mutta se ei ole totta. Viimeinen pätkä on aivan uskomattoman kiemurtelevainen ja tuskastuttava ja pahoinvointia aiheuttava, mutta vajaan tunnin kuluttua olemme oikeasti perillä. Äiti on laittanut ruokaa, isällä on ollut ongelmia vesipumpun kanssa. Kun olemme syöneet ja vaihtaneet kuulumiset alkaa sataa lunta! Isoja hiutaleita! Menen leikkaamaan loput salkoruusut maljakkoon ja niiden lehdille on jo ehtinyt kertyä pienet miniatyyrikinokset. Seison keskellä lumisadetta ja olen aivan hirveän onnellinen ja tuntuu aivan mahtavalta, että saavuimme perille vain puoli tuntia ennen ensilunta. Ja että kumpikaan ei kuollut matkalla. Ja kuulen sen saman kohinan, minkä lammilaismieskin oli kuullut! Se tulee siitä kun isot hiutaleet osuvat maassa ja yhä puissa oleviin lehtiin. Talvella sitä ei kuule, koska lehtiäkään ei enää ole. Enkä muista milloin olisin vapaaehtoisesti ja hyvillä mielin vain seisoskellut ja antanut lumen sataa päälleni.

Sytytän paljon kynttilöitä saunamökkiin ja terassille. Puksipuu näyttää hyvältä värikkäiden kynttilälyhtyjen keskellä. Alan lämmittää saunaa. Puukoppa on täynnä toinen toistaan täydellisempiä koivuklapeja, tiiviitä ja painavia ja valkokylkisiä ja myös tuohta on vaikka kuinka paljon. Saan mahtavan tulen, kiuas naksuu tutusti, sauna lämpiää ja kaikki on aivan täydellistä. Tiskaan tiskit vadissa. Mies kuuntelee pikkuisesta patteriradiosta jääkiekon SM-liigaa. Hänkin on hyvällä tuulella, sillä Kärpät voittaa, eikä haittaa vaikka pitkäveto menee pieleen.

john denver annie's song:http://www.youtube.com/watch?v=3091MHksLM4&feature=related

Ihmelapsia ja ihme lapsia

Jostain syystä olen viime aikoina törmännyt netissä ja lehdissä tarinoihin, joissa joku tavallinen ihminen paljastuu erikoislahjakkuudeksi. Ajatelkaa nyt vaikka sitä Korean talent-kilpailusta esiin pullahtanutta poikaa, joka oli kolmevuotiaana hylätty orpokotiin josta hän sitten karkasi viisivuotiaana, kun ei enää kestänyt sitä hakkaamista ja vietti seuraavat kymmenen vuotta kadulla nukkuen portaikoissa ja ties missä ja elätti itsensä myymällä purukumia ja energiajuomia yökerhojen liepeillä. Eräänä päivänä hän oli kuullut jonkun laulavan oopperaa ja se oli muuttanut hänen elämänsä. Jotenkin hän oli itsekseen alkanut harjoitella, ja kun hän Korean talentissa avasi suunsa ja alkoi laulaa, liikutuksen kyyneleet sinkoilivat tuomareiden ja katselijoiden silmistä kuin sprinkleristä. Tai entäs Akiane Kramarik, joka sai nelivuotiaana vision ja alkoi maalata Jumalan ohjauksella ja sai aika nopeasti jäädä pois koulusta ja keskittyä taiteen tekemiseen ja joka nousee joka aamu kello neljä maalaamaan. Ja sitten tietysti ihana Susan Boyle, joka ei kyllä ole varsinaisesti ihmeLAPSI, sillä hänen kykynsä tulivat ilmi vasta 47-vuotiaana, mutta silloin sitäkin vaikuttavammin, kun hän ensin oli Britannian talent-ohjelmassa kaikkien ilkuttavana lavalla harmaassa permanentissaan ja halpahallileningissään ja sitten sai hyvityksen kun kaikkien leuka loksahti hänen alkaessaan laulaa ”I dreamed a dream”-laulua ja he joutuivat myöntämään olleensa väärässä ja Susan permanentteineen veti pitemmän korren ja on saanut tehdä sen jälkeen jo ainakin kaksi levyä, joita molempia on myyty miljoonia kappaleita ja hänen tukkansa on saanut uuden, pukevan värin ja mallin ja kun kun kuulee vaikka hänen laulavan "Autumn leaves" tietää, että juuri tätä hänen kuuluukin tehdä ja on todella iloinen hänen puolestaan. Tällaiset tarinat ovat ihania, joskin usein tuppaa tulemaan vähän paha mieli, että miksei minulla voi olla mitään erityislahjakkuutta ja mies yrittää lohduttaa, että olethan sinä sosiaalisesti lahjakas mikä a) ei pidä paikkaansa, kuten kohta tulette kuulemaan ja b) ei ole mitään mahtavan lauluäänen tai jumalaisten maalaustaitojen rinnalla. Mies yrittää vielä, että ovathan empatia ja sen sellaiset arvokkaita ominaisuuksia ja sanoo, että ajattele nyt vaikka äiti Ammaa, mitä hän oikeasti tekee muuta kuin istuu halimassa kansaa, mutta se on minusta vähän alhainen veto, sillä äiti Ammallakin lienee kiinteä yhteys suoraan jumaluuden alkulähteeseen. Joten minun on siis tyydyttävä olemaan tavallinen oma itseni, ainutkertainen toki, mutta sillä tavalla kuin jokainen on ainutkertainen, ei sillä tavalla kuin Akiane Kramarik tai Korean orpo poika.

Tämä on tällaista viileähköä, hyväntahtoista ja hyväksyvää pohdintaa, joka on hyvin kaukana tämänhetkisestä mielentilastani, joka ei ole hyväksyvä, hyväntahtoinen eikä viileä, vaan kiehuu kuumana kuin laava. Arvatkaapa miksi? Siksi, että olen ollut koulussa  SIJAISTAMASSA. Ennen kuin ryhdyn liioittelemaan kokemukseni hirveyttä, haluan korostaa, että yhtä lukuunottamatta kaikki tunnit menivät hyvin, niinkin hyvin, että ajattelin että kyllä minä sittenkin olen sydämeltäni ennen muuta opettaja, mutta se viimeinen olikin sitten jotain aivan sietämätöntä ja sen jälkeen ajattelin, että kyllä tämä tie on nyt kuljettu loppuun.  En tiedä oliko joukossa Korean pojan, Akianen tai Susanin kaltaisia ihmelahjakkuuksia, mutta ihmeellisiä otuksia luokkaan mahtui vaikka kuinka monta. Ja jos siellä nyt on joku holhooja vaatimassa, että hänen lapsensa tulee kyllä saada ilmaista itseään luokassa (kiipeilemällä pöydillä, roikkumalla käsipaperitelineestä, kirkumalla ja kieltäytymällä systemaattisesti kaikesta mitä opettaja ehdottaa) niin TÄNÄÄN ON KUULKAA SEMMOINEN PÄIVÄ, ETTEI KANNATA URPUTTAA! Oikeasti, miten voi olla niin, että jotkut yksilöt voivat sabotoida rauhan ja edes teoreettiset mahdollisuudet opiskeluun kaikilta luokassa usean vuoden ajan ja heille ei mahdeta mitään? Kun yritin keskittyä niihin pariin oppilaaseen, jotka osoittivat edes jonkinlaista kiinnostusta (= jotka suostuivat katsomaan pulpetilla olevaa tehtävää ja ottamaan kynän käteensä), mesoaminen ja seinille kiipeily lisääntyivät eksponentiaalisesti. Mitäkö tein? No, puhuin heille nätisti koulurauhan merkityksestä ja siitä miten yhteisössä jokaisen vastuulla on se, millaiseksi luokan henki muodostuu ja että....HAHAHAHAHAH, no en todellakaan. Poimin kiipeilijät seiniltä ja paperitelineistä ja työnsin heidät ulos ovesta ja ilmoitin lopulle luokalle että tämä oli nyt tässä.  Luojan kiitos en joudu opettamaan heitä usein, edellinen kerta oli kaksi vuotta sitten.  Silloin olo oli kuin olisi jäänyt lumiauran alle.  On kamalan epäreilua, että samassa koulussa on niin erilaisia luokkia. Epäreilua siinä mielessä, että opettajan joka saa kivat luokat ja opettajan, joka joutuu opettamaan kirkuvia hyypiöitä työpäivät, työviikot ja lukuvuosi muodostuvat kuormittavuudeltaan aivan erilaisiksi.  On ihan eri asia kävellä kotiin hymyssä suin työpäivän jälkeen tuntien itsensä onnistuneeksi kasvattajaksi, kuin kävellä aivan epäuskoisena raivoa kihisten ja tulista syövyttävää laavaa syöksien ja kostoa hautoen hakemaan lohtua Makuunin karkkilaareista. Tuntien itsensä sekä typeräksi että epäonnistuneeksi että lapselliseksi. Ja mikä se kosto edes voisi olla? Odottaa, että kirkuvat hyypiöt joskus kasvavat aikuisiksi ja menevät töihin ja mennä sitten heidän työpaikalleen sabotoimaan heidän hommiaan? Hmmmmm.........? Jo-hoooooo!!!!!

Akiane Kramarik

Susan Boyle: http://www.youtube.com/watch?v=X9whxWNI7bE
Korean poika: http://www.youtube.com/watch?NR=1&v=BewknNW2b8Y

On the floor

 Olen väsynyt. Kuolemanväsynyt. Tai pikemminkin kuollakseni väsynyt, kuten muistaakseni Eeva Kilpi asian ilmaisee. Työhuoneellani levitän lattialle asiakkaan lohduksi ja lämmöksi tarkoitetun torkkupeiton sekä koristeiksi tarkoitetut kauniit silkkityynyt, siihen päälle lampaantaljan (sekä asiakkaan, että omaksi ilokseni tarkoitetun), sammutan huoneesta valot, paneudun pitkäkseni taljalle ja vedän korviini toisen torkkupeiton (omaksi lohdukseni ja lämmökseni tarkoitetun) ja nukun kaksi tuntia putkeen. Sitten kävelen minuutin matkan Vapianoon, jossa minulla on sovittuna treffit ja tunnustan seuralaiselleni, että anteeksi kun olen vähän pökkyrässä, olen juuri maannut kaksi tuntia työhuoneeni lattialla, mutta sen sijaan että hän  huudahtaisi että hullu, mikä sinua oikein riivaa, hän sanookin, että ooooooi kuinka ihanaa! Vapianossa syömme runsaasti rasvaa ja hiilihydraatteja sisältävät pasta-annokset ja kun olemme valmiit, menemme ostamaan liput elokuvaan ”Hölmö, hullu rakkaus” ja elokuvan alkua odotellessamme menemme vielä kahville ja juttelemme deittailusta, sillä se on seuralaiselle akuutti asia.

Deittitarinoita on ihana kuunnella! Palautuu itsellekin mieleen millaista oli, kun elämää leimasi sellainen kevyen läpättävä ja kihelmöivän odottava tunnelma. Vaikka suoraan sanottuna olihan se myös hermojarepivää aikaa, oikeastaan paljon hauskempaa näin jälkikäteen tarkasteltuna ja vielä hauskempaa, kun voi seurata sivusta kun toinen deittailee ja olla itse vakiintuneessa parisuhteessa, jossa jää runsaasti aikaa syömiselle, Green Wingin katselulle ja lattialla makaamiselle . Omat deittailuni olivat aikoinaan jokseenkin noloja tai epäonnistuneita kokemuksia ja muistan viettäneeni paljon aikaa joko yksinäni tai  samassa tilanteessa olevan ystävän kanssa pohtimalla sellaisia, että onko toinen osapuoli hullu vai olenko itse hullu, ja jos molemmat ovat hulluja, niin kumpi on hullumpi. Ja jotenkin sitä aina onnistui lopulta vakuuttumaan oman mielenterveytensä  ylivertaisuudesta, mutta ei se paljoa lohduttanut; olo oli suurimman osan aikaa typerä ja neuvoton. Mutta se kihelmöinti oli ihanaa!  Ja deittailussa oppi paljon. Lähinnä siitä, mitä EI halua elämäänsä.

Seuraavana päivänä kävelen kotiin työhuoneelta. Mies lupaa tulla vastaan ja kohtaamme Erottajalla, jossa ilmoitan miehelle olevani masentunut. Hän sanoo katselleensa tuloani ja että kävelyni oli kuulemma silmiinpistävän pontevaa ja pitää sitä osoituksena siitä, etten voi olla masentunut. Enkä minä ehkä olekaan, mutta väsynyt, haluton, hiilihydraattihimoinen ja alavireinen minä olen. Vaikka syön 1000 milligrammaa C-vitamiinia päivässä (ja KYLLÄ, tiedän että ylimääräinen C-vitamiini poistuu pissan mukana, mutta haluan ajatella yliannostustani eräänlaisena shokkiruiskeena elimistölleni ja toinen KYLLÄ, syön myös D:tä ja kolmas KYLLÄ (lähinnä isoveljelle, jos hän sattuu lukemaan) tiedän, että D-vitamiini on rasvaliukoinen eikä sitä saa ahmia mielin määrin.)  Oooh, mikä minua vaivaa? Olen niin kärttyinenkin. Ehkä poden kirjamessukrapulaa? Tapahtuma alkaa kieltämättä olla liikaa kestettäväksi ja suurin erehdys ja fiasko on  yhdistää siihen vielä musiikki- ja ruokamessutkin. Ehkä olen kasvanut ulos kirjamessuista? Niissä on jotain halpaa. Esimerkiksi kun Pentti Linkola ja Eero Paloheimo keskustelivat aiheesta ”Milloin maailma loppuu”, Eero sanoi että tässä tulee kolme teesiä maailmanlopun hidastamiseen ja ehti sanoa vain ”Yksi”, kun juontaja loikkasi lavalle ja sanoi että kiittikiitti ja aika onkin nyt loppu. Tulee mieleen joku surkea tietokilpailu, jossa kysymyksenä on vaikkapa että kuinka moni nainen sairastuu vuosittain rintasyöpään ja visailija vastaa, että noin neljä ja puolituhatta, jolloin sirkusmusiikki rämähtää soimaan ja juontaja huudahtaa innoissaan: ”Se on OIKEIN!”.  Ja SILTI sitä tulee paikalle vielä seuraavanakin päivänä kuullakseen miten Tuija Wuori-Taberman kertoo kirjastaan ”Meitä oli kaksi” ja unohtuu vähän kuljeskelemaan ja kaiken sen hässäkän ja metelin keskellä nostaa katseensa ja huomaa Pentti Linkolan seisovan alistuneen kärsivä ilme uurteisilla, ahavoituneilla kasvoillaan pienessä Ikimetsä-kojussaan ja piilottaa vaivihkaa roinasta pursuilevan muovipussinsa selkänsä taakse. Ehkä olen vain tulossa vanhaksi ja kyyniseksi. Mutta miksi olisin? Eivät ne liity mitenkään yhteen. Mies on minua kahdeksan vuotta vanhempi, mutta ei tippaakaan kyyninen. Kun postiluukku kolahtaa, hän ryntää innoissaan eteiseen ja kailottaa: ”Rahakirjeitä molemmille kahden miljoonan arvosta!” Vaikka ei koskaan oikeasti ole. Muun muassa siksi hänen kanssaan oleminen päihittää deittailun tuoman kihelmöivän läpättävän tunteen. Helposti.

Johanna Kurkela: Palvo minua http://www.youtube.com/watch?v=HdkPbyd_ILY&feature=related