Olen pitänyt pienestä pitäen tarinoista ja osannut eläytyä niihin voimakkaasti. Kerran sain jostain hyppysiini kirjan nimeltä Pikkuinen Milli-Molli ja kohtaloni oli sitä myöten sinetöity. Onhan aivan tunnustettu tosiseikka että lapsena kuullut tarinat (jos ne ovat jotenkin koskettaneet meitä) jatkavat elämäänsä meissä ja vaikuttavat mitä ihmeellisimmin tavoin.
Milli-Molli kirja oli ihana! Siinä viljeltiin sellaisia sanoja kuin ”ponihevonen” ja ”karhunvattu” ja ”pumpulikangas” ja ”sokerileivos” ja Milli-Molli sai runsaasti myönteistä huomiota osakseen toimittamalla äitinsä, isänsä, enonsa, tätinsä ja isoäitinsä asioita ja he kaikki asuivat ”sievässä valkoisessa olkikattoisessa talossa”, josta lukijaa muistutettiin tämän tästä. Osasin Milli-Mollin lopulta ulkoa, kuvineen päivineen ja joskus uppouduin Milli-Mollin ja hänen pikku ystäviensä Susanin ja Pete Pinin maailmaan vain tuijottamalla pitkään ja hartaasti kirjan kantta, jossa he kulkevat pikku niityllä Topi-koiran ja lampaiden kanssa ja taustalla häämöttää kylä jossa Milli-Molli asui ja tietysti myös sievä valkoinen olkikattoinen talo. Toisin sanoen olin nielaissut syötin ja koukku oli mennyt syvälle. Ja millainen vaikutus sillä onkaan elämääni ollut!
Ensinnäkin pidän Milli-Mollia suurimpana syypäänä siihen, että olen kertakaikkisen kyvytön tekemään rahaa. Milli-Mollissa on sellainen kertomus jossa hän löytää pennyn ja painelee heti kysymään sijoitusvihjeitä perheeltään. Kaikki neuvovat häntä käyttämään pennynsä johonkin, jonka itse kokevat tärkeäksi, esim. isä neuvoo ostamaan krassinsiemeniä, isoäiti villalankaa, äiti kaakkuvuoan, eno säästämään vielä kaksi pennyä jonka jälkeen hän voisi saada omakseen elävän kananpojan ja täti neuvoi ostamaan makeisia. Vietin runsaasti aikaa miettien miten olisin itse toiminut ja eniten olisin tietysti halunnut kananpojan, jollei se olisi vaatinut tuskastuttavaa säästämistä, mutta muista ehdokkaista olin taipuvainen krassinsiemeniin. Tunsin jo pienestä pitäen viehtymystä puutarhanhoitoon, mutta nyt kun ajattelen asiaa en osaa sanoa oliko se seurausta Milli-Mollin lukemisesta vai osasyy siihen miksi viehätyin siitä niin suuresti.
Joka tapauksessa juttu menee niin, että Milli-Molli toteuttaa kaikki ehdotukset; hän ostaa vesirassinsiemeniä ja myy sadon naapuriin ja saa palkaksi pennyn ja menee ostamaan villalankaa joka maksaa pennyn ja tekee pannulapun jonka myy äidilleen pennyllä ja äiti on mielissään ja sanoo että hänhän sai Milli-Mollin työn kokonaan lahjaksi ja suukottaa tätä päähän ja Milli-Molli kokee saaneensa hyvänkin palkan sen sijaan että tajuaisi että hänhän myy työtään ilmaiseksi. Milli-Molli ei jää pohtimaan katteen suuruutta vaan menee ostamaan kakkuvuoan äidin ohjeen mukaan ja paistaa hienon kakun mutta kuinka ollakaan kun kakku jäähtyy ikkunalaudalla ohi kulkeva pyöräilijänainen tulee kysymään saako hän syödä sen ja Milli-Molli, se lammas, tietenkin suostuu ja nainen jättää maksuksi pennyn joten taaskaan ei ole voittoa herunut yhtään ja sitten Milli-Molli menee ostamaan pennyllään karamelleja tädin neuvon mukaisesti ja jakelee niitä heti anteliaasti oikealle ja vasemmalle ja pitää uskomattomana onnenpotkuna kun hänelle itselleenkin jää vielä muutama ja tietysti tarina päättyy siten että hän saa ajan mittaan säästetyksi kolme pennyä kananpoikaa varten ja niin Milli-Molli on saanut oltua kaikille mieliksi, mikä tietysti onkin tarinan piilo-opetus. Sitten Milli-Molli jatkaa elämäänsä ja huonoja sijoituksiaan niin että esimerkiksi kutsuilla joilla erilaisten kilpailujen palkintoina on leluja, Milli-Molli voittaa pääpalkinnon, hienon nuken, mutta vaihtaa sen resuiseen kaniin, joka on varattu lohdutuspalkinnoksi. Minusta hän toimii oikein, sillä toki kani on parempi kuin joku typerän korea nukke. Sitten Milli-Molli keksii, että hän haluaa tienata rahaa, ja hänellä on motiivinaan se, että hän haluaa järjestää kutsut perheelleen ja muutamalle muulle. Hän tekee työtä ja saa kasaan tarpeeksi rahaa virvokkeisiin ja saa pidettyä juhlat ja niihin uppoaa koko palkka. Tämä on minusta ja Milli-Mollista aivan järkeenkäypää toimintaa. Sitten Milli-Molli pääsee isoisän ”ponihevosella” äidin ystävän luo yökylään kaupunkiin ja saa matkakassaan isältään kuusi pennyä. Ne hän käyttää viimeistä ropoa myöten tuliaisiin ja suree kun rahat loppuvat kesken niin että Pete Pin ei saakaan sokerihiirtä mutta sitten täti antaa hänelle kotimatkaevääksi suklaalevyn ja Milli-Molli on innoissaan, sillä siitä hän saa tuliaisen Pete Pinille. Itselleen hän ei saa muuta kuin hyvän mielen onnistuneista tuliaisista.
No, Milli-Molli on pieni maalaistyttö, ei mikään piinkova bisnesnainen, ja lisäksi sepitteellinen hahmo, joten ei ehkä kannata kysellä liikaa hänen liiketoimiensa järkevyyden perään. Aiheellisempaa onkin kysyä, että miksi minä käyttäydyn edelleen kuin Milli-Molli, vaikka olen yli nelikymppinen akateemisen loppututkinnon suorittanut kaupunkilaisnainen. Minusta on ehdottoman hauskaa ostaa lahjoja ja mitä vähemmän minulla on rahaa käytössäni, sitä varmemmin tuhlaan sen joululahjoihin, joita tykkään ostaa ”varalle” syyskuussa tai itse asiassa missä tahansa kuussa vaikka keskellä kesää. Lisäksi harva asia motivoi minua tekemään töitä niin kovasti kuin luvassa olevat kutsut, minusta on ihanaa järjestää kutsuja. Kolmanneksi en osaa hinnoitella työntekoani mitenkään. Kymmenen vuotta suostuin siihen, että jäin joka ainoa kesä- ja joulu- ja talvi- ja syysloma nuolemaan näppejäni ja lomailemaan palkatta siinä missä kollegat nostivat tasaista kuukausipalkkaa. Eikä siinä vielä kaikki. Jos luokassa oli mielestäni ankeaa, sisustin sitä kivaksi omalla rahallani ja jos oppilaat kaipasivat pikku piristystä, ostin heille ilo mielin uusia värikyniä, tarroja ja karamelleja. Omalla rahalla, tietysti.
Näin hiljattain FST:ltä dokumentin missä kerrottiin miten vaikeaa New Yorkissa on saada lapsiaan leikkikouluun ja millaisiin uhrauksiin vanhemmat ovat (15 tuhannen dollarin lukukausimaksun lisäksi) valmiit parantaakseen lapsensa sisäänpääsymahdollisuuksia. Yhdessä kohtauksessa joku mies asetteli palloa päänsä päälle ja sitten naamansa eteen kolmivuotiaan naperon tuijottaessa hölmistyneenä. Vanhemmat olivat palkanneet miehen ”harjaannuttamaan lapsen huomiokykyä”. Tuskin hän myi palvelujaan halvalla. Jotkut vanhemmat kävivät valmennuskurssin, 7 tapaamiskertaa, 4000 dollaria, jotta olisivat valmiit vastaamaan tarhantädin kysymyksiin avointen ovien päivänä. Milli-Mollista olisi tehty Manhattanilla jauhelihaa alle vartissa, eikä minun kävisi siellä paljon paremmin. Meillä ei ikimaailmassa olisi pokkaa hinnoitella itseämme noin ylös. Ehkä meille molemmille olisi parasta pysytellä sievän valkoisen olkikattoisen talon suojissa. Tutkintotodistuksiani voisin käyttää sytykkeinä puuhellassa, siitä kaikki saisivat vähän ihanaa lämpöä ja kaikilla olisi oikein mukavaa. Juotaisiin kaakaota isoista mukeista ja syötäisiin leipiä, joiden päälle olisi levitetty karhunvattuhilloa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti